perjantai 31. joulukuuta 2010

Tosi hyvä vuosi

Aika tehdä tili tästä vuodesta. Fb:ssä oli pyörimässä hyvä pohja tähän. Kopsasin sen blogiin ja tarkennan asioita, mikäli haluan.


1. Mitä uutta teit vuonna 2010? Asioita, joita oikeasti halusin tehdä! Lyhyempää työpäivää kevään, pitkä kesäloma, kokeellisia ryhmiä opistolla, luentoja, aikaa teinien ja miehen kanssa. 


 2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle? En tainnut tehdä lupauksia! En tee tulevallekaan. Aion seurata sydäntä ja mieltä, tarttua tilaisuuksiin ja ELÄÄ!
Fanny Eva Petronella

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?  Kyllä, Teija-ystäväni ja minusta tuli Kummatätikin!  Vuoden aikana olemme seikkailleet naisporukalla erinäisissä paikoissa. Fanny on vierastanut minua aina piilareissa tai ilman laseja. 


4. Kuoliko kukaan läheisesi? Ihan läheisiä ei   
Lontoo: Hello!


5. Missä maissa kävit? Englannissa, Norjassa ja Virossa. Lontooseen matkasimme Villen, Jennin ja Sirun kanssa, kun teinit päättivät peruskoulunsa. 5 päivää metropolissa kävellen ja metroillen.
  
Norjassa perheen kesken juhannuksen aikaan. Ne maisemat ja 23 astetta lämmintä juhannusaattona, aamupala laiturilla jäämeren päällä...

Tallinna ja Perustuksen pikkujoulut. Ihana jouluinen keskusta joulutoreineen ja oluen maistajaisineen. Ja minähän en edes juo olutta!!!

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2011, jota puuttui vuodesta 2010? Aika hurjaa... mutta pitää vastata, että oikeastaan mitään tärkeää ei puuttunut!!!   
Vanajanlinnan itsenäisyysjuhla
7. Mitkä vuoden 2010 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi? Niitä on monta. Oikeastaan koko aika 5.6.lähtien. Ihan mahtavan vaikuttava vuoden toinen puolisko. Ei ekassakaan valittamista! Matkat, kirjoittajakurssin, itsenäisyysjuhlat, joulun, hetket hyvien ystävien kanssa...

 8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna? Vuorotteluvapaan rohkeus ja entistä suurempi panostaminen omaan parisuhteeseen! 

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi? Liittyy ystävyyssuhteisiin ja niiden hankaluuksiin.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista? Sitkeästä flunssasta vuoden viimeiset 2 kk. Huoh! 

 11. Mikä oli paras asia, jonka ostit? Oma kannettava minitietsikka. Se on mahdollistanut entistä paremmin yhteydenpidon ystäviini. Sen avulla olen myös saanut ilmaistua itseäni, kirjoitettua blogia, novelleja, s-posteja, pidettyä yllä Fb:tä ja tutkittua asioita. Olen valaistunut monessa asiassa! 
  
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä? Lähinnä oma ja teinieni, mutta kyllä myös muutamien tuttavien. Ihmisissä on niin paljon katseltavaa, opittavaa ja ihasteltavaa! 

13. Kenen käytös masensi? Ihmisten, jotka ovat määritelleet minut ja läheiseni väärin ja toimivat sen mukaisesti töykeästi, jopa vihamielisesti, eivätkä ole voineet nähdä omaa osuuttaan asioihin. Myös katteettomat lupaukset masentavat!

Home sweet home
 14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi? Talolainoihin ja laskuihin varmaan hupeni suurin prosentuaalinen osuus tuloista. Matkustamiseen ja hyvinvointiin loput! 

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi? Vapaasta! Sen suomista mahdollisuuksista. Goldberg-kurssista! Matkoista! 

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2010? Kolmas Nainen ja Tästä asti aikaa. Se vaan on jostain syystä soinut päässä koko puoli vuotta! Myös Anna Puun biisit ja Duffy... 

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:  
a) onnellisempi vai surullisempi? Hurjan paljon onnellisempi! 
b) laihempi vai lihavampi? Samoissa mennään, tai ehkä jopa hieman laihempi (työkaverit väittää)  
c) rikkaampi vai köyhempi? Rahallisesti köyhtynyt mutta henkisesti rikastunut (ihan miljonääri!) 
  
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän? Sanoneeni läheisilleni, että rakastan heitä! 

 19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän? Syöneeni suklaata! 

 20. Rakastuitko vuonna 2010? Olen rakastanut paljon! 
  
21. Kuinka monta yhdenyön juttua? Non!  

22. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi? Tartu mikkiin. Katsoin ehkä vieläkin vähemmän tv:tä kuin aiemmin. Ja se on vähän se. Elokuvat! Ostin itselleni joululahjaksi 10 Wallander-leffaa. Aion niitä vielä täydentää ja nautiskella yhdessä teinien kanssa.
  
23. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan? Vihaaminen ei kanna. En! Surullinen voin olla asian laidoista mutta en vihaa!

24. Mikä oli paras lukemasi kirja? Kaksi jäi tältä vuodelta mieleen erityisesti: Anneli Kannon Veriruusut ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja. Täysin erilaiset mutta ah, niin mahtavat! 
  
25. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi? Laulutunnit: että äänen pitäisi nousta lantionpohjasta =0) (en kyllä viel ole löytänyt itsestäni sitä...) Ihana uusi asia elämässäni.
  
26. Mitä halusit ja sait? Vapaata. 

27. Mitä halusit muttet saanut? Matkustaa vielä enemmän! Tassuamme jäi saamatta! 

28. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna? Prinsessa. 
  
29. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit? Sain aamulla pari lahjaa sänkyyn ja mieheltä ihanan päivällisen.  
  
30. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän? Nuhattomuus! 

 31. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2010? 1) Nauti siitä, mitä päälläsi kannat! 2) Nainen olkoon nainen (korkkarit, vyötärö ja tissit) . Ostin kymmenien vuosien jälkeen lyhyen farkkuhameen... ja sitten toisen... ja vielä yhden samettisen.
  
32. Mikä piti sinut järjissäsi? Rakkaus (aviorakkaus, ystävien rakkaus ja välittäminen, suhteet omiin lapsiin) ja kirjoittaminen. Vapaus! Olen kirjoittanut paljon oman mittapuun mukaan ja nauttinut siitä. On ollut ihanaa saada myös palautetta omista teksteistä.

 33. Kenestä julkkiksesta haaveilit eniten? Kenellä nyt olis sellainen mahtava ääni... laulutaitoista... Duffy tai Anna Puu

 34. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi? Kirkollispoliittinen homoilta tv:ssä sai karvani pystyyn ja kielenkannat laulamaan... Huh mitä asenteellisuutta! Politiikasta muuten mitään ymmärrä, enkä haluakaan.  

35. Ketä ikävöit? Muutamaa hyvää ystävää, joita näen harvoin ja karkaavaa nuoruutta ja notkeutta ja hyvää muistia! 
  
36. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen? Fanny 11 kk! Oikeasti ihan ihka uusi ihminen! Olen tavannut aivan mahtavia ihmisiä: kirjoittavia kollegoita Goldberg-kurssilta, Viisas kynä-kurssilaiseni, Nasun löysin uudelleen, mikä on aivan mahtavaa! 

37. Kerro arvokas elämän oppitunti jonka opit vuonna 2010. Aina palaan Aino Suholan runon viimeisiin säkeisiin (vapaasti muisteltuna): Se joka osaa itselleen nauraa, häneltä ei tule hupia puuttumaan! Eli ei oteta asioita turhan vakavasti! Mutta kuten tuntemattomassa sanotaan: asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat! 

BONUKSET:
 38. Oliko 2010 hyvä vuosi sinulle? Hirveän hyvä! 

39. Mikä oli paras hetki? Niitä oli monta... liittyvät perheen kanssa vietettyihin hetkiin matkoilla, kotona ja jouluna sekä kirjoittamiseen. Ja hetket viinikellarissa kullan ja ystävien kanssa! 

40. Mikä oli vuoden huonoin hetki? Ahdistus, joka tulee kaamosajan lähestyessä aina joka vuosi 
  
41. Missä olit kun vuosi 2010 alkoi? Olisinkohan ollut ihan täällä kotona ystävien kanssa 
  
42. Kenen kanssa? Perhe, Jortsut, Suomet 

43. Joitko paljon alkoholia vuonna 2010? En. Mutta enemmän kuin v.-09, koska me teimme viinikellarin... 
  
44. Kohtelitko ketään huonosti vuonna 2010? Varmaankin. Joskus suojellakseni itseäni ja varmasti myös huomaamattani. Sori! 

