sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Tosi tarvittu

Ihmettelin lukioaikana yhtä rinnakkaisluokan tyttöä, miten mahdottoman itsenäinen hän oli: kulki omia polkujaan, ei tuntunut tarvitsevan kaverien tukea lähteäkseen johonkin vaan meni yksin. Tavatonta! Sitähän kuuluu mennä laumassa tai vähintään bestiksen kanssa, myös baarissa vessaan. Eikö kuitenkin ole tärkeää kuulua joukkoon ja kokea olevansa tarvittu?

Jostain tämä ajatus pompsahti mieleeni ja lähdin miettimään, missä asioissa koen olevani tärkeä ja tarvittu. Toinen kysymyksen asettelu on, missä haluan olla tarvittu. Olla tärkeä jollekin on eri asia kuin olla tarvittu. Molemmissa on vahvasti tunneside mukana. Minulle tärkeä ihminen merkitsee sitä, että voin omana itsenäni jakaa elämääni hänen kanssaan, tehdä yhdessä asioita ja että ajattelen häntä paljon. Tarvittu-sanaan liittyy velvoitteita ja sitä, että toisen odottaa auttavan, tekevän jotain itselle merkityksellistä ja kenties vaikeaa. Aihe liittyy vahvasti niihin rooleihin, jotka elämässä itselleen otta ja joita saa ulkopuolelta. Kiltteyttäkin tämä sivuaa.

Minulle ensimmäinen mieleen tuleva asia on äitinä oleminen. Tämä pätee molempiin kysymyksiin: koen olevani tarvittu ja haluan olla tärkeä. Haluan välittää lapsille, että heidän asiansa ovat tärkeitä ja olen tarvittaessa paikalla ja käytettävissä. Toivon, että minulle tullaan puhumaan vaikeistakin asioista ei vain koekympeistä. Aina tällainen läsnäolo ei onnistu. Ehkä syystä, että olen umpipoikki tai teen juuri jotain itselleni tärkeää enkä pysty keskittymään. Joskus tuota äitiyden tarvittavuutta esiintyy kyllä ihan liikaa ja silloin tekisi mieli juosta kovaa ja kiemurrellen, käsiään villisti heilutellen ja hurjaa sotahuutoa kiljuen mahdollisimman kauas. Mutta minkäs teet: turha rutista kun on laittanut lapsia maailmaan. Oma valinta! Niin on ja vastuuni kannan, useimmiten tyytyväisenä ja hyvillä mielin.

Ensisijaisestihan sitä on äiti omille lapsilleen, mutta toivon, että voin olla turvallinen vanhempi myös lasten kavereille. En tuppaa, mutta pyrin olemaan liepeillä, jos minua tarvitaan. Joskus omille vanhemmille ei voi puhua hankalista asioista. Toisen äiti ei ole niin paljon äiti, nolo ja vanha, ja silloin voi asioita pähkäillä vaikka vähän huumorin varjolla. Minusta on mukavaa kun on elämää ympärillä. Lasten kaverit ovat aina meille tervetulleita (no ei ihan aina, joskus pitää saada olla omalla porukalla ja rauhoittua).

Tottakai haluan olla vaimona tärkeä, monellakin tapaa. Haluanko olla tarvittu? Paha paikka. Pitikö nyt lähteä tällaista kirjoittamaan... En halua olla varamuisti, hellan jatke, pyykkäri. Family Nieminen on perheyritys, jossa tarvitaan molempia aikuisia. Siinä suhteessa olen ja haluan olla tarvittu, mutten itsestään selvyys toisen näkökulmasta: se luottopakki, joka hoitaa kuitenkin hommat, jos toista ei hotsita. Vaimouteen nivoutuu naiseus ja naisena haluan olla tarvittu sekä tärkeä. Se on iso osa identiteettiä. (Ja tuosta aiheesta voisikin sitten kirjoittaa kirjan verran lauseita!)

