Istuin tänään 1,5 tuntia persaus puuduksissa Hämeenlinnan Yhteiskoulun stipendienjakotilaisuudessa. Lapseni oli saanut ilmoituksen "Hyvä stipendin saaja ja hänen vanhempansa!" Tilaisuutta varten 17-vuotias halusi käydä oikein ostamassa puvun takin, mutta samaan aikaan jurputti suupielestään jotain siihen suuntaan, että "aiiiiiivan turha tilaisuus..." Hienoa, ajattelee äiti ja pullistelee ylpeyttä (ja hieman yllättyneisyyttäkin: Lukion kaksi ensimmäistä vuotta on mennyt poitsulta vasemmalla kädellä skeittiharrastuksen kupeessa hengaillen).
Istuin siis suuressa juhlasalissa ja tilaisuudessa jaettiin tunnustuksia ekaluokkalaisista abeihin. Skaala oli melkoinen: hyvä koulumenestys, tietyn aineen harrastuneisuus, hyvä esimerkillinen toveruus, hymypatsaat, tupakoimattomuus, osallistuminen koulun teatteri- tai oppilaskuntatoimintaan... Ennen tilaisuutta pohdimme, että mistähän lapsi stipendinsä saa. Tulimme siihen tulokseen, ettei ainakaan matematiikasta tunnustusta tupsahda ja nauroimme herakat hörinät päälle. Stipendin saajat nimittäin eivät etukäteen saaneet tietää ansioituneisuutensa syytä. Villi arvaus oli osallistuminen koulun juhlien taltioimiseen videoimalla, toverillisuus tai luovien aineiden osaaminen. Lopullinen syy oli yhteiskunta-aineista kiinnostuneisuus!
Stipendit meinasi mielessäni syrjäyttää ajatustoiminta, johon nuorisoa katsellessani vaivuin. Suurin osa oli pukeutunut asiaa kunnioittavasti. Suurin yllätys olivat nuo nuoret miehet yhdeksänneltä luokalta abi-ikäisiin. Usealla oli puvun takki tai jopa puku! He kannattelivat itsensä hienosti, askel oli reipas ja lavalle asteltiin selkä suorana. Tyttöjen koristautuminen ei niinkään ollut yllätys: kauniita niukkoja mekkoja ja korkokenkiä (joilla näytti olevan hirveän vaikeaa kävellä lavalle johtavat portaat ylös).
Se, mihin ajatuksissani jämähdin, oli tyttöjen anteeksipyytelevä olemus. Olipa tyttö tai mekko tai kampaus kuinka kaunis tahansa, lavalle käveltiin epävarmoin askelin, polvet toisiinsa klonksuen ja hartiat lysyssä ikään kuin itseään pienemmäksi puristaen. Osalla oli katse lattiaan painettuna (osasyynä ne korkokengät) tai hiuksia vedettiin puoliksi kasvojen peitoksi. Miksi ihmeessä? Voiko tämä epävarmuus olla pelkkää teinivuosien epäröintiä itsen suhteen? Onko taustalla riittämättömyyttä ja vertailua vallalla olevien kauneusihanteiden ja maisoskuvien suhteen? Miksi pojat olivat niin paljon itsevarmemman oloisia kuin tytöt? Poikkeuksena itsevarmuudesta (ja pukeutumisesta) olivat ilmaisutaiteiden saralta palkitut tytöt sekä eka-tokaluokkalaiset.
Mietin myös itseäni tuon ikäisenä. Seitsemäs-kahdeksasluokkalaisena olin epävarma ja punasteleva huonosta ihosta kärsivä tyttö. Jotain tapahtui kuitenkin rippikesän jälkeen: yhdeksännestä luokasta eteenpäin neuloin ja ompelin itse vaatteeni mitä ihmeellisimmistä langoista ja kankaista ja purjehdin ne päällä kouluun. Ja sitä on jatkunut näihin päiviin saakka! Ajattelin, että voi kunpa elämästään tyttönä ja naisena saisikin nuorena nauttia nelikymppisen tiedolla ja itseluottamuksella (ja itserakkaudella).
Kotiin tultuani pidin tyttärelleni palopuheen: "Kun kävelet kauniissa mekossasi ja korkkareissasi kevätjuhlaan, niin otat reippaasti tilan haltuun. Anteeksi ei tarvitse olemustaan pyydellä!"
torstai 31. toukokuuta 2012
tiistai 29. toukokuuta 2012
Tosi zeniläisittäin hitaasti kiiruhtaen
Kuva on vanha... joltain vapulta jokunen kilo sitten ja ajalta pitkätukka! |
Miten ihmisen on niin vaikeaa asettua aloilleen ja suoda itselleen lepoa? Ilmiö on tutuhko myös kesäloman ensimmäiseltä viikolta. Jalka vipattaa, heräät edelleen klo 6.50 ja mielen kulmalla kyykistelevät tekemättömät työt. Lukemiseenkin olet liian levoton. Risto Rasan runot ovat soveliainta kirjallisuutta, joka saattaa upota tajuntaan. Lehdistä luet vain otsikot ja samalla pohdit pitäisikö mennä laittamaan pyykit koneeseen vai kääntää kasvimaa.
Nyt viidentenä leikkauksen jälkeisenä päivänä olen hieman suostunut tähän kiireettömyyteen. Köpöttelin pihalla koiran kanssa ja nuuskin yön raikastamaan ilmaa. Totesin, että pihakiveys oli muuttunut harmaasta keltaiseksi koivn siitepölyn tultua sateen mukana alas. Tajusin, että omenapuut ovat valkeanaan kukkia ja osa ihanuudesta jo satanut pihakeinun päällekin. Hain postin, kiersin jopa korttelin (noin 700 m). Kastelin puutarhaletkulla pihakukkia. Löysin ergonomisen työskentelyasennon pation muurilta ja istuttelin pörröiseksi kasvavia teddy bear-auringonkukan taimia pieniin ruukkuihn sisääntuloa koristamaan. Kongfutsen sanoin: Kaikki paitsi puutarhan hoito on turhaa... Taisin hetkellisesti saavuttaa rauhan... Kunnes keksin, että Suomen kesä on tapahtumia täynnä ja nythän minulla olisi aikaa käydä muutamissa. Ennen kuin olin huomannutkaan, olin avannut tietokoneen, guuglannut kirjallisuustapahtumat 2012, laittanut kirjalliselle ystävälleni viestin, josko hän lähtisi kanssani Annikin runofestivaaleille Tampereelle reilun viikon päästä ja Urjalan Pentinkulmanpäivät, kesäteatteri ja Helsinki-päivä olivat merkittyinä kalenteriin.
Tarkempi silmäys päivyriin kertoi, että onhan tässä aikaa ottaa lunginstikin. Ensi maanantaina saan tikit pois leikkaushaavoista. Sitten pääsen kunnon kohennukseen ja koirakin saa taas metsälenkkejä. Kesäkuun 9. olisi se Annikki runoineen (Tampereella), 12. Helsinki-päivä (arvatenkin Helsingissä) ja 14. teatteri (Valkeakoskella). Juhannus (mahdollisesti Kiskossa), johon sairasloma loppuu. Tyttärellä on rippijuhla 1.7., minkä jälkeen mamma pakenee juhlahumua Orivedelle kirjoittajakurssille viideksi päivää. Vielä ennen kesäloman loppumista haluaisin perheineni Haapsaluun muutamaksi päiväksi. Elokuun alussa Pentinkulmaa (Urjalassa) ja lopussa Kirjan aikaa (Hämeenlinnassa). Lapsuuden maisemiin Imatrallekin haluan ehtiä ja ehkä mökile Parikkalaan.
Pihaakin täytyisi varmaan kuopsutella: tyhentää lätäkkö ja täyttää puhtaalla vedellä, riipiä mansikkamaalta kuivat viimevuotiset lehdet ja miljoona muuta asiaa...
Ellen touhua, nukun! Onko välimuotoja? Tai ehkä se ommun luanto!
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Tosi leikeltyä
Pidin itseni kovasti kiireisenä viime viikot. Oikeastaan siitä lähtien, kun sain tietää joutuvani polvileikkaukseen. Toiminnan nimeen vannoin jälleen hankalassa tilanteessa. Vanha lasketteluvamma (-07) vaati korjausta. Oikea polvi koki kovia Levillä, minkä seurauksena siitä korjattiin polvilumpion jänne, eturistiside ja kierukka. Nyt jännesiirteen ruuvi yritti tunkea itseään ulos muodostaen pahkamaisen patin polvilumpion sisäsyrjään. Kuuluin epäonnekkaisiin 1/100, joiden keho hylki ko. ruuvityyppiä.
Olen veri- ja neulakammoinen. Meinaan menettää tolkkuni näytteenotossa ja joudun nojailemaan tuolissa jonkun aikaa ennen liikkeelle lähtöä, että väri palaa kasvoille ja liikuntakyky alaraajoihin. Niin, ja olen sairaalassa töissä... Psykiatrialla harvemmin toimintaterapeuttina joutuu tekemisiin veren ja piikkien kanssa, mutta ennen tätä uraa työskentelin reumayksikössä ja tein lastoja operoituihin käsiin ja varpaisiin. Homma alkoi siitä, kun otin potilaalta leikkauskääreet pois ja piirsin lastan kaavan. Alkuun, noin 15 ensimmäistä potilasta, jouduin pinnistelemään, ettei pahoinvointi yllättänyt, mutta sitten se alkoi sujua.