 45. Kohteliko kukaan sinua huonosti vuonna 2010? Kyllä.  

 46. Kuinka paljon rahaa käytit vuonna 2010? Kaiken, mitä tililleni tuli ja vähän ylikin.... Mutta kaikki kannatti! 
  
47. Mikä oli vuoden ylpein hetkesi? Kun lapseni ovat niin ihania: ne hetket kun ovat oivaltaneet jotain ihmisyydestä ja sanoneet kohteliaisuuksia ja oivalluksiaan ääneen!  
  
48. Mikä oli vuoden noloin hetkesi? Varmaan joku lapsus väärällä hetkellä... 
  
49. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi? Yhden askeleen taakse päin jättäisin ottamatta ihan alkuvuodesta!
  
Tallinna 12/10
50. Kuinka moneen kaupunkiin matkustit? No huh huh!!! Niitähän on nyt niin paljon, etten varmaan edes muista kaikkia mutta koitetaan kunnat mukaan lukien: Lohjalle ja Helsinkiin monesti, Tampereelle, Riihimäkeen, Hyvinkäälle, Imatralle, Ruokolahdelle, Parikkalaan, Kuopioon, Kemijärvelle, Sallaan, Vuotsoon, Ouluun, Espooseen, Lempäälään, Janakkalaan =O), Lontooseen, Nordkappiin, Honingsvågiin, Tromssa, Kiiruna, Tallinna.... 
  
51. Mitkä ovat suunnitelmasi vuodelle 2011? Pitää yllä tämä hyvä huumori ja luova tila, 
rakastaa lähimmäisiäni ja 
elää niinkuin opetan!

torstai 30. joulukuuta 2010

Tosi tilauksia

En saanut illalla unta. Jostain kummaakin kummemmasta syystä mieleeni alkoi tulla juomien nimiä ja hassuja mielikuvia.

Ihan ensimmäinen paukkuni (alaikäisenä Vuoksenniskan Mörköpubissa) taisi olla Sininen enkeli. Imatrankoski, Lola, lokakuu 1986. Täysi-ikäisyys! Auringonnousu ja Beduiini. Kauniita drinkkejä kivoilla nimillä. Niitä saattoi mennä 7 illan aikana. Nykyisin tuosta määrästä menisi jo henki. Viinikellarin saatuani olen tullut entistä varmemmin viinin litkijäksi. Varsinkin punainen maistuu. Ennen sain siitä migreenin, nykyisin en. Siedätyshoito on siis tehonnut.

Olen aina sanonut, etten juo mitään K:lla alkavaa: kahvia, kaljaa, kossua enkä konjakkia. Noistakin olen siedättynyt jo kahviin. Parasta se on vaniljalla maustettuna. Kaljaa, anteeksi olutta, en juurikaan juo. Paitsi jos siinä on suklaa-, kirsikka- tai sitruuna-aromi. Tosi neitiä!!! Sitten ovat nuo kossu ja konjakki. Konjakki saa minut kakomaan ja kossu menee jossain booleissa tai sekoituksissa. Ennen sitä juotiin vallan niitä drinksuja.

Kellon käännyttyä jo aamun tunneille pohdin, mistä drinkit oikein nimensä ovat saaneet ja hihittelin itsekseni, miltä oikeasti näyttäisi, jos tilatessani Grasshopperin eteeni tuotaisiin heinäsirkka. Olisiko sillä se sellainen pieni kiinalaisvalmisteinen paperisateenvarjo tai kimalletta selässä? Soittaisiko se minulle? Entä jos tilaan Valkovenäläisen tai Mustan ryssän? Ymmärränkö heitä, puhuvatko he suomea tai englantia? Makaisiko edessäni tummaihoinen venäläismies pienissä stringeissä? En kyllä haluaisi sekaantua Valko-Venäjän vaalisotkuihin ja Lukashenkoon... Löytyipä uusien drinkkien listalta Bin Ladenkin! Kääk!

Mummon tohveli olisi varmasti söpö. Aino! Mutta entä jos se olisi jo vuosikymmeniä käytetty? Vanhat ihmisethän eivät heitä mitään pois vaan käyttävät loppuun. Siirtävät läpipuhki tallatut kengät vielä saunamökki- tai navettakäyttöön. Se voisi siis olla risa, pahanhajuinen, tupsunsa menettänyt, linttaan astuttu. Tai korollinen hienostelutossu. Ei, se ei olisi mummon tohveli.

Talvi-iltojen iloksi voisi sopia Lumipallo. Saisikohan sen maustettuna ja pillillä kauniissa jäätelömaljassa? Tai Kelkka. Haluaisin sellaisen vanhanajan puisen, jollaisella viiletin kiljuen Badgasteinissa vuoren rinnettä alas. Häränsilmää, Bloody Marya tai paukkua nimeltä Itsemurha en verisyyden vuoksi halua edes kuvitella. Hyi olkoon!

Olisi siinä ihmisillä ihmettelemistä, kun baarimikko raahaisi tiskille Sukellusveneen! Saisinko miehistön kanssa, vai tuleeko siitä lisämaksua? Hieman pelottava vehje kuitenkin. Sillehän saattaisi käydä kuin Kurskille.

Taidan kuitenkin olla Herkkä, kuiskata I love you ja ottaa seuraavaksi Irish kissin ja Sex on the beach. Hmmmm!

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Tosi viitseliästä

Joulun aikaan olen saanut huomata monenlaista välittämistä ympärilläni. Ensinnäkin olin todella yllättynyt siitä joulukorttivirrasta, joka postilaatikkoomme vyöryi. Niitä on aina vaan niin ihanaa saada ja lukea. Laitoin osan Ranskasta tuotuun seinätelineeseen, loput olivat olohuoneen pöydällä hipelöitävänä.

Minut sai erityisen iloiseksi vanhemman lapsen kommentit: "Äiti, nyt mä ymmärrän, miltä tuntuu, kun joutuu kantamaan toiseten kamoja!" Hän auttoi ihan omatoimisesti tavaroitten kantamisessa autosta kämpille ja takaisin sekä kauppakassien kanssa. Siitä on tulossa ihan ihminen!

Mies sanoi Lapin reissulla, että hänestä on ihanaa olla juuri meidän kanssa tässä ja nyt. Miten iso voima ääneen sanotuilla pienillä sanoilla. Ja todellakin, meillä oli mahtavan hauskaa perheen kesken.


Paluumatkalla jossain Hiidenkylän tienoilla (kylä, jossa noin 4 taloa) oli tien varrelle kilometrin matkalle jäädytetty kymmenittäin jäälyhtyjä. Joko siinä on mennyt monen monta pakkasyötä muutamalla ämpärillä tai sitten asialla on ollut koko yhteisö kymmenine ämpäreineen. Miten onkaan, aivan ihanaa matkantekijöiden huomioimista. Nyt ne eivät olleet valaistuja, mutta ilahduttivat sellaisenaankin. Miten upeaa onkaan ollut joulun pyhinä ajaa tuota kynttilöin valaistua valtatietä.

Etelästä tuli viestejä pitkin vapaita, että lunta on tullut kymmeniä senttejä. Hiukka pukkasi hikeä päähän jo pelkkä ajatus siitä, että kotiin tultaessa on ensin pysäköitävä auto tien varteen ja tehtävä lumityöt (joista minulle tulee paha hiki) ennen kuin saadaan matkatavaralasti pihaan purettavaksi. Ja kello on tuolloin puoliyö. Ajoin loppumatkan ja 100 m ennen kotia mies veti jo hanskat käteen ja viritteli voimiaan tarttua lumilinkoon. Voi miten lämmin läikähdys kävi sisikunnassa, kun huomasimme, että piha oli kolattu!  Paras joululahja!

Laitoin heti viestiä ystävättärelleni Tovelle: "Kukahan tonttu on käynyt antamassa parhaan joululahjan kolaamalla pihan matkalaisten tulla kotiin? Kiitos talkkareille, jos osui oikeaan osoitteeseen tämä!" Aamulla tuli vastaus: "Maukka sanoi, että joku ukko ja akka, ukolla kippura piippu suussa, oli olleet siellä."

lauantai 25. joulukuuta 2010

Tosi nanot

Etelä-Lappi. Hämy. Hoidetut rinteet ja ladut, uudet sukset ja kauheesti intoa! Ja niin lähdettiin miehen kanssa jouluaattoiltana. Minä uusilla Peltosen nanoilla ja mies voideltavilla ammatilaisen Atomiceilla...

