tiistai 30. marraskuuta 2010

Tosi maapostia

Näytä täysikokoinen kuvaNäin pakkaspäivinä tulee käytyä ulkona kaksi kertaa päivässä. Kiitos Hämeenlinnan postin. Anteeksi Itellan.

Toiveikkaana klo 11.30 pakkaan itseni keltaiseen untuvatakkiin ja vedän jalkaani tyttären vaaleanpunaiset Reinot. Koira pissalle samalla kun käyn postilaatikolla. Ja ei! Vasta sanomalehti laatikossa. Ennen (hyvinä aikoina) posti tuli jo kymmemeltä. Ei tarvinnut odotella. Nyt tulee ihan mummeliolo: päivän kohokohta on postin saapuminen! Postimies on kyllä sama vanha ja sangen ystävällinen, lapa pystyssä aina kun tiellä kohdalle sattuu. Eli sitten klo 12 jälkeen uusi tälläytyminen takkiin ja laatikolle.

En tajua, miksi ihmeessä hyvä ja kansainvälisesti ymmärretty Posti-nimi piti vaihtaa Itellaksi. Missä muualla posti on jotain muuta kuin post, posta, post office, poste (no joo espanjaksi joku correo)? Aina tietää, mihin voi lähetettävät turistikorttinsa jättää. Vaan tietääkö Suomessa turistit? Lukeeko Suomen turistioppaassa jo, että posti = Itella? Tahtoo Postin takaisin ja yhtä ripeänä kuin ennen! Näin sähköpostin ja tiimipostin aikana ihminen muuttuu malttamattomaksi. Itellan logo voisi olla etana. Tai kilpikonna. Muutetaan nimi samalla Etanapostiksi. Vai olisiko Konnakuljetus?


Näytä täysikokoinen kuvaVanhat sukulaistädit lähettävät vielä kirjekuorissa onnitteluseteleitä. Niinhän ei todellakaan saisi tehdä. Tässä taannoin yhdeltä tuttavalta jäi 100 (sata!!!!) euroa saamatta. Eikä minun oikeasti pitäisi myöhäisestä postin tulostakaan valittaa. Ystävättäreni saa tilaamansa naistenlehden vasta viikon myöhässä. Itella luottaa kierrätykseen: jaetaan lehdet vääriin osoitteisiin niin lehdestä on iloa useammalle!

maanantai 29. marraskuuta 2010

Tosi keskeneräistä

Luin näyttelystä, jossa esiteltiin keskeneräisiä käsitöitä. Oivaa! Itsellänikin olisi ollut sinne muutama lähettää. Mutta ei ole enää. Tai onpas: yksi mosaiikkityö.

Yleensä syksyisin tulee neulomisvimma. Se alkaa siitä, kun löydän itseni hipelöimästä mitä ihanampia lankakeriä marketissa. Mietin, tekisinkö kahdennenkymmenennen kaulahuivin, kun tiedän, etten jaksa paitaa väkertää. Tai pipon tai lapaset. Sukan kantapäähän en taida enää taipua ja palmikkoneuleen tekeminen on liian hidasta. Lisäksi olen laiska lukemaan ohjeita. Siis sovellan ja improvisoin. No suurta tai pientä pukkaa tulemaan. Se taas tarkoittaa purkamista ja uudelleen tekemistä. Tuossa noiden kahden verbin välissä saattaa olla viisikin vuotta... Kesäisin hurautan muutaman kesämekon. Ja sitten on tietysti kausikädentyöt: joulu ja pääsiäinen.

Hulluin projektini oli varmaan -97 kesällä. Olin raahannut entisen työkaverini autotallista vanhan keittiön senkin (tiedätte sellainen ihana kaksiosainen, jossa on keskellä aukko, paljon pieniä laatikoita ja alakaappi). Tarkoitus oli puhdistaa se vanhasta maalista ja kunnostaa makuuhuoneeseen sukka- ja alusvaatekaapiksi. Kiva! Kuumailmapuhaltimella tuhersin sen kaapin kimpussa viikon päivät. Ulkona se oli tehtävä ja ulkona sattui olemaan vuosikymmenen kuumin kesä. Tämän lisäksi oli tanakasti raskaana ja siis notkea kuin norsu! Maalit lähti juu, mutta lähti paljon muutakin. Muutama laatikko irtosi liitoksistaan ja nupit oli tarkoitus vaihtaa. Jotenkin se alkoi yhtäkkiä vaikuttaa ihan liian suurtöiseltä hommalta ja mieskin kyllästyi katselemaan sitä kaapintorsoa terassilla. Hyvin sillä kaapilla lämpeni takka seuraavana syksynä. Eikä ollut haittaa maalikäryistäkään!

2009 kesällä tein mosaiikkitöitä. Suunnittelin oikein kuvion pihakodan tulipesää ympärille. Hakkasin vasaralla vanhoja laattoja palasiksi. Istuin hajareisin viltin päällä nurmikolla ja asettelin erivärisiä paloja kuuteen pöytäpalaan, liimasin ja taas asettelin. Harvinaisen pitkä (nautinnollinen, mutta pakkomielteinen) projekti. Siinä meni 4 päivää, kun sain pöydän paikoilleen, saumattuna ja ulkolakalla siveltynä. Niin kodan keskellä kiemurtelee pitkä käärme. Samaan syssyyn päällystin lintujen juoma-altaan laatoilla.

Mosaiikki kutsui myös tämän vuoden kesänä. Löysin kirpputorilta vanhan puutarjottimen. Näin sieluni silmin siinä kuvion. Olin tullut keränneeksi rikkoutuneita posliini- ja lasiastioita, joten nyt mosaiikki syntyisi niistä. Syntyi vaan edelleen on saumaamatta. Missä se näyttely seuraavan kerran pannaan pystyyn?

Nyt kuitenkin on niin onnellinen tilanne, ettei ole muuta keskeneristä nurkissa pyörimässä. Ison vihreistä jämälangoista aloitetun jättineuleen muutin juuri ennen hihan aukkoja kaulahuivikiepiksi. Korissa odottaa kaksi kerää mustaa villalankaa sekä muutama raitakerä muuttumistaan lapasiksi.

Olen yrittänyt imeä pitkäjänteisyyttä itseeni. Työelämässä olen hyvin pitkäpinnainen ja jaksan odottaa asioiden valmistumista, kannustaa ja antaa aikaa. Itse kun aloitan jonkun projektin, sen on tultava valmiiksi saman päivän aika, mieluiten nopeasti, alle tunnin. Turhaudun nopeasti ja pitkiksi venyneet tekeleet unohtuvat johonkin koriin tai pussiin keräämään pölyä. Usein tärkeintä ei olekaan lopputulos vaan tekemisen prosessi. Olen saattanut loppuun aivan kamalan vaaleanpunaisen virkkaustyön (siitä piti tulla pitkähihainen pitsineule, mutta liivin rötkäle siitä sitten tuli) vain sen takia, että puuvillalankaa oli mukava käsitellä ja virkata. Liiviä ei ole käytetty koskaan. Tulee mieleen jomman kumman iltapäivälehden muotikolumnisti:"Tätä meille myydään, mutta tältä se sitten näyttää!"

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Tosi töllöö

En tiedä, mille numerolle mikäkin tv-kanava on tallennettu. Minua ahdistavat pöydillä ja sohvalla pyörivät kaukosäätimet (3). Uusintoja. Lähetänkö kopion viime vuoden tv-lupamaksusta viestintävirastolle? Keväällä vielä ajattelin, että tv voisi olla meillä vain ja ainoastaan dvd:n katsomista varten. Leffoja tulee vuokrattua enemmän ja vähemmän säännöllisesti; saa katsoa  mitä haluaa ja koska huvittaa. Elokuvat haluan katsoa ajatuksella ja silloin kun minulla on sopiva mielentila. Mitä jos maanantaina tulee seikkailuleffa eikä silloin juuri ole seikkailufiilis vaan haluaisin herkistellä? En kuitenkaan muista aikaa, koska olen katsellut televisiota näin paljon kuin vuorotteluvapaan aikana. On aikaa juu enemmän kuin normityöviikolla. Onko mielenkiintoa? Mitä töllöstä bongailen?