Nyt oli edessä elämäni toinen leikkaus. Vähällä olen päässyt, kai. Tosin ensimmäinen remontti olikin varsin perinpohjainen. Leikkaus meni vanhan vakuutuksen piikkiin ja se suoritettiin Dextrassa Munkkivuoressa. Olin käynyt ortopedin kanssa oireiden ilmennyttyä, viime vuoden lokakuun lopulta, s-postikeskustelua. Kävin vastaanotolla ja pääsin magneettikuvaukseen ja keskustelumme jatkotoimenpiteistä jatkui. Tein selväksi, etten suostu kenenkään muun sorkittavaksi ja että minulta täytyy sammuttaa tajunta, jos operaatioon päädytään.
Sitten 24.5. istuin ystäväni saattelemana odotushuoneessa sairaalan pinkissä avomekossa, harmaissa sandaaleissa ja vaaleanvihreässä aamutakissa ja jännitin pirusti. Meidät oli ottanut vastaan ystävällinen, suorastaan lämminhenkinen hoitaja. Toiminta oli loppunut auton parkkiin saannin jälkeen ja nyt se sitten iski: paniikinomainen tunne! Olin menettämässä hallinnan tunteeni, itsemääräämisoikeuteni ja minun ihoni, suurin elimeni, tultaisiin puhkomaan seuraavan tunnin sisällä. Hoitaja kävi antamassa esilääkityksen ja huikkasi kuin ohimennen, että kipulääkettä on, koska se siirrännäisluu otetaan suoliluusta. MITÄH?! Näki naamastani, ettei asiasta ollut ollut puhetta. Taktinen ortopediltani: taisi muistaa, miten kamalasti pelkäsin leikkausta!
Seuraavaksi tuli anestesialääkäri juttelemaan kanssani. Olin toivonut nukutusta, kyllä. Sen saisin. HYVÄ! Tolkku pois vaan, eikä mitään monitoriin tuijottelua. Sovimme pahoinvoinninestolääkityksestä, koska olin ollut edelliskerralla todella huonovointinen. Nukkumattikin huomasi jännitykseni, myönsin suorastaan pelkääväni.
Seuraavaksi, puoli tuntia ennen leikkaussaliin menoa, tuli ortopedi spriitussinsa kanssa. "Muistutti", että otetaan se luusiirrännäinen suoliluusta, koska niinhän oltiin sovittu. No eipä oltu, koska en koskaan saanut juuri tuohon varaosakysymykseeni vastausta. Jouduin tekemään pienen akrobatialiikkeen, jotta lääkäri sai piirrettyä suoliluun harjanteeseen rastin sekä nuolia ja rukseja sääriluuhun ja reiteen. Lopuksi koko komeuden kruunasi reisilihakseen kirjoitettu KRISTA. Ohimennen sain kuulla myös sen, että hän aikoo myös tähystää polveni ja tarkistaa aiemmin laitellut ligamentit.
Kävelin itse ihan vapaaehtoisesti leikkaussaliin ja asetuin lavetille. Sain vasempaan käteeni kanyylin ja hieman lisää esilääkitystä. Siinä oli hetki aikaa ajatella, että vielä voisin nousta ja juosta pois, että miten ihminen on avuton maatessaan siinä toisten armoilla, et tiedä, mitä sinuun pumpataan ja mitä pian tulee tapahtumaan, voit vain luottaa. Nukkumatti kertoi, että kohta alkaa vähän päässä tuntua. Ehdin todeta, että sähäkkää kamaa, kunnes uni armeliaasti tuli. Herätys tuli reilun tunnin kuluttua. Tai herätys ja herätys... hyvänolon höyräkkä, torkahtelu ja katkonainen hengitys, muttei pahoinvointia. Taivaallinen lämpöpeite, jonka sisään kone pumppasi 45-asteista ilmaa.
Tulovaiheen keskustelukaruselli käytiin uudelleen: hoitaja, anestesialääkäri, leikannut lääkäri. Ortopedi kertoi, että hyvin oli mennyt ja ligamentit olivat kestäneet kaikki "koeponnistukseni". Oli hieman sheivannut rustopintojen kurttuja, poistanut erittäneen ruuvin ja nakutellut luusiirteen koloseen. Se jäi epäselväksi, millainen lovi suoliluuhuni jäi. Onneksi ei tällä kertaa näyttänyt polaroid-kuvia... Edellisellä kerralla oksennus lensi komeassa kaaressa kaarimaljaan, kun slideshow alkoi sänkyni laidalla. Tällä kertaa oksennus tuli vasta muutamaa tuntia myöhemmin...
Sain vuoteeseen puoli-istuvassa asennossa leipää, teetä ja jugurttia. Enkä koskaan aiemmin ole tainnut nukahtaa ruoan ääreen. Kaksi palaa leipää ja nuupahdus. En ehtinyt edes leipäpalaa tarjottimelle asettaa. Nukahdin ruokailuprosessin aikana kolmesti. Lisää pystyasentoa ja sitten se paha olo aktivoitui. Takaisin maate, pahoinvoinninestolääkettä kanyylista suoneen ja taas tuli uni. Ylösnousua tein useamman tunnin. Seuraava etappi oli wc. Sieltä odotusaulan nojatuolille, pukukoppiin (sain osan vaatteista vaihdettua), nojatuolille jalat ylös, lisää vaatteiden vaihtoa, wc ja yök! Koetinkivenä oli vielä Dextran vieressä sijaitsevassa apteekissa käynti ja selviytyminen automatkasta. Kuljettajana olleella ystävättärelläni oli ollut mukava päivä luonnontieteellisessä museossa ja keskustan kauppakeskuksissa, mutta nyt tuli hiljaista. Nukahdin pelkääjän penkillä kymmenen kilometrin ajomatkan jälkeen. Sitä nukkumista jatkui seuraavat 24 tuntia.
Nyt sitten toipuminen on alkanut. Polvessa tököttää yhdeksän metallitikkiä ja lonkassa neljä. Viikon kuluttua pääsen niistä. Lonkka on mustanpuhuva ja huomattavasti kivuliaampi kuin polvi. Yskiminen, aivastaminen, tärähdykset ja nauraminen sattuu. Vaan hoito on hyvä. Koirapoika ei silmistään päästä. Antaisi varmaan ensiapuakin, jos sattuisin kotona kuukahtamaan.
Olen veri- ja neulakammoinen. Meinaan menettää tolkkuni näytteenotossa ja joudun nojailemaan tuolissa jonkun aikaa ennen liikkeelle lähtöä, että väri palaa kasvoille ja liikuntakyky alaraajoihin. Niin, ja olen sairaalassa töissä... Psykiatrialla harvemmin toimintaterapeuttina joutuu tekemisiin veren ja piikkien kanssa, mutta ennen tätä uraa työskentelin reumayksikössä ja tein lastoja operoituihin käsiin ja varpaisiin. Homma alkoi siitä, kun otin potilaalta leikkauskääreet pois ja piirsin lastan kaavan. Alkuun, noin 15 ensimmäistä potilasta, jouduin pinnistelemään, ettei pahoinvointi yllättänyt, mutta sitten se alkoi sujua.
Nyt oli edessä elämäni toinen leikkaus. Vähällä olen päässyt, kai. Tosin ensimmäinen remontti olikin varsin perinpohjainen. Leikkaus meni vanhan vakuutuksen piikkiin ja se suoritettiin Dextrassa Munkkivuoressa. Olin käynyt ortopedin kanssa oireiden ilmennyttyä, viime vuoden lokakuun lopulta, s-postikeskustelua. Kävin vastaanotolla ja pääsin magneettikuvaukseen ja keskustelumme jatkotoimenpiteistä jatkui. Tein selväksi, etten suostu kenenkään muun sorkittavaksi ja että minulta täytyy sammuttaa tajunta, jos operaatioon päädytään.
Sitten 24.5. istuin ystäväni saattelemana odotushuoneessa sairaalan pinkissä avomekossa, harmaissa sandaaleissa ja vaaleanvihreässä aamutakissa ja jännitin pirusti. Meidät oli ottanut vastaan ystävällinen, suorastaan lämminhenkinen hoitaja. Toiminta oli loppunut auton parkkiin saannin jälkeen ja nyt se sitten iski: paniikinomainen tunne! Olin menettämässä hallinnan tunteeni, itsemääräämisoikeuteni ja minun ihoni, suurin elimeni, tultaisiin puhkomaan seuraavan tunnin sisällä. Hoitaja kävi antamassa esilääkityksen ja huikkasi kuin ohimennen, että kipulääkettä on, koska se siirrännäisluu otetaan suoliluusta. MITÄH?! Näki naamastani, ettei asiasta ollut ollut puhetta. Taktinen ortopediltani: taisi muistaa, miten kamalasti pelkäsin leikkausta!
Seuraavaksi tuli anestesialääkäri juttelemaan kanssani. Olin toivonut nukutusta, kyllä. Sen saisin. HYVÄ! Tolkku pois vaan, eikä mitään monitoriin tuijottelua. Sovimme pahoinvoinninestolääkityksestä, koska olin ollut edelliskerralla todella huonovointinen. Nukkumattikin huomasi jännitykseni, myönsin suorastaan pelkääväni.
