maanantai 29. huhtikuuta 2013

Tosi puhdistava kiukku

Elä niinkuin opetat! Se on ollut mottoni jo ainakin viimeiset 5 vuotta. Elänkö? Sitä sopii aika ajoin kysyä itseltään.

Tänään on kysymys kiukusta. Kiukku on vihan ilmentymä. Siinä on myös ripaus turhautumista ja loukkaantumista. Näitä oli ilmassa tällä kertaa, muutakin se tilannekohtaisesti sisältää.

Tapaan viikottain ihmisiä, naisia, joiden on vaikeaa ilmaista vihaansa arjessa. Niinpä viha pusertuu kehoon solu solulta ja aiheuttaa erilaisia somaattisia oireita. Vihaa ei ole saanut ilmaista. On pitänyt olla kiltti, hyvin käyttäytyvä, asiallinen, tyyni ja mitä muuta mukavaa vielä! Niinpä terapiassa harjoittelemme oikeutettua, rakentavaa vihan ilmaisemista.

Viime viikon torstaina sain oikeaan käteeni akupunktiohoitoa. Kyynärpäässä on ollut piinallinen tulehdus jo viimeisen puolen vuoden ajan. Hoidon jälkeen olin tainnuttavan uupunut. Nukuin liki 2 tuntia kotisohvalla. Ilta meni horrostaen Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin konsertissa. Huomasin, että tunteet olivat iholla. Hamahelmisydän -kappale kirvoitti sellaisen itkukohtauksen, etten edes muista, koska viimeiksi olisin ulvonut kuin Niagaran putous. Seuraavan tulvan aiheutti Unkarin syreenit. Sitä sitten jatkuin seuraavat 2 tuntia...

Tunnemylläkkä oli ottanut vallan ja viikonlopun olin sitten ärtynyt, kiukkuinen, hermostunut. Yleensä en puhu isoilla kirjaimilla, mutta nyt huomasin korottavani ääneni tasaiseen tahtiin: pihatöissä, kun armas mieheni (kotinatsiksikin häntä ajoittain kutsun) pomotti hommaan homman perään, kun tytär kettuili kotihommista, kun pesukone temppuili (reilu puoli vuotta vanha) ja kun kyynärpää kipuili (mitäs haravoin).

Sunnuntai-iltana kuitenkin huomasin, miten puhdistavaa aika aikainen kiukkuaminen on. Olin päättänyt mennä nukkumaan. Hyvä uni, parempi mieli. Kirjoittelin kuitenkin vielä päiväkirjaa klo 21. Huomasin, etten ollutkaan koko viikonloppuna kirjoittanut riviäkään. Ei siis ihme, että ajatukset kasaantuivat kilon kimpaleiksi päähän. Kirjoittamisen ja kitkerien sanojen jälkeen energiavarastoni elpyi ja lueskelin vielä puoli kahteentoista naistenlehtiä, kevään kevyttä ruokavaliota, muotia ja puutarhan hoitoa.

Täytyy siis osata aika ajoin irrottaa sokka kiukun päältä ja tuhista se ulos. Teki itse asiassa oikein hyvää!

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Tosi täyttymys

Liekö ollut ennakoivaa viime viikon postaukseni... Opettajuudesta ja asiakkuudesta, asiakaslähtöisyydestä ja nykytilanteesta. Nyt on nimittäin niin, että tämä täti lähtee opiskelemaan... OPETTAJAKSI! Ei sentään tuonne teinihelvettiin vaan ammatillisia aineita ammatilliseen opettajakoulutukseen.

Ekaluokkalaisena lettipäänä olin niin vaikuttunut alkuopettajastani Kosken Irmasta ja hänen antaumuksellisesta tavastaan kohdata meidät jokainen yksilönä, että päätös opettajaksi ryhtymisestä iskostui mieleeni. Yläasteella suomut karisivat silmiltäni... Olimme kamalia teinejä ja päätin, että EI, minusta ei tule ainakaan peruskoulun opettajaa.

Matkalla omaan ammattiini toimintaterapeutiksi seurasin mielenkiinnolla ammatillisia opettajiani Helsingin sairaanhoito-opistossa ja Helsingin kaupungin terveydenhuolto-oppilaitoksessa. Variaatioita riitti. Oli sellaisia, jotka pelkällä karismallaan vangitsivat seuraamaan, vaikka aine ei juuri olisikaan ollut se kaikkein mielenkiintoisin. Oli ylimielisiä tiedon pihtaajia (uskokaa tai älkää), jotka käyttivät valtaa noin. Oli leipääntyneitä rivityöntekijöitä, joille näytti rahallinen korvaus menetetystä vapaa-ajasta olevan ainoa motivaattori.

