maanantai 16. helmikuuta 2015

Tosi kauniita sanoja

Uusimmassa Hyvä Terveys -lehdessä oli monia hyviä artikkeleja ja yksi todella hieno kolumni. Petri Tamminen kirjoitti kauniista sanoista ja siitä, miten toinen toiselle puhutaan. Se osui niin syvälle ja tilanteeseen, jossa kauniita sanoja tarvitaan.

Suomessa on ikiajat ajateltu, että kehuminen tekee ylpeäksi. Halooo!!!! Tervettä itsetuntoa se kasvattaa jos aiheesta kehuu tai kommentoi toisella olevan vaikka suloisen hymyn tai hyvä maku kenkien suhteen. Meillä on kauan korostunut suorituskeskeinen toimintaote. Tulet näkyväksi vain ja ainoastaan tekemällä, suorittamalla. Ajattelen, että olisi syytä palata ihmisyyteen, siihen, millainen kukin sisimmässään on. Miten tulla näkyväksi sillä tavalla? Niin, että saa olla oma itsensä ja saa kunnioittavaa kohtelua osakseen. Kaunis puhuttelu kertoo toisen arvostamisesta. Se kertoo myös siitä, että haluaa nähdä toisen arvokkaana, haluaa kenties, että toinen myös tuntee itsensä arvokkaaksi. Kauniit sanat eivät kulu vaan kasvavat käytettyinä. Lämmin side ihmisten välillä vahvistuu.

Miksi niin helposti läheinen ihminen valitsee tiuskimisen, murahtelun ja sanattomuuden? Idiootin ihanan sijaan, "kun et tuotakaan osaa" sen sijaan että toinen olisi itsenään riittävä? Eivätkä ainoastaan läheiset toimi toisiaan kohtaan noin. Myös ventovieraat kadun tallaajat kuvittelevat voivansa suoltaa suustaan mitä sattuu satunnaiselle ohikulkijalle.

Verenpainetta nostaa se, että niin usein kommentoidaan ihmisen ulkoisia avuja ennemmin kuin sitä, mitä hän sisimmässään on. Eräs tuttu ihminen latelee omia mielipiteitään toisten ulkomuodosta niin, että varmistaa näiden kuulevan. Esim. kaupassa nähdessään huomattavan ylipainoisen henkilön hän päivittelee, miten jotkut ei osaa säädellä syömistään. Sain melkoisen siepin kuultuani, että kahvipöytäkeskustelussa oltiin pohdittu minun "jojolaihdutteluani". Olisin toivonut, että huomio olisi ollut vaikka siinä, miten hyvin olen saanut lapseni kasvatettua tai miten innoissani olen aina uusista asioista, miten on mukavaa kun jaksan olla mukana vapaaehtoistyössä tms. Läheisen S-marketin tuulikaapissa muutama kesä sitten kaksi nuorta miestä tuli minua vastaan ja toinen huikkasi katse tiukasti rinnoissani, että "On sulla hyvät bosat!" Noh, periaatteesa kehu se vissiin oli, muttei ihan hirveästi siinä tilanteessa mieltä ylentänyt, varsinkin kun puoli pihaa kääntyi katsomaan, minun rintavarustustani. Huikkasin kuitenkin kuuluvalla äänellä nuorelle herralle, että KIITOS ja jatkoin kävellen autolle ostoskassit molemmissa käsissä. Samaisen kaupan pankkiautomaatilla hieman päihtynyt vanhempi herrasmies odotti takanani vuoroaan. Kääntyessäni hän otti käsivarresta kiinni, katsoi suoraan silmiin ja sanoi: "Sinä olet kaunis ihminen!" Se läikähti sydämessä saakka.

Iän ja elämän myllerrysten myötä on tullut luontevammaksi sanoa ystävälle, että hän on minulle tärkeä, rakas, armas. Tuleeko sitä sanottua sille rakkaimmalle? Mitä kerrostumia siihen kahden ihmisen väliin ajan myötä tulee, että ne sanat katoavat käytöstä? "Ärsyttävä" on määre, jota käytetään. "Aina tuommonen..." Hirveintä mitä tv:n ruudusta tulee on "Rakas, sinusta on tullut pullukka!" Voi hyvää päivää! Jos mieheni olisi ilmoittanut minut ko. ohjelmaan, olisi ollut tiukka paikka varjella itseään väkivallan teoilta!