Seuraavaksi, puoli tuntia ennen leikkaussaliin menoa, tuli ortopedi spriitussinsa kanssa. "Muistutti", että otetaan se luusiirrännäinen suoliluusta, koska niinhän oltiin sovittu. No eipä oltu, koska en koskaan saanut juuri tuohon varaosakysymykseeni vastausta. Jouduin tekemään pienen akrobatialiikkeen, jotta lääkäri sai piirrettyä suoliluun harjanteeseen rastin sekä nuolia ja rukseja sääriluuhun ja reiteen. Lopuksi koko komeuden kruunasi reisilihakseen kirjoitettu KRISTA. Ohimennen sain kuulla myös sen, että hän aikoo myös tähystää polveni ja tarkistaa aiemmin laitellut ligamentit.
Kävelin itse ihan vapaaehtoisesti leikkaussaliin ja asetuin lavetille. Sain vasempaan käteeni kanyylin ja hieman lisää esilääkitystä. Siinä oli hetki aikaa ajatella, että vielä voisin nousta ja juosta pois, että miten ihminen on avuton maatessaan siinä toisten armoilla, et tiedä, mitä sinuun pumpataan ja mitä pian tulee tapahtumaan, voit vain luottaa. Nukkumatti kertoi, että kohta alkaa vähän päässä tuntua. Ehdin todeta, että sähäkkää kamaa, kunnes uni armeliaasti tuli. Herätys tuli reilun tunnin kuluttua. Tai herätys ja herätys... hyvänolon höyräkkä, torkahtelu ja katkonainen hengitys, muttei pahoinvointia. Taivaallinen lämpöpeite, jonka sisään kone pumppasi 45-asteista ilmaa.
Tulovaiheen keskustelukaruselli käytiin uudelleen: hoitaja, anestesialääkäri, leikannut lääkäri. Ortopedi kertoi, että hyvin oli mennyt ja ligamentit olivat kestäneet kaikki "koeponnistukseni". Oli hieman sheivannut rustopintojen kurttuja, poistanut erittäneen ruuvin ja nakutellut luusiirteen koloseen. Se jäi epäselväksi, millainen lovi suoliluuhuni jäi. Onneksi ei tällä kertaa näyttänyt polaroid-kuvia... Edellisellä kerralla oksennus lensi komeassa kaaressa kaarimaljaan, kun slideshow alkoi sänkyni laidalla. Tällä kertaa oksennus tuli vasta muutamaa tuntia myöhemmin...
Sain vuoteeseen puoli-istuvassa asennossa leipää, teetä ja jugurttia. Enkä koskaan aiemmin ole tainnut nukahtaa ruoan ääreen. Kaksi palaa leipää ja nuupahdus. En ehtinyt edes leipäpalaa tarjottimelle asettaa. Nukahdin ruokailuprosessin aikana kolmesti. Lisää pystyasentoa ja sitten se paha olo aktivoitui. Takaisin maate, pahoinvoinninestolääkettä kanyylista suoneen ja taas tuli uni. Ylösnousua tein useamman tunnin. Seuraava etappi oli wc. Sieltä odotusaulan nojatuolille, pukukoppiin (sain osan vaatteista vaihdettua), nojatuolille jalat ylös, lisää vaatteiden vaihtoa, wc ja yök! Koetinkivenä oli vielä Dextran vieressä sijaitsevassa apteekissa käynti ja selviytyminen automatkasta. Kuljettajana olleella ystävättärelläni oli ollut mukava päivä luonnontieteellisessä museossa ja keskustan kauppakeskuksissa, mutta nyt tuli hiljaista. Nukahdin pelkääjän penkillä kymmenen kilometrin ajomatkan jälkeen. Sitä nukkumista jatkui seuraavat 24 tuntia.
Nyt sitten toipuminen on alkanut. Polvessa tököttää yhdeksän metallitikkiä ja lonkassa neljä. Viikon kuluttua pääsen niistä. Lonkka on mustanpuhuva ja huomattavasti kivuliaampi kuin polvi. Yskiminen, aivastaminen, tärähdykset ja nauraminen sattuu. Vaan hoito on hyvä. Koirapoika ei silmistään päästä. Antaisi varmaan ensiapuakin, jos sattuisin kotona kuukahtamaan.
lauantai 26. toukokuuta 2012
Tosi elämän ja kuoleman kysymyksiä
Eutanasia! Aihe, josta Vihreät käynnistivät asianmukaisen ja tärkeän keskustelun. Aihe, josta Esko Valtaoja ja Päivi Räsänen kävivät arvoilla värittyneen keskustelun tv:n ajankohtaisohjelmassa. Joitakin epäkohtia tuli niin voimakkaasti esille, etten voinut jättää kirjoittamatta omia ajatuksiani ylös.
Vihreiden kannanotto kuului näin: Hyväksytyn sanamuodon mukaan ihmisellä on oikeus hyvään kuolemaan "halutessaan viime kädessä avustettuna". Muotoilussa todetaan myös, että "jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kehoonsa ja sitä koskeviin päätöksiin". Lisäksi ihmisen omaa tahtoa tulee vihreiden mielestä kuulla "viimeiseen asti niin parantavan, oireenmukaisen ja saattohoidon yhteydessä kuin kuoleman edessä". http://yle.fi/uutiset/vihreat_hyvaksyisi_eutanasian/6102497
Wikipedia määrittelee eutanasian seuraavasti: "Eutanasia (kreikkaa, eu-thanatos, hyvä kuolema) eli armokuolema tai armomurha on armosyistä tehty teko tai tekemättä jättäminen, joka aiheuttaa toisen ihmisen kuoleman. Eutanasian tarkoituksena on yleensä sietämättömän kärsimyksen lopettaminen, ja se yleensä tehdään henkilön omasta tai hänen läheistensä vakaasta toivomuksesta. Eutanasian tarkoituksena voi myös olla elämän päättäminen ennen kuin parantumattomaksi tiedetty sairaus johtaa sietämättömään kärsimykseen."
Keskustelua käytiin ihmisarvon ympärillä. Mikä on ihmisarvoista elämää? Kuka sen pystyy määrittelemään? Mielestäni ihmisarvo määrittyy kunkin ihmisen oman ajattelun mukaan. Toiselle arvo on erilainen kuin toiselle. Jos ihminen tietää kuolevansa parantumattomaan sairauteen, hän voi asettaa hoitotestamentin ja sitä kautta elvytyskiellon. Tuota toivettta hoitohenkilökunnan tulisi kunnioittaa. Eikö asia lähentele eutanasiaa? Kun ihminen on tolkuissaan, hänellä tulisi olla sananvaltaa sille, miten toivoo tulevansa kohdelluksi ja kohdatuksi omassa ihmisyydessään. Ihanteellisinta olisi, jos jokainen olisi ehtinyt elämänsä aikana ilmaista viimeisen tahtonsa parantumattoman sairauden suhteen. Koska sellaisen kohdalla eutanasia tulisi kysymykseen. Äärimmäisenä keinona, sietämättömien kipujen ja kärsimyksen ollessa vääjäämättömiä.
Päivi Räsänen oli ottanut napakasti kantaa asiaan: Jos eutanasia hyväksytään, se merkitsee, että kaikkien sairaiden ja vammaisten elämä nähdään arvottomana! Hmm... MItähän kohtaa Vihreiden tai Wikipedian määritelmistä rouva lääkäri ei ole ymmärtänyt. Hän oli myös käyttänyt ilmaisuja kuoleman leirit, vaikkakin sen kielsi. Valtaoja oli fiksuna miehenä tulostanut ko. tekstin mukaansa.
Keskustelussa vedottiin lääkärin etiikkaan säilyttää ja suojella elämää. Sitä on vaikeaa ja tarpeetonta asettaa kyseenalaiseksi. Se on lääkärin tehtävä. Herääkin kysymys, kuka olisi oikea ihminen päästämään kärsivän tuskistaan? Voiko sellaista määritellä?
Räsäsen mielestä sedaatio eli uneen vaivuttaminen on paras vaihtoehto kärsivän ihmisen hoidossa, elleivät saattohoidon muut kivunlievitykset enää tehoa. Ihmisarvo? Kyseessä on jonkun läheinen, äiti, isä, lapsi, isovanhempi, rakastettu... Miten sedaatio palvelee kutakin? Läheisille on raskasta nähdä itselle rakkaan ihmisen kärsimystä, mutta onko keinotekoisesti uneen vaivutetun ihmisen sielu yhtään sen lähempänä kuin kärsimyksistä pois päästetyn vainajan? Kokeeko sairas elävänsä ihmisarvoista elämää? Rahasta en tässä kohtaa viitsi edes puhua. Se tuntuisi groteskilta.
Eläinlääketieteen ja ihmislääketieteen ajattelussa on eroja! Ihminen suo lemmikilleen kivuttoman kuoleman, muttei läheiselleen?! Näinkö tämä menee?
Seuraava asia, johon kiinnitin huomiota, oli uskonnon mukaan nostaminen. Räsänen muistutti, että Raamattu kieltää toisen ihmisen tappamisen. Ja millä on aiheutettu suurempia tuhoja kuin uskonsodilla? On joko ajettu omaa uskontoa, pyritty laajentamaan sen valtapiiriä tai käytetty uskontoa tekosyynä saavuttaa jotain muuta. Euroopassa on käyty ristiretkillä, juutalaiset tulivat vainotuksi mm uskonsa vuoksi ja esim. Ranskan uskonsodat, hugenottisodat aiheuttivat suuria henkilömenetyksiä aikoinaan. Islamisteilla on jihad ja mitä tappeluita lähi-idässä onkaan meneillään jatkuvasti. Kumpaa siis uskotaan, Räsästä vai historiaa?
