torstai 29. joulukuuta 2011

Tosi inhottavia piirteitä

Ihmisiä on monenlaisia. Suvaitsevaisena ihmisenä pyrin hyväksymään kaikenlaisia kotkotuksia niin kauan, kun kotkotus ei satuta toisia. Fyysinen väkivalta on ilmeistä, sen huomaa, mutta kuinka paljon oikeasti tapahtuu henkistä satuttamista?

Minä en pidä moukkamaisuudesta. Oikeasti en voi sietää sitä. Moukkamaisuus pitää sisällään känniääliöintiä, itsensä ja asemansa korostamista, kovaäänistä kommentointia, toisten ominaisuuksien, taitojen ja tekemisten väheksymistä ja mollaamista. Kuulijan korvia alkaa kuumottaa, poskia vielä enemmän. Myötähäpeä painaa pöydän alle. Yrität sanoa väliin pari sivistyksen ja hyvän käyttäytymisen sanaa, mutta minkäs teet: Tollo ei tajua käyttäytyvänsä tollosti. Vakiovastaus on: "Kyllä minulla on oikeus sanoa mielipiteeni!"

On on. Jokaisella on. Idea onkin siinä, miten sen sanoo. Ylimielinen ihminen ei ilmeisesti joko älyä tai ehdi miettiä, miten ääni pilaantuu kiduksista ulos tullessaan. Usein tuossa tilassa ollaan yksisilmäisiä, vain oma tapa toimia ja ajatella on oikea, vika on aina toisissa. Hän levittää ympärilleen ärtyvyyttä, hermostuneisuutta ja epätietoisuutta.

Tänäänkin täällä Suomen perukoilla, Koillis-Lapissa, kuuntelin rinneravintolassa selitystä siitä, miten "perseestä rinnehuolto täälläkin on!". Tuliko huomioitua, että tämä on ollut aika poikkeuksellisen huonoluminen talvi? Naapuripöydässä haukuttiin suureen ääneen venäläiset alppihiihtoharrastajat.  Ja sitten on se tollotyyppi, jonka on aivan turha ihmetellä silmät teetasseina, että miten juuri hän tuli ryöstetyksi. Hänellä kun vaan sattuu olemaan varaa tuohon ja tuohon ja tähänkin, ja hän tekee sen hyvin selväksi koko lähitienoolle.

Yksi ärsyttävä muoto osoittaa toisen alemmuutta on pään pyörittely ja kielen napsuttelu, tiedättehän tyyliin "aijai jai!". Moukilla on kyllä yksi ylivoimainen ominaisuus ja se on sinnikkyys toisten ärsyttämisessä. Vaikka kuinka yrittää olla välittämättä moukan hohkaamisesta, antaa koilottaa ihan vaan itsekseen, tosimoukka vetää sen niin lahjakkaasti, ettei voi olla lopulta ärtymättä. Mitä läheisempi, sitä varmempi vaikutus!

Kunpa sitä ihminen virheistään oppisi! Miten on, haluatko tulla muistetuksi mukavana ihmisenä, jonka kanssa oli kiva rupatella vai sinä moukkana, joka karkotti kaikki mahdolliset uudet tuttavuudet ympäriltään? Valitsetko suorat epäystävällisyyttä viestittävät vihjailut vai asiallisen ystävälliset parannusehdotukset? Kumman arvelet menevän paremmin perille?

Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat olla Ihmisiä! Ihmisiä ilman itse otsaansa stämppäämää statusleimaa. Ihmisiä, joka ajattelee toisesta ensisijaisesti hyvää, näkee hänet vertaisenaan. Arvostan nöyryyttä, se ei tarkoita nöyristelyä. Arvostan kykyä hahmottaa kokonaisuuksia ja nähdä asioihin vaikuttavia osatekijöitä. Aina ei ole hyvä päivä, ei kenelläkään voi olla. Näiden päivien pitäisi olla poikkeamia. Moukan käytöksestä voisi kuvitella, että hänellä ei muunlaisia päiviä olekaan.

Tässä kohtaa moukka (jos joku sellainen tämän lukee) ajattelee "NÖSSÖILYÄ!" Minun egoni kestää "nössöilyn", entä sinun?

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Tosi sopiva määrä!

Ihmisten pitää päästä liikkumaan. On kuljettava kouluun, töihin, harrastuksiin, kavereille, rippikouluun, kauppaan, virastoihin... Kunpa aina olisikin sulan maan aika! Jospa olisi valoisaa eikä metsän eläimiä teillä! Kunpa jokainen päivä olisi skarppi ja havaintokyky hyvä! Kun liikahtaa, altistuu vaaroille  (silti, koti on vaarallisin paikka, siellä sattuu eniten tapaturmia.

Meillä on tiukennettu liikennevälineiden ajokorttisäädöksiä. Vaikka se tietää portaittaisuutta ja sitä kautta kustannuksia perheille, minusta se on hyvä asia. Tulee edes jonkinlainen käsitys liikennesäännöistä ja -merkeistä. Mopojen, skoottereitten ja kevareitten lisäksi teillä vaappuu erinäisiä mopoautoja. Liki päivittäin eteeni kurvaa poppikoneen voimasta hypähtelevä mauto. Kuljettajalla ja kaverilla on kivaa, mutta ilonpidon ohessa ei ole tullut katsottua oikealle ja sitten vasemmalle ja vielä kerran oikealle!

Asenteissa on kuitenkin varmaan se suurin työ. Me aikuiset emme liene kovinkaan hyviä esikuvia liikenneäyttäytymisestä!. Viime viikonloppuna luin lehdestä jutun ilmiöstä nimeltä road rage (=aggressiivinen käyttäytyminen liikenteessä, kuljettaja ei näe puutteita omassa ajossaan vaan syy ulkoistetaan toisiin. Saattaa ilmetä kovaäänisenä verbalisointina, vihamielisenä elehtimisenä tai käyttäytymisenä). Totesin ainakin ystävättäreni ja mieheni potevan tätä "mielenterveysongelmaa".

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Euroopan liikenteessä on kuollut yli 140000 nuorta. Suomessa tieliikennekuolemat ovat vähentyneet vähemmän kuin Euroopan keskiarvot, 3.4 prosenttia vuodessa. Olemme siis tilaston kärjessän15-17-vuotiaitten liikenneturmien osalta.

Hämeenlinnan kaupunkiuutisissa oli otsikko "Nuoria kuolee yhä liikaa liikenteessä". Jäin miettimään, että mikä sitten olisi se sopiva määrä?

maanantai 19. joulukuuta 2011

Tosi huti

Muutama viikko sitten ystävättäreni naureskeli, että kylläpä hän oli nolottavan hullunkurisen näköinen tullessaan kotiin pikkujouluista. Oli teatteri- ja raintolareissun paluumatkalla bussissa sipaissut huulipunaa suun tienoille, ilman peiliä. Muistelin, että sille oli olemassa jokin hilpeä nimitys. Kaivoin esiin kirjan Elimäen tarkoitus (Kannattaa muuten tutustua, hupaisaa ja keveää luettavaa ja kirjoittajilla on takuulla ollut hauskaa). Lipsala  = huulten ulkopuolelle levitetty / levinnyt huulipuna. 

Tänään vein auton huoltoon ja kulutin siihen menneen puolitoista tuntia kirpputorilla luuhaamiseen. Sattui kaksi olemaan ihan Länsiautoa liki. Eksyin myös paluumatkalla tarjoustavarataloon ja tulin sieltä ulos ison laatikon kanssa, johon olin koonnut kaikki pikkuostokseni. Laatikon kyljessä luki Something.

Taiteilin laatikko sylissä autoliikkeen oven auki ja kopistelin maijapoppasillani huoltotiskille. Automyyjien päät kääntyivät ja heitä näytti huvittavan "Ruusan sisään tulo". Sain kuulla, että rikkonainen osa takalasin pissapoikaan oli vaihdettu, eikä se enää virtsaa sisälle hattuhyllylle. Akku pitäisi kuulemma uusia, vetelee viimeisiään. 35 euroa, kiitos ja hyvät joulut!

Kaikenmaailman laatikko pääsi takapenkille ja Ruusa rustaamaan penkkiä omille säädöille jonkun isokokoisen korjausmiehen jäljiltä. Sitten katsahdin peruutuspeiliin ohimennen... Katsahdin sitten hieman tarkemmin. Minulla on tapana levittää huulirasvaa pari kertaa tunnissa. Toki sitä täytyy sitten levittää hinkkaamalla huulia yhteen. Nyt oli alahuuli tehnyt liian laajan liikkeen ylähuulen ja nenän välille. Ylähuulen amorinkaari oli hämärtynyt aamulla laittamani oranssinruskean huulipunan ja -rasvan yhteisvaikutuksesta. Huomasin olevani Lipsalan uhri!!!! Kätevä ilmaus!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Tosi kiltti

Puhun viikottain kiltteydestä. Kiltteys on hyve. Siihen liittyy ominaisuuksia, kuten avuliaisuus, hyväntahtoisuus, hellyys, empatia. Kiltteys ei ole kovin trendikästä. Varsinkin teini- ja äijäporukassa pitää ennemmin olla vähän pahis. Sille on oma teinilyhennekin: K5!

Jos kiltteysominaisuuksia on liikaa, ollaan hankaluuksissa. Puhetta voi tulla paljonkin, mutta se suomenkielen vaikein ja lyhin sana, EI, ei meinaa taipua sanavalikoimaan. Liiallinen kiltteys altistaa uupumukselle ja masennukselle. On helppoa olla kiva ihminen. Jos kieltäydyn, olenko epämukava, ikävä ihminen? Missä kohtaa on kohteliasta kieltäytyä? Riittääkö syyksi se, ettei itse jaksa? Pitäisi riittää!

Tänään jouduin pohtimaan asiaa omalta kohdaltani. Tein tämän vuoden viimeisen työpäiväni tänään. Usein juuri ennen lomaa joku pyytää kipeästi apua, herkistyy ja vetoaa tunteisiin. Niin myös tänään. Tiedän tehneeni todella paljon töitä tänä vuonna. Tiedän tehneeni työni hyvin. Tiedän, että ensi vuosikin tulee olemaan työntäyteinen. Työni on mieleistä ja syöksyn siihen useimmiten päätä pahkaa kolmella kierteellä. Mitä siis ehdin, kykenen, mahdutan viikkooni? Haluan myös pitää huolta itsestäni, tehdä itselleni merkittäviä ja mieleisiä vapaa-ajan asioita ja "kotoilla"?