Ensimmäinen ongelma koitti kävelytien päässä, kun kävelimme huoneistosta siihen ja aloimme sovitella monoja suksiin. Minähän olin käynyt JO kaksi kertaa suksimassa, joten helppo homma. Miehellä oli vasta voidellut, ihka tuoreet sukset ja monot. Eipä menneet millään lukkoihin. Aina lipsahti pois. Ajattelin, että nyt tuo kyllä menettää hermonsa ja häipyy sadatellen takaisin kämpille. Kävi kuitenkin onneksi vain kääntymässä: tarkasti lukkomekanismin toimintaperiaatteen (ja sai apua teineiltä). Sitten sauvat. Kolme reikää käsineosassa. Mistä mennään sisään ja mitä pitää tulla ulos mistäkin? Kääk! Toinen kauhun paikka.

Välineet oli paikoillaan ja sitten lähdimme liu'uttelemaan kohti valaistun ladun alkua, jonka kyltti kertoi olevan 200 m päässä. Moottorikelkkaväylää pitkin ajotien laitaa menimme peräkanaa, minä edellä. Vauhti kasvoi uhkaavasti ja katsoin parhaaksi aurailla. Alikulkutunnelin alla oli hiekkaa.... juoksuksi meni ja huusin varoituksen sanoja miehelle joka vyöryi perässä. Ei kuullut mitä huusin, mutta tajusi elekielellä, että mene vasempaan laitaan. Huh! Sukset kantoon ja edelleen hermo piti ja kävelimme ladun alkuun, jonne oli oikeasti sellaiset 600 metriä!

Eikä ne sitten pitäneet... Ne voidellut sukset. Nanot vetivät minut pikku nyppylöille melkein ihan itsekseen. Pari sataa metriä suksittiin ja samaa reittiä takaisin, sukset kantoon ja tunturia ylös kävelytien laitaa. Vähän oli lyhyt tuo ensimmäinen yhteinen hiihtolenkki.

Illalla mies päivitti Fb-profiilinsa: Päivä rinteessä; hieno laji tuo alppihiihto! Äsken sitten ensimmäistä kertaa 13 vuoteen murtsikoilla (pertsat). Vaikka sain voiteluohjeet ammattilaiselta, ei pitänyt ...kele yhtään eli myytävänä Atomicin murtsikat. Soveltuvat 90 kiloiselle tai vaan muuten läskille! Salomonin monot, koko 43, sauvojen pituus 150 cm. Tasaraha 400 euroo. Saa hakea heti Pyhätunturilta tai ensi viikolla Hämeenlinnasta!!!

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Tosi keski-ikäistyvää

Mistä tietää, että on tullut keski-ikään? (luin jostain että viiskymppisenä) Onko se pelottavaa? Nolottavaa? Vähemmän arvokasta? (tämä maailmahan on nuorten, laihojen ja kauniitten?)

Eilen juuri puhuin ystävättäreni kanssa siitä, että en tunne itseäni yli nelikymppiseksi. 30 on lähempänä sisäistä minuuttani. Miten se aika sinne pysähtyi? Enkä ainakaan tunnusta, että pelkäisin vanhenemista. Viime viikolla työpalaverissa esimieheni sanoi, että kun olen talossa jo niin kauan ollut ja vähän niinkuin "Nestori", niin minulta odotetaan panosta uuden kollegan valitsemiseen ja perehdyttämiseen sekä kehitystyöhön. Noihinhan minä lähden takapuoli savuten. Mutta että "Nestori"!

Onko keski-ikäistä väkisinhiihtää (murtomaahiihto)? Sain monen monen vuoden jälkeen sivakat ja olen ihan hurmioitunut ja kipeytynyt monesta kohtaa kehoa. Minä myös sauvakävelisin mielelläni, mutta se on koiran kanssa kamalan vaikeaa ja rasittavaa (kun minullahan on se Russeli, viipon viipon vaan vähän joka suuntaan ja hups, unohti että flexi on vain sen 5 m). Kehosta kyllä huomaa tiettyjä merkkejä, ettei enää nuoreksi voi itseään sanoa. Vähän joka puolelle kolottelee liikunnan jälkeen, kelien vaihtuessa, flunssan aikana. Ja iho on muuttunut omituisen huonosti elpyväksi ja sitä on joissain kohdissa liikaa, varsinkin aamuisin. Oma hyvinvointi on alkanut olla entistä tärkeämpää! Avantouintiin en kyllä taivu! Purkkien ja purnukoiden kasvavasta määrästä voi ehkä lukea lisääntyvät elinvuodet.

Kuuluvatko viipalepullat keski-ikäisen kahvipöytään vai meneekö se jo vanhuuden puolelle? Tai kuivakakut. Ei sen puoleen, että osaisin niitä edes paistaa, eikä ne oikeastaan minulle maistukaan.

Siinä suhteessa olen varmasti jo ainakin varhaiskeski-iässä, etten enää muni ja minusta vauvat ovat ihania, kun asuvat jossain muualla kuin meillä. Ja minähän välillä oikein mässäilen ajatuksella, mitä kaikkea puuhaamme mieheni kanssa kun nämä rakkauden hedelmät muuttavat pois kotoa. Omien teinien kanssa pysyy kyllä ajan hermolla, vaikka ne yrittävät koko ajan väittää, että olen jo NIIIIIIIN vanha ja NIIIIIIIIIIN nolo. Tosin välillä sitä huomaa olevansa joissain asioissa melkoisen luutunutkin.

Tänä syksynä olen huomannut kaivanneeni joitain tiettyjä perinteitä lapsuudenkodistani. Näin joulun alla kuusen sisälle kantamista, koristelua aaton aattona ja sen tuoksua. Pudistelin itsestäni ihmeellisen kaihon tunteen vallan äkäisesti pois, kun huomasin kaipaavani mattojen tuoksua lumikylvyn jälkeen. Ei ole minun hommaani, vaikka kuinka ihanalle tuoksuisivat. Onko siis perinteiden vaalimisessa ja niiden kaipaamisessa jotain keski-ikäistä? Aika on jo kullannut suuren osan muistoista ja kiireen tunne on alkanut helpottaa. Oleelliset alkavat erottua epäoleellisista.

Eräs vanha koulukaverini on perustanut keski-ikäisen miehen muotiblogin. Hah, hauska idea ja Karin kielenkäytöllä sangen värikästä luettavaa kuvien kera. Siinä korostuu käytännöllisyys! Muistan miten vanhoilta 45-50-vuotiaat työkaverini vaikuttivat mennessäni töihin TKK:n taloustoimistoon. Oli konservatiiviset vekkihameet ja paitapuserot, kunnon talvitakit ja housut, joissa oli upslaagit ja prässit. Voi tätienergiaa! Mutta mitä paljastui kuoren alta? Ihan mahdottoman villiä menoa. Nykyisin tuota ikää lähestyvät ystäväni eivät juuri piittaa "ikätasopukeutumisesta". Hyvät tavat, tilanteen mukainen pukeutuminen ja toisten ihmisten kunnioitus täytyy tietysti muistaa. Tässä vapaa-ajalla voi tulla ja mennä ihan niinkuin huvittaa. Tämä  teksti syntyi Pohjois-Norjasta ostamani revityt farkut jalassa (joista anoppi ja isäni kesällä kauhistuivat).

Raija Maula on kirjoittanut ihanan runon:

On hiljaista, vain varovasti tuulee
ja kääpiöitten taskussa on taika,
sen tajuaa, jos lapsen lailla kuulee.
Taikataskut aikuinen kai unohtaa
ja viivasuoraan kulkee tietä pitkin.
Vaan kääpiöt käy pienimmästä suurempaan
perässänsä niin kuin arvasitkin.

En halua hukata taikataskuja. Haluan tajuta maailmaa kuin lapset, ilman ennakkoluuloja ja luovin silmin, uusiutua, tehdä lumienkeleitä (paitsi en nakuna saunasta). Päätin juuri alkaa luottaa sisäisen minäni tunteeseen iästäni!

maanantai 20. joulukuuta 2010

Tosi keittiökiukkua

Ja tänään tulee lisää etikkaa!!!

Minua ei ärsytä lainkaan puolivälistä puristellut hammastahnat eikä väärässä asennossa olevat wc-pytyn kannet. Minun hermoni palavat pohjaan keittiössä.

Aloitin aamuni siivoamalla lieden ja sitä ympäröivät apupöydät. On ylellistä astua valmiiksi katettuun pöytään ja syödä puolison laittamaan pasta bolognesea, mutta kaikella on hintansa. Minä maksan pastani työllä. Kokkimiehen jäljiltä löytyi tänäkin aamuna spagetin pätkiä työpöydältä ja paseerattua tomaattia hellan nupeista ja liesitasolta. Siinä vaiheessa pääsi "voihan perkele!" ja rätti viuhumaan. Tai ensin kuumaa vettä hellalle, jotta kuivunut töhnä liuottuu...