Ismo Alanko laulaa, että "Rakkaus on ruma sana". Ei sitä suomen kielen kauneimmaksikaan voi väittää, vaikka merkitys on mitä sydämellisin. "Kaipaus soi kauniimpana", soi soi haikean kauniisti. Minulle nämä sanat määräytyvät niin, että kaipaus näyttää suuntaa ja rakkaus sen, mihin haluaa juurtua.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Tosi tekstillinen ihminen

Viikonloppu Perheniemessä on jälleen takana. Kirjallisuusterapiaohjaajien koulutus on nytkähtänyt yli puolen välin. Rakastan tuota työtä! Kotiin tullessa olen yleensä vielä ihan ylikierroksilla ja sitä innostunutta höpötystä ei varmaan perhe kestä. Virta sammuu sunnuntai-iltana ennen yhdeksää kyllä...

Nyt meillä oli aiheena Natalie Goldbergin kirjoittamisen metodit. Paljon omakohtaista kirjoittamista ja ryhmässä oivaltamista. Ohjaajana ja kouluttajana koin ilmapiirin rentoutuneena ja innostuneena. Kaikin puolin hyvä viikonloppu.

Olen aina ollut tekstillinen ihminen, kirjoittanut päiväkirjaa ja runoja, tarinoitakin pienen ikäni. Rakastan sanailua ja sitä, että ihmiset käyttävät rehevää ja oivaltavaa kieltä. Nuo hetket kirjallisessa seurassa nostavat aina isomman vimman kirjoittaa itsekin. Niiden hetkien siivittämänä huomaan lukevanikin enemmän. Kiinnitän myös huomiota otsikoihin ja erityisesti laulujen sanoihin. Tällä hetkellä minuun kolisevat ja kovaa Haloo Helsingin Ellin jaTuure Kilpeläisen sanoitukset. Oivaltavaa, tunteisiin vetoavaa ja elämää kuvaavaa. 

Olen myös sujahtanut viiden päivän ajaksi syvemmälle runojen maailmaan, koska sain runohaasteen Facebookin kautta. Runoja haasteeseen hakiessani varmistui jälleen käsitykseni kirjallisuusterapeuttisesta valinnasta: teet valinnan alitajuisesti sen pohjalta, mitä elät, mitä tarvitset tai mitä kaipaat. Runot, jotka valitsin haasteeseen ovat tällä hetkellä lähellä.

Päivä1: Oma tuotos Claes Anderssonin oppositiorunon malliin (Google; "Andersson pitää pirunmoista meteliä...")

" Niemiskä voisi opetella nukkumaan seisaallaan, ettei se välikattoa jytisyttävä kuorsaus pitäisi koko korttelia hereillä! 
Niemiskä voisi muuttaa elämäntapojaan, että loppuisi se jatkuva jojoilu sen painon kanssa! 
Mutta kun Niemiskä on perso; suklaalle, kekseille, juustoille, kuohuviinille, punaviinille, viinille kuin viinille! 
Niemiskä luulee osaavansa laulaa ja veisaa karaokessa kuin epävireinen orava. 
Ääntä siitä kyllä lähtee! 
Niemiskä pitää kovalla äänellään hälyytystilassa koko poliklinikkaa!
Niemiskä saisi opetella nauramaan hiljempaa, ettei hampaat näy, ja kieli, ikenet ja risat!
Niemiskän päätä ympäröi pilvi, ruusunpunainen, jatkuvasta unelmoinnista ja haaveilusta. 
Voisiko joku sitoa Niemiskän nilkkoihin 5 kilon punnukset? 
Niemiskä on karjalainen ja sen kyllä huomaa. 
Tulisi vanhaksi ja raihnaiseksi niin loppuisi tuo ainainen touhotus!" 

Päivä 2: Tuula Sandströmiä

 "Rakkauden pitäisi kuolla äkkijyrkästi 

kamikazekotkana 

ei tukehtua korahdellen tiskiveteen, 

Pepsodentin vikajengoihin."

Päivä 3: Myöskin Tuula Sandströmiä

"Opetat mitä on ihmisyys
ja mihin elämää ei kannata tuhlata.
Et koskaan kasvanut aikuiseksi
ja niin minuunkin jäi lapsen katse.
Pidät iloa hengissä.
Ihmiset tulevat lähellesi hengittämään."

Päivä 4: Eeva Kilpeä

" Ajattele, minä sanoin sillä hetkellä kun olin varma, me sovimme yhteen.
Niin, hän sanoi. Oi että me tavattiin!
Loput minä muistan."