Olla tarvittu ja tärkeä omassa työssään on vielä monimutkaisempi juttu. Ihmissuhdetyössä olet aina tämän dilemman edessä. Mihin vetää tarvittavuuden ja itsesuojelun raja? Terapiatyössä prosessi toivottavasti etenee aina niin, että alussa tarvittavuus ja tunne siitä, että on asiakkaalleen tärkeä ovat vahvasti läsnä, mutta kuntoutumisen edetessä muutut tarpeettomaksi. Ideaalia! Kuitenkin olemme aina vuorovaikutuksessa ihminen ihmiselle ja terapiasuhde on myös ihmissuhde, jonka päättäminen on yksi tärkeä osa terapiaa. Irrottautua siis roolistaan tärkeänä ja tarvittuna, auttaa toista kokemaan olevansa tarpeellinen ja tärkeä omassa elämässään. Tarvittavuus kuormittaa, pahimmillaan uuvuttaa ja vie hallinnan tunteen omasta elämästä. Energiaa vuotaa muualle ja sen virtaa ei pystykään enää hallitsemaan. Lentokapteeni on varmasti ihan eri tilanteessa. Ihmiset todella tarvitsevat häntä, että pääsevät lentoon ja turvallisesti alas. Kodinkonekorjaajan tietotaitoa tarvitaan, kun kesähelteet poksauttivat pakastimen ja roskakuskia tarvitaan, ettemme huku saastaamme. Ensihoitajan käsissä on monen ihmisen elämä. Mitataanko tuota tarvittavuutta sitten rahalla, palkkapussin painolla, onkin asia erikseen.

Anna-Liisa Valtavaaran kirjassa Kiltteydestä kipeät käsitellään nimensä mukaisesti kiltteys-syndrooman vaikutusta ihmisen toimintaan. Kiltteys altistaa ihmisen liialliselle tarvittavuudelle. Kiltti antaa toisen käyttää itseään tarpeisiinsa eikä huomaa, kun voimat hupenevat ja oma elämä jää elämättä. Niin tarvittu ei tarvitse -eikä saa- koskaan olla, että itse katoaa!

Tarvittavuus elää myös ikäkausien mukaan. Lapsena tarvitsee enemmän kuin on tarvittu (valitettavasti joissain tapauksissa lasta myös tarvitaan liikaa ja väärällä tavalla). Nuorena ansaitsee paikkaansa ystäväpiirissä ja yhteisössä olemalla tarvittu. Aikuisena tarvittavuuteen tulee vuosien myötä erilaista perspektiiviä ja kaikkeen ei enää suostu. Vanhuusiän tarvittavuudesta minulla ei vielä ole omakohtaista kokemusta, mutta toivon sen värittyvän pitkälti omien mielenkiintojen, perusasioiden ja mahdollisten lastenlasten mukaan. Kai sitä turhat kotkotukset karisevat matkan varrella ja ihminen alkaa uskoa olevansa tarpeellinen ihan omana itsenään.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Tosi teatterii

Mää ihan leijun! Olin Hämeenlinnan kaupunginteatterissa miähen ja pojan kans kattoos näytelmää Isä, poika ja tärykalvo. Olis siä katsomos suonu olleen muitaki isiä ja poikia (vaikka hieman vanhempinaki versioina kun nuo omat), sev verran tanakka oli nimittäin käsikirjoitus isän ja aikusen pojan suhteesta. Mammanäkökulmaanki tuli uutta tiatoo siitä, miten vaikee voi miästev välinen suhde olla. Ei näytä olevan helppoo olla miäs, jos ei nainenka.

Puntti Valtonen ja Arttu Kapulainen oliva uskottavii rooleissaan. Oliva ulkosestikki ku isä ja poika konsanaa. Tarinan tapahtumat, takaumat ja vuaropuhelu solju katkeemattomana ja vuolaana virtana kattojan eteen. Sisuksiin astikki se meni, herätti liikutuksev väreitä ja naurun tyrskyi. Kitaristi Valtonen ja rumpali - biitboksaaja Kapulainen värittivät esitystä isän ja poja yhtesellä keikalla. Siinä väännettiin sit miähistä uhoo ja valtataisteluu ja oltiin tunneilmasussa pirättyväisiä.