Perheeni on rakastunut rapsahteleviin rapeisiin leipiin. Meillä syödään paksua näkkäriä ja hapankorppuja, riisikakkuja ja varrasleipää. Ja mitä niistä jää jäljelle? Kamala määrä hienojakoista murua leipäkoriin, ruokapöydälle, SOHVALLE ja lattialle! Tykkään kuljeskella kotona paljain varpain. Hirmuisen ärsyttävää on kun ne muruset tarttuvat jalkapohjiin. Ne kulkeutuvat sukkahousuihin aamukahvin jälkeen pukeutuessa, kutittavat reisissä ja säärissä hyvässä lykyssä koko hiton päivän.

Murut on vielä helppo pyyhkiä. Paitsi että omistan keittiön pöydän, jossa on kaksi uurretta molemmilla pitkillä sivuilla. Murut kulkeutuvat näihin ränneihin ja niiden pois saamiseksi tarvitaan maalipensseli. Kaikkein ärsyttävimpiä pyyhittäviä ovat peruna, riisi, pasta ja juusto. Niin kevytkätistä siivoojaa ei olekaan, että saisi nuo liisterimäisiksi muuttuvat nokareet pyyhkimällä siististi pois. Aina jää pöytään viiru ja saa hinkata ja käydä huuhtelemassa rättiä...

Tällä hetkellä keittiökiukkua aiheuttaa myös hana. Se on ollut vuotava ja kahvaton kesästä lähtien!!!!! Uusi hana on olemassa ja putkimiestä on ahdisteltu tulevaksi jo puolitoista kuukautta. Kovasti on hänellä kiireitä. Täytän kohta tuon uuden ruudilla ja lähetän joulupamauksen Paten postilaatikkoon.

Nyt suunnittelen imuroinnin aloittamista. Tämä kiukunkeräysteksti toimi hyvin motivaattorina. Ja sitten pärähtää!

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Tosi elämän ohjeita

Hellsten kirjoittaa: saat sen mistä luovut. Isossa kirjassa sanotaan, että kohtele muita niinkuin haluat itse tulla kohdelluksi. Viisaita ohjeita, mutta ovatko hieman ristiriitaisia?

Pohdin pääkaupunkiseudun shoppailureissun jälkeen kiirettä, hermostuneisuutta ja ärtymystä. Päätin itse luopua niistä ja hymyillä. Saanko Hellstenin mukaan siis porut ja kirot niskaani? Jos luovun itse nyrpeästä ilmeestä ja suhtaudun kanssaihmisiini lämpimällä lempeydellä, muristaanko minulle? Jos luovun kiireestä ja alan elää hetkessä, pamautetaanko minut keskelle tohinaa ja hoppua? Täh, nyt en enää ymmärrä. Tai no ymmärrän siinä kontekstissa, missä Hellsten sen kirjansa on kirjoittanut. Jos luovut virheellisestä vahvuuden tavoittelusta, saat oikean vahvuuden herkkyyden kautta. Kun luovut pakonomaisesta suorittamisesta, saat mielekkään tekemisen tunteen.

Olen aina ajatellut, että ihminen on sellaisenaan hyvä, kunnes itse toisin todistaa. Kukaan ei ole täydellinen, se tulee viimeistään riittävän pitkän tuttavuuden kautta todistetuksi itse kunkin kohdalla. Tässä kohtaa ystävyyttä molemmin puolinen välittäminen ja ymmärtäminen vie suhdetta eteen päin. Toinen toimii peilinä toiselle, kaikkea toisen tekemää ja sanomaa ei tarvitse hyväksyä, mutta ymmärtää voi, kun tietää toisen taustat.

Ihan aina se ei kuitenkaan mene niin, että tulisin kohdelluksi niin kuin itse toisia kohtelen. On tullut saatua shittiä niskaan tahoilta, joita kohtaan olisi ollut hyvä pitää hieman pidättyväisempi linja (jälkikäteen sinisilmäisen hyvä jossitella). Edes kuudentoista vuoden psykiatrinen työ ei suojaa ihmisiltä, joilla on jonkin asteinen vuorovaikutus- tai tunnevamma. Näille ihmisille lajitoveri on käyttöhyödyke, jonka hyvät ominaisuudet valjastetaan omaan käyttöön. Olen pyrkinyt ymmärtämään ja tukemaan ja mitä siitä seurasi? Pahaa mieltä ja syyt niskoille, asioista jotka itse asiassa tuo toinen oli tehnyt. Eihän tuollaiseen tarvitse suostua! Ystävyyden purkaminen on kuitenkin aina kova juttu. Hellsten hei, saanko lisää huonoa kohtelua, jos luovun siitä?

Parisuhteessa vaiheet vaihtelevat eikä aina jaksa olla valoisa ja rakastava sen rakkauden takaisin palautumisen toivossa. Kasvetaan eri tahtiin, yhdessä olemisen halu punnitaan useammin kuin tarpeeksi. Kuitenkin pitkämielisyys usein palkitaan. En tiedä, johtuuko blogipohdinnoistani (avanneet tajuntaani), keskinäisen kasvun tasavertaistumisesta, vanhasta luopumisesta vai valinnastani antaa puolisolleni sen hyvän, mitä minussa on, mutta olen tämän vuoden aikana saanut itselleni paljon hyvää.

Idealisti minussa ajattelee, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Haluan olla hyvä ihminen. Joulun alla tekee mieli tyhjentää syntilistaa. Kunpa meilläkin ev.lut.kirkossa olisi rippituoli! Ottaisin siitä itselleni uuden joulutradition. Vaikken ole uskovainen ihminen, puhuminen kasvottomalle papille voisi tehdä hyvää.

Nyt tuli vähän etikkaa, isosti siirappia ja hunajaa ja makeita mansikoita.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Tosi Skatemum

Olen paljastanut paljon tyttäreni elämästä. Anteeksi vaan muru! Siis jotain elämästä nuoren miehen, joka pakkasi itsensä toppiksiin ja laskettelumonoihin ja paineli ulos. Jäimme miehen kanssa katsomaan eilen julkaistua hämeenlinnalaista skate-dvd:tä.

Olen vaikuttunut, ilahtunut, mutta myös hieman kauhuissani. Vaikuttunut videoinnin ja editoinnin upeudesta. Valtava määrä työtunteja ja hikeä, luovuutta ja akun latauksia. Vaikuttunut myös dvd:llä esiintyneitten kundien (niin, vain miespuolisia skeittareita) taidoista käyttää lautojaan, tasapainoaan ja ympäristön haasteita. Ilahtunut olen rennosta meiningistä, mikä välittyy katsojalle. Mahtavaa kuulua tuollaiseen porukkaan, joilla on noin rautainen yhteishenki ja intohimo. Nuo nuoret pitävät huolta toisistaan, hassuttelevat ja huimastelevat. He kannustavat toisiaan onnistuneen tempun jälkeen: nyrkki nyrkkiin! Kilpailuissa ei vedetä ikenet verillä vaan improvisoiden ja rennolla meiningillä.

Kauhuosastoon kuuluvat sitten kaatumiset, ruhjeet, ruvet ja veri, vääntyneet raajat. Juu, sellaisenkin olen tässä vuoden sisällä nähnyt: käpälä oli kuin lapsuudenaikaisella rautalankaukolla. Mutta, nuo nuoret pitävät huolta toisistaan: yhteisvoimin hoidettiin kaveri ensiapuun, hälyytettiin kaverin äiti ja toinen skatemum kotiinkuljetushommiin. Ja tietysti hieman hirvittää päästää oma 15 v täysi-ikäisten miesten kyytiin suuntana Kitee!!! Monenlaisia kauhuskenaarioita pyöri mamman päässä. Kuskin kanssa kuitenkin olemme sen verran tuttuja, että yhteiset pelisäännöt tuli selvitettyä ja kundit pääsivät matkaan. Tuonkin reissun satoa oli katsottavissa dvd:ltä.

Tähän mennessä olen oppinut joitain skate-termejä, mutta kyllä nuo ajoittain puhuvat ihmeellistä skedenkan kieltä. Skeittaaminen on täyttä urheilua ilman verkkareita. Välineitä kyllä kuluu, varsinkin kenkiä. Tunteja kuluu. Kesäpäivisin kundi lähtee aamukymmeneltä ja tulee aikaisintaan kuudelta, yleensä kahdeksan jälkeen. Jossain välissä on käyty syömässä, hikoiluun on kulunut kolmisen litraa vettä ja juissia.