Taas kysyttiin kykyä osata olla ikävä ihminen. Ja miten sen hoidin?  Epämääräisillä muminoilla kiireestä, kiertoilmaisuilla muista töistä, jättäen tapaamisajan myöhemmin sovittavaksi, liukuen tilanteesta. Hyi, shame on me! Nainen, ota itseäsi niskasta kiinni ja ole suora! Sano, että aika ei riitä! Kerro asiasi jämäkän ystävällisesti.! Anteeksi ei tarvitse pyydellä. Minullakaan ei ole vuorokaudessa yhtään enempää tunteja kuin se 24. On se vaan niin helvetin vaikeaa! Edelleen, kaikkien näiden vuosienkin jälkeen! Vaan onpa elämässä tavoite ja harjoiteltavaa. En itseäni täydelliseksi väittänytkään =0)

torstai 15. joulukuuta 2011

Tosi liköörissä

Niin ne sitten tulivat, pimeät joulunalusviikot ja Lidlin kirsikkaliköörisuklaa (se sellainen, jossa on kokonainen kirsikka sisällä). Noita pimeitä päiviä vihaan! Mutta tuota tummaa herkkua en voi vastustaa. Tällä viikolla sitä on kulunut jo kolme rasiallista. Sen lisäksi, että suklaan ainesosat tuppaavat kertymään vyötärön seudulle, likööristä altistuu alkoholismille. Pikku tissuttelu per päivä siis?! Noh, hetkellinen humahdus. Pitäähän sitä ihmisellä nautintoja olla. Valoa ja suklaata ihmiset!

Eilen unohdin alkoholipitoisuudet ja ajelin avonainen vajeneva rasia pelkääjän paikalla kotia kohti. Keskustan liikennevaloissa pälkähti päähän, että voisi alkometrin viisari tilapäisesti heilahtaa, jos poliisipartio puhalluttaisi.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Tosi sokeita pisteitä

Ihminen on sokea omalle kirjoitukselleen: painovirhepaholaiset saavat rellestää rauhassa. On vaikeaa arvioida, onko maalaamansa taulu "hyvä". Lauluääni kuulostaa toisten korviin erilaiselta kuin oman kaikukopan sisällä. Tänään huomasin senkin, että ihmisellä on sokeita pisteitä oman tietotaitonsakin suhteen.

Olen nyt kouluttanut ihmisiä terapeuttisen kirjoittamisen ja ryhmänohjaamisen tiimoilta. Ennen jokaista koulutustilaisuutta jännittää. Sitä epäilee omia kykyjään, tietonsa määrää ja laatua sekä uskottavuuttaan. Vuosien myötä olen ottanut kynän kauniiseen käteen ja allekirjoittanut vanhan sanonnan "Tieto lisää tuskaa". Aina on lisää tietoa, joka pitäisi omaksua. Ihmisessä tulee olla tietty määrä nöyryyttä, jotta säilyy kyky ja halu oppia uutta, päivittää tietojaan ja olla avoin erilaisille näkökannoille.

Kouluttaja oppii siinä missä kurssilainenkin. Kun tavoite yhteiselle matkalle on selkeä, ei muuta kuin matkaan. Se, miten matkaa tehdään, selviää usein vasta luokkahuoneessa. Opettajalla on mukanaan sekä laukullinen kirjoja ja muuta rekvisiittaa että henkinen työkalupakkinsa ja luottovihko täynnä ideoita. Pidän opetustyöstä.

Uskon käytännön kautta oppimiseen ja tiedän siinä sivussa, että se on vain yksi tapa oppia. Toiset kuulevat kaiken selkeäsi kuin pläkki, imuroivat asiat korvain väliin ja siellä se pysyy. Toisilla on valokuvamuisti ja asiat palautuvat verkkokalvojen kautta aktiivimuistiin. Käytännön, kokeilemisen kautta jää erilainen muistijälki. Yhdistettynä oppimiskokemus on vielä vahvempi. Sopiva määrä faktoja ja perusteita, niihin sidottuja harjoituksia, jotka tekevät teorian eläväksi. Kamalinta, mitä tiedän, on Power Point-sirkus, slaidi slaidin perään. Siinä pitkästyy. Nolouden saa aikaan höpöttelijä, joka ei kerro lähteitä vaan perustaa tarinointinsa puhtaasti omiin asenteisiin ja olettamuksiin. Sitä paitsi kuulija haluaa tulla kuulluksi. Nykypäivänä kurssittajan täytyy osata olla sopivasti vuorovaikutteinen.

Tänään päättyi Hämeen kesäyliopiston terapeuttisen kirjoittamisen kurssi. Sain kurssipalautteet ja istahdin mykistyneenä alas niitä lukemaan. Olin saanut asiani kerrottua ymmärrettävästi ja käytännönläheisesti. Arvioinnin skaala on 1-5. Kurssini palauteskaala oli nelosesta vitoseen! Nöyräksi vetää! Kiitos!

Palautteen innoittamana palasin kotiin. Heittäydyin sohvalle ja suunnittelin, miten voisin tehdä kouluttamisesta joka kuukautisen työn. Toisaalta, jos vain kouluttaisin enkä tekisi kliinistä ryhmänohjausta tai kirjallisuusterapiaa,  ei minulla olisi materiaalia käytännönläheiseen kouluttamiseen. Siis molempi parempi!

perjantai 9. joulukuuta 2011

Tosi keskustelua karppauksesta

Kyllä ihminen on rajoittunut. Kun se päähänsä jonkun ajatuksen saa, sitä ei sieltä pois saa kammettua, ei niin millään! Niinkuin nyt vanhaan ravintoympyrään uskovat tiukkapipot! Tarkoitan nyt viime aikaista karppauskeskustelua.

Minä olen tuurikarppaaja. Itseäni harmittaa, etten saa pidettyä sitä päällänsä kokoaikaisesti. Niin hyvä olo siitä tulee. Mutta kun liha on heikko, mieli vielä heikompi ja suklaa maistuu, niin minkäs teet. Lipsahtaa välillä! Sitä aina välillä ihmettelen, että miksei se hyvä, energinen olo kuitenkaan ole tarpeeksi palkitseva, että karppaus jäisi automaatioksi.

Olen seuranut ajoittain aika raivonakin viime viikkojen karppikeskustelua. Siinä on täysin syrjäytetty hiilihydraattitietoisen ruokavalion terveysvaikutukset. Karppauksesta puhutaan ikään kuin se olisi äärimmäisyyksiin menevää hiilihydraattien pois jättämistä aterioilla. Sellainen on alakarppausta. Atkinsin dietti perustuu tuohon ja on hyvin kireä. On olemassa myös yläkarppeja, jotka valitsevat terveellisiä kokojyvätuotteita ja luonnonmukaisia rasvoja. Mielestäni voitaisiinkin puhua ennemmin hiilihydraattitietoisesta ruokavaliosta.

Pöyristyttävintä on se, että kiihkeimmät pullamössön puputtajat uhkailevat yläkarppiperheitä lasten huostaanotolla. Kuinka paljon meillä onkaan liikalihavuutta leivonnaisten, sipsien, karkkien, vaalean vehnäleivän tai munkkien puputtamisesta. Kouluissa on karkkiautomaatteja! Se on tosi terveellistä!!! Onko tosiaan moraalisesti arveluttavampaa totuttaa lapsensa leikkelelautaseen, kokojyvänäkkäriin tai kasvisdippiin kuin suklaavanukkaaseen tai sipsipussiin koulusta tulon jälkeen? Sitä paitsi, kuinka moni voi sanoa syövänsä monipuolisia lisäkkeitä esimerkiksi lihapullien kanssa? Yleiset vaihtoehdot ovat perunamuusi ja makaroni. Karppilautaselta saattaa löytyä kukkakaalimuusi, hapankaalia, vihersalaatti, sipulikiusausta, kesäkurpitsaa, kolmen väristä paprikaa siivuina. Mikä siitä perunasta nyt niin erityisen tekee, että sitä pitää henkeen ja vereen puolustaa? Tai valkaistusta sokerista?

Tarkennetaan siis termistöä, tarkastetaan faktat ja ajatellaan ruokailuakin yksilöllisesti ennen kuin aletaan tölviä kanssaihmisiä!

Skåål!

torstai 1. joulukuuta 2011

Tosi raivo mamma

17v käy lukiota: HYVÄ! Sen kautta avautuu mahdollisesti ovia monenlaisiin ammattiin johtaviin oppilaitoksiin.


17v ei lue lukuläksyjä: PAHA! Lukee kyllä tentteihin, mutta mitenkä muisti toimii kertarykäisyllä? Olisiko kuitenkin parempi pikkuhiljaa ja sitten kerrata. Saa se nyt sen kaaliin menemään...


17v pelaa X-box-pelejä: HYVÄ! Yhteisöön kuuluu pelaajia monesta eri maasta, kielitaito paranee. Puhuu muuten jo tosi hyvää englantia. PAHAKIN! Nukkumaan mennään puolen yön jälkeen ja aamuisin on silmien tilalla merkkarit.


17v ei ymmärrä omaa parastaan: TOSI PAHA! Jos äiti-ihinen ensin 10 kertaa kauniisti puhuu järkeä ja perustelee, eikä sitten tapahdu mitään vastetta, niin sitten edessä onkin punakka raivoava mamma!


17v hallinnoi talon kolmea huonetta: PAHA ja RAIVOSTUTTAVAA! Pelaa ja editoi videoita tietokoneella vierashuoneessa, säilyttää vaatteensa ja tavaransa omassa huoneessaan ja aamuisin löytyy nukkumasta OLOHUONEEN SOHVALTA!!!!!


17v harrastaa: HYVÄ! Kaksikin hyvää harrastusta, liikuntaa ja kulttuuria ja kavereita.


17v ei vastaa tekstiviesteihin eikä puheluihin: PAHA! Puhelin on repussa harrastamisen ajan.

17v:lla ei ole ajantajua: PAHA! Harrastaessa ja hyvässä seurassa aika rientää niin, että yhtäkkiä klo onkin ke 00.00 ja harrastuspaikan pihassa äkäinen mamma kiljumassa, että AUTOOOON! LUVAT MENEEEEE!


43v kärsii seuraavana aamuna stressipäänsärystä: PAHA PAHA PAHA! Tietää lisää sanktioita....