Sarjoja? Mieleen tulevat Kupla, Todella upeeta, Safiiri ja Teräs, Taistelupari, Twin peaks, Ally McBeal, Sinkkuelämää ja House. Niitä tuli seurattua. Taivaantulia haluaisin seurata ja viimeaikoina on tullut katsottua Vastapareja ja Emmerdalea. Jotenkaan nykyisin en vaan jaksa muistaa kertaviikkoisten sarjojen esityspäiviä. Saan stressiä kun joudun miettimään, mitä milloinkin pitäisi seurata. Ei jaksa, turhaa pään vaivaa.

Uutisia? Sotaa, ryöstöjä, luonnonmullistuksia, talouden heilahteluja, tulipaloja. Ai että kiinnostaako? Haikein ja idealistisin mielin muistelen Arvi Lindin ankkuroimaa kappaletta takavuosilta, jossa laulettiin vain hyvistä uutisista. ( http://lirama.net/song/63708 ) Urheilua? No joo. Alppihiihtoa ja yleisurheilua kyllä. Formuloiden vinkunaa en jaksa kuunnella (tylsää) ja arvostelulajien tuomareitten kanssa olen aina eri mieltä. Täytyy myöntää, että lauantai-iltana katsoin elämäni ensimmäisen kerran nyrkkeilyä (odd)!

Dokkareita on hauska katsoa. Varsinkin luonto-ohjelmat viehättävät. Myös keskusteluja katson viisastumisen ja uusien perspektiivien toivossa. Musiikkivisailut, varsinkin sellaiset, joissa saa itse hoilata mukana, ovat ihan huippuja. Toivoisin ohjelmistoon improvisaatioteatteria tyyliin Nyhjää tyhjästä.

En voi sietää paritusohjelmia, niitä unelmien feikkipoikamiesmiljonäärejä enkä houkutustensaaria. Isoveljeä voisin katsoa mielenkiinnosta ryhmädynamiikkaan, mutta myötähäpeän puna sumentaa näkökentän. Diilin vuorovaikutuskuvioista saa vehkeilykiintiön täyteen. Tirkistelyä ja pinnallista katsojan piinaa.

Tuomarit tukehduttavat yrittäjien orastavan itsetunnon Idolseissa tai sitten yrittäjillä ei ole rahtusen hajuakaan siitä, mitä sävelkorva tarkoittaa. Tuomareilla on sormensa pelissä myös Tähtösten tanssahtelussa, mikä itse asiassa on kaunista katseltavaa, alkaa omakin kroppa swingata. Arvostelukriteereissä on kyllä arvostelemisen varaa.

Kokkiohjelmia tulee varmaan tusina viikossa ja niiden perään erilaisia laihisohjelmia: Dietit vaihtoon, Suurin pudottaja, Olet mitä syöt. No kai sitä paljon syö, jos ottaa kaikki viikon reseptit käyttöä varten talteen ja toteuttaa ne. Eikä siinä jää aikaa liikkuakaan töllötyksen ja kokkaamisen välissä.

Tässä vierähti tovi. Aloitin kirjoittamisen Kuorosodan aikana, sukkuloin jouhevasti Tanssii tähtien kanssa ja katsoin viimeisen osan Vastapareja. Nyt on menossa Indiana Jones.  Onko reaalielämä kuitenkaan kovinkaan paljon tylsempää kuin Salatut Kauniitten ja Rohkeitten elämät? Ainakin minulle on ollut ihan riittävästi äksöniä. Kadonnut aarrekin on löydetty muutamaan kertaan, joten taidan mennä katsomaan unia. Niistä lähetyksistä ei kyllä sitten koskaan tiedä, mitä saa!

perjantai 26. marraskuuta 2010

Tosi NuuskaPikkuMuikkuMyy

Näytä täysikokoinen kuvaJäi menemättä tämän hirvittävän köhän takia pikkujouluihin. Aikani harmiteltuani päätin kirjoittaa vähän lisää tänään. Tähän juttuun sain inspiraation kollegaltani ja ystävältäni Tovelta. Ha-haa, ja hänen kaimaltaan Janssonilta! Viesteilimme Naamakirjan sivuilla ja Tove antoi palautetta kirjoittamistani jutuista. Jostain syystä keskustelu kääntyi Muumi-kirjojen hahmoihin. Tove kertoi tehneensä Fb:n muumitestin ja saaneen tulokseksi Niiskuneiti. Mikä järkytys hänelle (ja minulle)! Ei, Tove ei ole hienosteleva nirppanokka! Hän kertoi olevansa matkalla kohti Muumimamman ja -papan harmoonista yhteiseloa: "Mitä tuumaat rakas? sinä saat päättää kulta! Oletpa huomioinut kaiken! Päätä sinä kulta! Så underbart älskling! Nyt on siis kovassa etsinnässä sisäisen muumimamman löytäminen. Mutta mistä kun pää on enemmän Pikku Myyn?!!" Minusta tuo oli niin mainiosti sanottu, että kysyin, saanko lainata häntä jossain vaiheessa. 


Kirjoittelin taannoin horoskoopeista. Muumimaailma voi toimia myös eräänlaisena persoonallisuuksien verrokkikenttänä. Toven testitulos sai miettimään, keneen Muumeista itse samaistun. Guugletin siis "muumitesti" ja kas sieltä aukeni linkki http://akuswanderings.blogspot.com/2007/07/pieni-muumitesti.html Luin myös mielenkiintoisen gradun, jossa muumimaailmaa verrattiin nyky-yhteiskuntaan. Tove Jansson oli fiksu nainen. Hän käsitteli kirjoissaan vaikeita elämän aiheita, mm. yksinäisyys ja erilaisuus. Hänellä oli myös uskomaton kyky aikuisena kirjoittaa lapsen kielellä (Kuvanveistäjän tytär-novellikokoelma). 


Näytä täysikokoinen kuvaMuumitestissä olen Nuuskamuikkunen. Juu, seikkailijaluonne (nouseva jousimies) ja pukeutuu käytettyihin vaatteisiin (kirppisharrastus). En tosin kalasta enkä polta piippua. Nuuskamuikkusen katsotaan olevan hieman taikauskoinen ja kapinallinen, hän matkustaa talveksi etelään ja palaa kevään tullen (ihana mahdollisuus). Minäkin kärsin pimeästä ja kylmästä. Myös Nuuskiksen moton allekirjoitan: Kenenkään ei pidä omistaa enempää kuin jaksaa kantaa (vrt. Fb-profiilini motto).  Kuitenkin pidän itseänikin myös enemmän Pikkumyymäisempänä. Hyväntahtoisesta sellaisesta. Itsepäisyys, itsenäisyys, tekee mitä haluaa (noin isäni luonnehti minua tulevalle/myös nykyiselle miehelleni). Hmm!  Wikipediasta luettuani selvisi, että Nuuskamuikkunen onkin Pikku Myyn pikkuvelipuoli! Samaa sukua siis, voin omia kummankin piirteet.


Täytyy testata perhe. Luulen, että täällä asuu pari muutakin Nuuskamuikkusta ja Pikku Myy. Miehessä on kyllä hieman Niiskumainenkin puoli ja on hänessä vähän Muumipappaakin. Pitäisikö minunkin siis kurkotella kohti Muumimamman tyyneyttä? .... Ääh! Elämä saa kummasti virtaa jekkuilusta saapikkaat jalassa! 


PS. Perhe testattu. Neito on Nuuskamuikkunen hieman yllättäen (olin aivan varma, että Pikku Myy), poika arvatenkin Nuuskamuikkunen (toinen vaihtoehto Niisku, sekin stemmaa) ja mies (hih!) Nipsu, mammonan perään!  



