Tosi voimaannuttava työviikonloppu

Voimauttavasta valokuvasta en olekaan toviin kirjoittanut. Olen viettänyt viikonlopun sen ja voimaannuttavan kirjoittamisen parissa. Ohjasin yhdeksälle ihanalle naiselle Voimaantumista kynin ja kuvin -kurssin Vanajaveden opistolla 10.-12.4. 

Perjantaina perehdyimme empowerment -ajatukseen ja omiin eri puoliin ihmisenä. Minuudesta on moneksi!

Lauantaiaamuna pohdimme, miten katsoa itseä ja toista hellästi, lempeästi. Purimme ulos kohdatuksi, kommentoiduksi ja kuvatuksi tulemisen kokemuksia. Sitten lähdimme hakemaan korvaavia kuvauskokemuksia, räpsimään uusia voimakuvia. Sellaisia kuvia, joissa juuri itse sai määritellä, missä paikassa ja miten tulee kuvatuksi. Saattelin pari paria heidän kuvaamiinsa paikkoihin: vanhalle ränsistyneelle navetalle ja lammen rantaan. 

Nämä pitkospuut ovat itselleni tärkeästä paikasta Matkolammen rannalta. Saattelumatkalta palatessa pysähdyin itsekin voimaantumaan ja räpsäsin iPhonella muutaman kuvan. Ilma suosi meitä ja pitkospuukuvaan taltioitui oikea voimasäde!

Voimauttavassa valokuvassahan ei kuvan teknisellä toteutuksella ole paljoakaan merkitystä. Hyvinkin suttuinen, epätarkka, epäkesko kuva voi olla juuri se kaikkein merkityksellisin, jossa on oikea tunnelma, se jota kuvattava haluaa tuoda esiin. Nykyisissä kännyköissä on sellaiset kamerat, joilla voimauttavaa kuvaamista voi toteuttaa hyvinkin helposti ja missä vain. On vaan sisäistettävä idea ja lähdettävä toteuttamaan rohkeasti!

Kuvapelkoinen voi lähteä lähestymään kuvaamista osa kerrallaan. Voi aloittaa omista voimapaikoistaan, sijoittaa sinne jotain itselle tärkeää, asettaa omat kädet tai varpaat tai hiukset näkyviin. Voi kurkistaa varovasti puun tai aidan takaa ja pikku hiljaa tulla kokonaan näkyväksi. 

Sunnuntaina sitten tutustuimme (teknisten ongelmien jälkeen) uusiin voimakuviin. Voi mitä tarinoita, mitä kuuntelemisen ja palautteen antamisen voimaa. Mietimme sitä, millainen merkitys kuvaajan ja kuvattavan tuttuudella on. Onko helpompi toteuttaa kuvattavan ideaa, jos tätä ei tunne? Tuleeko tutulle sanottua helpommin, mitä hänen kannattaisi korostaa, koska toisen tuntee? Molempi parempi. Kannattaa kokeilla. Meillä kurssilla on molempia pareja. Ja millaisia kirjeitä ja kiitoksia kuvan itselle tulikaan kirjoitettua. Osa tutki, mitä katse kertoo.

Itselläni voimauttavan valokuvan idea asuu syvällä sisässäni. Pyrin ottamaan joka päivä vähintään yhden kuvan itsestäni jossain tilanteessa. Sitä kautta opettelen hyväksymään ulkoista minääni, muuttuvaa ja vanhenevaa naisen vartaloa ja kasvoja sekä tutkimaan, miten tunteeni näkyvät ulospäin. Olen saanut laajennettua sitä myös perheeni sisällä. Varsinkin tyttären kanssa tulee otettua uusia voimakuvia epäsäännöllisen säännöllisesti. Myös ystäväpiiriini olen istuttanut voimauttavan valokuvauksen siemeniä. 

Pääsiäisviikonloppuna kuljin rakkaissa lapsuuteni paikoissa ja koin pakottavaa tarvetta tallentaa kuvia niistä maisemista. Rautionkylän Ukonniemi on varhaisin voimapaikkani. Sen kallioilta on näkymä järven vastarannalle ja Kalliosaareen, jonne nuoruusvuosina huimapäissämme uimme. Ukonniemessä kulkiessa voimaannun. Välillä sinne pitää päästä ihan yksin tai koiran kanssa, välillä se on saatava jakaa itselle tärkeän ihmisen kanssa! Tässä saatte jakaa muutaman voimapaikka- ja voimakuvani Ukonniemestä. 

Viimeiset kuvat on otettu samassa paikassa poikani kanssa Voimauttavan valokuvan peruskurssin aikana, kun tehtävänä oli perhevalokuvaus.  