Olen tehnyt terapiatyöta nyt 20 vuotta. Jo kymmenisen vuotta sitten heräsi opettajuus uudelleen kummittelemaan mieleeni. Mitä jos voisin käyttää ammattitaitoani uudella tavalla ja opettaa sosiaali- ja terveydenhuollon alalla? Aloin tehdä pienimuotoista luennointityötä kirjallisuusterapiasta, ryhmänohjaamisesta ja ohjaajan jaksamisesta. Sitten tuli järjestelmällisempi kausi: Palmeniassa aloitettiin kirjallisuusterapian perusteet -koulutus ja minusta tuli yksi luennoijista ja kokemuksellisen ryhmän ohjaajista. Vuorotteluvapaalla käynnistin ryhmät Vanajaveden opistolla ja aloin opettaa / ohjata voimauttavaa kirjoittamista. Tällä tiellä ollaan!

"Varo mitä toivot, voit vaikka saada sen!" Vetovoiman laki taisi imaista ajatukseni omiin sfääreihinsä ja nyt olen tilanteessa, että opintoni alkavat virallisesti 22.8.2013. Olen onnellinen, levoton ja uuden edessä!


torstai 11. huhtikuuta 2013

Tosi asiakaslähtöistä

Asiakaslähtöisyys on päivän sana ainakin minun työpaikallani mielenterveystyössä. "Asiakas on aina oikeassa", sanotaan kaupan alalla. Jos ajatellaan, että koulu on palvelun tuottaja, niin oppilas on silloin asiakas.

On hyvä, että lasten oikeuksiin on kiinnitetty huomiota ja lasten turvallisuus pyritään takaamaan niin kotona kuin julkisissa paikoissakin. Nyt kuitenkin tuntuu, että palvelun tuottajan turvallisuus ei enää olekaan itsestään selvä. Olen nimittäin todella pöyristynyt helsinkiläisen opettajan erottamisesta tämän työnnettyä häiriköineen oppilaan pois tilasta.

Oppilas häiriköi, aiheuttaa sekaannusta ja epäjärjestystä koulussa. Opettaja yrittää puhumalla saada nuorta (lasta) rauhoittumaan ja käyttäytymään kunnolla. Nuori ei muuta kuin jatkaa, saa kenties lisää virtaa opettajan läsnäolosta ja tajuaa oivallisen tilaisuuden herättää huomiota ja kiusata. Mitä keinoja aikuisella on? Ovatko fyysisen kontaktin keinot selkeästi määriteltyjä vai jääkö juuri tällaista epämääräistä aukkoa, josta voi pujahtaa nuori mutta kenties myös työnantaja? Lapset ovat nykyisin hyvin tietoisia oikeuksistaan ja opettajien "vallattomuudesta".

Tuossa työntämistilanteessa uutisten mukaan nuori ei loukannut itseään ja tilanne rauhoittui sen jälkeen. Nuori itse ei nostanut syytettä opettajaa vastaan vaan sen teki rehtori. Hmm... Henkilökemiaa? Sijainen, haluttiinko hänet ulos? Jonkun isokenkäisen vaikuttajan lapsi, eikä uskallettu jättää puuttumatta? Taustalla olevia syitä voimme vain arvailla.

Sairaalamaailmassa olemme tulleet valtaapitävä hoitaja - avuton vastaanottava potilas - asetelmasta kohti tasavertaista kohtaamista. Ajattelemme, että työntekijä on omien viitekehystensä, työyksikön mahdollisuuksien ja hoidollisuuden / kuntoutuksen asiantuntija ja potilas on oman elämänsä asiantuntija. Varsinkin me toimintaterapeutit ajattelemme, että jotta voidaan tarjota potilaalle adekvaatteja kuntoutumismuotoja, tulee tarve ja tavoitteet olla kartoitettu. Mutta miten toimii koulussa asiakaslähtöisyys?

Ryhmät ovat suuria. Yksittäinen oppilas hukkuu helposti massaan. Ja mitä möykkäävämpi massa on, sitä varmemmin hiljaisemmat ja oppimishalukkaat joukossa unohtuvat. Ihminen ottaa huomionsa, ensisijaisesti hyvällä : halu tulla pidetyksi ja huomatuksi sellaisena kuin on. Ellei tämä toteudu, tulevat käyttöön ei niin rakentavat toimintatavat : kiukuttelu, häiriökäyttäytyminen, kiusaaminen, aggressiivisuus. Mitä enemmän ihminen on vaille jäänyt, sitä todennäköisemmin hän pyrkii deprivaatiotaan täyttämään. Mitä suurempi ryhmä, sitä moninaisemmat ovat tarpeet sekä keinot tulla huomatuksi.