Tosi nenänmukaista

Lukaisin tässä aamulla blogin, jonka kirjoittaja on ottanut tehtäväkseen nujertaa marraskuun masentavan pimeyden ja raakuuden kirjoittamalla joka päivälle yhden nautinnon. Ihanaa! Olen nauttinut suunnattomasti lukiessani niitä ja näin se marraskuu onkin taittunut ehtoopuolelleen. Huh! Tänään postauksessa puhuttiin tuoksuista. Se sai minut miettimään itselleni tärkeitä tuoksuja.

Wikipedia sanoo hajuaistista näin:  Hajureseptorisolut sijaitsevat nenäontelon katossa hajuepiteeliksi kutsutulla alueella. Hengitysilman kemialliset aineet liukenevat nenän limakalvon limaan ja ärsyttävät hajusoluja. Hajuradan ensimmäiset neuronit ovat hajureseptorisoluja, joiden soomat sijaitsevat hajukäämissä. Hajukäämistä lähtevät hajuradan toiset neuronit, jotka päättyvät isoaivojen kuorikerroksen hajualueelle, joka on osa tunne-elämää säätelevää keskusta. Ihmisellä on noin tuhat erityyppistä hajusolua, joista jokaisessa on vain yhtä hajureseptoria. Hajuaisti on yksi vähiten tunnettu ja tutkittu ihmisen aisteista. Vahvaan hajuaistiin liittyy myös usein erittäin tarkka hajumuisti. (Melko tieteellistä...)

Erilaiset tuoksut tosiaan tuovat mieleen muistoja paikoista, ihmisistä, tapahtumista. Terapeuttisen kirjoittamisen ryhmissä käytän joskus tuoksupulloja, joita haistelemalla kutsutaan muistoja kirjoituksiin. Vanhaan taloon astuessa tulvahtaa nenään hieman ummehtunut kostea haju ja niin palautuu mieleen mummolan vinokattoinen vintti sahanpurut seinäeristeenä ja kuolleet kärpäset ikkunalaudalla. Toukokuun kukkiva tuomi herättää muistot kevätjuhla-aamuista, jolloin käveltiin parijonossa Kaukopään koululta Kolmen Ristin kirkolle. Puhtaan vaatteen silittämisen nostattama tuoksu saa jostain syystä muistamaan aina saman tietyn päivän. Tulen yläasteella koulusta kotiin ja äiti on levittänyt puhtaat pyykit ja silityslaudan olohuoneeseen. Äidin silittäessä alan tehdä läksyjä viereisen ruokapöydän ääressä. 

Näytä täysikokoinen kuvaTuoksuista ehdoton suosikkini on vanilja (näköaistin mukaan vaniljatanko ei ole mikään kaunotar!). Vaniljaisia tuoksukynttilöitä täytyy aina olla. Miltei kaikki hajuvedet, jotka omistan, pohjautuvat vaniljalle (ykköskiitos BS:n vaniljaöljylle). Vaniljaa kahviin ja pullataikinaan ja jos mahdollista pyykin huuhteluaineeseen. Rakastan myös muita mausteita: kardemumma, kaneli, neilikka, yrtit. Kuiva kahvi kuuluu top 5 kärkeen. Nautin kahvinkeittimen lataamisesta. Jostain syystä valmis musta liemi ei sitten tuoksukaan yhtä nautinnolliselta (ilman vaniljaa). 

Näytä täysikokoinen kuva
Tuoreen pullan ja sämpylän tuoksu on herkullinen.  Jo pelkän tuoksun takia kannattaa alkaa leipomaan. Tosin se palkitsee kyllä sitten muillakin aistialueilla ja on todella rentouttavaa. Ruoka-aineista vihreät omenat ovat ehdollistaneet kuolan eritykseni. Heti herahtaa vesi kielelle, kun vaan ajattelenkin niiden hapokasta, raikasta tuoksua ja makua (kiitos erään kosmetiikkafirman omenabodymististä). Ja sitten on kirsikka (sitäkin saa suihkeena)! Ja manteli ja kookos ja hunaja...

Luonto tarjoaa oikean tuoksujen ilotulituksen ihan läpi vuoden. Keväistä aamua ei kyllä korvaa mikään, mutta ei pahasti jää jälkeen syksyinenkään aamu tai raikas pakkasilma. Tuoreen mullan kuopsuttaminen, jasmiini, juhannusruusu ja kielo. Juuri ajettu ruoho, seipäälle nostettu heinä (vieläkö sitä tehdään?) ja järveltä käyvä tuuli.

Lämpiävän saunan tuoksu maaduttaa. Hormista nousee savu, istut pihakeinussa heinäkuisena lauantai-iltana. Ei ole kiire mihinkään ja odotat vain lauteille pääsyä. Nautit tuoksusta ja valoisasta illasta. Lasissa kädessäsi läikehtii ehkä vahvasti nahkan tuoksuinen punaviini. Rakastan myös ulkona kuivatettujen vuodevaatteiden tuoksua ja sitä, kun saan kömpiä juuri pedattuun sänkyyn niiden väliin (sen saunomisen jälkeen pehmennein jäsenin).

torstai 25. marraskuuta 2010

Tosi nopeeta

Viikoittain on asioita, joita pitää hoitaa ja joille pitää varata aikoja. Onneksi on tietokone ja kännykkä! Olen yleensä hyvinkin sähäkkä noiden asioiden järjestämisessä. Mutta mitä tapahtuu, jos puheluuni ei vastatakaan ensimmäisillä kahdella yrittämällä? Turhaudun, kun asian toimittaminen viivästyy ja jää mahdollisesti kokonaan.

Lasten koulunkäyntiin ja opiskeluun liittyy aina asioita, joita täytyy selvitellä koululle päin. Kuulun yhdistykseen, joka on pienellä porukalla kovasti aktiivinen. Minun on pitänyt koko syksyn varata itselleni pari lääkäriaikaa (vuosihuoltoja). Näiden lisäksi olen tehnyt luento- ja oeptuskeikkoja, joita on sovittu lähinnä s-postitse. Työhommat olen hoitanut aina ajallaan: sopinut, tarkentanut ja varmistanut. Yhdistysasioihin olen ottanut kantaa, jos katson itselläni olevan sanottavaa tai asia koskee suoranaisesti omia vastuualueitani: lehtityötä, hallitusta tai koulutusta. Lasten kouluihin olen ollut yhteydessä ehkä muutaman päivän viiveellä muistaessani. Perässä on laahannut painava lasti omia tarpeita ja ne lääkäriajat.

Hammaslääkäritarve akutisoitui tuossa kolmisen viikkoa sitten, kun jälleen kerran vanha amalgaamipaikka lahosi ja murustui osittain suuhuni. Siis vielä painavampi syy hoitaa itselle aika luottolääkärin vastaanotolle. Meni tähän päivään saakka, että sain sen ajan. Viikko sitten yritin soittaa, mutta varattua tuuttasi viiden minuutin ajan. Turhauma! Malttamattomuus! Toiselle luottolääkärille sain tilattua eilen illalla ajan netin kautta. Kätevää! Sihteeri ehdotti aikaa aamutuimaan s-postilla ja hyväksyin sen. Nyt enää tarvitsee hiissautua paikalle paikat puhtaina!

Olenko näin piittaamaton itsehoidon suhteen, että annan ajan kulua ja odotan ehkä suurempaa katastrofia tulevaksi, ennen kuin saan hoidettua rutiiniluontoiset terveydenhoidon asiani? Ehkä vähän niinkin. Ajattelen kuitenkin suuremman syyn olevan tässä infoähkyssä, jota poden jatkuvasti. Enhän edes meinaa muistaa alakerrasta lähtiessäni, mitä olin menossa yläkerrasta hakemaan, kun siinä välissä jo olen hoksannut hoitaa pari muuta juttua paikoilleen. Aina tulee uusia asioita, muka akuutimpia ja näppärästi pois päiväjärjestyksestä hoidettavia, sellaisia nopeita. Nopeita nimenomaan! Päivän sana on nopeus. Ellei asiaa saa hoidettua nopeasti, se ikään kuin unohtuu muka vanhana notkumaan johonkin tajunnan liepeille. Siellä se hengailee ja nostaa välillä sormeaan ikään kuin taksia tilaisi. Ja aina menee ohi!