Aihe on vaikea. Kuolema on edelleen aiheena tabu. Olen keskustellut ihmisten kanssa, joiden läheiset ovat sairastaneet vakavan ja kivuliaan sairauden. Se on ollut näille rakkaille ihmisille myös tuskallista. Moni on todennut, että olisi toivonut läheisensä lailla tämän päässeen pois jo viikkoja aiemmin. Mistä sitä tietää lopulta, miten itse asiaan suhtautuisi, jos olisi vakavan, parantumattoman sairauden kourissa. Kuitenkin käymieni keskustelujen pohjalta ja itse sairaalassa työskentelevänä ja erialaista kipua ja tuskaa nähneenä, tällä hetkellä oma kantani on selvä: Mikäli parannuskeinoja ei ole ja ihminen kärsii suuria tuskia, halutessaan hänen tulisi päästä tuskista eroon, jopa eutanasian kautta. Eikö kuitenkin "pois päästäjä" näyttäytyisi ennemminkin enkelinä kuin pyövelinä?
Vihreiden kannanotto kuului näin: Hyväksytyn sanamuodon mukaan ihmisellä on oikeus hyvään kuolemaan "halutessaan viime kädessä avustettuna". Muotoilussa todetaan myös, että "jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kehoonsa ja sitä koskeviin päätöksiin". Lisäksi ihmisen omaa tahtoa tulee vihreiden mielestä kuulla "viimeiseen asti niin parantavan, oireenmukaisen ja saattohoidon yhteydessä kuin kuoleman edessä". http://yle.fi/uutiset/vihreat_hyvaksyisi_eutanasian/6102497
Wikipedia määrittelee eutanasian seuraavasti: "Eutanasia (kreikkaa, eu-thanatos, hyvä kuolema) eli armokuolema tai armomurha on armosyistä tehty teko tai tekemättä jättäminen, joka aiheuttaa toisen ihmisen kuoleman. Eutanasian tarkoituksena on yleensä sietämättömän kärsimyksen lopettaminen, ja se yleensä tehdään henkilön omasta tai hänen läheistensä vakaasta toivomuksesta. Eutanasian tarkoituksena voi myös olla elämän päättäminen ennen kuin parantumattomaksi tiedetty sairaus johtaa sietämättömään kärsimykseen."
Keskustelua käytiin ihmisarvon ympärillä. Mikä on ihmisarvoista elämää? Kuka sen pystyy määrittelemään? Mielestäni ihmisarvo määrittyy kunkin ihmisen oman ajattelun mukaan. Toiselle arvo on erilainen kuin toiselle. Jos ihminen tietää kuolevansa parantumattomaan sairauteen, hän voi asettaa hoitotestamentin ja sitä kautta elvytyskiellon. Tuota toivettta hoitohenkilökunnan tulisi kunnioittaa. Eikö asia lähentele eutanasiaa? Kun ihminen on tolkuissaan, hänellä tulisi olla sananvaltaa sille, miten toivoo tulevansa kohdelluksi ja kohdatuksi omassa ihmisyydessään. Ihanteellisinta olisi, jos jokainen olisi ehtinyt elämänsä aikana ilmaista viimeisen tahtonsa parantumattoman sairauden suhteen. Koska sellaisen kohdalla eutanasia tulisi kysymykseen. Äärimmäisenä keinona, sietämättömien kipujen ja kärsimyksen ollessa vääjäämättömiä.
Päivi Räsänen oli ottanut napakasti kantaa asiaan: Jos eutanasia hyväksytään, se merkitsee, että kaikkien sairaiden ja vammaisten elämä nähdään arvottomana! Hmm... MItähän kohtaa Vihreiden tai Wikipedian määritelmistä rouva lääkäri ei ole ymmärtänyt. Hän oli myös käyttänyt ilmaisuja kuoleman leirit, vaikkakin sen kielsi. Valtaoja oli fiksuna miehenä tulostanut ko. tekstin mukaansa.
Keskustelussa vedottiin lääkärin etiikkaan säilyttää ja suojella elämää. Sitä on vaikeaa ja tarpeetonta asettaa kyseenalaiseksi. Se on lääkärin tehtävä. Herääkin kysymys, kuka olisi oikea ihminen päästämään kärsivän tuskistaan? Voiko sellaista määritellä?
Räsäsen mielestä sedaatio eli uneen vaivuttaminen on paras vaihtoehto kärsivän ihmisen hoidossa, elleivät saattohoidon muut kivunlievitykset enää tehoa. Ihmisarvo? Kyseessä on jonkun läheinen, äiti, isä, lapsi, isovanhempi, rakastettu... Miten sedaatio palvelee kutakin? Läheisille on raskasta nähdä itselle rakkaan ihmisen kärsimystä, mutta onko keinotekoisesti uneen vaivutetun ihmisen sielu yhtään sen lähempänä kuin kärsimyksistä pois päästetyn vainajan? Kokeeko sairas elävänsä ihmisarvoista elämää? Rahasta en tässä kohtaa viitsi edes puhua. Se tuntuisi groteskilta.
Eläinlääketieteen ja ihmislääketieteen ajattelussa on eroja! Ihminen suo lemmikilleen kivuttoman kuoleman, muttei läheiselleen?! Näinkö tämä menee?
Seuraava asia, johon kiinnitin huomiota, oli uskonnon mukaan nostaminen. Räsänen muistutti, että Raamattu kieltää toisen ihmisen tappamisen. Ja millä on aiheutettu suurempia tuhoja kuin uskonsodilla? On joko ajettu omaa uskontoa, pyritty laajentamaan sen valtapiiriä tai käytetty uskontoa tekosyynä saavuttaa jotain muuta. Euroopassa on käyty ristiretkillä, juutalaiset tulivat vainotuksi mm uskonsa vuoksi ja esim. Ranskan uskonsodat, hugenottisodat aiheuttivat suuria henkilömenetyksiä aikoinaan. Islamisteilla on jihad ja mitä tappeluita lähi-idässä onkaan meneillään jatkuvasti. Kumpaa siis uskotaan, Räsästä vai historiaa?
Aihe on vaikea. Kuolema on edelleen aiheena tabu. Olen keskustellut ihmisten kanssa, joiden läheiset ovat sairastaneet vakavan ja kivuliaan sairauden. Se on ollut näille rakkaille ihmisille myös tuskallista. Moni on todennut, että olisi toivonut läheisensä lailla tämän päässeen pois jo viikkoja aiemmin. Mistä sitä tietää lopulta, miten itse asiaan suhtautuisi, jos olisi vakavan, parantumattoman sairauden kourissa. Kuitenkin käymieni keskustelujen pohjalta ja itse sairaalassa työskentelevänä ja erialaista kipua ja tuskaa nähneenä, tällä hetkellä oma kantani on selvä: Mikäli parannuskeinoja ei ole ja ihminen kärsii suuria tuskia, halutessaan hänen tulisi päästä tuskista eroon, jopa eutanasian kautta. Eikö kuitenkin "pois päästäjä" näyttäytyisi ennemminkin enkelinä kuin pyövelinä?
tiistai 22. toukokuuta 2012
Tosi anteeksiantoa
Varoitus: tässä postauksessa on runsaasti kysymysmerkkejä.
Onko elämä katkeruudessa oikeutettua? Eikö katkeruus tunteena syö jumalattomasti energiaa, kun pitää pitää kiinni jostain menetetystä, rajat ylittäneestä? Voisiko antaa olla? Antaa anteeksi? Onko oikeutettua tölviä toista, ylittää toisen yksityisyyden rajoja? Millaiset asiat tölvityn tulisi antaa anteeksi? Pitääkö anteeksi antaa?
En minä tiedä!
Männä viikolla pohdimme erään fb-kaverin kanssa sitä, kuinka helppoa nykyisin ihmisten on ratkaista asioita: blokkaat vain epämiellyttävän tyypin omista naamakirja-kavereistasi. Ei tarvitse selitellä, ei keskustella asiasta. Lapsellista leikkiä aikuisten hiekkalaatikolla. Itsekin olen joutunut syrjäytetyksi. En jäänyt katkeruuden valtaan ja kaverikin tuli tolkkuihinsa. Olemme väleissä.
Mikä sitten saa ihmisen niin suivaantuneeksi, että haluaa sulkea toisen ulos elämästään, eikä ole valmis keskustelemaan? Minulle vastaus on hyvin yksinkertainen: toisen elämään puuttuminen, tunkeutuminen ja paremmin tietäminen. Minut heitettiin ulos listoilta juuri päinvastaisesta syystä: en huomioinut tarpeeksi. Tarvitsevuuden ja itsenäisyyden raja onkin hyvin hienovarainen, jota täytyy kanssakulkijan kunnioittaa.