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Tosi adventti

Heräsin aamulla jo klo 8. Sunnuntaiaamuna! Ei nukuttanut yhtään ja teki mieli olla hereillä yksin hetken aikaa. Aamurauha on ihana! Keittelin kahvin ja söin pienen aamupalan. Sytyttelin kynttilöitä. Nautin miehen ja tyttären siivoamasta olohuoneesta. Sitten iski riivuu. Keittiön kaapit näyttivät kamalan rasvatahraisilta. Keittiön apupöytä pursusi tavaraa. Tiskikone oli täyttämättä. Joulu tulossa! SIIS TÄNÄÄN 27.11. ON ENSIMMÄINEN ADVENTTISUNNUNTAI!!!



Muun perheen kömpiessä koloistaan aamupalan toivossa olin jo pyyhkinyt kaapit ja hellan, järjestellyt leivät omaan koppaansa, ylimääräisen kaman roskikseen, kaivanut varastoistani jouluvaloja ja -koristeita, ripotellut niitä ympäri kämppää, tehnyt munakkaan uuniin ja 10 lumihiutaletta ikkunaan.

Koko päivän se riivasi, jouluhulluus. Olen jouluihminen. Kaikkien vaakaihmisten tavoin rakastan kaikkea kaunista ja joulu jos mikä on kauneuden aikaa. Kello on jo iltakuusi. Kynttilät palavat edelleen. Tein muutamia joululahja-asioita ja askartelin kortit. Löysin kaapista suuren lahjasukan. Teippasin sen takan kylkeen ja sen kaveriksi kolme huovutettua tontun päätä. Takan päällyksen olivat mies ja tytär tyhjentäneet ja sinne oli jostain löytynyt enkelilamppu. Pari pienempää enkeliä tuikkuineen istuu tv-tasolla ja ikkunaan leijailivat yhden siivet. Hiutaleet ikkunassa houkuttelevat luontoa pakkasen puolelle. Ja ulkona sataa vetta!

Minä lähden adventtisaunaan. Keitän vähän rosmariinia jalkakylpyyn ja lisään siihen merisuolaa. Saunassakin palavat kynttilät. Hämärässä kehittyvät hyvät ja kirkkaat ajatukset. Ihanaa adventtiaikaa ihmiset!

lauantai 26. marraskuuta 2011

Tosi koukuttumisia

Tunnustan: koukutun asioihin. Muistan sen jo lukiosta. Peruskouluajoista poiketen saimme viettää hyppytunnit kaupungilla. Suuntasimme Sokokselle ostamaan persikoita. Myös Geisha-suklaa koukutti. Siihen olen koukussa edelleen.

En ole koukuttunut tupakkaan. Punaviiniä kuluu maltillisesti ja väitän, että olen nautintolinjalla sen suhteen. Ravitsemukseen liittyvät asiat ovat muuten hyvin addiktoivia. Riihimäellä töissä ollessani päiväkuntoutuksessa koukutimme toinen toisiamme. Eräs ilmiö oli Detoxit, kehon puhdistuskuurit. Ensin oli luumun makuista litkua, jota joimme puolen vuoden välein 10 päivää. Sitten tuli vihreä tee ja seuraavaksi kirsikan maku. Hyvä olo koukuttaa. Karppaus tuli elämääni vuonna -04. Se ottaa otteeseensa nykyisin kuuriluontoisesti.

Olen luonteeltani vähän sellainen, että kun jotain hyvää ja itselleni sopivaa löydän, hommaan sitä sitten vähän eri väreissä. Niinkuin nyt tuubihuivit. Mahdottoman käteviä asusteita. Nyt niitä on jo kuusi. Kengistä olemmekin jo keskustelleet...

Tällä hetkellä ovat menossa kaikenmaailman hyvinvointituotteet. Himalajan ruususuola ja suolasaippua, tumma suklaa, vatsajugurtit, kuivattu chili, aloejuoma, makeutukseen stevia, jalkakylvyt ja ihokuorinnat...

Eilen sain viettää saunailtaa yksinäni. Valmistin rosmariinista ja merisuolasta jalkakylvyn ja nautiskelin sen tuoksusta ja jalkoja rentouttavasta vaikutuksesta. Tänään ostin Porvoon joulumarkkinoilta Himalajan suolasaippuan. Hieroin sillä itseni, kihelmöin ja hikoilin. Nyt nautin aineenvaihdunnan kierrosta ja pehmeästä ihosta.

Koukuttuminen ei siis aina ole suinkaan pahasta. Siitä seuraa paljon iloa! Downshiftingiäkin (suom. huom. leppoistaminen)!

torstai 24. marraskuuta 2011

Tosi ärsyyntynyt

Nyt liikumme taas vaarallisilla vesillä... Ihmiset puhuvat ulkonäköasioistasi. Tiesitkö? Olet kahvipöytäkeskusteluissa. Tulet mieleen karppileivonnaisesta: "Niin se Lillikin vaan laihduttaa, kyllä on ihan aihettakin niillä kiloilla. Karppaa sekin!" Oikein kermainen täytekakku muistuttaa lähisukulaisen makumieltymyksistä: "Meidän Maikki se on aina ollut perso makealle!" Perseen leveyttä voi ihmetellä puolihuolimattomasti: "On ku seittemän leivän uuni!" Vanha ystäväni kärsi suurista rinnoistaan, joita kaikki katsoivat oikeudekseen kommentoida.

Minä kuulin tänään olevani jojo. Minun ulkoista olemustani oli puitu sukulaisten kesken. Ilmaisun oli lanseerannut rakas äitimuorini. Minun painoni kuulemma jojoilee (ihan tiedoksi: se on pysytellyt viimeiset kolme vuotta suurin piirtein 3 kilon sisässä). Meni herne nenään! Herkkänahkaistako? Ehkä, mutta olen läpeensä kyllästynyt siihen, että ihmisestä puhutaan ensisijaisesti ulkoisten puitteitten pohjalta eikä siitä, millainen ihminen hän on. Siis mitä minusta tietävät lähisukulaiset? Että olen lihonut viimeisen viiden vuoden aikana. Aika luonnollista. Tietävätkö miksi? Minusta ihmeellisempää ja mielenkiintoisempaa olisi ollut kuulla, että hiukseni kihartuivat toisen lapsen syntymän jälkeen. Se on jotenkin tavattomampaa. Tuliko tilanteessa tarve keskustella siitä, millaisia asioita tykkään tehdä tai millaisia asioita pidän elämässä tärkeinä? Haluaako sukuni tietää, miten olen lapseni kasvattanut, miten elän? Haluavatko vanhempani esimerkiksi korostaa hyväntekeväisyysasioita, joissa olen mukana?

Itselleni on aina ulkoisia ominaisuuksia tärkeämpää se, mitä ihmisen pään sisällä liikkuu. En halua viettää aikaani ilkeitten, tunteettomien, toisia mitätöivien, suvaitsemattomien ihmisten kanssa. Ihmisellä saa sen sijaan ihan rauhassa olla yli- tai alipainoa, iso mansikkaluomi poskessa tai -12 vahvuiset silmälasit, outo pukeutumismaku, klenkkaava kävelytyyli tai hän voi olla sairaalloisen ujo. Aivan sama.

Tämä maailma on vääristynyt. Pelkän näköaistin varassako täällä suunnistetaan, kohti kauniita ihmisiä? Ja kuka määrittelee kauniin? Mää oon ny niin ärtyny! Terveisin nimim. omalla tavallani kaunis!

tiistai 22. marraskuuta 2011

Tosi metaforaa

Oletteko kuulleet Zen Cafen kappaleen Auto parkissa? Oletteko kuunnelleet sanoja? 


"Minä olen syksy hiljainen
minä olen aamu talvinen
minä olen ollut rautatie
ja kiskot sen.


Minä olen auto parkissa
olen täynnä sakkolappuja
minä olen paskaa lintujen
konepellin päällä tiedän sen." -Samuli Putro-


Siinä vasta syvää kerrontaa, paljon tulkinnan varaa ja tunnetta. Sen inspiroimana ja Aamupalakynä-kurssin kotitehtävänä oli tehdä itsestä metaforaruno. 


Metafora on kielikuva, jossa kahta toisiinsa liittymätöntä sanaa verrataan ilman kuin-sanaa. Metaforassa tapahtuu merkityssiirtymä, jonka johdosta se eroaa kirjaimellisesta kielestä. (Wikipedia)


Minä olen silitys hiuksissa,
minä olen kanaemo tarhassa.
Olen keltainen aurinko
sekä säntäävä tornado.


Olen auringonkukka loistossa,
loppukesä puistossa.
Olen Mozzarella salaatissa,
olen rusinoita pullassa.


Minä olen reiki ja laastari,
olen riippukeinu ja kirppari.
Minä olen murtuma luutunut.
Olen marinadissa hautunut.


Olen saaren kierto kanootilla,
korkojen kopina aulassa.
Olen kaasu Vespan kahvassa
ja potkulauta seinään nojaava.


Minä olen tulenoranssi gerbera,
minä olen räiskyvä cha cha cha.
Minä olen kirjan sivu avoinna.
Tule ja kirjoita!

Olen sinulle kuorsaus tyynyllä,
olen toistuva vaativa märinä.
Olen soitin epävireessä.
Ota kiinni ja rämpytä!


Minä olen hunajaa purkissa,
hiusten heilahdus tuulessa.
Olen savuava nuotio,
ajassa katoava tuokio.

Tosi maailman pyöritystä

Money makes the world go round!!!!! Niinhän sitä luulisi. Viime viikonlopun pikkujoulujen jälkeen olen asiaa paljon miettinyt ja kokemus nostaa pyörittäjäksi toisenkin tekijän: seksin!

Elämä on mennyt aika villiksi. Jos sinulla on sormus sormessa, olet taatusti haluttu. Naimisissa, no se ei ole este, se on pelkkä hidaste, lisää vaan mielenkiintoa kellistää varattu nainen (tai mies). Puumat hyökkäävät. Ystäväperheen mies joutui uhriksi. Nainen oli yli 60v, mies 45 v. Vitsiä siitä sitten miehet murjoivat: "Olisit tullut 20 vuotta aiemmin vonkaamaan!" Minua lähestyi tositarkoituksella alle 30 v mies. En tiedä, kumpi tunne oli vahvempi, nolous vai egobuusti. Molempia kehossani tunsin.