Luin mielenkiintoisen artikkelin Kanadan toimintaterapeutti-lehdestä (Canadian journal of occupational therapy Dec 2006, num 5, vol 73, page 262). Se käsitteli asiakaslähtöisyyttä mielenkiintoisesta näkökulmasta. Artikkelissa peräänkuulutettiin juuri tuota tarpeen arviointia, oli sitten kyse oppimisesta tai kuntoutumisesta. Avaintekijänä on aina ihmisen henkilökohtainen motivaatio. Mikäli toimintaan ei löydy motivaatiota, se tuskin ihmistä auttaakaan. Toki asetelmia tulee sekoittamaan juuri tuo huomionhakuisuus. Jos kyseessä on vaille jäänyt ihminen, hänen motiivinsa on ensisijaisesti täyttää vajetila.

Noh, artikkelin pointti oli se, että asiakaslähtöisyydessä voidaan mennä liian pitkälle. Näin on mielestäni päässyt tapahtumaan juuri koulumaailmassa. Kuten kirjoitin, aiemmin valta-asetelma oli aina selvä, kukaan ei kyseenalaistanut sitä, että lääkäri tai opettaja tietää, mikä on ihmiselle parasta. Asetelmaan sisältyi tietty annos kunnioitusta. Monta kertaa saattoi kuitenkin käydä niin, ettei asiakas kokenut tulleensa kuulluksi. Nyt on siirrytty mm. kouluissa niin pitkälle, että oppilaat saavat suurimman vallan käsiinsä. Asiakaslähtöisyys todellakin toimii! On siirrytty asiakasjohtoiseen toimintaan. Ei hyvä! Toinen asiantuntijuus puuttuu.

Artikkeli ehdottaakin uudeksi termiksi vuorovaikutteista lähestymistapaa. Tämän puolesta voisin rummuttaa. Termi lienee se, johon asiakaslähtöisyydellä alun perin pyrittiin.

Omien lasteni kohdalla olen kokenut hienoa vuorovaikutteista lähestymistapaa. On ollut säännöllisiä tapaamisia kolmisin opettaja - oppilas - vanhempi. Jokainen on saanut kertoa ajatuksiaan lapsen asioissa. Suuri kiitos kuuluu tässä HYK:lle (edelleen harmittelen HYK:n lukion lakkautusta).

Toivoisin, että koulumaailma ottaa opikseen tästä epäreilusta tapauksesta ja tiukentaa hieman otettaan, määrittelisi selväsanaisesti auki rajoittamisen ja fyysisen koskemisen muodot.Vaikka ensisijainen kasvatusvastuu on vanhemmilla, on opettajien toiminta yksi mallioppimisen esimerkki aikuisesta vastuullisesta välittämisestä. Antaisitko oman lapsesi riehua siihen puuttumatta? Jos sanat eivät auta, mitä tehdä? Satuttaa ei saa, se on kaikille kai aivan selvä. Kun mukula oli pieni ja sai uhmakohtauksen, hänet oli helppo ottaa syliin holding-otteeseen ja rauhoitella siinä. Isokokoiseen karpaasiin kasiluokalta tuo ei taida tepsiä, mutta on oltava muunlaisia rajoittamisen keinoja. Puhe ei uppoa kiukkupäiseen ihmiseen, ei varsinkaan hormoonihäröissä pyörivään nuoreen.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Tosi maxikokoa

Jatkuva lihominen rasittaa Suomen talouttaLääkäriseura Duodecim on huolissaan suomalaisten lihavuudesta! Syytäkin. Suurin osa meidän kansallissairauksistamme on suorassa kytköksessä ylipainoon: diabetes, verenpainetauti, uniapnea, sepelvaltimotauti, nivelrikko ja jopa astma. Käytyäni työterveyshuollon tarkastuksessa huomioni kiinnittyi (taas ainakin hetkellisesti) omaan terveydentilaani ja painoon tietysti.

Syömishäiriöt ovat lisääntyneet viimeisen 20 vuoden aikana hurjasti. Suunta on kahtaalle. Media ihannoi langanlaihoja malleja ja kommentoi lihonneita julkkiksia tyyliin "Katso kuvat lihonneesta Christina Aquillerasta).

"Lihavuus on Suomessa suuri vitsaus. Työikäisistä ylipainoisia on tällä hetkellä yli kaksi miljoonaa. Sairaalloisen lihavia suomalaisia on noin 50 000. Paino nousee iän karttuessa. Lihavuus oli yleisintä keski-ikäisillä miehillä ja yli 65-vuotiailla naisilla." (lihavuuslääkäri Kirsi Pietiläinen MTV3: haastattelussa)

Minulla on "kutistuneiden vaatteiden" ja BMI:n mukaan lievästi ylipainoa. Olen siitä tietoinen ja vielä tietoisempi siitä, miten vaikeaa sitä ylimääräistä kilopottia on karistaa lanteilta. Tiedän hyvin paljon siitä, miten tulee syödä, miten paljon liikkua ja millaisia vaihtoehtoja laihduttamiseen on. Olen entistä vakuuttuneempi, että pysyvä painon hallinta vaatii elämäntapamuutoksia. Ja ihminenhän on pitkälti tapojensa orja, joten se ei tapahdu sormia napsauttamalla. Eikä taputtamalla... ei myöskään tasajalkaa hyppimällä...

