Pidin itseni kovasti kiireisenä viime viikot. Oikeastaan siitä lähtien, kun sain tietää joutuvani polvileikkaukseen. Toiminnan nimeen vannoin jälleen hankalassa tilanteessa. Vanha lasketteluvamma (-07) vaati korjausta. Oikea polvi koki kovia Levillä, minkä seurauksena siitä korjattiin polvilumpion jänne, eturistiside ja kierukka. Nyt jännesiirteen ruuvi yritti tunkea itseään ulos muodostaen pahkamaisen patin polvilumpion sisäsyrjään. Kuuluin epäonnekkaisiin 1/100, joiden keho hylki ko. ruuvityyppiä.
Olen veri- ja neulakammoinen. Meinaan menettää tolkkuni näytteenotossa ja joudun nojailemaan tuolissa jonkun aikaa ennen liikkeelle lähtöä, että väri palaa kasvoille ja liikuntakyky alaraajoihin. Niin, ja olen sairaalassa töissä... Psykiatrialla harvemmin toimintaterapeuttina joutuu tekemisiin veren ja piikkien kanssa, mutta ennen tätä uraa työskentelin reumayksikössä ja tein lastoja operoituihin käsiin ja varpaisiin. Homma alkoi siitä, kun otin potilaalta leikkauskääreet pois ja piirsin lastan kaavan. Alkuun, noin 15 ensimmäistä potilasta, jouduin pinnistelemään, ettei pahoinvointi yllättänyt, mutta sitten se alkoi sujua.
Nyt oli edessä elämäni toinen leikkaus. Vähällä olen päässyt, kai. Tosin ensimmäinen remontti olikin varsin perinpohjainen. Leikkaus meni vanhan vakuutuksen piikkiin ja se suoritettiin Dextrassa Munkkivuoressa. Olin käynyt ortopedin kanssa oireiden ilmennyttyä, viime vuoden lokakuun lopulta, s-postikeskustelua. Kävin vastaanotolla ja pääsin magneettikuvaukseen ja keskustelumme jatkotoimenpiteistä jatkui. Tein selväksi, etten suostu kenenkään muun sorkittavaksi ja että minulta täytyy sammuttaa tajunta, jos operaatioon päädytään.
Sitten 24.5. istuin ystäväni saattelemana odotushuoneessa sairaalan pinkissä avomekossa, harmaissa sandaaleissa ja vaaleanvihreässä aamutakissa ja jännitin pirusti. Meidät oli ottanut vastaan ystävällinen, suorastaan lämminhenkinen hoitaja. Toiminta oli loppunut auton parkkiin saannin jälkeen ja nyt se sitten iski: paniikinomainen tunne! Olin menettämässä hallinnan tunteeni, itsemääräämisoikeuteni ja minun ihoni, suurin elimeni, tultaisiin puhkomaan seuraavan tunnin sisällä. Hoitaja kävi antamassa esilääkityksen ja huikkasi kuin ohimennen, että kipulääkettä on, koska se siirrännäisluu otetaan suoliluusta. MITÄH?! Näki naamastani, ettei asiasta ollut ollut puhetta. Taktinen ortopediltani: taisi muistaa, miten kamalasti pelkäsin leikkausta!
Seuraavaksi tuli anestesialääkäri juttelemaan kanssani. Olin toivonut nukutusta, kyllä. Sen saisin. HYVÄ! Tolkku pois vaan, eikä mitään monitoriin tuijottelua. Sovimme pahoinvoinninestolääkityksestä, koska olin ollut edelliskerralla todella huonovointinen. Nukkumattikin huomasi jännitykseni, myönsin suorastaan pelkääväni.
Seuraavaksi, puoli tuntia ennen leikkaussaliin menoa, tuli ortopedi spriitussinsa kanssa. "Muistutti", että otetaan se luusiirrännäinen suoliluusta, koska niinhän oltiin sovittu. No eipä oltu, koska en koskaan saanut juuri tuohon varaosakysymykseeni vastausta. Jouduin tekemään pienen akrobatialiikkeen, jotta lääkäri sai piirrettyä suoliluun harjanteeseen rastin sekä nuolia ja rukseja sääriluuhun ja reiteen. Lopuksi koko komeuden kruunasi reisilihakseen kirjoitettu KRISTA. Ohimennen sain kuulla myös sen, että hän aikoo myös tähystää polveni ja tarkistaa aiemmin laitellut ligamentit.