Skatemumin toimenkuvaan kuuluu ensisijaisesti harrastuksen rahoittaminen ja transportointi. Jälkimmäinen on välillä aika rasittava osuus, mutta toisaalta matkojen aikana tulee rupateltua asioita ihan vaan mum and son. Minulle kerrotaan epäluuloisesta suhtautumisesta skeittariin kaupan käytävillä, mummojen mulkoilevista katseista jalkakäytävillä. Kun kuikuilee parkin tai hallin kupeilla, tulee samalla pojan kaveripiiri tutuksi. Kesäaikaan jätkä menee skeittipaikoille jopa rullaamalla, mutta talvisin hallille tarvitaan jo moottoria. Nämä muuten ovat ekoihmisiä: kulkevat paljon lihasvoimin ja kimppakyydeillä. Boxit, kaaret ja reilit tehdään talkoovoimin pienellä budjetilla mahdollisin lahjoitusvaroin. Itse koristellaan ja maalataan hallin kamat ja parkki kisakuntoon.

Se näyttää niin vaivattomalta. Mutta kokeilepa ite! Luita murtuisi, niskat vääntyisi ja henki heittyisi. En pysyisi edes laudalla tällä tasapainolla ja leikatulla polvella. Vauhti hirvittäisi (vähän). Hienoa hommaa... kattella!

Ps. Kiittelin dvd:n tekijää elokuvasta ja joulukortista. Näytin samalla hänelle postaukseni. "Blogmum" sai luvan lisätä tähän loppuun hänen kommentinsa: "Skeittauksen koko olemassaolo perustuu juuri siihen että mitään sääntöjä ei ole ollut eikä tule, vaan se on juuri sitä mitä ihminen tai ihmiset siitä itselleen tekee, ja tällä tavoin se on kehittynyt sen 40 vuotta siksi mitä se on (Vai voisiko olla tärkeämpää huomata se mitä se ei ole?) =)" 

perjantai 17. joulukuuta 2010

Tosi lahjahässäkkä

Voi mikä nautinto on istua jouluaattoiltana lahjapakettien ääressä, pitkittää vielä tovi sitä hetkeä ennen kuin avaa ensimmäisen. Isäni teki siitä oikein taidetta meidän lasten kiusaksi. Aina viimeisenä avaamassa. Muut olivat riipineet jo omansa kun hän aloitti pienen painostuksen alaisena. Me olemme oman perheen kesken avanneet jo jokunen vuosi lahjoja yksi kerrallaan, jokainen vuorollaan, jotta jokaiseen lahjaan ehtii hetken paneutua ja iloita siitä. Mutta miten tähän ilahduttavaan hetkeen on päädytty?

Itselleni lahjojen ostaminen on verkkaista puuhaa. On ihanaa antaa lahja! Ostelen pitkin syksyä asioita, jotka osuvat silmään ja tuovat mieleen jonkun läheiseni. Joskus olen kirjannut kalenterini takasivuille ihmisten tarpeita heidän puhuessaan niistä. Näin tiedän, mikä osuu. Vältän siis viimeisten päivien ja itse asiassa viikkojen säntäilyn. Ahdistun siitä!

Olin alkuviikosta Helsingissä ystävättären kanssa kahvitreffeillä ja kaupoissa huvipyörimässä. Vastaan singahteli kurttuotsaisia, väentungoksessa merkitsevästi huokailevia, ohitustilanteita tuskailevia, hikisiä ihmisiä. Kivaa? Oma seesteinen joulumieli koki kovan kolahduksen ja kiire oli tempaista takin liepeestä mukaan. Päätin kuitenkin hymyillä vastaantulijoille ja ystävättäreni kanssa nauroimme äänekkäästi jutustelun edetessä. Muutamalta mieheltä teki mieli kyllä kysyä, että onko pakko? Onko pakko tartuttaa kanssaihmisiin hermostuneisuutta? Onko ihan pakko töniä ja kävellä kannoille? Itse seisoin keskellä Kampin vilkkainta alakertaa odottaessani Sirua. Aiheutin varmaan paljonkin ärtymystä siinä tönöttäessäni ja hymyillessäni typerän näköisenä. So what?

Nyt olemme saaneet viettää pitkän pakettien avajaiset. Osaa ei ole edes ehditty laittaa paperiin. Olemme lähdössä Lappiin jouluksi ja kaikkea ei todellakaan tee mieli raahata mukana. Olen saanut siis nautiskella Duffyn uutuuslevystä jo adventtiaikana ja viikonloppuna lähden sivakoimaan uusilla pitopohjasuksillani. Neiti on kävellyt joululahjakengillään nyt tämän viikkoa ja poitsulla on ollut päällään Hesasta tuomani oranssi flanellipaita. Keskiviikkona ostetut laskettelukamat odottavat reissua olohuoneen lattialla. Muutama makupalapaketti otetaan mukaan! Niiden kanssa sitten fiilistelemme Pyhätunturin hämyssä. Kurko saa tietysti omansa: paketissa odottaa herkkuluu. Hän ei kyllä malta odottaa ja pitkittää sitä ihanaa uteliasta avaamista edeltävää hetkeä.

torstai 16. joulukuuta 2010

Tosi töihin paluu lähestyy

Kävin tänään töissä. Siis oikeassa työpaikassani sairaalalla, jossa minulla on toimi. Tämähän ei nyt sitten tarkoita sitä, etteivät luennointi, opetus ja ryhmänohjaustyöni olisi oikeita töitä. Normiaikatauluun palaamiseni lähestyy.

Kävin neuvottelemassa työajasta esimiehen kanssa. Olin suunnitellut tekeväni osa-aikaista kevään. A-vaihtoehto olisi ollut työaika ma-ke, loppuviikko vapailla. Mielessä oli kuitenkin eri variaatioita toteuttaa sitä suunnitelmaa ja nyt toteutuu suunnitelma B. Lähden siis tammikuun 10. sorvin ääreen ja teen periaatteessa täyttä työaikaa, mutta käytän mahdolliset kannustevapaapäivät (=säästöä talolle, virkavapaata edukkaampi työntekijälle). Sain luvan ottaa myös tarvitsemani päivät virkavapaata noiden lisäksi. Tämä tarkoittaa käytännössä nelipäiväisiä viikkoja liki läpi kevään. Eli ihan mukava kompromissi hyvän palaverin päätteeksi.

Huomasin kaivanneeni vuorotteluvapaalla tiimejäni. Luennoijana ja ryhmän ohjaajana korostuu yksinäisyys. Oli tosi kiva tavata toimintaterapian, poliklinikkatiimin, päiväosaston ja päiväkuntoutuksen työkavereita. Minua odotetaan töihin! Se tuntuu ihan mielettömän hyvältä. Olen osa tiettyä porukkaa, kuulun tiimiin ja työni on merkityksellistä. Tärkeä juttu!

Mihin tiimi tarvitsee minua ja mihin minä tiimiä? Mielenterveyskuntoutujia ei hoideta, kuntouteta, paranneta yksin. Heitä ei voi ymmärtää yksin. Tarvitaan moniammatillista lähestymistä, erilaisia näkökulmia. Lääkärillä on ymmärrys taudin kuvasta ja lääkehoidosta. Psykologin testauksen kautta saadaan tärkeää tietoa, miten asia on juuri tämän ihmisen kohdalla. Hoitaja lähestyy kuntoutujaa omalta näkökulmaltaan, sosiaalityöntekijä pohtii arjen puitteita ja taloudellista selviytymistä. Kuntoutusohjaajan huolena on kuntoutumisen suunta, ammatillinen kuntoutuminen. Monta asiaa, jotka ovat toimintaterapeutillekin tärkeitä. Mikä sitten on minun omaa erityisosaamistani?

Kuntoutua ei voi, ellei tiedä, mihin on kuntoutumassa ja mistä. Kuntoutuja itse on päähenkilö. Toimintaterapeuttina yksi tärkeimpiä tehtäviäni on arvioida yhdessä kuntoutujan kanssa hänen sen hetkistä elämän tilannettaan ja toimintakykyään kokonaisuutena, tarjota välineitä tutkailla sitä. Millaista on ihmisen arki, mitä siihen kuuluu, ajankäyttö, sosiaaliset suhteet? Mistä ihminen nauttii, mitä harrastaa? Millaisia hankaluuksia ihminen kokee? Mitkä ovat hänen vahvuutensa? Mistä ihminen unelmoi, haluaako muuttaa elämäänsä johonkin suuntaan? Olemme siis hyvin arkisten ja jokapäiväisten, maalaisjärjellä pääteltävien asioiden äärellä. Ongelman ratkaisun äärellä.

Arviointi ei yksin riitä. Minun tehtäväni on omalta osaltani harkita, millaisista kuntoutustoimenpiteistä ihminen voisi hyötyä ja mitä meillä on tarjota hänelle, onko tarvetta suunnitella jotain uutta. Terapeuttina minun tulee osata motivoida ihmistä omaan kuntoutumiseensa. Tehtäväni on myös tiedottaa muita kuntoutusringin ihmisiä oman tutkimukseni tuloksista lausunnon avulla ja raportoiden. Tiimini siis tarvitsee minua osanaan, jotta voidaan tehdä jokaisen kuntoutujan kohdalla hänelle parhaiten sopivia suunnitelmia.