Tosi kenkäkalenteri 3/2014

Tänään livahdamme Skotlantiin kenkäkalenterin kanssa. Minua on jotenkin aina viehättänyt vanhahtava brittiläinen kartanotyyli.

Jokunen vuosi sitten teimme perheen kanssa kesämatkan Edinburghiin. Tutustuimme upeaan kaupunkiin ensisijaisesti kävellen paikasta toiseen. Ajelimme vuokra-autolla itärannikkoa ja pohjoiseen.

Tottakai Edinburghissa piti kahden teinin kanssa käydä myös shoppailemassa. Nykyisin en juurikaan ostele itselleni tuliaisia. Valokuvat usein riittävät ja niihin tuleekin palattua usein. Siinä saa sellaisen ilmaisen uusintamatkan sohvalta käsin.

Nämä ruskeat antiikkinahkaiset nilkkurit löysin matkan aikana Riveristä. Olin bongannut ne jo aiemmin, mutta pidin niitä kalliina ja lähdin pois. Ne jäivät kuitenkin verkkokalvoilleni kajastelemaan ja minun piti palata ostamaan ne. Olisikohan ne maksaneet sen kuutisenkymppiä...

Olen tepastellut näillä Edinburghin kivisiä katuja, St. Andrewn golfkentällä, Loch Nessin rantakivillä ja noiden jälkeen paljon muualla. Toivon, että ne kestävät ikuisesti. Ihan parhaat lempikengät!

Otettaessa voimakuvia voimauttavan valokuvan kurssilla halusin vanhanajan golfkuvia brittityyliin. Kuvausparini Sirkku ikuisti tilanteen Aulangon Hugolla olevan ikivanhan tammen luona.

Tosi voimauttava valokuva

Jos voisin kellot seisauttaa...

Voimauttavan valokuvan kurssi päättyi 9.5.-12. Edellisen vuoden syyskuusta lähtien kuuluin moniammatilliseen ryhmään, jossa opiskelimme valokuvan erilaisia käyttömuotoja ihmissuhdetyössä. Kurssi perustui Miina Savolaisen luomaan voimauttavan valokuvan menetelmään ja Miina oli myös toinen kouluttajamme. Olisin voinut jatkaa perehtymistä vielä toisen mokoman. Sain paljon ymmärrystä ja välineitä omaan työhöni toimintaterapeuttina, mutta myös ihmisenä.

Kurssin aikana teimme etätehtäviä: omat elämänkaarikuvat, tunneperhe, omat eri puolet, perhevalokuvaus, työyhteisökuvaus ja asiakaskuvaus. Jakauduimme myös henkilökohtaisiksi kuvauspareiksi. Parin kanssa jalkauduimme lokakuussa ja toukokuussa ottamaan omia voimakuvia.

Voimauttavan valokuvan perimmäinen ajatus minulle on lempeä katse. Miten muuttaa suhtautumistaan itseensä kuvattavana ja valmiissa kuvassa? Itsen katsominen valokuvassa menee äkkiä yökkimiseksi: hyi, mikä ilme, kyllä olen paksu, kamala... Näinkö me ajattelemme itsestämme? Huhtikuun -12 Eeva-lehdessä joogaopettaja Kylli Kukk sanoo osuvasti: "Oikeasti aika harva rakastaa itseään. Jos puhuisit ystäville yhtä rumasti kuin itsellesi, kaikki olisivat jo nostaneet kytkintä."

Minulla on minuutin aikana satoja ilmeitä. Yleensä kuvissa olen aina suu auki, silmät kiinni, kädet ilmassa, ilveilemässä. Mikäli katson suoraan kameraan, ilmeestä näkee, että se on jäkittävä, epäaito. Vaan mitä tapahtui reilun kahdeksan kuukauden kurssin aikana? Facebookissa elämäni ensimmäistä kertaa kuulin olevani kuvauksellinen! Hetkinen... Parin kanssa vertailimme syksyllä otettuja kuviamme kevään otoksiin. Jotain oli tapahtunut. Ylimääräinen pönötys oli kadonnut. Kuvani olivat jotenkin rauhallisempia. Katsoin kameraan luottavaisena ja levollisena. Ei piiruakaan teennäistä ilmeilyä. Olin oppinut olemaan kuvissa itsenäni.