Päivä 5: Pablo Nerudaa

"Siirtyykö perhosen sielu lentokalaan?
Eikö siis ollutkaan totta, että Jumala asui kuussa?
Minkä väristä on tuoksu orvokkien sinisen itkun?
Montako vuotta on kuukaudella, montako viikkoa päivällä?
Miten lintujen kanssa sovitaan niiden kielten tulkkauksesta?
Miten kerron kilpikonnalle, että voitan sen hitaudessa?
Miten kysyn kirpulta sen suoritusten mittoja?
Entä mitä sanon neilikoille kiitellessäni niiden tuoksua?"

Nautitaan sanoista! Sanotaan kauniita sanoja toisillemme!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Tosi joukkoja

Tänään pysähdyin pohtimaan sitä, miten moneen ja millaisiin joukkoihin kuulun. Autoillessani korviini osui radiomainos, jossa haastetaan yksinäisyydestä kärsiviä "avaamaan äänensä".

Oman ammattini kautta ajattelen, että ihminen on luonnostaan sosiaalinen elukka ja ne, jotka valitsevat yksin elämisen erämaassa, ovat jollain tapaa erikoisia. Mutta silloin kun kyse on valinnasta, asia on selkeä. Toisin on niiden, jotka jäävät tai jätetään yksin.

Oli aikoja, jolloin oli todella vaikeaa olla vain omassa seurassani. Tarvitsin jonkun lähelle, juttukaveriksi, ja yksin oleminen jopa ahdisti. Opettelin olemaan itsekseni ja nyt on suorastaan ihanaa, jos talo on lauantain tyhjä muista perheenjäsenistä. Saan tössöttää omiani, maata sohvalla, juoda punaviiniä ja katsoa juuri sitä tv-kanavaa kuin itse haluan. Saan pillittää valitsemani dvd:n herkistämänä ja hoilata Tartu mikkiin -tahtiin. Tokikin saan tehdä kaiken tuon muidenkin läsnäollessa, mutta yksin ollessa noille kaikille tulee ihan erilainen syvyys.

Mutta että sitä kuitenkin sitten kuuluu joukkoihin, porukoihin, yhteisöön.

Perhe- ja sukuyhteys, naapurusto -yhteisö. Olen saanut lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni viettää etelä-karjalaisessa kyläyhteisössä, jossa naapuriin mentiin avoimista ovista, pelattiin korttia ja juotiin kotiviiniä. Onni potkaisi, kun nykyisessäkin kotinaapurustossa tuo sama on mahdollista, vaikka ollaan Hämeessä!

Kaveri- ja ystäväpiirini on laaja. Se kattaa miehiä ja naisia. Nautin, kun saan jakaa asioita, löytää yhteisiä näkemyksiä ja oppia erilaisista perspektiiveistä. Näin vanhemmiten on tullut entistä helpommaksi sanoa, jos pitää jostain ja että rakastaa. Halin ja pussailen. Arjen hellyyttä ihmisten kesken!

Työyhteisö ja sen erilaiset, erikokoiset tiimit. Työskentelen terapeuttina sairaalalla noin 25 hengen poliklinikalla, kouluttajana kahdella opistolla itsekseni sekä kahden hengen tiimissä. On rikkaus toimia erilaisissa kokoonpanoissa. Työ ei muutu puuroksi vaan pysyy tuoreena ja mielekkäänä. Onneksi sairaalamaailmassa on tajuttu parityöskentelyn merkitys ja anti. Kuten muissakin porukoissa, alleviivaan sitä, että sen saat, mitä itse porukkaan annat! Hapannaamalla ei välttämättä ole töissä kamalan kivaa. Asenne ratkaisee!

Harrastusporukat, joita tällä hetkellä on vain bailatinoryhmä. Meitä yhdistää rytmi ja liikkumisen ilo!

Fb-porukat ovat oma lukunsa. On ollut hauska huomata, miten siellä samanhenkisyys korostuu ja tietyissä porukoissa on ihan omanlaisensa jutut. Kirjoittaminen, sama arvomaailma ja kiinnostukset ovat omalla kohdallani yhdistäviä tekijöitä.

Nykyään on jo helpompi päättää ja valita, mihin joukkoihin haluaa kuulua. Energiasyöppöjen lautaselle en enää suostu, mutta energiaa tuovien ihmissuhteiden merkitys korostuu vuosi vuodelta. Haluan itse kuulua jälkimmäiseen porukkaan.

Ne, jotka ovat minulle tärkeitä, tietävät sen <3