Ja sitten ne keinot, joilla auttaa ihmistä kuntoutumaan. Ajattelen,  että kuntoutuminen on tehokasta, kun siinä huomioidaan vahvuudet ja mielihyvä ja suunnataan ongelma-alueisiin niitä apuna käyttäen. Näin vahvistetaan ihmisen hallinnan tunnetta omaan elämään. Liputan ryhmämuotoisten kuntoutustoimien puolesta. Valitaan motivoivat toimintamuodot yhdessä ryhmän kanssa: harjoitellaan vuorovaikutustaitoja, kompromissien tekemistä, itseilmaisua, keskittymistä, pitkäjänteisyyttä tai arkitoimintoja.

Saan siis olla monessa mukana. Yleensä tilanne, josta lähdetään liikkeelle, on ongelmallinen. Se tuntuu peittävän alleen kaiken muun elämästä. On tärkeää zuumata myös muihin olemisen osa-alueisiin. Jos olet sokea, muut aistit ottavat hoitaakseen osan silmien tehtävistä. Jos oikeakätisen peukalo joudutaan amputoimaan, hän opettelee kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Ei mielenterveydenkään häiriö ole täysinvalidisoiva. Oireita voi olla, mutta niin on muutakin elämää. Jo tämän asian hahmottaminen kuntoutujalle voi johtaa uusiin oivalluksiin ja suunnan löytämiseen.

Työpaikalla käynti viritti aivot siis toimintaterapeutti-tasolle. Vielä on kolme viikkoa vapaata, joten tämän postauksen jälkeen jätän nämä asiat kompostoitumaan (Goldbergin termein) päähäni. Aion edelleen olla myös luennoija, kouluttaja ja ryhmän ohjaaja.Ne roolit tuovat tervetullutta vaihtelua työhöni sairaalalla sairaiden ihmisten kanssa. Tarvitsen kuitenkin nuo molemmat puolet.

Työroolin merkitys on kuitenkin elämässäni melko suuri. Hyppy vapaille on tehnyt hyvää tuolle ja myös monelle muullekin roolilleni. Toivottavasti en ole terapeuttina enää niin ahne auttamaan kuin ennen. Tarkoittaa työmäärän realisoimista palatessani. Olen ollut täyspäiväinen äiti teineille ja vallannut ihan uuden harrastajan roolinkin (hoilaaja) itselleni syksyllä. Vaimona olen varmasti ollut myös enemmän läsnä. Opettaja/kouluttaja minussa on vahvistunut. Näitä roolejahan me tarvitsemme elämässä. Äitinä ei voi toimia terapiatyössä eikä laulun opettajaa voi alkaa terapoimaan. Täytyy löytyä joustavuutta! Hieman joustavuutta se kyllä vaati, kun kotikäynnillä yli 80v rouva yritti paistaa pakastepullia paistinpannulla uunissa ja puhutteli minua koko tovin asianajajana.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Tosi ihanaa hömppää

Fb:ssa kiertää viikottain joku kysely tai tilasto, johon voi merkitä kavereista ne, joita arvelee asian kiinnostavan. Kivaa. On hauskaa lukea toisten kokemuksista tai lukuharrastuksesta, mikä ketäkin ottaa päähän tai miten arkeaan viettää. Olisiko se nyt sitten sivistynyttä tirkistelyä?

Tällä viikolla on pyörinyt 100 kirjan lista. Kirjoja, jotka tulisi lukea ennen kuolemaansa. Sain sen muutaman kaverin kautta ja täyttelin omalta osaltani. Oli mielenkiintoista lukea ihmisten perusteluja kirjan lukemiselle, lukemattomuudelle ja oliko se omasta mielestä ihan kakkaa vai kaunoa. Valikoima oli jännä: Waltaria, Kunnasta, Coelhoa, Itkosta, Wellesiä, Gogolia, Huovista...

Huomasin, että minulta on lukematta kaikki venäläiset klassikot. Ne värittyvät mieleeni raskasmielisinä vaikeatajuisina älykkökirjoina, joita luetaan huolikurttu otsalla, lasit nenällä, harmaaseen paksusta villalangasta kudottuun shaaliin verhoutuneena takkatulen edessä. En vaan jaksa! Ja varmuutta sain lukemalla vanhan luokkakaverini arvioita näistä Kuolleista sieluista ja Saatanan saapumisesta Moskovaan. En siis aio niihin tarttua ihan tässä.

Kirjallisuuteen liittyy tietty älykkyyden leima. Se on korkeaa kulttuuria ja monenlaisen tiedon pankki. Arvostan kovasti tätä taiteen lajia. Mietin, että jos vanhusten päiväkeskuksessa ohjaisin ryhmää, niin kyllä ottaisin aiheeksi ennemmin runoraadin kuin vessapaperitötsistä valmistettavan joulutontun.

Miksi elämän pitäisi aina olla kamalan älykästä, intelligenttiä ja filmaattista? Missä olivat kirjalistalta Marian Keyesit, Jennifer Weinerit, Tuomas Kyrö? Kaikkien heidän kirjoissa on elämän draamaa ja arkea paketoituna huumorin kirkkaan keltaiseen pakettiin. Lukeminen on nautinto ja aivot eivät ylikuumene. Naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia, peilauspintoja omaan elämään. Tapahtuu juuri se, mikä hyvän kirjallisuuden kohdalla tuleekin: koskettaa ja puhututtaa!

Mietin mitä kaikkea paitsi intellektuellin leiman taakse kätkeytyvä ihminen jää? Millainen ihminen (todellinen minä) sieltä löytyy? Jos puhuu pelkästään kirjallisuuden, taiteen tai bisnesmaailman kautta, ei tarvitse puhua itsestään. Millainen olen, mitä pelkään, mikä minua ilahduttaa, millaisia ovat hyvät lapsuusmuistoni, lempipaikkani, hassuin mokani, millainen olen suuttuessani, olenko tyytyväinen elämääni, mitä muuttaisin, mitä en missään nimessä?

Ei klassikkokirjan lukeminen ole itse tarkoitus! Lukee ketä ne kiinnostaa! Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjasta saa sitä enemmän irti, mitä avoimemmin luettavansa valitsee. Aivot eivät ole aina samalla vastaanottotaajuudella. Joskus uppoaa helposti kaikki luettu, välillä saa taaplata selvää suomenkieltä eteen ja taakse eikä ymmärrä. Kirjan valinta kertoo itse asiassa aika paljon omasta sielun tilasta. Pitämällä kirjapäiväkirjaa oppii ymmärtämään omaa mieltään ja sen hetkistä elämää. Millaisia kirjoja valitsen? Mikä on niiden ydinteema? Huomasin muutamia vuosia sitten lukevani pinottain kirjoja addiktioista. Romaaneja, dokumentteja, tietokirjoja. Addiktioita löytyi läheltäni, itsestäni ja töissä painiskelin aiheen tiimoilla potilaitteni kanssa. Pää halusi ymmärtää ja johdatteli näiden luo.

Sitten on hömppäosasto. Onko siinä jotain pahaa? Saanko blondin leiman otsikkooni, jos tunnustan lukevani myös hömppää? Mitä on hömppä? Kaikkein hömpintä, mitä tiedän (ja mihin en koske) ovat sensaatiolehdistö  Ahaat ja Seiskat. Niitä ei vaan voi kestää tämä! Juoruhömppiin en siis suostu. Mutta naishömppiin kyllä. Onko rentouttavampaa kuin pulahtaa vaahtokylpyyn, ottaa lasi viiniä jakkaralle ammeen viereen, tuikata pari kynttilää palamaan ja selailla muotisivuja ja hyviä kolumneja? Tai tehdä tämä sängyssä lauantaiaamuna. Muotiblogitkin voi lukea näihin hömppiin. On yksi, jota seuraan päivittäin ihanien kenkäkuvien takia.

Toivon, ettei minun kirjallisuusterapeuttina odoteta peräänkuuluttavan vain klassikoitten tenhoa. Lokeroidunko bimboksi, jos ohjaan kirjoittajaryhmää kirjainsukkahousuissa (jotka bongasin muotiblogista) ja korkkareissa. Odotetaanko minun saapuvan paikalle baskeri vinossa, fiksuissa jalanmukaisissa kengissä ja virttyneessä ylisuuressa neuleessa? No, siinä tapauksessa ravistellaan vähän!