Minusta tuntuu, että flirtti on kadonnut. Nykyisin mennään suoraan asiaan. Pelkkä silmäpeli on ihan nössöä puuhaa. Jos ihmisen voisi varustaa varaosilla, yhä useampi hankkisi otsaansa kyltin: "Kokeile mua!"
http://www.youtube.com/watch?v=zP0BwDHoCGY Osa ehdotuksista on keveitä, yhden illan puuhasteluun asennoituneitten, vapailla olevien tekemiä. Ravintolasalin toisella puolen taas kuulen epätoivoisia, pakkomielteisiä voihkaisuja: "Ota mut, kello on jo kohta valomerkki!" Ihan kuin yksin oleminen olisi maailman pahin ja pelottavin asia. Tekeekö seuratta ravintolasta lähteminen sinusta automaattisesti epäonnistuneen, ruman, kelpaamattoman? Jos suostut, seuraavana päivänä sinusta puhuvat pokan kaverit, saat kenties kivan kevytkenkäisen maineen. Ellet lähde mukaan saat kääntyvälle selällesi liudan sadatteluja pihtaamisesta "KURPPA!"

Olen ihan hyvillä mielin se naimisissa oleva kurppa. Flirttailemisesta en kieltäydy, se on yksi elämän mausteista. Kanssaihmiset vaan eivät aina ymmärrä, että voi antaa ymmärtää, mutta ymmärtää olla antamatta!

Rintaa tötterölle naiset ja lutkamarssille!

PS. Lutkamarssi on mielenosoituksen muoto, joka alkoi keväällä 2011 Torontossa ja on myöhemmin levinnyt muihin maihin. Niin sanottu lutkaliike sai alkunsa, kun raiskauksista puhunut torontolainen poliisi sanoi, ettei naisten kannattaisi pukeutua ”kuin lutka”. Suomessa ensimmäiset lutkamarssit järjestettiin 6. elokuuta 2011 Helsingissä, Turussa ja Tampereella. (Wikipedia)

lauantai 19. marraskuuta 2011

Tosi pieni maailma

No jo on maailma pieni. Eilen illalla se jälleen kutistui, tämä kallis kotimaamme, entistä pienemmäksi.

Vietimme pikkujouluja vol 2. Miehen työn kautta jouluja on kaikkiaan kolmet. Nyt oli vuorossa Vantaalla sijaitsevan tytäryhtiön juhlat. Ensin makkarakoulu ja kyytipojaksi belgialaisia oluita. Saunaa ja poreammetta. Egotrippiä ja tanssimista. Mukavaa ja hauskaa seuraa.

Kiva, että juhlat olivat avec. Meitä aveceja oli mukana neljä. Kolme naista ja yksi mies. Toki esittäydyimme ja miespuolisen avecin nimi jäi jotenkin kaikumaan kallon sisään. Olen tavannut tämän nuoren miehen jossain... Tädin piti kysyä. Ja niinhän se oli.

Nuorena ylioppilaana, itse asiassa abina vielä heti kirjoitusten jälkeen, lähdin töihin pääkaupunkiseudulle. Silloin oli työtä tarjolla. Sekä Helsingin että Espoon kaupungeilla oli kampanja, jonka avulla värvättiin ihmisiä töihin päiväkoteihin. Sinne päädyin siis minäkin. Tämä nuori mies oli yksi hoidettavista lapsista!!! Miten voi muistaa ihmisen 24 vuoden takaa? Varsinkin kuin olin ko. päiväkodissa töissä vain puoli vuotta. Mieleen palasivat muistot, miten lapsia nukutettiin päiväkodin takapihassa, miten lauloin huonosti nukahtaville "Nukkuos lapsi oksalla puun...", miten teimme pieniä kävelyretkiä kauniissa Otaniemessä, miten poikaa haki hoidosta usein isä.

Loppuillasta naureskelimme, että kuinka usein sitä lähtee viettämään ravintolailtaa yhdessä hoitotädin kanssa!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Tosi hermon menoa

Eilen oli ikävä päivä (ilta ei enää ollut ikävä). Hermo meni. Säikähdin ihan itseäni ja reaktioitani. Tavoitin jotain, mikä viittaa piirteiltään isääni... Eikä se välttämättä tässä kohtaa ole hyvä juttu!

Aamulla töissä tapasin pitkästä aikaa kunnolla paranoidisen ihmisen. Paranoia on ikävä oire. Onneksi se on harvinaista, alle 0.5 % väestöstä kärsii siitä. Paranoidisuus on pakkomielteinen harhaluuloisuus, johon saattaa sisältyä aggressiivisuuttakin. Ihminenhän pyrkii puolustautumaan uhkia vastaan. Toisen ihmisen järkipuhe tai todistelut eivät saa paranoidikon uskoa horjumaan. Mitäs teet, jos kanssaihminen kieltäytyy yhteistyöstä sen varjolla, että pitää minua vakoilijana? Tosin totuuden hivenkin tuohon väitteeseen sisältyy: minun työni toimintamahdollisuuksien arvioijana on aikamoista urkkimista yksityiselämään. Välillä olo on kuin Seiskan toimittajalla. Sain myös "kiitosta" siitä, että olen kouluni hyvin käynyt, koska saan toiset ihmiset tarttumaan syöttiin. Niinpä! Olen taitava ja useammiten ihmiset yhteistyöhaluisia!

Paranoidisuutta esiintyy psyykkisen sairauden yhteydessä, mutta myös muistihäiriöiden sivuoireena. Tila on kieltämättä kantajalleen ikävä ja invalidisoiva monessakin suhteessa. Kanssaihmisiäkään sympatiseeraamatta! En tiedä kumpi lopun kaiken on hankalampi vaihe, se kun itsellä on vielä jokin käsitys siitä, että hommassa on jotain häikkää vai se, kun itse ei tajua ollenkaan puhuvansa höpöjä.

Ammattini puolesta olen tottunut monenlaisiin tilanteisiin. Jotkut traagisia, jotkut hullunkurisia. Monenlaisia reaktioita on tullut vastaan, yleensä pokkani on pitänyt. Joskus kuitenkin ärsytyskynnys ylittyy ja nyt se oli lähellä. Ilkeyttä on vaikeaa sietää. Myös oman ammattitaidon väheksymistä joutuu nieleskelemään tovin. Nyt oli ammatillisuus koetuksella. Suoraan sanottuna teki mieli jossain vaiheessa tuon puolentoista tunnin ryhmätapaamisen aikana tunkea pitelemäni paksu tussi tuon ihmisen kurkkuun. En kuitenkaan tehnyt niin, punoitin kyllä ja tuonkin tämä tarkkasilmäinen huomasi (ja asiaa kommentoi: "Punastuit, taisi osua kohdilleen!")

Ryhmäläisten poistuttua puhisin hetken itsekseni ja päätin lähteä haukkaamaan happea. Lähdin hakemaan pakettia lähimmästä postitoimipaikasta. Selvittelyjenkään jälkeen sitä ei ko. paikasta löytynyt. Takanani oli jo neljän ihmisen jono. Yhden naisen matkassa oli arviolta 6-7-vuotias tyttö. Tyttö huokaili, marmatti jonosta ja siirsi painoa jalalta toiselle. Vihdoin tulimme virkailijan kanssa siihen tulokseen, että paketti onkin mennyt suoraan sairaalan keskusvarastolle. Siispä kiitin vaivannäöstä ja tein lähtöä. Takanani seisonut pikkutyttö kiljahti "Jesh!" ja tuuletti. Sen verran oli adrenaliinia veressä, että mulkaisin mukulaa, joka säikähti katsettani ja vaikeni. Mieli teki sanoa äiti-ihmiselle vielä pari valittua sanaa lasten kasvattamisesta, mutta vieläkin ammatillisuus piti.

Tuota katsettani säikähdin. Onneksi sain kärkevän kieleni ja ajoittain räiskähtelevän temperamenttini pidettyä kurissa. Mutta mitä vanhemmiten tapahtuu, jos pitkämielinen ja lempeä nainen tavoittaa nelikymppisenä tämän?

maanantai 14. marraskuuta 2011

Tosi tunnistettavissa

Tosi-postausten lukijoille on käynyt varmasti selville yhtä sun toista kirjoittajan arvomaailmasta. Tärkeimpiä arvojani ovat tasa-arvo, samanvertaisuus, suvaitsevaisuus. Minulle ihminen on ensisijaisesti hyvä ja arvokas, ellei toimillaan toisin todista. Tämä pohjustukseksi. Tämä postaus ei kylläkään puhu rasismista tai eriarvoisuudesta vaan ihmisten tunnistettavuudesta.

Päähäni pölähtelee aika ajoin ihmeellisiä asioita. Kesken sunnuntaisen kotiin paluun ajaessani perhettä Itä-Suomesta Hämeen kotoon mietin, että millä tavalla Afrikassa kuvaillaan ihmisiä. Tai Japanissa. Ja onko sopivaa Suomessa kertoa kysyvälle, että "no se on se tummaihoinen kaveri"? Miksei olisi? Tiedän, älämölöhän siitä helposti tulisi, joku keksisi tarttua lauseeseen ja vääntää sen rasistiseksi. Afrikassa väestö on etupäässä tummaihoista, mustaa. Siellä tuolla tiedolla ei ihan hirvittävästi tee mitään. Suomessa kerrotaan myös helposti, millaiset hiukset etsityllä henkilöllä on. "Kiharat" ei paljon auta Päiväntasaajan tienoilla ihmistä etsivää. Japanissa taattu tunnusmerkki olisivat blondatut hiukset. Vinot silmät, ei apuja! Väitän, että Afrikassa tai Intiassa pukeutuminen on enemmän kulttuurisidonnaista kuin meillä. Siis kovasti vaatetuksenkaan perusteella ei voi noissa maissa paikallista ihmistä toiselle tunnistettavasti kuvailla. Pituus, pyylevyys, silmien väri?