Mielestäni edes omien vanhempien ei ole lupa tietää aikuisten lastensa elämästä enemmän kuin elämän pääosan esittäjän itse. Olen saanut seurata tapausta, jossa nelikymppisen ihmisen elämää pyrkii säätelemään äiti. Äidillä on selkeä mielikuva siitä, miten pieleen perheessä asiat eletään. Lapsia ei osata kasvattaa ja tukea, vaimo ei osaa laittaa ruokaa, lemmikkieläimen hankkiminen on sulaa hulluutta... Hän ei siedä itseäään kohdistettua kritiikkiä tai rajaamista. Tällä äidillä on suvun sisällä selkeät suosikit, joita paapotaan ja joiden elämää silotellaan niin, etteivät he opi omaa elämäänsä elämään. Muita vertaillaan näihin valioyksilöihin surutta. Voi minkä riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteen hän kohteeseensa juurruttaa. Kaikkitietävyys kääntyy tietämättömyydeksi, yksisilmäisyydeksi ja tyhmyydeksi. Pitääkö tällainen väkivaltainen tunkeutuminen antaa anteeksi?
Saako aikuistuva lapsi loukata vanhempaansa rajattomasti? Ei! Raja siinäkin menee. Murrosikäisten tehtävä on irrottaa itsensä vanhemmistaan. Ellei sille ole sopuisaa maaperää, se tapahtuu riuhomalla. Kuinka paljon riuhomista saa sietää? Aikuinen ei saa lyödä lastaan. Siitä voi tehdä lastensuojeluilmoituksen, jos niin pääsee käymään. Saako lapsi täräyttää vanhempaansa päin näköä?Saako lapsi käyttää lapsen asemaansa ja ottaa hyödyt vanhemmistaan irti (rahaa, autot, ruoka- ja pyykkipalvelut, sakkojen maksut) antamatta mitään takaisin? Onko olemassa pelastakaa vanhemmat ry?
Tuleeko kymmenen vuotta sitten työpaikalla tapahtuneen riidan takia jättää uutena ihmisenä soittamatta yhteistyökumppanille? Ketä jatkuva varominen ja katkeruus pahoista sanoista palvelee?
Loputtomasti kysymyksiä, vain vähän vastauksia... Mutta voisiko katkeruudelle sanoa EI ja etsiä muunlaisia ratkaisuja?
Onko elämä katkeruudessa oikeutettua? Eikö katkeruus tunteena syö jumalattomasti energiaa, kun pitää pitää kiinni jostain menetetystä, rajat ylittäneestä? Voisiko antaa olla? Antaa anteeksi? Onko oikeutettua tölviä toista, ylittää toisen yksityisyyden rajoja? Millaiset asiat tölvityn tulisi antaa anteeksi? Pitääkö anteeksi antaa?
En minä tiedä!
Männä viikolla pohdimme erään fb-kaverin kanssa sitä, kuinka helppoa nykyisin ihmisten on ratkaista asioita: blokkaat vain epämiellyttävän tyypin omista naamakirja-kavereistasi. Ei tarvitse selitellä, ei keskustella asiasta. Lapsellista leikkiä aikuisten hiekkalaatikolla. Itsekin olen joutunut syrjäytetyksi. En jäänyt katkeruuden valtaan ja kaverikin tuli tolkkuihinsa. Olemme väleissä.
Mikä sitten saa ihmisen niin suivaantuneeksi, että haluaa sulkea toisen ulos elämästään, eikä ole valmis keskustelemaan? Minulle vastaus on hyvin yksinkertainen: toisen elämään puuttuminen, tunkeutuminen ja paremmin tietäminen. Minut heitettiin ulos listoilta juuri päinvastaisesta syystä: en huomioinut tarpeeksi. Tarvitsevuuden ja itsenäisyyden raja onkin hyvin hienovarainen, jota täytyy kanssakulkijan kunnioittaa.
Mielestäni edes omien vanhempien ei ole lupa tietää aikuisten lastensa elämästä enemmän kuin elämän pääosan esittäjän itse. Olen saanut seurata tapausta, jossa nelikymppisen ihmisen elämää pyrkii säätelemään äiti. Äidillä on selkeä mielikuva siitä, miten pieleen perheessä asiat eletään. Lapsia ei osata kasvattaa ja tukea, vaimo ei osaa laittaa ruokaa, lemmikkieläimen hankkiminen on sulaa hulluutta... Hän ei siedä itseäään kohdistettua kritiikkiä tai rajaamista. Tällä äidillä on suvun sisällä selkeät suosikit, joita paapotaan ja joiden elämää silotellaan niin, etteivät he opi omaa elämäänsä elämään. Muita vertaillaan näihin valioyksilöihin surutta. Voi minkä riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteen hän kohteeseensa juurruttaa. Kaikkitietävyys kääntyy tietämättömyydeksi, yksisilmäisyydeksi ja tyhmyydeksi. Pitääkö tällainen väkivaltainen tunkeutuminen antaa anteeksi?
Saako aikuistuva lapsi loukata vanhempaansa rajattomasti? Ei! Raja siinäkin menee. Murrosikäisten tehtävä on irrottaa itsensä vanhemmistaan. Ellei sille ole sopuisaa maaperää, se tapahtuu riuhomalla. Kuinka paljon riuhomista saa sietää? Aikuinen ei saa lyödä lastaan. Siitä voi tehdä lastensuojeluilmoituksen, jos niin pääsee käymään. Saako lapsi täräyttää vanhempaansa päin näköä?Saako lapsi käyttää lapsen asemaansa ja ottaa hyödyt vanhemmistaan irti (rahaa, autot, ruoka- ja pyykkipalvelut, sakkojen maksut) antamatta mitään takaisin? Onko olemassa pelastakaa vanhemmat ry?
Tuleeko kymmenen vuotta sitten työpaikalla tapahtuneen riidan takia jättää uutena ihmisenä soittamatta yhteistyökumppanille? Ketä jatkuva varominen ja katkeruus pahoista sanoista palvelee?
Loputtomasti kysymyksiä, vain vähän vastauksia... Mutta voisiko katkeruudelle sanoa EI ja etsiä muunlaisia ratkaisuja?
perjantai 18. toukokuuta 2012
Tosi voimauttava valokuva
Jos voisin kellot seisauttaa... |
Kurssin aikana teimme etätehtäviä: omat elämänkaarikuvat, tunneperhe, omat eri puolet, perhevalokuvaus, työyhteisökuvaus ja asiakaskuvaus. Jakauduimme myös henkilökohtaisiksi kuvauspareiksi. Parin kanssa jalkauduimme lokakuussa ja toukokuussa ottamaan omia voimakuvia.
Voimauttavan valokuvan perimmäinen ajatus minulle on lempeä katse. Miten muuttaa suhtautumistaan itseensä kuvattavana ja valmiissa kuvassa? Itsen katsominen valokuvassa menee äkkiä yökkimiseksi: hyi, mikä ilme, kyllä olen paksu, kamala... Näinkö me ajattelemme itsestämme? Huhtikuun -12 Eeva-lehdessä joogaopettaja Kylli Kukk sanoo osuvasti: "Oikeasti aika harva rakastaa itseään. Jos puhuisit ystäville yhtä rumasti kuin itsellesi, kaikki olisivat jo nostaneet kytkintä."
Minulla on minuutin aikana satoja ilmeitä. Yleensä kuvissa olen aina suu auki, silmät kiinni, kädet ilmassa, ilveilemässä. Mikäli katson suoraan kameraan, ilmeestä näkee, että se on jäkittävä, epäaito. Vaan mitä tapahtui reilun kahdeksan kuukauden kurssin aikana? Facebookissa elämäni ensimmäistä kertaa kuulin olevani kuvauksellinen! Hetkinen... Parin kanssa vertailimme syksyllä otettuja kuviamme kevään otoksiin. Jotain oli tapahtunut. Ylimääräinen pönötys oli kadonnut. Kuvani olivat jotenkin rauhallisempia. Katsoin kameraan luottavaisena ja levollisena. Ei piiruakaan teennäistä ilmeilyä. Olin oppinut olemaan kuvissa itsenäni.
Perhevalokuvausprojekti oli mielenkiintoinen. Halusin tehdä sen tyttäreni kanssa, mutta eihän 14 vuotiaalle mennä sanomaan, että otetaanpa kuule perhekuvia. Ratkaisin asian niin, että kysyin iltapalalla, kuka haluaisi toteuttaa projektin kanssani. Poika 16 v ilmoittautui heti (harrastaa video- ja valokuvausta). Tytär kuitenkin jäi asiaa pohtimaan ja palasi aiheeseen aika ajoin: "Siis mitä siinä oikein tehdään? Mä ainakin laittaisin mun kevätjuhlamekon ja korkkarit!" Poitsun kanssa kuvasimme lapsuuteni maisemissa Imatralla, minä häntä ja hän minua. Miehen kanssakin kuvasimme toisiamme joulumarkkinamatkalla Budapestissa. Ja sitten, päivää ennen kuin työn piti olla valmis, tytär veti mekon päälleen ja korkkarit jalkaan, tuli olohuoneeseen (jossa olin jo pyjamassa) ja ilmoitti, että otetaan se sitten nyt. Niin menimme ulos ja hän asettui patiolle kasvot auringonlaskuun tukka hulmuten tuulessa. Kuvasin, kehuin ja kuvasin lisää. Pakkasta oli rapiat -20.
Lempeä katse muuttaa myös kuvaajaa. Pönötyskuvissa kuvaaja pitkälti määrittelee, kuinka kohteen tulee asettua ja sanoa muikku. Kuvaaja usein myös päättää, mikä kuva on onnistunut. Hän saattaa poistaa digikamerasta mielestään epäonnistuneet kuvat ilman, että kuvattu itse ehtii otoksia edes näkemään. Voimauttavissa valokuvissa kuvattava määrittää, missä ja miten hän haluaa tulla kuvatuksi. Hän kertoo, mikä kuva on hänelle mieluinen ja miksi. Asetelma on siis aivan toisenlainen.