Maailma täyttyy raskailla uutisilla, arjen pulmilla ja vaikeilla päätöksillä. Hömppä tuo ihanaa keveyttä arkeen ja se on ehdottomasti hyvästä. Hömppä on aikuisten prinsessaleikkiä, marenkia, suklaakuorrutusta, vetelää kiireetöntä kuljeskelua veden rajassa lahkeet märkinä, kahdetsadannet kengät tai tyttöjen illassa tehty kasvonaamio. Se on Mamma Miaa ja kissalasit auringonpaisteessa, eriparisukat, leopardi-kuvioiset rintsikat tai alusvaatteettomuus.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Tosi kummatäti

Minäkö hengellinen vanhempi? Kirkossa käyn laulamassa kauneimmat joululaulut ja satunnaisesti konserteissa. En lue iltarukousta. Raamattuani en ole lukenut kuin niiltä osin, mitä rippikoulu vaati. Ja heti rippikoulun jälkeen se hengellisen vanhemman osa alkoi. Olen yhdeksän lapsen kummi. Vanhimmat kolme ovat jo aikuisia, nuorin alle vuoden.

Kummin tehtävänä on olla vanhempien tukena lapsen kasvatuksessa, luoda hyvä ja läheinen ihmissuhde lapseen  ja rukoilla lapsen puolesta. Miten voi kummiuteni? Noita kummin velvollisuuksia on tullut hoideltua vaihtelevalla menestyksellä. Kummius on ensisijaisesti minun ja lapsen välinen asia, mutta suhteeni vanhempiin on myös todella tärkeä. Kolme kummiutta on tullut sisarussuhteiden (oman ja miehen) kautta, viisi ystävyyden. Ystävyys onkin sitten toinen juttu, miten sitä hoitaa ja miten siihen suhtautuu. Olen iloinen siitä, että vaikka muutamien vanhempien kanssa suhteet ovatkin muuttuneet tuttavuuksiksi, suhteet lapsiin ovat olemassa. Suhteen luominen varmaan on kummina se vahvuuteni, mutta rukoiluosaston ajattelen omalla kohdallani tarkoittavan lapsen edun ajattelemista, oppeja oikeasta ja väärästä, rakastavien rajojen asettamista "apuvanhempana".

Olin kovin nuori tullessani ensimmäisen kerran kummiksi. Mukana lapsen elämässä olin kyllä silloin aika tiiviistikin. Muutot ja erilaiset elämän vaiheet ovat osittain vieroittaneet minua muutamasta kummilapsestani, mutta tekemisissä olen ainakin jollain lailla heistä kahdeksan kanssa. Viiden kanssa olen Fb-kaveri ja chattaan ja tapaamme ajoittain. Kahta nuorinta minulla on mahdollisuus nähdä vaikka päivittäin, kun asuvat samassa kaupungissa ja ihan liki. Muut asuvat Sveitsissä, Joensuussa, Kouvolassa, Lohjalla, Helsingissä ja Lahdessa. Terveisiä vaan kaikille ;o)

Noin kuukausi sitten tapasin Valtterin. Pari viikkoa sitten uudistin yhteyden Santeriin, kun löysin hänet Fb:sta. Olemme jo kommentoineet muutaman kerran toistemme arkea. Viime viikolla postitin Stellan ja Millan joulutervehdykset ja kommentoin Katan Fb-sivua. Tänään chattasin Juulin kanssa ja tapasin Siirin ja Fannyn. Haliteltiin ja höpöteltiin. Samoin tyttöjen äitien kanssa.

Kummiutta ei voi purkaa kumminkaan puolin. Se on elinikäinen pesti, kunnia, oikeus ja velvollisuus. Olen viimeisimmän pestini myötä saanut ihanan lisänimen Kummatäti. Se sopii minulle oikein hyvin. Kummatädin sopii kummailla, hassutella ja höpsöttää, ilmestyä paikalle kummassa hatussa tai hameessa.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Tosi ruutu-urpoja

Inhoan tv:ssä pyöriviä tekopirteän rahatukkoja heiluttelevan mimmin juontamia visailuja (joskus siellä on puuhastellut nuori mieskin, ihan yhtä ärsyttävä). Pahaa aavistamatta avaan tv:n ja sieltä se kimitys pamahtaa tajuntaan.

Viikonlopun laiskojen hetkien raukeuteni katkesi jouluristikon lävähtäessä sähköisesti verkkokalvoille. Kuinka turkasen tyhminä ihmisiä oikein pidetään? "Pääset mukaan kisaamaan, kun ratkaiset tämän Zen Cafen kappaleen Piha ilman sadettajaa sanojen oikean järjestyksen". No mikähän se kertsi olisi??? "Tälle riville tulee sellainen, joka sykkii rinnassa". Pumppu? Tahdistin? "Ja seuraava vihjesana on se, jonka voi antaa toiselle kauniiseen paperiin käärittynä". Voi hyvää päivää! Varmaan se Seppälän uusin mainos: Ole ihana paketti! Suu kuivui kun tuijotin tytsyä monttu auki. "No niin, ja jos haluat nämä 24 000 euroa, niin nyt vaan näppäilemään!" Mielensäpahoittajaa lainatakseni: Kyllä en minä tuota jaksa!

Saavatko ihmiset todellisesti Ruutu-Tellus-Mikämikä-visasta niitä rahoja, joita siellä luvataan? Näppäilevätkö ihmiset oikeasti tuolla summalla vastauksia (ja siis vielä isommalla, kun huomioi katteet)? Mitähän se yksi viesti kustantaa? Ja sen jälkeen vielä pitää soittaa ja koittaa vastata kysymyksiin mahdollisimman nopeasti. Brunette ruudulla yllyttää ehtimään vielä, vielä, vielä. Ja sitten hän hihittelee väärille vastauksille, jotka ovat todennäköisesti kirjoitusvirheitä.

Nämä osallistujat siis rahoittavat jonkun viikonlopun tai piakkoin joulun. Todennäköisyys sille, että rahatukko löytää tien omalle tilille, on melkoisen pieni. Jos haluaa harrastaa hyväntekeväisyyttä, tuonkin euromäärän voisi sijoittaa kukin vaikka Unisefille, WWF:lle, joulupataan tai Sotaveteraaneille. Tulee hyvä mieli, toisin kuin soittelun aiheuttamasta pettymyksestä. Saaja oikeasti hyötyy, toisin kuin näpyttelytoveri, jolla tuntuu olevan rahaa kylvää sitä kaiken maailman visailuihin.


Teen vastakysymyksen: Mikä on sellainen tyyppi joka jakaa lahjoja (tässä rahaa) ilmaiseksi? Meillä päin niitä sanotaan tontuiksi!

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Tosi Tollikkoo

Pötköttelin illalla sohvalla ja lueskelin viikonlopun IS:n Plussaa. Sivulla 8 Susimies, postin salapoliisi. Haa! Mielenkiintoista! Ilmalassa neljä miestä selvittelee postilähetysten epämääräisiä osoitetietoja. Rupesin miettimään, millaisissa osoitteissa itse olen asunut.


Osoitetietojeni helpoimmasta päästä ovat Ristolantie, Kettupolku, Sairionkatu ja Äijälänkatu. Kohtalaisen lyhyitä tuttavuuksia sitä paitsi asuntoinakin. Vielä lyhyempiä piipahduksia olen tehnyt Jämeräntaipaleelle ja Siltasaarenkadulle. Niihin en saanut edes postia. Ulkolaisille ystävilleni (ja kyllä suomalaisillekin) ovat tuottaneet hankaluuksia jo Juustenintie, Naavakalliontie ja Servin Maijan tie. Haastavimmat osoitteeni löytyvät asumisurani alku- ja loppupäästä. 


Perheemme asuu Tollikkomäentiellä. Niin just! Kuka hitto tuon kadun nimen on keksinyt. Kylällä kuulin vanhalta sukupolvelta selityksen. Talomme sijaitsee vanhalla sikalan mäellä. Olen siis Sikalanmäen emäntä! Katu nousee jokusen metrin edetessään Hätilän ampuma-aluetta kohti. Kadun alkupäässä on sijainnut koulu jo yli 100 vuotta. Siis vilkasta elämää vilissyt paikka. Olivat kuulemma "pojan tollikot koulun jälkeen mäjellä istuskelleet". 


Googletin sanan tollikko. Etelä-Karjalaiselle se ei sano nimittäin yhtään mitään. Pohjanmaalta löytyi selityksiä tollikolle.

Erehdys, suunnitteluvirhe, moka, huolimattomuusvirhe

Yleensä käytetään puhekielessä pohjanmaalla, kun selitetään omia tekemisiään toiselle ihmiselle... (asensin ton ikkunan ja mulle tuli siinä tollikko, nyt se ei mahdu aukeemaan... ... täyttelin veroilimootusta ja tuli siin pieni tollikko, en saakkaa takaasi vaan joudun maksamaan, ku unohdin työmatkakustannusten kirjaamisen...)