Voi sitä sanontojem määrää, jonka me muka opetuksina jälkikasvulle siirretään. Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Sää joko teet tän tai itket ja teet! Surkoo hevone, sillon suurempi pää! Ei ollu sillokku mää olin nuari... Jossei luvut maistu, mee vaikka amiksee. Nuaruus on aina nuaruus vaik kylmässä kellarissa. Ja sit on ne aiheet, joistei saanu puhuu. Niinkun ny vasemmistolaisuus tai sota, isän syrjähypyt ja miks äiti lähti. Soitikko sää poliisit paikalle kum me pojankoltiaiset tehtii kraffitteja? Isä teki miälestään palveluksen, ettei pojasta tulis suurrikollista, poika aatteli, että piruuttaan teki ilmotuksen poliisille. Se on kummallista, miten kukaki asiat muistaa ja käsittää. Tarinat värittyy aina kertojan mukaan.

Lavalta heitettiin eteen sukupolvien ketju: miten isä on tullu kohdelluks oman isänsä taholta ja miten tää on saanu väkivallan kierteen katkastuu. Siitä sietääki olla ylpee. Juamisest ei. Eikä poissaolosta. Tuli selväks, miten pula ja sota viä lapsilta läsnäolevan isän ja miten paljon laps voi kantaa hualta omista vanhemmistaan. Ei se hualehtiminen oo ainoostaam meidän aikuisten yksinoikeus. Muttei se lapsille kuulu. Niittep pitäs saada elää hualetonta elämää.

Niivvaa se ilta hujahti. Pallee on naurusta rento ja miäles paljon asiaa.

torstai 28. lokakuuta 2010

Tosi friikki

Piha alkaa olla valmiina talven tuloon. Kaikki irtain on siirretty varastoon ja lehdet kutakuinkin haravoitu. Oli siis aika tehdä talviteloille siirtoa sisätiloissakin. Kesätakit vaihtuivat paksumpiin pomppiin. Seuraavaksi kenkien kimppuun. Kesäkenkäkeon kasvaessa eteisen matolla päätin, että nyt on oiva tilaisuus laskea, monetko kengät omistan (mies kun aina väittää, että niitä on ihan liikaa). Kerran hän jopa oli tyhjentänyt eteisen kenkäkaappini kasaksi tuulikaappiin ja käski heittää tarpeettomat pois. Yksi pari sai lähteä.

Aloitin inventaarioni sillä, että kirjoitin vanhan kirjekuoren takapuolelle tilaston erilaisista kenkätyypeistä, joita muistin. Kenkiä laatikkoon, toisia kenkähyllyille ja tukkimiehen kirjanpitoa paperille. Vielä kellarista viimeiset talviset eteisen komeroon  ja kesäkenkälaatikko vaatehuoneen perukoille. Sitten laskemaan.


saapikkaat 16
nilkkurit 13
korkkarit 22
terveyskengät 10
kävely- ja urheilukengät 13
matalat pistokkaat 15
puukengät 9
kumisaappaat 5
tennarit 4
muut luokittelemattomat 11
Ainot 1
tanssikengät 3


Niin, aika monethan noita on! Kaikkiaan 122 paria erilaisia  ja erivärisiä (tyttären kanssa noista 3 paria yhteisiä). Ehkä se miehen antama nimitys Hämeenlinnan Imelda Marcos pitää sittenkin paikkansa...

Ja nyt tulevat perustelut, miksi minä, naisihminen, tarvitsen erilaisia kenkiä. Ensinnäkin, on tärkeää, että kengät ovat mukavat. Ihan kaikki noista 122 parista ei ole. Osa kengistä onkin siis hutiostoksia, myönnetään. Pukeutumisen tyyli ja väritys asettavat vaatimuksia kengille, täytyy olla valinnan varaa. Kenkien ja laukun tulisi mielellään olla sävyisästi yhteneviä, mm. siksi pitää olla erivärisiä. Tämä kyllä johtaa sitten taas laukkukierteeseen, johon olen saanut tartunnan parilta ystävältäni, kiitos vaan heille! Minulla on mustien, ruskeiden ja harmaiden kenkien lisäksi valkeita, oransseja, turkooseja, vaaleanpunaisia, sammalenvihreitä, beigejä, limenvihreitä, punaisia ja petroolin värisiä kenkiä sekä yhdet viininpunaiset, hopeiset ja kultaiset avokkaat. (Kaikkiin ei ole laukkuja...) Huom! En omista keltaisia kenkiä!