Kävelin itse ihan vapaaehtoisesti leikkaussaliin ja asetuin lavetille. Sain vasempaan käteeni kanyylin ja hieman lisää esilääkitystä. Siinä oli hetki aikaa ajatella, että vielä voisin nousta ja juosta pois, että miten ihminen on avuton maatessaan siinä toisten armoilla, et tiedä, mitä sinuun pumpataan ja mitä pian tulee tapahtumaan, voit vain luottaa. Nukkumatti kertoi, että kohta alkaa vähän päässä tuntua. Ehdin todeta, että sähäkkää kamaa, kunnes uni armeliaasti tuli. Herätys tuli reilun tunnin kuluttua. Tai herätys ja herätys... hyvänolon höyräkkä, torkahtelu ja katkonainen hengitys, muttei pahoinvointia. Taivaallinen lämpöpeite, jonka sisään kone pumppasi 45-asteista ilmaa.
Tulovaiheen keskustelukaruselli käytiin uudelleen: hoitaja, anestesialääkäri, leikannut lääkäri. Ortopedi kertoi, että hyvin oli mennyt ja ligamentit olivat kestäneet kaikki "koeponnistukseni". Oli hieman sheivannut rustopintojen kurttuja, poistanut erittäneen ruuvin ja nakutellut luusiirteen koloseen. Se jäi epäselväksi, millainen lovi suoliluuhuni jäi. Onneksi ei tällä kertaa näyttänyt polaroid-kuvia... Edellisellä kerralla oksennus lensi komeassa kaaressa kaarimaljaan, kun slideshow alkoi sänkyni laidalla. Tällä kertaa oksennus tuli vasta muutamaa tuntia myöhemmin...
Sain vuoteeseen puoli-istuvassa asennossa leipää, teetä ja jugurttia. Enkä koskaan aiemmin ole tainnut nukahtaa ruoan ääreen. Kaksi palaa leipää ja nuupahdus. En ehtinyt edes leipäpalaa tarjottimelle asettaa. Nukahdin ruokailuprosessin aikana kolmesti. Lisää pystyasentoa ja sitten se paha olo aktivoitui. Takaisin maate, pahoinvoinninestolääkettä kanyylista suoneen ja taas tuli uni. Ylösnousua tein useamman tunnin. Seuraava etappi oli wc. Sieltä odotusaulan nojatuolille, pukukoppiin (sain osan vaatteista vaihdettua), nojatuolille jalat ylös, lisää vaatteiden vaihtoa, wc ja yök! Koetinkivenä oli vielä Dextran vieressä sijaitsevassa apteekissa käynti ja selviytyminen automatkasta. Kuljettajana olleella ystävättärelläni oli ollut mukava päivä luonnontieteellisessä museossa ja keskustan kauppakeskuksissa, mutta nyt tuli hiljaista. Nukahdin pelkääjän penkillä kymmenen kilometrin ajomatkan jälkeen. Sitä nukkumista jatkui seuraavat 24 tuntia.
Nyt sitten toipuminen on alkanut. Polvessa tököttää yhdeksän metallitikkiä ja lonkassa neljä. Viikon kuluttua pääsen niistä. Lonkka on mustanpuhuva ja huomattavasti kivuliaampi kuin polvi. Yskiminen, aivastaminen, tärähdykset ja nauraminen sattuu. Vaan hoito on hyvä. Koirapoika ei silmistään päästä. Antaisi varmaan ensiapuakin, jos sattuisin kotona kuukahtamaan.
Mietin myös itseäni tuon ikäisenä. Seitsemäs-kahdeksasluokkalaisena olin epävarma ja punasteleva huonosta ihosta kärsivä tyttö. Jotain tapahtui kuitenkin rippikesän jälkeen: yhdeksännestä luokasta eteenpäin neuloin ja ompelin itse vaatteeni mitä ihmeellisimmistä langoista ja kankaista ja purjehdin ne päällä kouluun. Ja sitä on jatkunut näihin päiviin saakka! Ajattelin, että voi kunpa elämästään tyttönä ja naisena saisikin nuorena nauttia nelikymppisen tiedolla ja itseluottamuksella (ja itserakkaudella).