Perhevalokuvausprojekti oli mielenkiintoinen. Halusin tehdä sen tyttäreni kanssa, mutta eihän 14 vuotiaalle mennä sanomaan, että otetaanpa kuule perhekuvia. Ratkaisin asian niin, että kysyin iltapalalla, kuka haluaisi toteuttaa projektin kanssani. Poika 16 v ilmoittautui heti (harrastaa video- ja valokuvausta). Tytär kuitenkin jäi asiaa pohtimaan ja palasi aiheeseen aika ajoin: "Siis mitä siinä oikein tehdään? Mä ainakin laittaisin mun kevätjuhlamekon ja korkkarit!" Poitsun kanssa kuvasimme lapsuuteni maisemissa Imatralla, minä häntä ja hän minua. Miehen kanssakin kuvasimme toisiamme joulumarkkinamatkalla Budapestissa. Ja sitten, päivää ennen kuin työn piti olla valmis, tytär veti mekon päälleen ja korkkarit jalkaan, tuli olohuoneeseen (jossa olin jo pyjamassa) ja ilmoitti, että otetaan se sitten nyt. Niin menimme ulos ja hän asettui patiolle kasvot auringonlaskuun tukka hulmuten tuulessa. Kuvasin, kehuin ja kuvasin lisää. Pakkasta oli rapiat -20.

Lempeä katse muuttaa myös kuvaajaa. Pönötyskuvissa kuvaaja pitkälti määrittelee, kuinka kohteen tulee asettua ja sanoa muikku. Kuvaaja usein myös päättää, mikä kuva on onnistunut. Hän saattaa poistaa digikamerasta mielestään epäonnistuneet kuvat ilman, että kuvattu itse ehtii otoksia edes näkemään. Voimauttavissa valokuvissa kuvattava määrittää, missä ja miten hän haluaa tulla kuvatuksi. Hän kertoo, mikä kuva on hänelle mieluinen ja miksi. Asetelma on siis aivan toisenlainen.

Veteen piirretty viiva

Kurssi muutti suhtautumistani kuntoutujiini entistä asiakaslähtöisemmäksi. Miten ihminen itse määrittelee itseään? Millaisia asioita hän toivoo muuttuvan, mitä ehdottomasti haluaa säilyttää? Voin katsoa vieressä istuvaa ihmistä lempeästi, kun koko siihenastinen elämä on saattanut sylkeä häntä vasten kasvoja.

Masennus on sairaus, joka vaikuttaa ihmisen kykyyn kokea mielihyvää, prosessoida asioita ja toimintaa. Se myös kapeuttaa sosiaalista verkostoa ja nakertaa itsetuntoa. Mennyt, nykyinen ja tulevaisuus näyttäytyvät synkkinä. Työuupunut, masennukseen sairastunut keski-ikäinen nainen voi löytää voimauttavan valokuvan kautta uuden suunnan elämäänsä. Hän saattaa nähdä albumikuviensa kautta kaiken sen kauniin ja arvokkaan, mitä hänellä jo on tai kokea itsensä uusissa voimakuvissaan pitkästä aikaa haavoittuvuudessaan kauniina. Koulukiusattu nuori mies on tullut kaltoin kohdelluksi. Saatan olla ensimmäinen ihminen, joka näkee hänet kokonaisena ja haluaa kuvata juuri häntä, kysyä, miten haluat tulla kuvatuksi. Maahanmuuttajanainen on kärsinyt sodan kauhut ja uskoo olevansa läpeensä paha kaiken kokemansa jälkeen. Miltä hänestä tuntuu katsoa kuvaa itsestään? Kuvaa, jossa hänellä on yllään itselle merkityksellinen asu, ympärillä maisema, jonka hän kokee voimauttavana ja kameran etsimen takana häntä ystävällisesti katsova ihminen. Veikkaisin, että kokemus on vahvasti korjaava.

Aion käyttää oppimiani menetelmiä kuntoutustyössäni. Asiakastyöprojekti oli rohkaiseva. Ikäihmisten kirjoittajaryhmän työskentelyä oli mahtavaa olla todistamassa kuvin ja tekstein. Myös palaute oli koskettavaa. Tällä hetkellä ohjaan vuorovaikutustaitojen ryhmää, jossa käytämme voimauttavan valokuvan menetelmää. Estyneet nuoret miehet ovat löytäneet paloja itsestään Aulangon metsässä ja Vanajanlinnan puutarhassa.

Sovinko näihin raameihin?

Aion myös ottaa läheisistäni tästedes voimauttavia valokuvia. Aion kysyä, miten he haluavat tulla kuvatuksi. Seuraava koitinkivi on tyttäreni rippikuva. Aion myös altistaa itseäni kuvattavaksi. Vain siten pysyy tuntuma yllä.


Äkkiä voisi ajatella, että omien kuvien julkaiseminen ja katseleminen tuossa määrin, mitä kurssilla teimme, olisi narsistista. Facebookissa kaverini ovat kuitenkin ottaneet valokuvat ihastellen vastaan ja osa on huokaillut haluavansa itsestään voimauttavia valokuvai. Moni on jo ilmaissut sitäkin, miten haluaisi tulla kuvatuksi. Ehkä teemme naisten kuvausretken jonain kauniina kesäiltana.