Kyllä tässä vielä tollikko tuloo, sanoisi pohjalainen. Siis kiire ja stressi. Juhliin on enää neljä yötä aikaa ja kaikenlaista on muistettava

Siis katumme on suunnitteluvirhe, kiireellä piirretty kiemura viiva kaupungin itälaidalle?

Taksikuskit eivät vieläkään ihan osaa paikallistaa Tollikkomäentietä. Katu on kuitenkin ollut sen niminen jo yli 10 vuotta. Kerran meitä on lähdetty kuskaamaan aivan eri suuntaan: kaupungin toisella laidalla sijaitsee teollisuusalue Tölkkimäki. Susimiehillekin olisi riittänyt hommia. Posti on kantanut meille lähetyksiä Talikkomäentielle, Tolkkumäentielle ja sinne Tölkkimäkeen. Itse asiassa Tolkkumäentiellä olisi kiva asua!

Lapsuuden kotini sijaitsi Imatralla, alueella, jonka kadut olivat saaneet nimensä sukunimien mukaan. Ja siellä on vallan kummallisia sukunimiä ollutkin: Näveri, Piipari, Olkinuora, Karpus. Meidän katumme oli Vesivalonkatu. Googlettamalla löysin liudan ihmisiä ja allasvalomainoksen...

Nuorena Vesivalonkadulla olin kova kirjoittelemaan kirjeitä. Minulla oli kirjeenvaihtoystäviä Kamerunista, Turkista ja Sri Lankasta. Kamerunilaiselta pojalta ei ollut tullut pitkään aikaan kirjeitä ja ajattelin, että se kaveruus on sitten loppunut. No tuli sitten kuukausien päästä Susimiesten käsien kautta. Osoitteen numerot olivat sinne päin, mutta katu oli saanut juhlallisen uudelta valtiolta kuulostavan nimen: Valkasilovakia!

lauantai 11. joulukuuta 2010

Tosi kokki

Voihan kokkiohjelmat! Ihan sama minkä kanavan tv:stä auki vääntää niin ruokaa tulvii olohuoneeseen. Äsken loppui Jamie Oliverin lavashow ja nyt siellä jo pyörii "Kokataanko teillä?" Mies kyttää niitä vesikielellä ja suunnittelee kokeilevansa reseptejä kotona. Siinähän kokeilee. Minä olen meistä se huonompi kokki! Jo tavatessamme tunnustin, että olen kova syömään, mutta onnettoman huono kokki. Tiesi siis mitä tulee saamaan: vuosi vuodelta lihovan epäkelvon kodin hengettären.

Kohta alkaa Suomen Master chef ja ehdotin, että ilmoitan mieheni sinne. Mutta hänhän ahdistuisi vallan sellaisesta kellon kanssa kisaamisesta ja niskaan huohottamisesta. Ei valmiita ohjeita vaan "tässä aineet ja tee näistä". Sinne voisi oikeasti lähettää minun ja hänen miksauksen. Hän on tarkka aineiden määrän, tuoreuden ja valmistusaikojen suhteen. Minä olen hyvä soveltamaan ja improvisoimaan. Improan yleensä niin, että unohdan ruoat hellalle tai uuniin, kun alan puuhastella toista tai kolmatta hommaa siinä sivussa. Ylikypsää pukkaa...

Niinpä mies hoitaa meillä etupäässä lihan ja kalan valmistuksen, grillauksen ja savustuksen. Koko perhe rakastaa mieheni bolognese-kastiketta ja juuri sopivan kypsiä pihvejä. Minä väsään kasvisruoat, padat ja vokit ja leivon. Leipominen on todella rentouttavaa puuhaa. Huomaan usein tönöttäväni keittiössä kädet taikinassa kun on stressiä! Rakastan pullan ja sämpylöiden leipomista ja piirakoitten kokoamista. Kuivakakut taas sitten eivät onnistu: pannukakkuja puoliraakoja lättysiä. Bravuurejani ruokalajien suhteen ovat ehdottomasti kotoisat lihapullat sipulikeittopussiaineksista, keitot, ja kanaviillokki. Lapset jopa kieltäytyvät syömästä kaupan pullia, kun on mihin verrata. Lihapullien kanssa pitää tarjota perunamuusia: toinen haluaisi kaupan jauheesta, toinen ehdottomasti aidoista potuista muussattua. Huoh!

Hyvää pyrin tekemään, mutta variaatioita tulee! Löysin lahjatavarakaupasta Virkkuukoukkusen kortin: "Saisko olla kurmeeta vai karmeeta?" Siitä tuli heti mottoni keittiössä!

perjantai 10. joulukuuta 2010

Tosi tyttöenergiaa

Jouduin jälleen viime yöksi evakkoon! Niin juuri, kuorsaamisen takia. Nuha patoaa hengitystiet paksuksi veteläksi massaksi ja siinä saa hengitysilma tehdä työtä, että pääsee sisään - ulos, krooh - puuh! Nukuin siis tyttäreni, 13v, huoneessa. Huone oli remontoitu vajaa vuosi sitten: muovimatto vaihdettu laminaattiin ja seinät saaneet uuden värin. Limenvihreän seinän katon rajassa vaelsivat koiran tassun jäjet. Tyynyliina tuoksui hiuslakalle ja lakana teiniparfyymille, mutta hyvin nukutti koirapoika kyljessä.

Herätessäni minua tuijottivat Miley, Selena, Rihanna ja Justin. Seinällä töröttivät myös Frendit ja tyttäreni kaverit. Aika ihanaa! Opin laspsestani siis melkoisesti maatessani hänen vuoteellaan. Nykyisin on ilmeisesti tapana tulostaa kuvia kavereista ja vuorata heillä seinä. Näppärää: näin saa mukavat lähi-ihmiset siis pysymään alati lähellä. Kuvien lisäksi seinälle oli teipattu lappusia, joissa nämä tytöt saivat nimet (luin seinältä niitä kaikkiaan 15). Tyttärelläni on siis varsin laaja kaveripiiri. "Best friends=S & L!" "M is best!" "J on ihquin!" Mitä mieletöntä tyttöenergiaa.

Mieleen tulivat omat kouluaikaiset suttuvihot, jotka vaelsivat luokkakaverilta toiselle ja niihin oli tarkoitus piirrellä ja kirjoittaa runoja toiselle. Nämä oman teiniaikani tunnussanat löytyivät nyt neidon kaapin oviin teipattuina:

                                        LOVE, NEED, TRUST. 

Tulostetut valokuvat ovat mainioita. Niissä ei seisota (tai istuta) naama kameraan päin ja hymyillä. Kuvissa ilveillään, otetaan hassuja asentoja, halaillaan, maataan lehtikasassa, pussataan toista poskelle, hypitään ilmaan. Nämä teinit osoittavat välittämistä, hakevat omia ja kaverin rajoja mm. näitä kuvia ottamalla. Minut valtaa hillitön hyppimisen halu: meille mikään ei oo mahdotonta! Ja niin, maailma on kyllä aika paljon avarampi kuin omana 13v aikanani. Mistä nämä maailman valloittajat, maailman valloittavimmat neidot (poikien kuvia ei vielä näy missään) löytyvätkään kymmenen vuoden päästä?

Käänsin kylkeäni ja eteeni avautui koulupöytä. Sitä ei juuri nimensä mukaiseen tarkoitukseen käytetä. Läksyt tehdään joko keittiön suuren pöydän ääressä tai sohvalla röhnöttäen. Pöydällä oli kyllä siisti pino koulukirjoja (eilisen siivoa-komennon jäljiltä). Tarkemmin tarkasteltuani silmäni tavoittivat suklaisen joulukalenterin, matkalta tuodut kivet ja merisiilin, kyniä, deodorantteja ja kasan ... TEKOKYNSIÄ! Okei. Ei irtoripsiä, värillisiä piilolaseja eikä Botox-ruiskeita! Söpönä karkkina pöydän kulmalla pönötti pullea pinkki cd-soitin vieressään "Justiinsa Piiperön" levy.

Koin siis aamuisia ahaa-elämyksiä ja takaumia. Mieleeni tulvivat kuvat lapsuuden kodin vinttihuoneesta, jonka ulkoasusta saimme sisareni kanssa vastata. Huoneessa oli vino katto. Seinät olivat milloin kaikki eri värisiä, milloin hempeän vaaleanpunaisia. Niitä koristivat suosikkibändien julisteet, Sarah Kay-kortit, Karviset ja Dali. Poppikone soitti C-kasetilta Whamia:


Last christmas I gave you my heart
But the very next day 
you gave it away                                        
This year, 
to save me from tears I'll give it to someone special .