Veteen piirretty viiva |
Masennus on sairaus, joka vaikuttaa ihmisen kykyyn kokea mielihyvää, prosessoida asioita ja toimintaa. Se myös kapeuttaa sosiaalista verkostoa ja nakertaa itsetuntoa. Mennyt, nykyinen ja tulevaisuus näyttäytyvät synkkinä. Työuupunut, masennukseen sairastunut keski-ikäinen nainen voi löytää voimauttavan valokuvan kautta uuden suunnan elämäänsä. Hän saattaa nähdä albumikuviensa kautta kaiken sen kauniin ja arvokkaan, mitä hänellä jo on tai kokea itsensä uusissa voimakuvissaan pitkästä aikaa haavoittuvuudessaan kauniina. Koulukiusattu nuori mies on tullut kaltoin kohdelluksi. Saatan olla ensimmäinen ihminen, joka näkee hänet kokonaisena ja haluaa kuvata juuri häntä, kysyä, miten haluat tulla kuvatuksi. Maahanmuuttajanainen on kärsinyt sodan kauhut ja uskoo olevansa läpeensä paha kaiken kokemansa jälkeen. Miltä hänestä tuntuu katsoa kuvaa itsestään? Kuvaa, jossa hänellä on yllään itselle merkityksellinen asu, ympärillä maisema, jonka hän kokee voimauttavana ja kameran etsimen takana häntä ystävällisesti katsova ihminen. Veikkaisin, että kokemus on vahvasti korjaava.
Aion käyttää oppimiani menetelmiä kuntoutustyössäni. Asiakastyöprojekti oli rohkaiseva. Ikäihmisten kirjoittajaryhmän työskentelyä oli mahtavaa olla todistamassa kuvin ja tekstein. Myös palaute oli koskettavaa. Tällä hetkellä ohjaan vuorovaikutustaitojen ryhmää, jossa käytämme voimauttavan valokuvan menetelmää. Estyneet nuoret miehet ovat löytäneet paloja itsestään Aulangon metsässä ja Vanajanlinnan puutarhassa.
Sovinko näihin raameihin? |
Aion myös ottaa läheisistäni tästedes voimauttavia valokuvia. Aion kysyä, miten he haluavat tulla kuvatuksi. Seuraava koitinkivi on tyttäreni rippikuva. Aion myös altistaa itseäni kuvattavaksi. Vain siten pysyy tuntuma yllä.
Äkkiä voisi ajatella, että omien kuvien julkaiseminen ja katseleminen tuossa määrin, mitä kurssilla teimme, olisi narsistista. Facebookissa kaverini ovat kuitenkin ottaneet valokuvat ihastellen vastaan ja osa on huokaillut haluavansa itsestään voimauttavia valokuvai. Moni on jo ilmaissut sitäkin, miten haluaisi tulla kuvatuksi. Ehkä teemme naisten kuvausretken jonain kauniina kesäiltana.
"Jokaisen sielu on kaunis. Kun luovumme haarniskoista ja naamioista, meistä hehkuu suloisuutta, lempeyttä ja rakkautta." -Kylli Kukk-
tiistai 15. toukokuuta 2012
Tosi väreistä hullaantunut
Tämä kevään vihreys villitsee! Koivujen kellanvihreä ujous on jo vaihtunut vauhdikkaampaan sävyyn ja ensimmäiset rentukat hehkuvat ojien pohjilta ohikulkijoille. Aulangon rinteet olivat perjantain valokuvausreissulla vuokoista sinisenkeltaisenvalkoisina.
Viimeisin kauhujen talo oli Nanson tehtaanmyymälä. Mahtavia geometrisia kuvioita ja 70-luvun henkeä. Hullaannuin kauniista keltaisesta ja vaikka tiedän, ettei se todellakaan sovi tämän väriselle ihmiselle, jouduin tappelemaan oikein kunnolla ostohalua vastaan. Tällä kertaa olin itseäni vahvempi ja sinne jäi se kolttu jonkun tummaverikön ostettavaksi.
Jos haluatte säästää rahojanne, älkää menkö naiset vaatekauppoihin! Pahoja paikkoja! Värit tulvivat silmille jo ovella. Synkän syksyn ja talven jälkeen jostain syystä tämän kevään vaatevärit ovat poikkeuksellisen tsäpäköitä! Ja kengät vasta vaarallisia ovatkin... En ole koskaan nähnyt näin monenlaista mallia ja väriyhdistelmää. Sekaisin menee pieni ihminen moisesta. Menettää rahansa itsehillinnän myötä.
Kevään aikana olen taistellut mielihaluja vastaan ja hikoillut sovituskopeissa (ovat muuten kamalia luukkuja leventävine peileineen...). Olen tehnyt pitkällisen tahtojen taistelun jälkeen pari nettiostosta ja seikkaillut retrovaatteiden paratiiseissa -kirpputoreilla. Oranssia, petroolia, limenvihreää ja raitoja.
Gudrunin kiinalaismekko ja raidallinen tunika (kuin toinen iho) |
Nelly-löytö |
Turhamaisuuttani laitoin muutamia vaatehuoneeseeni päätyneitä hullaannuksia ihailtavaksenne tai ihmeteltäväksenne =0)
Oranssiraidallinen on mahtava ylisuuri tunika (kirppis), turkoosi kuuluu Marimekon retrohameeseen (kirppis) ja tietysti PITSIÄ!!! |
Kirppislöytö Hesasta apurahajuhlaviikonlopulta |
Etnovaikutteita Sininauhan kirppikseltä |
Katsokaa nyt näitä namivärejä! |
maanantai 14. toukokuuta 2012
Tosi turhautunut kiroileva siili
Kuulin tutkimuksesta, jossa väitettiin positiivisesti ajattelevan ihmisen elävän 10 vuotta pessimistiä kauemmin. Normaalisti olen yltiöpositiivinen ja jaksan nähdä asioissa monia puolia ja mahdollisuuksia. Tänään aion tilapäisesti lyhentää elinikääni. Olen kiukkuinen, turhautunut, vittuuntunut. Syy: sairaalabyrokratia!
Seuraan läheltä yritysjohtajan arkea ja ihailen hänen kykyään nähdä kokonaisuuksia. Jos johdettavana on konserni, täytyy johtajan tietää, mitä eri yksiköissä tapahtuu. Sairaalassa itse työskentelevänä jaksan ihmetellä, miten huonosti siellä asioita ja henkilökuntaa hoidetaan. Potilaita toivottavasti paremmin! Onko siellä ohjaksissa ihmisiä, jotka 1) hahmottavat kokonaisuuksia? 2) ovat kiinnostuneita siitä, miten potilaita hoidetaan? 3) tietävät, mitä henkilökunta tekee ja osaa? Epäilen!
Epäilyni perustuu omaan kokemukseeni. Vuoden vaihteessa keskussairaalan pari työyksikköä siirtyi kaupungin haltuun. Toinen yksikkö kuului minun toimialueelleni. Puhutaan nyt minun työpanoksestani: toimintaterapeutti psykiatrian avohoidossa. Vähimmäisoletus on se, että voin vaikuttaa siihen, mihin työtäni priorisoidaan. Minut pyydetään viimeisellä hetkellä vajaan tunnin palaveriin, missä saan sanoa omat ajatukseni sijoittumisestani. Ehdotus on puoli päivää ostopalveluna ko. yksikköön, lopun kaiken myynti kolminkertaistui. Kollegallani nelinkertaistui. Puhuttiin ylimenokaudesta ja toiminnan käynnistämisestä vanhan tuen avulla.
Äskettäin saimme kuulla, että sama jatkuisi ensi vuonnakin. Ylimenokausi siis pitenee... Kysyttiinkö meiltä "myydyiltä naisilta", mitä mieltä olemme asiasta? Eipä kysytty. Yhteensä kahden terapeutin työpanoksesta menee 3,5 päivää eri organisaatiolle. Samaan aikaan osastoilta toivotaan perusteellisempia toimintakyvyn arviointeja ja kotikäyntejä sekä ryhmiä. Poliklinikalla myös ryhmämuotoisten kuntoutusmuotojen tarve lisääntyy koko ajan. Tarvitaan sosiaalisista peloista kärsiville ihmisille vuorovaikutustaitojen ryhmää, luovia toimintoja ihmisille, joille puhuminen on vaikeaa ja omana ryhmänään ovat vaativat neuropsykiatrian potilaat.
Kun meitä kahta "vuokrataan" kaupungille, johdossa pohditaan toimintaterapeutin palkkaamista neuropsykiatrian työryhmään ja kuntoutusosastolle omaansa. Tällä hetkellä jo toimintatilat pullistelevat, koska ne ovat epäsopivat ja odottavat remonttia. Yhtälössä on jotain, mitä en ymmärrä.
Nykypäivän työelämässä tilkkutäkkimäisyys on arkea. Toimet jakautuvat yhä useampaan suuntaan ja työntekijän odotetaan huseeraavan vähän siellä sun täällä. Onko kukaan hallinnon ihminen ajatellut, miten kuluttavaa sellainen jakautuminen on? Jonkin aikaa tuollainen työskentely tuntuu mielenkiintoiselta ja monipuoliselta. Keskeneräisyys on kuitenkin se asia, joka syö jaksamista. On jatkuvasti riittämätön olo joka suuntaan. Et ehdi tehdä hankintoja, pysähtyä henkilökohtaisten tavoitteiden äärelle etkä kehittää toimintaa.