Täytyy ryhdistäytyä ja tsempata. Eiköhän ihminen kuitenkin ole itselleen se kaikkein tärkein instrumentti ja hoidettava asia. Sillä jos itse ei voi hyvin, eikä ole toimintakykyinen, ei itsestä hyödy kukaan muukaan. Luulisi nyt tällä iällä ja kokemuksella tietävän. Luulisi terapeutin tietävän!

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Tosi kipee ja paikallaan

Kaikki keinot käytin ( Tosi torjuntaa ) ja sitten kun keinot lopetin luultuani olevani turvassa, se iski: flunssa. Kaikki muut perheessä se olikin jo kolunnut.

Taudin kuvaan kuuluu kova hakkaava yskä, kuume ja kurkku-keuhkokipu. Niitä nyt sitten vällyjen välissä parannellaan ja levätään. Ääneti jonkun aikaa, sitten viskibassoillen. Perhe varmaan on tyytyväinen, kun sitä ainaista papatusta ei ole kuulunut muutamaan päivään. Koira on turhautunut, kun ei ole päässyt pidemmille lenkeille. Rouva itse on myös turhautunut liikkumattomuuteen ja kiduttavan tikahduttavaan köhään. Toisaalta saan hyvin omin tunnoin nyt maata. Kumma kun siihen ei meinaa itselleen muuten lupaa suoda. Keho on viisas!

Herään aamuöisin lätäkössä, eli kulutan 2 pyjamaa per yö. Olen kuin viihdevuotinen muija! Tänäkin aamuna luulin, että peiton alla mönkii joku ötökkä paljaalla selällä, kun kutitti. Olin kyljelläni ja kas, hiki se siellä loi uomiaan (eikä virrassa kroolannut niitä ötököitä). Tukka oli liiskautuneena sen puolen poskeen, jolla olin tyynyä syleillyt. Muutenkaan en ilahdu aamuvieraista, mutta nyt KÄSKEN  kaikkia pysymään kaukana. Ensinnäkin: ettette saa tätä tautia. Tää on kamala! Toiseksi: en todellakaan ole edukseni. Millään lailla! Erakoidun täällä nyt tovin, luen naistenlehti-hömppää, juon litroittain fenkoliteetä ja surffailen netissä. Onneksi on Fb ja puheeton vuorovaikutus.

Tosi Kurkoo (osa 3)

Jotkut asiantuntijat sanovat, ettei koira ymmärrä sanoja vain äänenpainoja ja innostusta. Epäilen! Minun käsitykseni mukaan Kurkolla on varsin laaja sanavarasto. Tosin se ei edelleenkään puhu, mutta kuuntelee ja ymmärtää. Vanhemmiten siitä on kyllä tullut sellainen, ettei singahda suin päin toteuttamaan juttuja vaan miettii hyödyt ja haitat ja jos homma on sille edullinen, menee ja tekee. Makupaloista tekee ihan mitä vaan!

Peruskauraa ovat "istu", "maahan" ja "ylös". Nämä pitää höystää käsimerkeillä: etusormi osoittamaan alaspäin, pitkin lattiaa tai pystyssä. Myös "EI!" ja "tänne" osataan. Kun sanoo takajaloilla seisovalle Kurkolle "hyppää" ja nostaa etusormea pystyssä ylöspäin, se hyppää (ja saa makupalan). Kaatumaan se ei suostu, vaikka olen yrittänyt opettaa kauan. Kurko ei myöskään suostu tajuamaan, mitä tarkoittaa irti. "Vierellä" se tajuaa kävellä about 2 sekuntia ja sitten taas touhottamaan niin pitkälle kuin flexiä riittää. Odottamaan se on oppinut ja tietää kyllä, mitä "paikka" tarkoittaa.

Russeli kuuluu siis rotuihin, joita ei saa väsytettyä liikunnalla. On keksittävä aivotoimintaa. Aktivaatiopallon jo mainitsinkin. Vessapaperirullahylsyt ja pahviset tuotepaketit ovat oivallista kamaa koiran aktivointiin. Rullan päät myttyyn tai paketin suu kiinni teipillä ja sisälle pieni makupala ja koira repii kuoret herkun ympäriltä.Venla tekee kesäisin Kurkolle agilityradan pihalle. Laskettelusauvoja riviin nurmikolle ja koira pujottelee niiden välistä. Vanerilava muuria vasten ja sitä pitkin Kurko juoksee ylös. Hulavanne käteen ja toiseen pala juustoa, "hyppää", ja koira menee renkaan läpi että heilahtaa!

Kurkon lempileikkejä on oranssin pallon noutaminen, mikä tarkoittaa sitä, että ihminen saa toimia heittäjänä. Onneksi olohuoneesta on avoin yhteys yläkertaan ja kellariin, näin siis ulottuvuuksia ja haastetta noutamiselle on melkoisesti. Kun pallon heittää ylös parven laidan yli, kuuluu sanoa "Hae! Ylös!" Ja koira lähtee. Se on kehittynyt sen verran mukavuudenhaluiseksi vuosien varrella, että tiputtaa kaiteen pienojen välistä pallon alas ja odottaa, että joku heittää sen takaisin. Ei tarvitse itse juosta montaa kertaa portaita ylös alas. Usein pallo osuu sohvalla istujaa päähän, olkapäähän tai mehulasiin...

Tuo pallojuttu on erikoinen. Kurko rakastaa vinkupalloja (mitä kovempi ääni, sitä ihanampi), mutta suolistaa ne alta aikayksikön sellaisen saadessaan. Kävipä kerran lenkillä niin, että koira itse löysi tien pientareelta keltaisen vinkulelun, kantoi sen hellästi hampaissaan kotiin ja vaali suurena aarteenaan. Ei vetänyt vinkua ulos. Ajattelin, että sattumaa, mutta kokeilin kuitenkin: ostin tuon oranssin pallon ja vein postilaatikolle heinikkoon ennen lenkkiä. Kotiin tullessa menimme sitä kautta ja kas, Kurko löysi pallon! Sama juttu: hellästi hampaissa kotiin ja hengissä on edelleen. Hirveästi kehuja ja rapsutuksia.

"Kuka tulee?" saa Kurkon sinkoilemaan ulko-oven ja kurkisteluikkunan väliä. Se tietää mitä tarkoittaa "lähdetään", "autoon", "mukaan", "lenkille", "pissalle", "ulos". Olemme lähdössä taas jouluksi Lappiin. Mies alkaa näin kuukautta aikaisemmin kysellä Kurkolta "Lähdetäänkö poroja kattoo?" Häntä miltei sinkoutuu irti pötkömäisestä kehosta ja Kurko olisi lähdössä (tietenkin) jo heti nyt "joko mennään?" Kurko myös saunoo. Sitä sanaa pitää varoa sanomasta ennen kuin löylyhuone on lämmennyt riittävästi. Kurko on ensimmäisenä lauteilla, haluaa löylykauhasta vettä ja heittäytyy maate lauteille. Se joudutaan patistelemaan sieltä pois. Epeli pidättää läähätystään, ettei huomattaisi, että alkaa olla kuuma. Päästyään pukuhuoneeseen alkaa armoton huohotus.

Niin että kyllä meillä ainakin ihmisten kieltä ymmärretään. Välillä kallistellaan päätä puolelta toiselle ja naksutellaan ikään kuin vastaukseksi hampailla. "Nauraakin voin, jos juttu huvittaa tarpeeksi!"

tiistai 23. marraskuuta 2010

Tosi Kurkoo (osa 2)

Sille, jolla ei ole aiemmin ollut koiraa, voi Russelin kasvatuksen toteuttaminen tai katseleminen olla sydäntä riipaisevaa. Koiran pää on varsinkin uhmaiässä umpiluuta ja temppuja, karkaamista pihasta, sukan vetoa, lapsille murisemista kokeillaan kerta toisensa jälkeen. Niskasta kiinni ja koiran kellistys lattialle selälleen, luunappi otsikkoon, tuima ilme ja "hyi!" Ja uudelleen... uudelleen... taas ja jälleen.