Voisi siis äkkiseltään kuvitella, että meillä vaaleaihoisilla eurooppalaisilla olisi enemmän variaatioita, joiden avulla tunnistaa. Onko se noin? Vai erottaako aasialainen meitä toisistamme? Miten me puhumme toisistamme kolmannelle osapuolelle? 
"Se on se vaalea, jolla on polkkapituinen luonnonkihara tukka."  
"Se on se toinen sairaanhoitaja siltä X-osastolta, se jolla on paljon koruja." 
"Pyöreä vanhempi rouva sieltä Prisman kassalta." 
"Sillä miehellä on huono iho ja hampaat." 
 "Se kamalan pitkä mies, joka ajaa pienellä Peugeotilla."
Ikärasismia! Ulkonäkörasismia! Kuulen huudot, näen pullistuvat otsasuonet. Taitaa olla sama, minkä kulttuuritaustan ihminen omaa, sanomme niin tai näin, aina joku loukkaantuu tai ainakin ihmettelee. Ei siis ole aivan yhden tekevää, miten sanamme asetamme ja kenen korville ne sanat altistuvat. Voisiko luonnehdinnassa soveltaa samaa hyvää vinkkiä, jonka sain muutama viikko sitten töissä. Tuo vinkki koski potilasasiakirjoihin kirjoittamista: "Kirjoita sähköiseen potilasasiakirjaan vain sellaista, mitä voisit laittaa postikorttiin, mikä kestää katseet ja lukemisen."

perjantai 4. marraskuuta 2011

Tosi vatkuuta

Ihan mahtavaa: olemme taas normaaliajassa! Keho herää aamuisin paremmin. Tosin illalla alkaa uni painaa luomissa jo yhdeksän kantturoilla, mutta näin hämärän aikaan so what! Kesäaikaan siirtyminen onkin sitten ihan eri juttu. Aikavarkaat vievät elämästä yhden tunnin ja siihen tottumiseen menee koko kevät.

En ole ikinä ymmärtänyt tätä kellojen vatkaamista suuntaan ja toiseen. Eikö voitaisi pysyä ihan normiajassa vallan kokonaan? Ei ne lehmät navetassa toimi kesä- tai talviajan mukaan. Mitä väliä sillä on, onko marraskuussa pari viikkoa valoisampia aamuja? Pimenevät kuitenkin joulua kohti ja kohta on unohdettu koko saatu etu. Keväällä valaistuu luonnon mukana päänuppikin. Kuka silloin lisävaloa tarvitsee? Ja on niitäkin, jotka siitä valon lisääntymisestä kärsivät.

Muutenkin takkuilevan VR:n pitää rukata aikataulujaan taas jälleen kerran. Pysäköinninvalvonnassa vietetään juhla-aikoja: autojen kellot ovat väärässä ajassa ja sakkolappuja saa kirjoittaa jännetupit tulessa.

Minulle sopii normaaliaika! Käsi ylös, kuka haluaa jatkossakin siirrellä kellojaan? Olohuoneessa voin etsiä uuden paikan tai siirtää makuuhuoneen kellon keittiöön. Muuten voi minun puolestani ajan kanssa leikkiminen loppua! Ei ruuallakaan saa leikkiä, miksi sitten ajalla saisi!

torstai 3. marraskuuta 2011

Tosi majava

Kävelin keskustassa Filmtownin kulmalla kohti Cafe Kukkoa. Vastaani käveli majava. Majavalla oli mukana kaverinsa jänis. Molemmat olivat sonnustautuneet HPK:n huppareihin, pipoon, löysiin farkkuihin ja tennareihin. Majava kiroili. Hänellä oli painavaa sanottavaa kaverilleen ja osan aikaa hän puhui ISOILLA KIRJAIMILLA! Jänis nyökytteli nököhampaat töröllään. Oli ilmeisen samaa mieltä majavan kanssa.

Shhhhh.... rhmmmmm..krrrrrr... shhhhtzshhh... Häiriöitä lähetyksessä. Siis mitä?

Kaksi nuorta miestä nuuska huulessa. Majavalla hieman tuhdimpi biitti ja hampaat näkyivät miltei kokonaan huulen alta. Jäniksellä on nenä sillä tavalla nököllään, kun mälli nosti koko yläleukaa otsaa kohti. Ihan kamalan näköistä! Kaikkein kamalimman näköinen nuuskakokemus minulla on ollut nähtyäni suomenruotsalaisten tyttöjen nuuskaavan... Törröttävän huulen vielä kesti, muttei sitä mustaa valuvaa moskaa hampaiden pinnalla.

Tämä menee nyt taas siihen "pää sekaisin keinolla millä hyvänsä-kastiin". Täti ei tätä tapaa ymmärrä! Paheksuu!

perjantai 28. lokakuuta 2011

Tosi Minä

Olen päivittäin minuuden äärellä. Oman minuuteni sekä kuntoutujieni, lasteni, mieheni, ystävieni, sukulaisten ja tuttavien minuuksien. Noin niinkuin alkuun. Lista olisi loputon kattaen palvelualojen ammattilaiset, joiden kanssa asioin, lasteni luokkakavereitten vanhemmat, opettajat, opiskelijani... Olen minuuksien ympäröimä ja harvoin tulen sen äärelle pysähtyneeksi. Tänään tulin.

Määräytyykö minuuteni sen mukaan miten minut on kasvatettu itseni kokemaan, millaista palautetta saan kanssaihmisiltä vai enemmän sen pohjalta, millainen koen olevani, missä olen hyvä, millaisia piirteitä itsessäni inhoan? Luultavasti kaikilla noilla kanavilla on osuutensa asiaan. Elinkaaren vaiheella on myös asiaan sanottavansa.

Pikkulapsi kuvittelee osaavansa kaikkea: "Minä itte!" Vaan maailmapa näyttää hampaansa ja jysäyttää kerta toisensa jälkeen pepulleen, tiputtaa pöydältä, tuottaa katkeria pettymyksiä. "En pystykään ihan kaikkeen!" Kolmevuotias tavoittelee saksia. Äiti kiirehtii väliin ja sanoo toruvalla äänellä: "Voi sentään, et sinä näitä vielä voi ottaa, satutat pian itsesi!" Parku tulee ja suurempi tahto saada ne sakset käsiinsä ja katsoa, mihin niillä pystyy. Entä jos tuo äiti vetäisi ensin muutaman kerran henkeä, menisi lapsensa viereen ja tutustuisi saksiin yhdessä hänen kanssaan? "Katsotaanpa, millaiset ne ovat. Aukeaa ja menee kiinni. Täällä on terä, kokeile varovasti. Terän kanssa kannattaa olla varovainen. Sormea ei voi laittaa väliin, mutta tämän paperin voi." Aikaa meni ehkä minuutin kauemmin, mutta tenavan käsitys asiasta saattaa olla hyvin erilainen.

Nuorena vanhemmat ovat mälsintä, mitä kuvitella saattaa. Vanhoja fossiileja, joilla ei ole mitään käsitystä nykyelämästä. Teinin tehtävä on provosoida, vanhemman olla provosoitumatta! Käydään uudenlainen paini minuuksien kesken. Mitä jos teinin vanhempi horjuu jatkuvasti kasvatustyössään laidasta laitaan: välillä tiukka kuin hiihtokenkä, välillä lepsu kuin lehmän henkäys? Millaisen kuvan se antaa vanhemman minäkuvasta? Millaiseksi se muokkaa nuorta? Natsismi ei ole nuoren kanssa se paras mahdollinen tapa edetä, mutta rajat pitää olla.

Saatat kuulla vanhemmilta tai isovanhemmilta, miten et malta asettua aloillesi tai saa mitään asiaa loppuun, ettei sinulla ole matikkapäätä tai ettei sinusta ainakaan ruumiilliseen työhön ole. Kuinka pitkään menee, ennen kuin kyseenalaistat tuollaiset väitteet? Tai vielä pahempaa, alatko toteuttaa vanhempiesi tahtoa oman uravalintasi suhteen? Yksi vanhemmuuden suurista haasteista onkin pitää kielensä ja asenteensa kurissa ja kasvattaa lapsensa itse ajattelevaksi, minuudeltaan vahvaksi yksilöksi.

Minuuden tärkeitä rakennustyömaita ovat siis lapsuuden perhe, koulu, opiskelupaikka, sosiaaliset suhteet, työ ja parisuhde. Peilaamme jatkuvasti itseämme toisiin. Kaipaamme myös palautetta omasta itsestämme sekä toiminnastamme, jotta voimme tarkentaa kompassin suuntaa. Ilman palautetta alamme olettaa ja se on paras tapa harhaanjohtaa itsensä.

Nämä ovat hyvin läheltä omasta elämästäni, "terveistä ympyröistä". Asiaa mutkistaa vielä se, jos perheessä on sairautta, somaattista tai psyykkistä.

Kävimme tänään eräässä ryhmässä keskustelua minuudesta, omista hyvistä puolista ja ominaisuuksista, jotka haluaisi lähettää raketilla kuuta kiertävälle radalle. Millainen on HYVÄ MINÄ? Entä millaisia ominaisuuksia minulla on ja mitkä niistä ovat ylikorostuneet? On paljon helpompi luetella ne asiat, jotka jollain lailla ovat negatiivisesti värittyneitä kuin kehua itseään perustellusti. Jos minuus olisi 3D-taulu pihasta, siitä pomppaisivat siis ensin esille lipputanko, josta maali on halkeillut, nurkan takana nököttävät vanhat ruostuneet öljytynnyrit ja rikkaruohojen saartama kasvimaa. Vasta tarkemmin katsottuna näkisimme kauniin koristekivipolun, joka vie ovelle, auringonkukat talon kulmalla ja lasten uima-altaan. Näinkö se menee?

Ajattelen, että iän myötä minuus selkiytyy. Alamme nähdä kirkkaampina ne arvot, joita oikeasti pidämme tärkeinä ja myös toimia arvojemme näköisesti. Ympäristökin muuttuu, se on vääjäämätöntä. Emme voi pysyä itse staattisina ja jumiutua vanhaan hyväksi havaittuun. Se oli ehkä hyvä silloin, niissä olosuhteissa, mutta miten voisi elää itselle adekvaatimpaa elämää, itsen näköistä elämää nyt? Joskus tarvitaan totaalinen seinään ajo, että suunnan näkee. Ja luojan kiitos, ihminen muuttuu. Minuuden toivoisi olevan kuin mustekala: Suuri pää ja silmät, jotta näkee ja on millä ajatella, monta elastista lonkeroa, joilla voi tarttua, silittää, pusertaa, tunnustella ja likistää. Aaltoja tulee ja menee.

Jottei unohdettaisi olla hyviä itsellemme, silittää minuutta ja sanoa, että olen kyllin hyvä...