Pidän työstäni kovasti. Olen ollut iloinen moniammatillisesta työskentelystä ja työyhteisön hyvästä hengestä. Koen tekeväni merkityksellistä työtä. Johdon taholta toivoisin tulevani kuulluksi. Jos päätöksiä tehdään jossain norsunluutornissa, kysymättä työntekijältä edes kokemuksia nyt puolen vuoden -"siirtymäkauden"- aikana, tulee ylikävelty olo. Minulle on ominaista kehittävä työote, jota luontevasti toivon voivani käyttää työkentällä. En halua rääpiä. Joitain asioita täytyy tehdä kiireessä, mutta jatkuva sinne tänne huhtominen ja hosuminen ei auta ketään!
Tänään turhautuminen saavutti kulminaatiopisteensä ja muutti kiukun toiminnaksi. Kirjoitin ylös epäkohtia. Seuraava vaihe on se, että kollegani saa lukea tekstini ja yhdessä teemme tarvittavan hienosäädön. Sitten annamme kirjeen lähiesimiehellemme luettavaksi, jonka jälkeen on tarkoitus antaa se ylihoitajalle hallinnon käsittelyyn. Voin tehdä päivätyöni poliklinikalla, neuropsykiatrian työryhmässä tai kokonaan päiväosastolla. Akuuttipsykiatria ei ole minua varten, eli osastoille tuskin jalkaudun. Voin myös valita aivan toisin ja irrottautua kokonaan junnaavasta byrokratiasta. Katsotaan, mitä tapahtuu. Näinkään hommat eivät voi kauan jatkua!
Seuraan läheltä yritysjohtajan arkea ja ihailen hänen kykyään nähdä kokonaisuuksia. Jos johdettavana on konserni, täytyy johtajan tietää, mitä eri yksiköissä tapahtuu. Sairaalassa itse työskentelevänä jaksan ihmetellä, miten huonosti siellä asioita ja henkilökuntaa hoidetaan. Potilaita toivottavasti paremmin! Onko siellä ohjaksissa ihmisiä, jotka 1) hahmottavat kokonaisuuksia? 2) ovat kiinnostuneita siitä, miten potilaita hoidetaan? 3) tietävät, mitä henkilökunta tekee ja osaa? Epäilen!
Epäilyni perustuu omaan kokemukseeni. Vuoden vaihteessa keskussairaalan pari työyksikköä siirtyi kaupungin haltuun. Toinen yksikkö kuului minun toimialueelleni. Puhutaan nyt minun työpanoksestani: toimintaterapeutti psykiatrian avohoidossa. Vähimmäisoletus on se, että voin vaikuttaa siihen, mihin työtäni priorisoidaan. Minut pyydetään viimeisellä hetkellä vajaan tunnin palaveriin, missä saan sanoa omat ajatukseni sijoittumisestani. Ehdotus on puoli päivää ostopalveluna ko. yksikköön, lopun kaiken myynti kolminkertaistui. Kollegallani nelinkertaistui. Puhuttiin ylimenokaudesta ja toiminnan käynnistämisestä vanhan tuen avulla.
Äskettäin saimme kuulla, että sama jatkuisi ensi vuonnakin. Ylimenokausi siis pitenee... Kysyttiinkö meiltä "myydyiltä naisilta", mitä mieltä olemme asiasta? Eipä kysytty. Yhteensä kahden terapeutin työpanoksesta menee 3,5 päivää eri organisaatiolle. Samaan aikaan osastoilta toivotaan perusteellisempia toimintakyvyn arviointeja ja kotikäyntejä sekä ryhmiä. Poliklinikalla myös ryhmämuotoisten kuntoutusmuotojen tarve lisääntyy koko ajan. Tarvitaan sosiaalisista peloista kärsiville ihmisille vuorovaikutustaitojen ryhmää, luovia toimintoja ihmisille, joille puhuminen on vaikeaa ja omana ryhmänään ovat vaativat neuropsykiatrian potilaat.
Kun meitä kahta "vuokrataan" kaupungille, johdossa pohditaan toimintaterapeutin palkkaamista neuropsykiatrian työryhmään ja kuntoutusosastolle omaansa. Tällä hetkellä jo toimintatilat pullistelevat, koska ne ovat epäsopivat ja odottavat remonttia. Yhtälössä on jotain, mitä en ymmärrä.
Nykypäivän työelämässä tilkkutäkkimäisyys on arkea. Toimet jakautuvat yhä useampaan suuntaan ja työntekijän odotetaan huseeraavan vähän siellä sun täällä. Onko kukaan hallinnon ihminen ajatellut, miten kuluttavaa sellainen jakautuminen on? Jonkin aikaa tuollainen työskentely tuntuu mielenkiintoiselta ja monipuoliselta. Keskeneräisyys on kuitenkin se asia, joka syö jaksamista. On jatkuvasti riittämätön olo joka suuntaan. Et ehdi tehdä hankintoja, pysähtyä henkilökohtaisten tavoitteiden äärelle etkä kehittää toimintaa.
Pidän työstäni kovasti. Olen ollut iloinen moniammatillisesta työskentelystä ja työyhteisön hyvästä hengestä. Koen tekeväni merkityksellistä työtä. Johdon taholta toivoisin tulevani kuulluksi. Jos päätöksiä tehdään jossain norsunluutornissa, kysymättä työntekijältä edes kokemuksia nyt puolen vuoden -"siirtymäkauden"- aikana, tulee ylikävelty olo. Minulle on ominaista kehittävä työote, jota luontevasti toivon voivani käyttää työkentällä. En halua rääpiä. Joitain asioita täytyy tehdä kiireessä, mutta jatkuva sinne tänne huhtominen ja hosuminen ei auta ketään!
Tänään turhautuminen saavutti kulminaatiopisteensä ja muutti kiukun toiminnaksi. Kirjoitin ylös epäkohtia. Seuraava vaihe on se, että kollegani saa lukea tekstini ja yhdessä teemme tarvittavan hienosäädön. Sitten annamme kirjeen lähiesimiehellemme luettavaksi, jonka jälkeen on tarkoitus antaa se ylihoitajalle hallinnon käsittelyyn. Voin tehdä päivätyöni poliklinikalla, neuropsykiatrian työryhmässä tai kokonaan päiväosastolla. Akuuttipsykiatria ei ole minua varten, eli osastoille tuskin jalkaudun. Voin myös valita aivan toisin ja irrottautua kokonaan junnaavasta byrokratiasta. Katsotaan, mitä tapahtuu. Näinkään hommat eivät voi kauan jatkua!
maanantai 7. toukokuuta 2012
Tosirunoilijoille erotiikkaa
Googlettelin. Oli levoton olo ja luovuus etsi ulospääsykanavaansa. Jos kirjoittaisin... Runokilpailuja on jälleen ollut ja ohi mennyt. Mutta on niitä vielä edessäkin päin. Gummeruksella ja Nuoren voiman liitolla on Suuri runokilpailu, RunoKAarinaankin vielä ehtii ja Facebookissa on Annikki:
Kirjoituskilpailu Facebookissa!
Osana Annikin Runofestivaalia järjestetään ensimmäistä kertaa runokilpailu. Kilpailun aihe on tämän vuoden runofestivaalin teemaa sivuten erotiikka. Kilpailun nimi on Kiima – eroottisen runon kirjoituskilpailu. Se on Suomen ensimmäinen kirjoituskilpailu joka toteutetaan kokonaan yhteisöpalvelu Facebookissa.
Kilpailu on käynnissä 1.2.-15.5.2012. Voittajarunon valitsee tuomaristo johon kuuluvat Jaakko Hämeen-Anttila, Virpi Hämeen-Anttila ja Titta Minkkinen. Runokilpailun voittaja palkitaan 400 € ja yleisön suosikkirunon kirjoittaja 100 € rahapalkinnolla. Voittajat julistetaan runofestivaaleilla.
Osallistukaa!!! Käykää edes lukemassa FB-sivuilla. Variaatioita on herkistä brutaaleihin.
Hmm... Olenko minä kirjoittanut eroottista runoutta? Mieleen lähti palailemaan nippu naiseuteen ja äitiyteen liittyviä runoja, joilla osallistuin Väestöliiton antologiaan Omalla tavallani äiti. Kirjahyllylle ja sieltä löytyi muutama, jonka voi katsoa eroottisuuteen viittaavaksi. Samaisen illan istuskelin makuuhuoneen lattialla vuoteen ja seinän välissä päiväkirjapino vieressä. Lisää!
Jaankin tässä postauksessa parhaat palat sen illan saaliistani.
Puhalla minuun henki,
henki tähän nukkuvaan ruumiiseen,
sielu sisääni.
Lopeta leponi.
Herätä minut naiseuteen!
Poista hellyydelläsi paha olo.
Ole kuten silloin,
salamoivana yönä.
Polta intohimollasi
murhe tuhkaksi.
Tee taika
suruista suudelmiksi.
Ota minut.
Älä emmi,
älä mieti ja epäile.
Et sinä minua aikaillen saa.
Voima
minut puroksi herättää.
Halu
vie veneesi putoukseen.