Niin se eteni. Uhmaikä iski Kurkolla puolentoista vuoden iässä. Taloudellisia tuhoja tuli vähän. Kurko ei pureskellut muuta kuin muutaman lattialle lojumaan jääneen heijastimen, lyijykyniä ja minun yksien tanssikenkien kärjet. Mutta silloin alkoi merkkailu: nahkasohvan kulma, kellarin koristepullot, Villen huoneen nurkka, vierashuoneen lattia ja ... tietokoneen keskusyksikkö... ErRor eRRor ErrOR! Kun asia ei torumalla hoitunut, vein koiran lääkärille. Röntgenkuvissa näkyi virtsakiviä, mikä saattaisi olla merkkailun taustalla. Ruokavaliolle ja käynti parin viikon päähän.

Lääkäri oli tumma ja parrakas turkkilainen mies. Hän teki kyllä hyvin perusteellista esitietojen keräämistä: "Kuseksiiko aina sama paikka? Kuseksiiko monta kerta päivässä? Jos ei ruoka auta (taiteellinen tauko)... Pallit pois!" (ja teki sormilla saksia imitoivan liikkeen) Ja pallit lähti! Isännälle varmaan kovempi pala kuin Kurkolle. Uhkailin vielä perheen muita miehiä, että jos ei olla kunnolla, heille koittaa sama kohtalo (julmaa vallankäyttöä, myönnetään!). Tuosta lääkärikäynnistä lähtien Kurko on pelännyt parrakkaita vanhempia miehiä. Vähän kastroinnin jälkeen merkkailu loppui.

Kurko on läheisriippuvainen koira. Se on ensisijaisesti riippuvainen minusta. Sisareni tullessa kylään Kurko asettuu meidän väliimme ja pitää pientä ääntä ja tuijottaa emäntäänsä vaativasti silmiin. Jos tuijotus ja kurnahtelu eivät auta, se ottaa käyttöön suunnitelman B: sukkien kiskominen emännän jaloista. Usein tässä vaiheessa se joutuu vessaan jäähylle. Minä olen se, jolta Kurko yleensä saa ruoan, joka täyttää sen aktivaatiopallon, lenkkeilyttää sen ja kenelle se kiikuttaa pallon heitettäväksi. Ja minun jaloissani tai kyljessäni se nukkuu... Juu-u, sängyssä! Mies on se, jolta Kurko kerjää ekstramakupaloja (ja valitettavan usein saa niitä). Ehkä se sitten menee niin, että eunukkipojalle syöminen on niitä elämän kohokohtia!

Ps. Minulla on karhea karva, joka muodostaisi niskasta hännän tyveen irokeesin, jos mamma ei nyppisi minua aika ajoin. Minullakin on ominaistuoksuni. Tassuni tuoksuvat popcornille.

Tosi Kurkoo (osa1)

Tajusin illalla, etten ole kirjoittanut koirastamme Kurkosta muuta kuin sivulauseita. Asia täytyy korjata. Tästä saattaa joko tulla tolkuttoman pitkä juttu tai sitten osa 1 (tuli sitten osa1, lisätty jutun valmistuttua). Kohde itse vetelee sikeitä nojatuolissa torkkupeiton päällä. Tehnyt siitä mukavan näköisen pesän itselleen.

Kurko tuli meille pitkällisen pohdinnan ja jahkailun jälkeen kesällä -03. Lapset alkoivat kevättalvesta toivoa koiraa kotiin, että olisi koulusta tullessa joku vastaanottamassa. Mies sanoi ehdottoman ein. Sitoo liikaa, liikumme niin paljon, hankalaa järjestää hoitajaa, kuka sitä nyt joka päivä ulkoiluttaakin. Lapset vannoivat ja vakuuttivat ulkoiluttavansa (minä hiljaa tiesin, että saisin koirasta kuntolaitteen itselleni!).

Vaihe kaksi oli se, että mies oli jo pehmitetty, että ehkä voisimme hankkia koiran, mutta hän sanelee rodun ja nimen. Hmm. Minä olisin halunnut jonkun ruttukuonon: mopsin, bokserin tai englannin bulldogin. Tähän väliin on pakko kertoa, mitä Tove Jansson on novellissaan Kotieläimiä ja rouvia mopseista kirjoittanut. "Kaikki koirat ovat uskollisia. Niissä on paljon samaa kuin miehissä, paitsi ehkä mopseissa. Jossain on vikaa silloin, kun ihmisellä on mopsi. Jos jollain rouvalla on mopsi niin siitä tietää heti  että hän on jäänyt lehdelle soittamaan." Jaaha!

Lapsille oli likipitäen sama millainen karvaturri kotona odottaisi, mutta miehellä oli tarkat laatukriteerit. Helppohoitoinen turkki ja pieni ja fiksu. Hän oli asuntomessuilla kohdannut miehen, jolla oli Jackrussellinterrieri. Mies oli jättänyt koiran kytkemättä autotallin eteen ja mennyt itse tutustumaan kohteeseen. Koiran paikallaan pysymiseen oli riittänyt sanat: paikka, odottaa! Tämä kohtaaminen oli tehnyt niin syvän vaikutuksen mieheeni, että se ainoa mahdollinen rotuvalinta meidän talouteen oli Jackrussellinterrieri.

Mies on kasvanut perheessä, jossa on aina ollut koira tai kaksi. Minä olen kissaperheen lapsi. Ja meitä varoiteltiin: "Älkää ottako sitä rotua perheen ensimmäiseksi koiraksi varsinkaan kun on pieniä lapsia! Ottakaa joku helpompi, sellainen sylikoira." Sylikoira? Meille? Kyllä lemmikissä pitää olla luonnetta! Tätä rotua pidetään vaativana. Russelia ei saa väsytettyä liikunnalla. Se tarvitsee aivotyötä. Se kärsii helposti eroahdistuksesta ja on epäluuloinen rotu. Se on haukkuherkkä, sillä on metsästysvietti ja sen puruvoima on eläinmaailman suurimpia. Lisäksi Russelilla on lukkoleuat, mikä tarkoittaa sitä, että kun se tempaisee hampaansa kiinni kohteeseen, se ei niitä aukaise vapaaehtoisesti. Ainoa keino kuulemma on vääntää poikakoiraa palleista niin, että kipu saa sen avaamaan suunsa. Ihmettelen vieläkin, että millä ihmeellä nartun suun saa auki?!

Kurko oli syntynyt talouteen, jossa pidettiin Leonberginkoira-kenneliä. Perheen tyttärellä oli Jackrussellinterrieri, joka oli saanut pennut. Nämä olivat perheen ensimmäiset Russelipennut... Ja rouva oli aika kypsä tapauksiin. Piti kuulemma tuhat kertaa mielummin vaikka 8 Leonbergiä kuin kahta Russelia. Äitirusseli oli pannut ojennukseen kaikki isot koirat ja määritteli sen, kenet niistä päästi sisälle taloon. Kertonee siis jotain rodun luonteen lujuudesta.

Kurko-nimi ei tule lonkerosta! (Mies kyllä vinoilee, että perheessä on kaksi lonkeroa, kun esikoisen ensimmäinen nimi on Otto) Kennelin isäntä oli sitä mieltä, että rotu on vähän sellainen kunkku. Ja kun korttipeleissä kuningas on kurko niin se sopisi poikakoiralle nimeksi. Miehet olivat siis heti samalla aaltopituudella. Lasten lähes paniikinomaisesta vastustelusta huolimatta koira sai nimekseen Kurko ja se muutti meille elokuussa -03. Se haettiin koko perheen voimin. Mies oli ollut ainoa, joka oli pennut nähnyt, joten meille muille tapaaminen oli ainutkertainen. Kurko osoitti heti suurta kiinnostusta minua kohtaan, istui sylissä ja nukahti kotimatkalla auton pelkääjän jalkatilaan jalkojeni juureen emolta tuoksuva pyyhe päänsä alla.