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Eeva Kilpi

Monet omistavat maata, tavaraa, ihmisiä.
Ne tuovat turvaa,
mutta ne voi menettää.
Loppujen lopuksi
ihminen omistaa vain tarinansa.
Pyrin hyvään tarinaan.
-elokuvasta Australia-

Neuvo
Olet oma ittes vaa.
Venun patja ja peito välis mont tuntti yli aamu
pirän kaht tyyny pään pääl
ko miäs kolistele jukurttikuppis kans keittiös
mää en voi mää en voi noust näi aikasi
otan vesifärit mukka ohjausryhmän kokoukse
nualen tyämaaruakalas lautase nuukast kastikkeest
ja viän sen puhtaitten pino
punnitten vihannestiskil pualääne
itteän nuaremppi ja vanhemppi poikki
toi mul toi kans kunnei toiki
ai nii en vissin kerkke teijä seminaarihi
mää pääsin rehurekan kyytis Skoone - hiano paik!
Makkan marketin pallomerenpohjal
hiavahtamat
ko lööpeis hajeta karonnut naist.
Oma ittes.
Ol itte. -Heli Laaksonen-

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Tosi joustoa

Kaipaan joustoa työelämään! Ilkeän vaatia sellaista. Olen kyllästynyt työntekijän supistuviin etuihin.

Tällä hetkellä sairaalan palveluksessa työhuoneitani on kaksi kahdessa eri osoitteessa.Teen hyvin moninaista työtä. Arvioin ihmisten toimintakykyä suhteessa hänen elämänsä vaatimuksiin. Ohjaan ryhmiä, joiden tarkoitus on kehittää tai vahvistaa ihmisten vuorovaikutustaitoja ja saatella heitä takaisin yhteiskunnan laajojen palveluiden pariin. Teen asiointiharjoituksia ihmisten kanssa kaupungilla, kirpputoreilla, virastoissa, kaupoissa, kahviloissa, jotta sosiaalinen eristyneisyys väistyisi. Istun tiimeissä ja hoitoneuvotteluissa. Ohjaan tarpeen tullen myös henkilökunnalle toiminnallisia menetelmiä, jotta he jaksaisivat työssään paremmin ja ymmärtäisivät erilaisia ilmiöitä erilaisista näkökulmista. Kaikkeen tähän on noin 38 viikkotuntia. Tunnit on jaettu tiukasti paperille: ma-to 8-16, pe 8-14.26. Kellokortti raksuttaa.

Vielä viime vuonna talossa oli käytössä vuosityöaika. Tämä tarkoitti sitä, että voit suht vapaasti liikkua tuon 38 tuntisi kanssa, kunhan lomajakson vaihtuessa tunnit ovat tasan. Great! Systeemi oli hieno ja toimi ainakin minun työni kohdalla hyvin. Voin tehdä hieman pidempää päivää sellaisen ihmisen kanssa, joka kenties oli jo kuntoutumisensa siinä vaiheessa, että oli työharjoittelussa ja pääsi terapiaan vasta klo 15.30 jälkeen. Seuraavana aamuna saatoin tulla töihin klo 9 ja ottaa käytetyn tunnin pois. Saatoin lähteä hiljaisena päivänä töistä aiemmin hoitamaan omia asioitani ja sitten taas joku perjantai istua puoli viiteen kirjoittamassa lausuntoja pois päiväjärjestyksestä. Kellokortti raksutti tuolloinkin. Se on ihan hyvä peli, ei siinä mitään.

Vaan miten on nyt. Kolmen viikon sykleissä mennään ja palkasta otetaan pois, jos olet käyttänyt 45 minuuttia liian vähän työaikaasi. Senkin hyväksyn, antaa mennä vaan. Vastaavasti ylityönä tulleesta 45 minuutista saa palkan. Periaatteessa on ylityökielto. Liukumaa on työpäivän molemmissa päissä yhteensä 10 minuuttia. Molemmissa tapauksissa merkitsin aina pieneen työvuorolistaan poikkeamat ja missä olen työpäiväni päättänyt tai aloittanut, ellen ole ollut kellokortin läheisyydessä.

Ennen pystyi tekemään kirjaukset esim. ryhmistä niin, että kokosi käynnit yhteen ja kirjoitti esim 2-3 viikon käynnit samalla kertaa. Nyt tulee jokainen käynti tai käymättä jättäminen kirjata omana merkintänään. Ptoim-lehtiä saattaa jonkun kuntoutujan kohdalla olla 20 kpl. Allekirjoituksena aina Satu Nieminen Toimintaterapeutti AMK. Blaa blaa blaa. Hirveää tilan haaskuuta, olkoonkin paperittomana jo nykyään.

Kuntoutujat eivät saa käyttää edes terapeutin ollessa vieressä samaa tietokonetta kuin työntekijä. Meillä on jokaisella henkilökohtaiset salasanamme ja käyttäjätunnuksemme, joilla sairaalan tiedostoihin pääsee. Niitä eivät kuntoutujat tiedä. Potilastyössäni käytän paljon tietokonetta. Otamme kuvamalleja kankaanpainantaan, haemme tietoa koulutuspaikoista, kursseista, sairauksista, tulostamme laulunsanoja kirjallisuusterapiassa ja ottamiamme valokuvia perustaaksemme näyttelyn poliklinikan käytävälle. Arvioinnissa tietokoneen käyttö on myös oiva väline. Nyt meillä nököttää potilastietokone ryhmähuoneen nurkassa tilaa viemässä. Siinä ei ole tulostinyhteyttä tällä hetkellä.

No mitä tämä kaikki tarkoittaa? Kahdella lauseella ilmaistuna: asiakaslähtöisyyden huonontamista ja työntekijän ajankäytön hankaloitumista.

Sitten on tällaisia vastaan pullikoitsijoita kuten minä. Minulla on paha tapa tehdä asioita omalla tavallani sääntöjä uhmaten. Välillä minua asiasta huomautetaankin. Se vaikuttaa käyttäytymiseeni joksikin aikaa. Sitten kuitenkin huomaan ajautuneeni takaisin kapinoimaan. Potkikoot sitten pois, kun alkaa liikaa hiertää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tulokset puhukoot puolestaan.

Odotan työhöni käypiä työvälineitä, jotta voin toteuttaa sitä parhaalla mahdollisella tavalla kuntoutujieni hyväksi. Odotan joustoa työajoissa työnantajani puolelta, koska olen itsekin niitä valmis tekemään. Tänään minulla on vapaapäivä. Lähden kuitenkin klo 14 ryhmän kanssa elokuviin kahdeksi tunniksi. Se nyt vaan kävi ajallisesti paremmin aikatauluihin kuin mitä se olisi käynyt eilen. Ko. ryhmä kokoontuu normaalisti tiistaisin klo 14-16. Nyt kuitenkin elokuvateatterissa oli päivänäytös keskiviikkona klo 14 ja vielä edulliseen hintaan 5.50 e / lippu. Ryhmälle sopi, että päivää vaihdettiin. Minulla ei ollut sovittuna mitään iltapäivälle. Lähdin tiistaina töistä klo 14 ja käytän tuon vajaan 2h tänään. Jollain jotain valittamista?

tiistai 25. lokakuuta 2011

Tosi aistivoimaista yleisurheilua

Ensimmäistä kertaa urheilutalolla

Isä vei minut sinne väkisin. Kotona tirautin muutaman kyyneleen ja vikisin hiljaa vastaan, mutta jo siinä vaiheessa tiesin, että mentävä on. Yökötti. Jännittäessä alkoi aina etoa. Tunsin tutun karvaan maun kurkunpäässä. Nieleskelin sitä suolaisena virtana kyynelten kanssa kohti vatsaa. Jännittäessä herkistyi aina myös hajuaisti. Auton pakokaasun haju tunkeutui vanhaan Amazon-volvoon edellä ajavasta autosta. Isä oli Volvo-mies. Volvo oli valkoinen ja siinä oli punaiset nahkaistuimet ja ratti. Istuin auton takapenkillä ilman turvavöitä. Kädet retkottivat hervottomina sylissä ja kieli oli kuivunut kitalakeen kiinni.

Urheilutalolle oli piinallinen 11 kilometrin matka. Katselin, miten ensin kylätie vaihtui kutostieksi, miten alitimme rautatiesillan, ylitimme Vuoksen ja kaarsimme ramppia alas kaupungitalon kulmalle. Pihan istutukset olivat jo lakastuneet ja lipputangoissa liehuvista kaupungin viireistä oli aurinko haalistanut keltaiset salamat. Viimeisen kilometrin aikana itku pyrki uudelleen silmiin ja kurkkuun.

Portaat alakertaan. Juoksuradan puolelle mentiin samoja portaita kuin uimahalliin. Uimahallin puolelle käännyttiin vasemmalle. Teki mieli juosta tilaussaunojen ovesta sisään ja jäädä suuresta pyöreästä ikkunasta katselemaan uimareita, heidän vatsojaan ja sätkiviä jalkojaan. Isän käsi oli määrätietoisesti hartioilla ja ohjasi oikealle. Vastaan tulvahti kuminen, hikinen haju. Juoksumatto oli punainen ja täynnä piikkareitten piikkien reikiä. Reunassa oli hiekkalaatikko, tilan takalaidalla paksu patja.

"Moi. Mie oon Jaana, kuka sie oot?", kysyi minua suurempi polkkatukkainen tyttö. En saanut sanaa suustani. Tunsin punastuvani. Poskia kuumotti ja oli pakko painaa kasvot alas. Isä esitteli minut ja työnsi jämäkästi  kohti muita lapsia. Sanoin, etten halua. "Haluaisin ensin vaan katsella..." Isä sanoi  valmentajalle, että kyllä se kohta tulee, on vähän arka näin ensimetreillä.

Istuin hiekkalaatikon takana olevilla kovilla puupenkeillä koko ensimmäiset yleisurheiluharjoitukseni. Isä oli ostanut minulle siniset Adidaksen verkkarit ja uudet lenkkikengät. Ne tuntuivat vielä jäykiltä jaloissa.Pyörittelin varpaita kengissä ikään kuin tehden niille lisää liikkumatilaa. Verkkaritakin hiha maistui kaupalle. Se oli uusi ja karhea. Lapset vilisivät silmissä juostessaan 60 metrin rataa päästä päähän. Nopeimman kohdalla kevyt tuulen vire leyhähti kasvoilleni. Välillä pöllähti hiekka, kun joku harjoitteli pituushyppytekniikkaa vauhditta. Joku nauroi. Laskin pituushyppypaikan yläpuolella olevan loisteputkilampun säleitä. Huomasin, miten äidin kotona laittama poninhäntä kiristi korvan edestä, siitä kohtaa, josta eniten sattuu, jos tukistetaan. Kohta nämä treenit olisivat ohitse. Kohta pääsisi kotiin.