Tulet viereeni kuin korskuva ori,
Taisit erehtyä aitauksesta,
ei täällä ole kuin kuivaa ruohoa!
Minä olen minä, nainen, jolla
on tarpeita ja haaveita.
Tulkaa ja täyttäkää ne
minun luvallani.
Ei!
Minä täytän ne itse
hellävaraisesti nauttien.
Meidän minuutemme olivat atomeina.
Meidän ajatuksemme harhailivat vaarallisilla urilla.
Meidän ruumiimme, syyllisistä suurimmat,
vain kehräsivät tyytyväisyyttään
ja kehtasivat vielä mankua lisää.
Nuolet ihoni kosteaksi
huuleni uurteettomiksi.
Olet kolibri,
minä orkidea.
Ilman toista
loputon kutsuhuuto.
(Osoitteesta : http://www.annikinkatu.net/runofestivaali2012/ löydät lisää Annikin tapahtumia kesäkuun alkupuolella. )
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Tosi omakotitaloasumista
Ihailin opiskelukaverini asennetta kurssitapaamisella. Keskustelimme, miten ja missä kukakin asuu. Hän oli ilmoittanut miehelleen, ettei aio muuttaa rakenteilla olevaan taloon ennen kuin kaikki, joka ikinen lista, on paikoillaan. Niin tapahtui! Meillä ei.
Muutimme omaan kotiin, jonka mieheni hartiapankilla hyvin pitkälti rakensi (kiitos myös isäni, appeni, Jussin ja iv-lvi-miesten). Päätimme, että nyt on sopiva aika muuttaa ja säästää vuokran maksussa. Odotin toista lasta ja minusta ei juurikaan apua loppuvaiheessa ollut. Ei kyllä aiemminkaan. Me emme mahtuneet samalle raksalle mieheni kanssa. Temperamenttimme ja johtamistapamme ovat niin kaukana toisistaan, ettei riidoilta vältytty. Olen kerran mm. kävellyt raksalta silloiseen kotiimme reilun 2 km:n päähän maalisissa farkuissa ja resuisessa collarissa.
Muuttopäivänä puuttui mm. ikkunalistoja ja räystään aluslaudoitus ulkopuolelta, lattialistoja, maalia paikoista, jotka olivat "sivuseikkoja", kattoparrun päistä seinästä somisteet ja saunan lauteet. Lauteet tulivat nopeasti, koska rakastamme saunomista. Meni muutama vuosi niin saimme räystäslaudoitukset kuntoon. Raksaamiskunto oli nollissa. Ei vaan jaksanut. Sitten ei enää edes huomannut.
Tarpeita alkoi ilmetä pikkuhiljaa. Vanhempani kävivät vierailulla ja ystävällismielisesti huomauttelivat edelleen kesken olevista kohteista. Ärsytyskynnys ylittyi. Lattialistat ilmestyivät seuraavaksi. Autotalli nousi pihaan noin 7 vuotta talon jälkeen. Samaan syssyyn teimme pihalle kodan, jota olin vinkunut mieheltäni jo jonkin aikaa.
2010 haimme Virosta tonneittain sisustuskiveä, jolla päällystimme takkahuoneen ja saunan seinät. Syksyn aikana saimme muutettua kellarissa olleen kylmävaraston viinikellariksi. Ne olivat hauskoja projekteja, jotka teimme yhdessä. Temperamentit ovat ilmeisesti jo hieman tasoittuneet ja suurimmat särmät hioutuneet. Kiveä jäi reilusti. Lieneekö ollut pilkkuvirhe jossain kohtaa (en laskenut, mies ja myyjä laskivat!). Sittemmin on pohdittu, mitä kivetetään seuraavaksi. Tuliseinät: olohuoneen takan takaseinä ja yläkerran hormiseinä. Kiva. Koska?
Maaliskuussa kysyin varovasti mieheltäni, että koskahan? Kysyi, onko deadlinea. Kun kerroin, että tytär pääsee ripille 1.7., alkoi tapahtua. Seuraavalla viikolla meillä oli seinän laittaja ja aloituspäivä tiedossa. Nyt seiniä on kivetty oikein urakalla. Keittiökin sai siitä osansa. Ne kattoparrun somisteet tulevat vielä samasta kivestä. (Alla kuvat, jotka lupasin eräälle ystävälleni ennen - jälkeen takasta, jonka sydän vielä puuttuu paikoiltaan. Kyllähän tuo lievä nuhruinen ilme kovasti terhakoitui!)
Raksaamisessa on sekin hyvä puoli, että tulee heitettyä samalla kaikenlaista ylimääräistä tavaraa nurkista siirtolavalle, joka pihassa nököttää. Eilen se nieli vierashuoneen ja tyttären huoneen kaappien romua, autotalliroinaa, 2 vanhaa risaa tuolia ja kellarivaraston kamaa.
Omakotitalossa on jatkuvasti hommaa, entraamista ja uudistamista. Elämisen jäljet näkyvät lapsiperheen kodissa. Niin kuuluukin. Kodin tulee olla eletyn näköinen. Mieheni kieltäytyy järjestelmällisesti poraamasta taulukoukkuja seinään. Viime viikolla, kun ehdotin kattonaulakon asentamista. Saisin pystynaulakon veks, lattiatilan puhtaaksi, eikä olisi tomun kerääjää. Ei käy, tulee reikä kattoon. Kysyin aikooko hän monumentoida talon vai elää täällä?
Muutimme omaan kotiin, jonka mieheni hartiapankilla hyvin pitkälti rakensi (kiitos myös isäni, appeni, Jussin ja iv-lvi-miesten). Päätimme, että nyt on sopiva aika muuttaa ja säästää vuokran maksussa. Odotin toista lasta ja minusta ei juurikaan apua loppuvaiheessa ollut. Ei kyllä aiemminkaan. Me emme mahtuneet samalle raksalle mieheni kanssa. Temperamenttimme ja johtamistapamme ovat niin kaukana toisistaan, ettei riidoilta vältytty. Olen kerran mm. kävellyt raksalta silloiseen kotiimme reilun 2 km:n päähän maalisissa farkuissa ja resuisessa collarissa.
Muuttopäivänä puuttui mm. ikkunalistoja ja räystään aluslaudoitus ulkopuolelta, lattialistoja, maalia paikoista, jotka olivat "sivuseikkoja", kattoparrun päistä seinästä somisteet ja saunan lauteet. Lauteet tulivat nopeasti, koska rakastamme saunomista. Meni muutama vuosi niin saimme räystäslaudoitukset kuntoon. Raksaamiskunto oli nollissa. Ei vaan jaksanut. Sitten ei enää edes huomannut.
Tarpeita alkoi ilmetä pikkuhiljaa. Vanhempani kävivät vierailulla ja ystävällismielisesti huomauttelivat edelleen kesken olevista kohteista. Ärsytyskynnys ylittyi. Lattialistat ilmestyivät seuraavaksi. Autotalli nousi pihaan noin 7 vuotta talon jälkeen. Samaan syssyyn teimme pihalle kodan, jota olin vinkunut mieheltäni jo jonkin aikaa.
2010 haimme Virosta tonneittain sisustuskiveä, jolla päällystimme takkahuoneen ja saunan seinät. Syksyn aikana saimme muutettua kellarissa olleen kylmävaraston viinikellariksi. Ne olivat hauskoja projekteja, jotka teimme yhdessä. Temperamentit ovat ilmeisesti jo hieman tasoittuneet ja suurimmat särmät hioutuneet. Kiveä jäi reilusti. Lieneekö ollut pilkkuvirhe jossain kohtaa (en laskenut, mies ja myyjä laskivat!). Sittemmin on pohdittu, mitä kivetetään seuraavaksi. Tuliseinät: olohuoneen takan takaseinä ja yläkerran hormiseinä. Kiva. Koska?
Maaliskuussa kysyin varovasti mieheltäni, että koskahan? Kysyi, onko deadlinea. Kun kerroin, että tytär pääsee ripille 1.7., alkoi tapahtua. Seuraavalla viikolla meillä oli seinän laittaja ja aloituspäivä tiedossa. Nyt seiniä on kivetty oikein urakalla. Keittiökin sai siitä osansa. Ne kattoparrun somisteet tulevat vielä samasta kivestä. (Alla kuvat, jotka lupasin eräälle ystävälleni ennen - jälkeen takasta, jonka sydän vielä puuttuu paikoiltaan. Kyllähän tuo lievä nuhruinen ilme kovasti terhakoitui!)
Raksaamisessa on sekin hyvä puoli, että tulee heitettyä samalla kaikenlaista ylimääräistä tavaraa nurkista siirtolavalle, joka pihassa nököttää. Eilen se nieli vierashuoneen ja tyttären huoneen kaappien romua, autotalliroinaa, 2 vanhaa risaa tuolia ja kellarivaraston kamaa.
Omakotitalossa on jatkuvasti hommaa, entraamista ja uudistamista. Elämisen jäljet näkyvät lapsiperheen kodissa. Niin kuuluukin. Kodin tulee olla eletyn näköinen. Mieheni kieltäytyy järjestelmällisesti poraamasta taulukoukkuja seinään. Viime viikolla, kun ehdotin kattonaulakon asentamista. Saisin pystynaulakon veks, lattiatilan puhtaaksi, eikä olisi tomun kerääjää. Ei käy, tulee reikä kattoon. Kysyin aikooko hän monumentoida talon vai elää täällä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)