Ruokailu, liikunta, alkoholin käyttö ja säännöllisyys! Siitä kaikki lähtee.

Ilmaisia ja halpoja liikuntamahdollisuuksia löytyy ja Suomen luonto on moninainen. Tänä aamuna ei kyllä hirvittävästi olisi huvittanut luitansa ulos liikuttaa. Suomalainen sää ei aina houkuta liikkumaan. Kuntosalit ovat osittain hinnoitelleet itsensä pienituloisten ulottumattomiin. Vierumäen hyvinvointiviikonloppuna opin, että kolme kertaa viikossa hikiiliikuntaa riittää kunnon ylläpitoon. Sen lisäksi jos meinaa laihdutella, tulisi olla ainakin yksi tiukempi rutistus. Aikaa? Järjestelykysymys tietysti. Koira on säännöllisyyden tae. Sen vessa on luonnossa ja sen on sinne päästävä oli keli mikä oli. Siinä emäntä hihnan päässä hilautuu vähintään vartin pari kertaa päivässä, usein kyllä myös puolesta tunnista tuntiin.

Suomalaiset ovat maailman kärkitasoa kulutetun alkoholin määrissä. Alkoholeissa ei muuta olekaan kuin turhia kaloreita. Ei siis haittaa, jos viinavero nousee. Nouskoon minun puolestani vaikka kuinka ja paljon.

Herkut myös, samaan kategoriaan kaloreitten ja verojen kanssa. Taannoin joku viikko sitten päivittelin kaupan hyllyjen välissä hervottomia sipsi- ja karkkipusseja. Kelasin siinä muistoissa 35 vuotta taaksepäin ja vertasin karamellipakkausten kokoja. Silloin tulivat kolmen tavallisen karkkiaskin setit Ruotsin laivoille ja ne oli isoja määriä ne. Nyt puoli kiloa on normaali mättöpussi irtokarkkeja. Limupullot ovat turvonneet puolitoista, jopa kaksilitraisiksikin. Nuorempi polvi ei edes tajua, mitä määriä he viikonloppuna kiduksiinsa ahmivat.

TV tarjoilee kattauksia monta kertaa päivässä: Master Chef, Top Chef, Tomin keittiössä, Sikke Ruokaa rakkaudella ja Kaappaus keittiössäkin alkaa kohta puolin (Nyt loppuu roskan syönti). Ihan hirvein ohjelma kuitenkin on nimensä perusteella Rakas sinusta on tullut pullukka!!! Lähden nyt lihoineni kotiin laittamaan teineille ruokaa... Mitäs tänään syötäisiin?

PS. Viime viikolla näin sairaalloisen lihavan ihmisen pennun. Ensin minun kävi sääliksi. Sitten tuli ärsytys ja lopuksi kiukku. Sääli kohdistui poikaan, kiukku ja ärsytys pojan vanhempiin. Kyllä se meistä aikuisista kuitenkin lähtee se lapsen ravitsemusmalli!


lauantai 6. huhtikuuta 2013

Tosi taiteilua

Viikonloppu valokuvien parissa. Pläräsin satoja digikuvia muistitikulle valmistautuessani Vanajaveden opiston valokuvia eri materiaaleille -kurssille. Kurssilla opettajana toimii kuvataiteilija Anne Tamminen vuosien ammattitaidolla.

Pohjustuksia pohjustuksia. Erilaisia aineita pleksille ja alumiinilevylle. Itsetehtyä kalvoa kuivumaan. Ensimmäiset metallilevyt tulostimeen ja ha haa! Uskomatonta, että metallillekin voi tulostaa!

Kuvia katsellessa ei voinut kuin ihmetellä ihmismielen moninaisuutta, katsantokantojen runsautta ja luomisen iloa. Jokaisella kurssilaisella oli omanlaisensa tapa työstää pohjia ja valita tulostettavia kuvia. Antoisaa!

Erilaisten mömmöjen kuivumiseen meni aikaa. Printtereitä oli käytössä vain yksi, joten odotteluaikaa kurssipäivän aikana oli reilusti. Tulostelin sillä aikaa valokuvapaperille kuvia, joista olin ajatellut koota sarjan töitä teeman IHMISEN JÄLKI alle. Iltasella sitten kaivelin kaikki tyhjillään olleet kehykset ja sovittelin tulostamiani kuvia niihin. Prameat kehykset, rujot kuvat kaikenlaisesta kamasta, jota ihminen luontoon on tumpannut. Ja niitähän riittää...

Tällaisten asioiden äärellä tänä ja ensi viikonloppuna.