Teksti on Aamupalakynä-kirjoittajakurssin kotitehtävä.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Tosi pysähtymisiä

Luin juuri Oma huone-blogin viimeisimmän postauksen. Siinä käsiteltiin jouten oloa, viipyilyä, aikatauluttomuutta. Aihe osui minuun kuin Tellin nuoli omenaan. Olen löysäillyt eilisillan ja tämän aamun ja nauttinut suunnattomasti kellottomuudesta. Takana onkin pari hektistä viikkoa ja kymmenittäin erilaisia töitä sairaalalla, päiväosastolla, opistolla ja Sibeliusakatemiassa.

Itselle jouten olo on ollut vaikeaa. Jouduin vuonna -99 opettelemaan sen. Tiedän vuoden ja vuodenajan oikein tarkkaan: uuvahdin tuona syksynä. Muistan ne levottomuuden hetket kotisohvalla, kun pää sanoi, että makaat nyt tässä puoli tuntia ja keho huusi: "Päästä minut menemään!" Minut valtasi motorinen levottomuus. Vieressä lattialla makasi pino Hyvä terveys- ja Voi hyvin-lehtiä. Ironista!

Nyt jo osaan olla. Nautin vauhdista ja haasteista, ne puhaltavat minuun virtaa. Toki virtaus tapahtuu toiseenkin suuntaan ja elpyäkseen tarvitsee aikaa, lepoa keholle ja tilaa pään sisälle.

Pohdin Päivin postausta lukiessani, että miten usein törmäänkään ihmisiin, jotka eivät osaa pysähtyä kokemaan, havaitsemaan miltä itsessä tuntuu. Olen löytänyt omiksi menetelmikseni metsässä samoilun koiran kanssa, hoputtomat kahvilassa istumiset höyryävän vaniljalatten kanssa, lukemisen ja hyvän elokuvan katsomisen. Lauantaiaamun kiireetön hetki peiton alla, kun on juuri herännyt ja kylkeä lämmittää russelipoika: kunhan jaksan, tassuttelen keittiöön keittämään kahvit.

Silloinkin kun on menossa, voi asioita katsoa eri tavalla, pysähtyä havaitsemaan. Tuollaisissa hetkissä olen kulkiessani kameran kanssa. Etsimen läpi maailma rajautuu pienemmäksi ja se auttaa fokusoitumaan yksinkertaisiin asioihin, maailmaan pienempinä paloina. Saman asian ajaa myös kassin pohjalla lojuva muistikirja ja kynä. Jo pelkkä tieto siitä, että siellä ne ovat ja voin kirjoittaa ylös itseäni puhuttelevat asiat, auttaa näkemään maailman pieniä arjen asioita, joilla on merkitystä. Kokeile vaikka!

perjantai 21. lokakuuta 2011

Tosi onnistumisen kokemuksia

Tänään päästelin terapiahuoneessa ilon irti. Heti kun kuntoutuja oli lähtenyt, hihkaisin ja heiluttelin käsiäni ja vedin pari pyörähdystä. Näytti varmaan lähinnä sadetanssilta. Kollegani tuli huoneeseen ja herkesi hymyilemään odottavan näköisenä.

"Se sanoi, että vaikkei ole sitä aiemmin kenellekään tunnustanut, tällä on vaikutusta!"

On mahtavaa, kun omaan työhön saa jonkin asteisen hallinnan tunteen. Aika ajoin on ihanaa, kun hommat sujuvat rutiinilla ja ryhmät pyörivät. Kuitenkin olen luonteeltani sellainen, että rakastan haasteita. Toimintaterapeuttina on arjen ongelmien ratkoja, uusien adekvaattien toimintamallien löytäjä yhdessä kuntoutujan kanssa. Tt tarjoaa ammatillisen asiantuntijuuden, kuntoutuja kokemusasiantuntijuuden.

Tällaisessa tilanteessa olimme tänään. Kun yhdessä pohtien, arvoja, kiinnostuksen kohteita ja toiveita penkoen löytyy oivallus, se on juhlahetki. Mitä tiukemmin omassa ahtaudessaan viipyvä ihminen, sitä suurempi riemu. Jotain on liikahtanut, muutos voi käynnistyä!

Huippuhetkiä oli tänään tarjolla enemmänkin. Kun toiminnan tuoksinassa nuori junttura miehen puolikas hymyilee, naurahtaa jopa ääneen, sisällä läikähtää. Yhteys on saavutettu. Kun ryhmässä toinen jäsen kannustaa toista sanoin, joita itse mielessäsi pyörittelit, voisi halata molempia. Perille menee niin että kolisee!

Tämä ammatti on aivan huippu siinä suhteessa, että koko ajan oppii itsekin uutta ihmismielestä ja toiminnasta. Niin monta kuin on ihmistä, niin monta eri tapaa on elää tätä arkea. Ja tänään oli tarjolla arjen pieniä iloja!

torstai 20. lokakuuta 2011

Tosi riippuvuutta

Tapasin tänään ihmisen, joka painii päihdeongelman kanssa. Mieleen pälähti samalla muinoin lukemani kirja "Sokeripommi". Kysyin keskustelukumppaniltani, mitä mieltä hän on riippuvuuden synnystä. Kävimme mielenkiintoisen juttutuokion.

Bitten Jonsson väittää kirjassaan, että sokeri raivaa tietä muille riippuvuuksille:
 "Nykyaikainen riippuvuustutkimus osoittaa, että lapsena kulutetut suuret sokerimäärät muuttavat aivot jo lapsuudessa "valmiiksi" nikotiinille. Sen vuoksi lapsi tulee myöhemmin riippuvaiseksi tupakasta ja nuuskasta, mikä puolestaan rakentaa aivoja edelleen siihen suuntaan, että nuori voi helposti jäädä alkoholikoukkuun."
 Mainitsin tuon seikan juttukumppanilleni. Hän toi keskusteluun mielenkiintoisen väitteen:
 "Karkkipäivät ajavat saman asian lapsille kuin viikonloppukossun odottaminen aikuiselle!"
 OHO! Voisiko asia olla noin? Lapsena lauantaipussia odotti, vähintään torstaista saakka. Lauantaiaamuna herätys seitsemältä ja vinkumaan vanhempia kauppaan. Perjantaina kävin täydentämässä viinikellarin hyllyjä, ostin kolme punaista ja kaksi valkoista viiniä. (En ajatellut ryypätä niitä tulevana viikonloppuna...) Edelläni jonotti kolme kohtalaisen kuluneen habituksen omaavaa miestä. Kaikilla oli yhdestä kahteen pulloa vähän viiniä väkevämpää kourissaan. Kieltämättä "nautintojen" odottelussa ja täyttymyksessä on samankaltaisuutta. Enpä ollut asiaa noin aiemmin ajatellutkaan.

Jotta napsahtaa riippuvuuteen, täytyy päihdyttävän kokemuksen olla palkitseva. Siispä täytyy toivoa sitä, että nuoren ensimmäinen päihdekokeilu olisi mahdollisimman huono. Mitään pahaa en toivo todellakaan kenellekään tapahtuvan. Toivon huonoa kokemusta siinä mielessä, että siitä tulisi paha olo, ettei se toisi harhaista omnipotenssin tunnetta, luuloja suuremmasta sosiaalisuudesta, valtaisista voimista. Niin ettei heti tulisi tarvetta toistaa kokemusta.

Kun riippuvuus on päässyt syntymään, siitä irti pääseminen on vaikeaa, mutta mahdollista. Portia Nelson kuvaa muutosta ajattelussa ja toiminnassa mainiosti tekstissään Omaelämäkerta viidessä pienessä luvussa.

"Kävelen katua pitkin. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Minä putoan, hukun... olen avuton.
Ei syy ole minun. Kestää iäisyyden päästä ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Olen kuin en sitä näkisi. Putoan uudelleen.
En käsitä, että olen jälleen tässä, mutta ei syy ole minun. 
Kestää edelleen kauan päästä ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Näen sen. Putoan... siitä on tullut tapa vaikka silmäni ovat auki. Tiedän missä olen.
Syy on minun. Nousen saman tien ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa.
Kierrän sen.


Kävelen toista katua."


keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Tosi kaseja

Postikortti 013 "Aika juoksee"

Eilen illalla mieheni fb-päivityksessä luki: "Pitäisiköhän välillä keksiä jotain muutakin kuin työn tekoa?" Siinäpä hyvä kysymys. Mennään ihan samoille aalloille kuin muinoin Shakespearen keskustelun kallon kanssa: "To be or not to be?" Mitä me ajallamme teemme? Miehen kollega oli mainiosti vastannut päivitykseen. "Muista 8/8/8 on paras elämänohje!"

Jo toimintaterapianopintojen ensimetreillä kävi selväksi se, että ihmisen toimintaan vaikuttavat mm. motivaatio, arvot, mielenkiinnot, rutinoitumistila, valmiudet ja niistä käyttöön otetut taidot, ympäristö ja välineet sekä aika. Reed & Sandersson olivat takavuosina luoneet erittäin käyvän kolmijaon: 8 - 8 - 8. Nyt puhutaan tunneista. Ihmiselle ihanteellinen 24 tunnin käyttö olisi 8 h lepoa, 8 h tuottavaa toimintaa ja 8 h itsestä huolehtimista ja vapaa-aikaa. Toteutuuko kohdallasi?

Aina tuon ei tarvitse toteutuakaan. On hyväkin välillä poiketa kaidalta polulta. Mutta että suurimman osan elämästä pystyisi etenemään tuon ihannekaavan mukaan. Sillä voitaisiin välttää monet stressit ja uupumukset. Silloin kun flow-tila iskee, eivät kasituntiset riitä. Olen huomaamattani valokuvannut 8 h tai kirjoittanut koko vapaapäiväni. Ei siinä ole juuri ehtinyt syömistäkään ajatella (mistä näitä kiloja sitten oikein tulee?). Sama kai pätee työn kanssa. Jos on oikein kiinnostava homma meneillään, on vaikeaa saada sitä tauotetuksi omia voimia säästääkseen. Se on vaan sitten jostain toisesta kasista pois. Miehellä usein uniajasta, minulla itsestä huolehtimisesta. Mielelläni en käytä itsestä huolehtimisen kasiani kyllä siivoamiseen, jotain rajaa sentään. Sen homman täytyy sujua maksimissaan tuntiin.