"Jokaisen sielu on kaunis. Kun luovumme haarniskoista ja naamioista, meistä hehkuu suloisuutta, lempeyttä ja rakkautta." -Kylli Kukk-

Tosi kiipeilijä

Olen hyvin onnellinen! Viikko sitten alkoi kevätkauden bailatinotunnit. Voin liikkua ilman kipua! Lokakuun lopussa oikeaan polveeni tuli jomottava, kirvelevä kipu. Jalka tuntui siltä, että joka kolmannella askeleella lähtee tuki alta. Se oli turpea eikä sen aktiivinen ojentaminen onnistunut. Aktiiviliikkujalle kauhun paikka.

Näin jo silmissäni kauhukuvia siitä, että kinttu joudutaan avaamaan uudelleen. Se oli v. -07 laskettelurinteessä Levillä tekemäni kuperkeikan jäljiltä kursittu kasaan: kierukka, eturistiside ja polvilumpion jänne olivat tuusan nuuskana. Muutama pienempi ruptuura, mutta ne eivät tarvinneet toimenpiteitä. Varasin netin kautta ortopedilleni ajan. Ajaessani Dextraan muistelin leikkauspäivää. Minua ei oltu aiemmin operoitu. Olin pelon jäykistämä, kädet hikoilivat. Kammoksun kipua, inhoan piikkejä ja veren näkeminen saa minut tajuttomuuden rajamaille. Viimeisin muistikuvani leikkaussalista olivat "tainnuttajan" lempeät kasvot, lohduttavat sanat ja rauhoittava kosketus. Seuraava muistikuvani oli heräämöstä, kun hoitaja taputteli poskilleni ja käski hengittämään! Miten ihminen voi unohtaa hengittää? Kipulääketokkurassa hortoilin valveen ja unen tullipuomilla. Sitten ihana leikannut ortopedi Mikko tuli innosta puhkuen kertomaan, että leikkaus oli sujunut hyvin, kaikki tarvittava oli saatu tehtyä ja tässä olisi muutama polaroid-kuva... ensin siitä räjähtäneestä kierukasta ja tässä se sitten on nidottu... Kaarimaljalle oli käyttöä. Ortopedi totesi, että hänpä taitaa tulla sitten hieman myöhemmin. Näimme seuraavana aamuna.

Nyt istuin Mikon vastaanotolla ja kelasimme kulunutta reilua neljää vuotta. Kaikki muut harrastukset oli otettu takaisin käyttöön, paitsi rullaluistelu. Puoli vuotta leikkauksen jälkeen olin Sallassa mutkamäessä. Sitten kerroin oudosta kivusta ja kamalista epäilyistäni. Mikko tutki, väänsi ja paineli, väänsi lisää ja ihmetteli. Oli kuulemma outo polvi. Outo turvotus. Ligamentit kohdillaan ja ei minkäänlaista väljyyttä. Kysyi, olenko ollut polvillani paljonkin. No en! Olenko tehnyt jotain omituista, normaalista poikkeavaa viimeaikoina? Sitä piti jo hieman miettiä. Myönsin kyykkineeni melkoisesti viimeisen kuukauden aikana. Niin ja kiivenneeni puuhun ja tippuneeni alas tullessa yhdestä ja sitten taas kiivennyt toiseen, ja portinkin päälle olen kiivennyt... Kerroin olevani sellaisella kurssilla. Ortopedi katseli minua "sillai oudosti"... Että minkälaisella kurssilla? Voimauttavan valokuvan kurssilla! Kielsi enää kiipeilemästä (tylsä!). Polvessa oli tämän tutkimuksen perusteella rasitusvamma, bursiitti, limapussin tulehdus.

Tiistain ja keskiviikon vietin jälleen kyseisellä kurssilla. Tällä kertaa ei kiipeilty. Vietin nuo kaksi päivää tunnemyrskyssä. Katsoimme läpi kurssilaisten perhevalokuva-projektit ja omat eri puolet-töitä. Tunsin syvää liikutusta, hysteeristä tarvetta nauraa, ihailua ja yhteyttä kurssitovereihini. Se oli syli.

Tai ehkä se olikin lapsuuden kotipihan vaahteramaja. Siinä jättimäisessä bonsaissa, jonka isä aina pallon muotoiseksi leikkasi. Sen vaahteran kuhmuraista runkoa pitkin oli helppo kiivetä kolmen oksan haarakohtaan. Taivasta ei lehtien läpi näkynyt. Istuin mielessäni siellä ja kuuntelin suurille lehdille ropisevaa sadetta, itkua sisälläni.