Tosi jaksottaista englantia

Koulusysteemi on muuttunut omilta ajoiltani melkoisesti. Kurssimuotoisen lukion olen itsekin jo käynyt (eli ei nyt niin hirveän kauan aikaa sitten?), mutta peruskoulun yläluokatkin ovat jo jaksottaisia. Näen siinä paljon hyvää: reppu kevenee, kun ei tarvitse raahata julmettua kirjamäärää päivittäin selässään, rauha keskittyä tiettyihin aineisiin, opiskellaan kerralla jokin kokonaisuus (opettaa esseistiksi). Lukion kurssitkin on tehty niin houkutteleviksi kokonaisuuksiksi, että mieli teki lähteä lapsen kanssa opintielle uudelleen. Vai miltä kuulostavat Mediapaja, Omituisten otusten kerho, Kansainväliset suhteet, Riskien maailma tai Musikaalikurssi? Hmm. Polynomifunktiot, Vektorit, Differentiaali- ja integraalilaskenta? No joo, ei! Mutta on kurssimuotoisuudessa yksi iso miinuskin.

Mihin perustuu kielten oppiminen? Sanojen opetteluun mielestäni ensisijaisesti (kielioppi tulee siinä sivussa). Toistoon ja kielen käyttämiseen. No toteutuuko toisto kurssimuotoisessa kielten opiskelussa? Ei! Pojallani oli liki puoli vuotta taukoa espanjan kurssien välissä. Muistiko perussanoja? Ei muistanut. Katosivat värien nimet ja verbit. Heikon tason huomaan myös ruotsissa. Englantia tulee käytettyä arjessa tietokoneella ja musiikkia kuunnellessa  päivittäin. Englannissa on myös alakoulun vankka pohja viikottaisesta kielen käytöstä, samoin tyttärellä saksan kielestä, joka alkoi vitosella. Jo noilla muutamalla jaksottomalla vuodella saadaan aikaan tarpeeksi toistoja, että perussanastosta jää muistijälki kalloon.

Pitääkö tässäkin ottaa vanhempien lisää vastuuta lapsen opiskelun valvomisesta ja matkustuttaa mukuloitaan kielitaidon kehittymisen toivossa ympäri sopivankielisiä maita? Minulle sopii! Saisko opintotukea?

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Tosi kaistapäitä

See full size imageTerveisiä vaan mummolle! Oli pakko tarttua tähän aiheeseen. Teiden hiekoittaminen!

Onko siinä nyt laitaa, että heti miten kun tulee hyvät potkukelkkailukelit, niin johan jostain ilmestyvät hiekoitusautot ja kylvävät soran siemeniä. Ja koko tien leveydeltä. Kelkka ei kulje, mutta kenkä luistaa! Ei pääse mammat kelkkaillen kauppaan. Hiekoitus toimii kuin laakerit kenkien alla, lonkkaluita, ranteita ja nilkkoja murtuu. Ja ahteri kipeytyy mätkähdyksistä. Äidit ja isukit eivät voi vetää pikkuväkeä pulkallakaan ja rattikelkkojen jaloista sinkoilevat kipunat.

Miksei sitä hiekkaa voida laittaa vain puolikkaalle jalkakäytävälle tai vaan tien toiselle puolelle? Kysyn vaan!

Tosi stand uppia

Tilannekomiikka on ehkä huumoreista hauskinta -ja vaikeinta. Jutut syntyvät vahingossa hetken leiskahduksista ja mukana olijat saavat kunnon naurut. Olen ollut tänä syksynä kolme kertaa katsomassa stand up-komiikkaa. On taito saada se hetken sattuman leimahdus siirrettyä uuteen tilanteeseen ja vielä katsojille, jotka odottavat tulla nauratetuksi.

Tällä hetkellä ehdoton suosikkini on JP Kangas. Hynysen näköinen karvaturri astelee lavalle, ottaa ujon ilmeen hieman kylki yleisöön päin ja hymyilee. Kangas puhuu hiljaisella äänellä (tehokeino) ja houkuttelee yleisönsä höristelemään korviaan. Sitten niitä tulee: hillittömiä tirskahduksia ja tarinoita arkisesta miehen elämästä, miten ex-tyttöystävä on kuin Keiju (se margariini) ja naapurissa asuu kääpiö, joka on vähän pikkuvanha ja tekee pätkätöitä... Olen nähnyt ja kuullut pekkiä perversioitakin, jotka eivät aiheuta muuta kuin myötähäpeää.

Harrastan lasteni kanssa tilannevinoilua, sanan muunnoksia ja homonyymejä. Ajelimme viikonloppuna Itä-Suomeen isovanhempia katsomaan. Menomatka taittui letkeästi keksien suomenkielisiä sanoja, jotka eivät tarkoita mitään: salikka, hörmiö, pälsy, onsikko. Toinen keksi sitten näille merkitykset. Koko vierailun oli mahtava pikku pakkanen ja kuulas ilma. Paluumatka alkoi Ruokolahdelta. Mummo tuli kyydissä pankkiautomaatille ja meidän perhe siitä lähikauppaan. Mummo lähti kotiin päin jalan ja oli päätiellä vieläkin kun saimme ostokset ja perheen autoon ja tien päälle. Ihmettelin ääneen, että mites se mummo vielä tuossa on. Ville totesi, että on taatusti jäänyt suustaan kiinni, johon minä: "Toivottavasti ei ainakaan metalliseen valotolppaan!"

Venlalla oli tylsää sen jälkeen kun matkaleikit oli käytetty. Tylsyydestä syntyi mahtava yhden naisen (alun) musikaalistandup! Neiti höpisi, lauloi ja pajatti Nastolasta Hollolaan, palttiarallaa 35 minuuttia. Esityksessä oli tunnelmia tylsästä automatkasta, vinkkejä siitä mitä kaikkea voi auton ikkunasta nähdä, mitä tienviitoissa lukee ja ihan vaan piruuttaan ääntelyä matkalla töitä tehneen isänsä kiusaksi. Välillä nauratti ihan vedet silmissä, sitten taas oli pakko pyytää olemaan hetken hiljaa (turhaan). Voi sitä suoltoa! Naurua maailmaan ihmiset!

perjantai 19. marraskuuta 2010

Tosi kompostointia

Meillä on aina kamala vääntö, mitä Syöksysämpylässä kuunnellaan, jos autossa on molemmat lapset samanaikaisesti. Toinen haluaa kuunnella energistä ja toinen rokimpaa, äiti suomipoppia tai aaltoja. Tässä muutama viikko sitten ajelin teinitaksihommiani  aamuvuorossa ja kuuntelimme vanhemman lapsen kanssa sitä vähän rokimpaa kanavaa (aina en ole ollenkaan vakuuttunut sen soveltuvuudesta 16-vuotiaalle, mutta välillä sieltä saa hyvät naurut. Sitä ainaista testosteronin höyryistä alapäähuumoria ei jaksaisi heti aamusta, mutta ihastunut olen Stiguun ja isään).

Väliotsikot ovat sangen hauskoja. Tällä kertaa Radio Rock - tuo aiheiden komposti! Haa, mikä Goldbergilainen ilmaus. Kesän kirjoittajakurssi tupsahti mieleen tuoreena kuin kompostimulta. Mitä tekemistä siis radiokanavan välijuonnolla, kirjoittajakurssilla ja kompostilla on toistensa kanssa?

Kurssi, jolla olin, oli Natalie Goldberg-kirjoittajakurssi Oriveden opistolla. Goldberg on amerikkalainen luovan kirjoittamisen ohjaaja, opettaja ja kirjoittaja. Häneltä on suomennettu 4 mainiota luovan kirjoittamisen opasta, joiden kautta voi tutustua kritiikittömämpään ja luovempaan tapaan kirjoittaa. Kompostointi on yksi Goldbergin termeistä. Hyvin kuvaava sellainen.