Päivään kuuluu paljon sellaista sälää, jota ei tule ajatelleeksi. Kuinka paljon aikaa menee jo ihan perustoimintoihin: vessakäynteihin, ruokailuun, peseytymiseen, paikkojen järjestelyyn, naaman ja hiusten puunaamiseen. Lasketaanko työpaikalle siirtymiset työkasiin vai ei? Yleensä ei. Mihinkä lokeroon se sitten kuuluu? Osaammeko hyödyntää sen oman itsen hyväksi, lukemalla, musiikkia kuuntelemalla, rentoutumalla, hoitamalla sosiaalisia suhteita esim. soittamalla ystävälle tai anopille. Vai onko junassa istuttu aika lepoa, uniaikaa?

Itse tarvitsen paljon unta. Katsotaan väheneekö tarve vanhemmiten, niinhän ihmisten kohdalla ennusteisesti yleensä käy. Nukun vähintään 8 h yössä, viikonloppuisin jopa 11 h. Olen jopa hieman kateellinen niille, jotka tulevat toimeen 6 tunnilla. Heillä on jo heti muutama tunti enemmän kaikkeen muuhun kivaan ja mielenkiintoiseen.

Rintanappi 038 "Ei kannata miettii liikaa"Palaan tässä kohtaa ensimmäisessä kappaleessa mainitsemiini arvoihin. Ajankäyttöä säätelevät osin ulkoiset paineet ja odotukset, se rooli, josta käsin toimit milloinkin. Toinen suuri vaikuttaja on sisäinen: arvot, ne asiat, joita pidän tärkeänä. Teesini on: Tärkeille asioille löytyy aina aikaa! Pääsemme suureen kysymykseen, ovatko sinun arvosi yhteneväisiä toimintasi kanssa? Teetko asioita, jotka ovat arvojesi näköisiä?

Otetaan yleisimpiä asioita, joita ihmiset useimmiten nostavat esille arvokeskustelussa. Työ, perhe, terveys, mahdollisuus nähdä maailmaa, ystävät, hyvä harrastus. Jos asetat perheen arvostuksissasi ykköseksi, käytätkö oikeasti aikaa puolisosi ja lastesi tai ikääntyvien vanhempiesi kanssa? Voitko tehdä työtä ilman terveyttä? Mille sijanumerolle asetat terveyden? Entä työ? On hämmentävää pohtia asiaa jo näin arkisten asioitten kohdalla. Mitä se sitten on, kun otamme keskusteluun henkiset arvot: itsenäisyys, suvaitsevaisuus, tasa-arvoisuus, kilpailuhenkisyys, joustavuus...

Välillä on hyvä pysähtyä pohtimaan, elänkö itseni näköistä elämää. Vuodet tuntuvat kuluvat kiihtyvällä vauhdilla, eli on todella tärkeää hahmottaa, mihin tämän kallisarvoisen aikansa käyttää.

Postikortti 197 "Älä kelaile - Relaile!"
http://www.virkkukoukkunen.net
PS. Kuvat ovat kotiseudullani sijaisevan Virkkukoukkusen. Laitan postaukseni myös sinne tiedoksi. "Mie saatan lähtee Karjalast, mut Karjala ei lähe miust!"

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Tosi lämmintä yhdessä oloa

On lämmin ja rentoutunut olo. Takana ihana viikonloppu rakkaiden ystäviemme luona.

Meitä on kaksi perhettä, jotka viihtyvät toistensa seurassa. Olemme tunteneet toisemme vuodesta -90. Silloin tosin ei ollut vielä lapsia. Lapset syntyivät samoina vuosina sarjassa, ensimmäiset -94, toiset -97. Ovat toistensa ensimmäisiä ystäviä. Olemme matkustelleet yhdessä Suomessa ja osalla porukkaa myös ulkomailla. Mökkeilemme ja saunomme. Olemme harrastaneet liikuntaa yhdessä eri muodoissa, tänä viikonloppuna mm. patikoistia naisten kesken ja keilailua koko poppoolla.

Yhdessä on mukava olla. Yhdessä maailma paranee. Ihan huippuhetkiä ovat viikonloppujen illat, kun katsomme joukolla elokuvaa. Tai aamut, kun jokainen kömpii kolostaan tukka pystyssä. Ystäväni on ollut kaukonäköinen ja hommannut ilmapatjoja, jotka ovat helppo leväyttää vieraspedeiksi. Suurimmalla ilmapatjalla pötkötimme eilen illallakin, äidit ja teinit. Tyynyt, peitteet ja lämpö yhteisessä jaossa. Uniasuina suuret T-paidat ja pikkarit. Miehet olivat vallanneet takkahuoneen.

Suurinta hupia on nauraa yhdessä. Kerromme juttuja, tarinoimme tapahtumia viime näkemän jälkeen. Päivitämme elämää. Vanhatkin jutut jaksavat naurattaa aina vaan. Miten joku oli päästänyt suustaan sammakon, Ville leikannut Jennin tukkaa 4-vuotiaana, isit sekoilleet Lapin reissulla...

Olen Voimauttavan valokuvan kurssilla. Seuraavan jakson tehtävä on kuvata tunneperhettä. Tämä jengi on minun tunneperheeni.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Tosi tarinaa porkkanasta

PANTOUMI PORKKANAA SYÖDESSÄ

Vuosirenkaita. Ei, viikkorenkaita.
Kertomus lyhyestä elämästä,
lupaus auringosta, rusketuksesta,
hyvästä elämästä, kuluttavista kuukausista.

Kertomus lyhyestä elämästä
nihkein sormin.
Hyvästä elämästä, kuluttavista kuukausista
uurteisin ihopoimuin.

Nihkein sormin
pidän kiinni henkirievustani,
uurteisin ihopoimuin.
Hampaissa narskuu hiekka.

Pidän kiinni henkirievustani:
Lupaus auringosta, rusketuksesta.
Hampaissa narskuu hiekka.
Vuosirenkaita. Ei, viikkorenkaita.

(Aamupalakynä-kurssin satoa tältä päivältä... Ai oliko se porkkana aamupala? Ei, tai ehkä kattaus kaksi.)

tiistai 11. lokakuuta 2011

X>Y: a+b = TOSI

Voi hyvänen aika tämä muamo on niiiiiiiiiiiin pihalla! En kyllä ymmärrä, miksi pitää sekoittaa matematiikkaa ja äidinkieltä! Eikö numerot riitä tekemään matematiikasta jo ihan tarpeeksi vaikeaa? Miksi sinne pitää tunkea noita supisuomalaisia ja sitten vähän exoottisempiakin kirjaimia? Jotta ihmislapsi menisi ihan sekaisin? Niinkö?

Kuuntelin taas aamulla jotain vektorikieltä. Edellisellä jaksolla analyyttisen geometrian slangia. Onneksi siinä välillä sain lukea kasiluokan biologian kirjasta hyvinkin selkeätä tekstiä yhteyttämisestä ja ekosysteemeistä. Ei voi kuin todeta että tämän ihmisen egosysteemi saa allergian, anafylaktisen shokin, nokkosrokon ja varmaan pernarutonkin ihan jo matematiikan kirjan ollessa samassa huoneessa.

Tyttären ollessa neljännellä luokalla, siis alakoulussa, hänellä oli murtolukuja. Niitä piti sitten pohtia läksyjä tehdessä.
Miten äiti näistä saa sillai niinku saman arvoisia?
Ai niinku että niissä on alapuolella sama numero?
Just!
No, niitä pitää laveerata! 
Jos antaa opelle omenan, auttaisko se?

Riittääkö? Että näin paljon ymmärrän! Ja tukka senkun harmaantuu.... ja ohenee....

lauantai 8. lokakuuta 2011

Tosi lätkämatsissa

Minut saa helposti mukaan kaikenlaisiin tapahtumiin, konsertteihin, huviajeluihin, höpsöttelyihin. Eilen vuorossa oli lätkämatsi.

Hämeenlinna on armoitettu lätkäkaupunki. Luultavasti kaikki tuntevat HPK:n pelaajat ulkonäöltä. Minä en. Niillä on kypärät päässä ja jos tulevat kadulla vastaan, en tunnista. Tavallisia kuolevaisia ovat nämäkin nuoret miehet.

Iltapäivällä päivitin Fb-profiiliini lähteväni taistelemaan Kärppiä vastaan. Tulin harhaanjohdetuksi. Väärä joukkue. Nyt siis istuimme mieheni kanssa piippuhyllyllä katsomassa ottelua HPK-Kalpa. 25 sekuntia ja kotijoukkue oli tappiolla. Kalpan pelaajilla oli enemmän nälkä, tahtoa ja luistelutehoa. Kotijoukkueen kannattajajoukko, etenkin sikakatsomo, huusi. Kuitenkin yksi ääni oli ylitse muiden: Kalpan kannattaja, jonka ääni oli kuin epävireinen kukkopilli! Kaikki kolme erää mies kiekui ja takoi käsiään yhteen. Ääni kuului kaiken muun lävitse, yli ja tunkeutui suoraan keskushermostooni. Toisessa erässä olin jo aivan raivona. Miehen onneksi hän oli sijoittunut päätykatsomoon, johon oli muualta hankalaa päästä. Hiemankaan lähempänä niin olisin tunkenut maalivahdin mailan tuon kalakukon kurkkuun.

Googlesta löydetty Tapparacenterin kuva
Peli oli tylsää katseltavaa. Se näytti seiskaluokkalaisten poikien sählypeliltä. Jäin miettimään pelin funktioita. Mitä se palvelee? Pelaajat saavat palkkaa, mitä saavat katsojat? Me-henkeä, kuulumista johonkin viiteryhmään. Paikan tunteiden purkamiselle: saa huutaa solvauksia puusilmätuomareille ja samalla päästellä kiukkuaan ilmoille. Kotijoukkueen tehdessä maalin voi halata kaveria luvan kanssa, ei tule leimatuksi. Ajauduin Facebookin ihmeelliseen maailmaan kännykälläni.

Hävisimme 3-5. Ottelussa ei ollut juuri minkäänlaista estetiikkaa. Muutama aivan turha jäähy tappelun nujakoinnin seurauksena. Ajoittain mielenkiinnon varastivat ulkomaalaisvahvistukset, joiden nimiä yritin tavailla vauhdissa. Mainostauoilla kaksi taitoluistelijatyttöä kävivät työntelemässä lapioilla jäähilettä maalien tienoilta ja sitten pyöräyttivät pari piruettia. Hauskin hetki koko  matsissa oli, kun toinen luistelijatyttö ja seepraraitainen tuomari törmäsivät toisiinsa ja tyttö päätyi sedän syleilyyn. Mies totesi vierestä lakonisesti "pedofiili".