Goldberg ajattelee, että kirjoittava ihminen kirjoittaa silloinkin, kun ei fyysisesti kirjoita. Hän havainnoi, kerää materiaalia, listaa asioita pieneen rumaan muistikirjaansa (rumaan sen vuoksi, että sellaiseen on lupa kirjoittaa mitä nyt mieleen sattuu tulemaan). Nämä asiat sitten muhivat kirjoittajan päänupissa, eli kompostoituvat. "Olemme kokemustemme komposteja, joissa mielemme poisheitettyjen munankuorten, pinaatinlehtien, kahvinporojen ja pihviluiden hajoamisesta syntyy typpeä, lämpöä ja hedelmällistä maata. Tästä maasta puhkeavat runot ja tarinat. Mutta tämä kaikki vaatii aikaa. On vain jatkettava elämänsä orgaanisten yksityiskohtien kääntämistä." Näin ovat kääntäneet Goldbergin tekstin Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari (Goldberg: Luihin ja ytimiin, 2004, s.30-32)

Ajatus kokemusten kompostoitumisesta on lempeä ja armollinen. Usein on niin kiire saada aikaan jotain, ettei malta odottaa kurpitsojen tai auringonkukan taimenten nousua. Ja sitten kasan päällä on niitä joulukuusen ja orapihlajan oksia, jotka eivät maadu millään! Rikkaruohoakin se läjä pukkaa, mutta antaa rehottaa.

Sain Goldberg-kurssilta mahdottoman paljon eväitä omaan kirjoittamiseen. Käytimme sattumasanoja, lapsuksia, kliseitä, tajunnanvirtaa, oman elämän aineksia (mokat, motot ja oletukset), teimme listoja. Ennen kaikkea en ole enää niin kriittinen oman kirjoittamisen suhteen. Uskallan jopa julkaista näitä tuherruksiani toisten luettavaksi. Ilman kurssia ja opettajan palautetta tuskin olisin alkanut koskaan bloggaamaan. En myöskään olisi saanut aiheita niihin yhdeksään novelliin, jotka nyt odottavat viimeistelyä. Ennen hätähousuileva Satu kirjoitti, inspiroi ja editoi samalla. Nyt maltan jättää tekstin raakileena lojumaan, annan kompostoitua hetken ja sitten taas maata kääntämään. Niinhän se menee kirjoittamisessa: 10 % inspiraatiota ja 90 % perspiraatiota (kuuluu asioihin, joista tulee hyvä hiki!).

torstai 18. marraskuuta 2010

Tosi lumista

Aamulla satoi toinen ensilumi maahan. Kestäisiköhän tämä nyt ja valaisisi maan.
                                                                                                                    
Suhteeni lumeen on monisyinen. Miksi pitäisin lumesta? Siksi, että koira pysyy puhtaana lenkeillä. Säästyn ainaiselta pyyhkimiseltä ja suihkuun kantamiselta, kun annan hurtan kahlata lumihangessa ennen sisälle päästämistä.  Lumi mahdollistaa lumikenkäilyn ja alppihiihdon. Suurin syy miksi lumi saisi tulla jo marraskuun alussa on se, että maisema valaistuu kuolettavan pitkän pimeän ajan jälkeen. Harhaa, tiedetään. Yhtä pimeää      on vieläkin, mutta tuntuu valoisammalta. Olen tässä kohtaa ilolla harhainen.

En ihan kamalasti lumesta välitä siksi, että se on kylmää, sen tuloa ei voi hallita ja sitä pitää lykkiä pihassa erilaisilla työntimillä kulkuväyliltä. Suoraan sanottuna inhoan lumen luontia. Siinä tulee taas se paha hiki, niin kuin ikkunoiden tai auton pesussa sekä niiden pihakalusteiden roudaamisessa talvisäilöstä kesään ja toisin päin. Varsinkin nuoskalumen kanssa tappeleminen saa ärräpäät lentelemään ja päivän pilalle. Tuolloin en ole mukava ihminen. Aikani säästyin lumitöiltä vetoamalla siihen, että en jaksa työntää kolaa, olen liian heikko (uskokaa huviksenne, läpi meni!). Mies hommasi lumen työntimen. "Kuorma pienenee, jaksat!" Oli pakko alkaa muodon vuoksi heilumaan sen kanssa pihassa. Mutta eihän ne hommat olleet sitten ollenkaan oikein tehty: lumikasat kuulemma väärässä paikassa ja vedelty "ryssäläisittäin". Ei edes sinne päin! Osti sitten lumilingon... Siihen minä en koske. Linkoaa minut vielä -heiveröisen naisihmisen- naapuritalon seinään.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Tosi kylventää

Hassut asiat jäävät vaivaamaan mieltä, jopa vuosikymmeniksi. Niinkuin nyt yhdet vaaleanvihreät saapikkaat, jotka tulin myyneeksi kirpputorilla opiskeluaikana aivan varmana  siitä, etten enää koskaan niitä käyttäisi. Nyt käyttäisin. Tai kylpypalju, joka meni jätelavalle, ennen kuin ehdin sitä pelastamaan!

Rakastan kylpemistä. Kolmessa asunnossani on ollut amme ja niitä on käytetty paljon. Otaniemen perheasunnoissa oli mahtava kokopitkä amme, johon kissani muutaman kerran molskahti taiteillessaan laidalla. Tapiolassa oli istuma-amme, jonne piti miehen kanssa änkeytyä kahdestaan. Etelä-Haagan yksiössä taas ruhtinaallinen makuuamme, jossa tuli vietettyä paljon aikaa (osaksi siksi, että kämppä oli järkyttävän kylmä ja vetoisa). Matkavarauksia tehtäessä hotelli rankkautuu ihan kärkipäähän, mikäli huoneessa on amme. Oli kuuma tai kylmä kohde, kylpy tekee eetvarttia. Tottakai asiaan kuuluvat erihajuiset kylpyvaahdot.

Haluaisin ammeen pesuhuoneeseen. Sille olisi hyvä paikkakin olemassa, ei tarvitsisi vetää mitään ekstravesipisteitäkään. Mutta mies alkoi kitsastella: tietää siis yli 20 v kokemuksella, että veden kulutus lisääntyisi huomattavasti jos rouva pääsisi ammeeseen pärskimään. Eikä hän millään usko, että alkuinnostuksen jälkeen kulutus palautuisi ennalleen... Joohan, jookos, pliis! Ja EI! Ehkä ajelen joku päivä Starkkiin ja ostan omapäisesti sieltä tassullisen lasikuituammeen, kuljetutan kellariin ja yllätän mieheni omatoimisuudellani. Söpraissssss!

Näytä täysikokoinen kuvaJos olisi käynyt hyvin, minulla olisi sellainen alumiininen palju, joka on takalaidaltaan korkea ja etulaita matalampi. Siinä on tarkoitus kylpeä istuen jalat paljun ulkopuolella. Sellainen oli naapurin Veera-mummolla, kun olin pikku tyttö. Pääsin muutaman kerran siinä kylpemään, kun olin naapurissa saunomassa. Veeran kuoltua yli 80-vuotiaana äitini sai olla mukana tyhjentämässä kuolinpesää. Hän oli hoidellut Veeran asioita viimeisinä vuosina, ollut vähän niinkuin tytär, jota hänellä ei koskaan ollut. Äiti sai kauniita käsin kirjailtuja liinavaatteita, pari lipastoa ja kukat. Tuossa vaiheessa minun olisi pitänyt olla ajan hermolla ja pyytää paljua itselleni. Se joutui uusien asukkaiden muutettua taloon roskalavalle!

Hiljattain luin Anneli Kannon kirjaa Veriruusut. Sieltä sivuilta pompsahti eteeni kuvaus tuollaisesta paljusta. Nyt se sai oikean nimenkin Kuhneamme! Sellainenkin olisi ihan mahtava. Siellä siis nimensä mukaisesti kuhnaillaan. Jos en saa tassuammetta, tahdon Kuhnen. Kaipaan kuhnailua kuumassa Kuhnessa! Kuhnittuani Kuhnessa kokisin kolotusten kaikonneen! Kuhne karistaisi kaikki keljuudetkin kallosta kuljeksimasta! Googletan Kuhnen, jos jollain olisi myytävänä!

tiistai 16. marraskuuta 2010

Tosi höpöskooppi

Myönnetään, olen kiinnostunut mystiikasta, horoskoopeista ja astrologiasta. En usko päivittäisiin lehtien höpöskooppeihin (kännykän arvaavan tekstinsyötön luoma ihana uusiosana), mutta astrologian pohjalta tehtyihin persoonallisuuden karttoihin kylläkin. Googletin erilaisia syntymäajan mukaan tehtyjä määritelmiä, horoskooppityyppejä ja tutkailin, kuinka paljon ne ovat kohdallani yhteneväisiä. Siinä vierähtikin sitten tovi.


Länsimaisessa horoskoopissa olen vaaka. Allekirjoitan liki kaiken mitä, vaaoista sanotaan: 
Näytä täysikokoinen kuvaEläinradan diplomaatti, sympaattinen, pyrkii koko loppuelämänsä miellyttämään muita jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Hänestä kasvaa äärimmäisen herkkä mielialojen aistija, tekee kaikkensa välttääkseen konfliktin, oikeudenmukainen, omaa voimakkaan sosiaalisen omatunnon. Just! Vaaka on miellyttävä seuralainen ja hyvä ystävä, päätöksen tekeminen ei tälle jahkailijalle ole ikinä helppoa, on taipuvainen turhamaisuuteen,ei pysty päättämään mitä pukisi päällensä. Just just! Vaaka on älykäs, rakastaa syvällisiä keskusteluja - ja osaa suuttuessaan sanoa ne asiat, jotka satuttavat kaikkein eniten, kyky keskittyä olennaiseen. Vaaka rakastaa, sisällään syvälle istutettu tarve olla parisuhteessa. Vaaka kasvaa täyteen mittaansa vasta ollessaan vapaa ja tasavertainen kumppani. Älä anna hänen nöyrtyä palvelemaan itseäsi, niin saavutat rakkauden, jonka syvyydestä olet tuskin uskaltanut edes haaveilla. Oih!


Parhaimmillaan Vaaka on ammateissa, joissa hän pääsee neuvomaan ja auttamaan toisia ihmisiä - terapeuttina, kouluttajana, konsulttina - tai ihan oikeasti diplomaattina. Kauneutta rakastava Vaaka soveltuu hyvin myös taiteellisiin ammatteihin: valokuvaajaksi, sisustajaksi tai vaikkapa taiteelliseksi muotoilijaksi.


Näytä täysikokoinen kuva Tiedän senkin, että iän myötä nouseva merkki alkaa vaikuttaa enemmän. Kyllä: Jousimiehet filosofoivat ja kaipaavat tilaa ja vapautta ympärilleen. Jouskari on optimisti,  kärsimätön, valloittava idealisti joka elää täysillä ja hurmaa mennen tullen kanssakulkijansa maailmanmatkoillaan, hänen päänsä on täynnä suuria unelmia ja hän sukeltaa suin päin seikkailuihin. Pian olen Camel-boots-nainen "joka kulkee omia polkujaan!"


Kiinalaisessa horoskoopissa olen apina, elementtini maa. Apina on viihdyttävä, huumorintajuinen kumppani, vapautta rakastava luonne ja verraton ystävä, yleensä koko ajan äänessä, kekseliäs ja hyvä ratkaisemaan ongelmia. Hän on suvaitsevainen, järkkymätön ja hänellä on luova järjestelykyky, hyväsydäminen, vaikka saattaa joskus vaikuttaa röyhkeältä. Hänen mielestään ei ole mitään pahaa päästellä joskus valkoisia valheita. Apina on myös utelias ja valmis kokeilemaan kaikkea, antaa helposti periksi mielihaluilleen ja haluaa tehdä asiat tässä ja nyt. JOO-O, aika yhteen menee!


On olemassa myös muinainen Druidien puuhoroskooppi. Sen mukaan olen Pihlaja (se on muuten ollut aina lempipuuni). Herkkä Pihlaja on charmikas, iloinen, tunteellinen, intohimoinen, levoton ja lahjakas, hänellä on hyvä maku, taiteellista silmää ja hän rakastaa elämää, pitää huomion kohteena olemisesta ja on myös hyvää seuraa mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Vaikka hän on itsenäinen, saattaa hän myös joskus asettaa itsensä riippuvaiseen asemaan. Hmm, samaa on...


Uusin tuttavuus löytyi afrikkalaisesta horoskoopista: Taivaanranta 4.10.-3.11.

Taivaanranta kurkottaa kaukaisuuteen tuntemattomana, saavuttamattomana ja houkuttelevana. Oman rajoittuneen ympyrän ulkopuolella olevan maailman näkeminen korostuu Taivaanranta ihmisillä voimakkaana. Merkin alla syntyneillä on pakottava vaeltamisen tarve, heidän täytyy tuntea maailma ja he matkustavat kokemuksia varastoidakseen. Vaeltamisen intohimo tekee heistä suuria uneksijoita ja runoilijoita - he ovat kokeneet inhimillisen olemassaolon kokonaisuuden. Ahaa!
Näytä täysikokoinen kuvaMystisin löytö oli 9 Star Ki astrologia. Olen numero 5; Keltainen Maa Tähti joka edustaa keskellä olevaa energiaa, joka ohjaa ja johtaa muita, ollen ajoittain merkin edustajille sekä antoisaa että uuvuttavaa. Se kuvaa myös alkuja ja loppuja, elämän ylä- ja alamäkiä, jotka pitävät sisällään menestystä tai epäonnistumisia. Jostain syystä Keltainen Maa Tähti ihmiset saattavat tehdä samantapaisia virheitä koko elämänsä läpi, mutta selviytyvät suuristakin vaikeuksista nopeasti ja naarmuitta. Myös ihmissuhteissa merkin edustajat kohtaavat usein itsensä mitä erilaisimpien tilanteiden keskeltä. Heidän partnerinsa saattavat olla paljon nuorempia tai vanhempia, ympärillä voi pyöriä lapsia monesta avioliitosta tai Keltainen Maa Tähti on keskellä mitä oudointa rakkauskuviota. Merkin alla syntyneiden onkin syytä hengähtää välillä ja varoa polttamasta kynttiläänsä molemmista päistä. No nyt pomppas noitten ekan ja viimeisen lauseen väli!
Kesällä tutustuin naiseen, joka on erikoistunut numerologiaan.  Sain kuulla, että elän ysi-vuotta ja se on suuri muutosten vuosi: Toiminta, tarmo, puhti, elinvoima, energia, levottomuus, hyökkäävyys, intomielisyys, aloitteellisuus, kilpailu, häikäilemättömyys, röyhkeys, haasteellisuus, pakottaminen, vetovoima, magneettisuus, töykeys, epäluotettavuus, analyysi, virittäminen, omaperäisyys, rakentavaisuus, kekseliäisyys. Tässä ehkä selitystä heille, jotka ovat kyselleet FB:ssa, mistä revin kaiken energiani! Kyllä tämä vuosi on tarjonnutkin muutoksia ja mahdollisuuksia niin ihmissuhde- kuin työrintamalla. (Häikäilemätön, töykeä ja röyhkeä en toivottavasti ole ollut kovinkaan usein. Pamauttakaa jollain, jos olen!)

Mitä tästä kaikesta nyt pitäisi sitten ymmärtää, mitä uskoa? Kyllä sieltä itseään löytää. Hassua oikeasti, miten paljon noissa on samaa. Jokaisessa höpöskoopissa korostetaan energistä, seurallista, mutta levotonta ja vaeltavaa luonnetta ja luovaa mieltä. Näiden mukaan olen myös herkkä tunneilmapiireille ja valmis auttamaan ihmisiä. Haluan nähdä paljon ja kauas, olen siis utelias ja suvaitsevainen. 
Tämä VaakaApinaPihlajaTaivaanrantaKeltainenMaaTähti alkaa nyt toteuttaa mielihaluaan ja käy syömään. Sen jälkeen autan lastani pääsemään harrastukseen ja puran omaa energiaani lenkkeillen. Illalla luon jotain kaunista, otan lasin punaviiniä ja menen kynttiläsaunaan pohtimaan syntyjä syviä. Odotan jännityksellä, mitä ihanaa kultani tuo tuliaisiksi reissultaan Riikasta.