Olen pätkä. 5-10 cm lisää pituutta ei ole pahitteeksi, siksi käytän mielelläni korkokenkiä, sekä saapikkaita että avokkaita. Niillä ei kuitenkaan jaksa joka päivä, eikä välttämättä koko päivää olla jalkeilla, joten on oltava matalia, kauniita ja mukavia jalkineita, joita kehtaa ihmisten ilmoilla käyttää. Ja kengissä pitää olla joku juju, elleivät ne ole ajattoman tyylikkäät. Juju voi olla makean värin lisäksi koristeet (solki, napit, nauhat, ompeleet), hauska leikkaus jalkapöydän päällä tai erikoinen kanta.

On oltava helposti jalkaa sujahtavia malleja, joilla pääsee livakasti ovesta ulos tarpeen vaatiessa. Esim silloin kun on juuri alkanut leipoa ja huomaa, ettei taaskaan ole sitä kardemummaa, ja pitää lähteä nopeasti kaupasta hakemaan. Tai postinhakureissulla tai roskapussia viemään (tällöin yleensä Ainot).

Juhlissa tulee olla korkkarit. Tykkään laittautua teatteriin, pikkujouluihin ja ihan tavalliseen ravintolailtaankin. Muistuipa mieleen eräs 20 h risteily ystävättäreni kanssa jokunen kesä sitten. Menin junalla Helsinkiin, treffit oli sovittu Katajanokalle terminaalille. Raahustin matkalaukkua vetäen pitkin Aleksanterinkatua kohti satamaa ja bongasin siellä avatun DinSkon. Poikkesin kauppaan ja ostin kengät. Yhdet oli jalassa, neljät matkalaukussa ja yhdet uutukaiset keikkuivat muovipussissa. Kyllähän sitä kevyesti menee kuudet kengät per risteily!

Tereyskengät ovat luku sinänsä. Niistä osanhan tulee ihan jo viran puolesta olla. Masait hankin polvioperaation jälkeen niveliä säästämään. Tanssiharrastukseni vaatii omat kengät, sienestys ja metsälenkit koiran kanssa omansa. Pihahommissa pitää olla kumpparit. Juuri nyt en keksi käyttöä niille mustille korollisille kumisaappaille, jotka hieman kalosseja muistuttavat. Ehkä luovutan ne kiertoon. En raaski heittää tosin tolppakorkoisia pistokkaitakaan pois. 70-lukuhan tulee aina ja aina ja aina uudelleen. On tullut jo monta kertaa! Ne pölyyntyvät nostalgianousuaan odotellen vaatehuoneen tangon alla.

Omat vaatimuksensa asettaa Suomen ilmasto. Kesällä pitää olla ilmavia ja keveitä jalkineita, Talvella toppaa, corea ja vuorta, syksyllä ja keväällä ne välikausi kengät. Ärsyttävä nimitys muuten. Mikä hiton välikausi? Kyllä keväisin ja syksyisinkin eletään eikä vaan odotella varsinaisia kausia.

Suurimman osan kengistäni olen ostanut kirpputoreilta. Hinnat ovat vaihdelleet 1-20 euron välillä. Yleensä kipurajani on 8 e. Tätä enemmän maksavissa saa olla todella se jokin, jos päädyn ne ostamaan tai sitten ne ovat liki käyttämättömät. Tänään oli hetki aikaa lumpustella kirpputorilla. Ja mitäs muuta sieltä mukaan tarttui kuin kengät: kauniit umpinahkaiset syvän ruskeat syyssaapikkaat 7 e. Siis sadaskahdeskymmeneskolmas tarpeellinen kenkäpari. On silti matkaa vielä kuuluisaan Imeldaan: hänellä oli 3000 kenkäparia.

PS. Kääk... Löysin muutamia päiviä blogin jälkeen vielä 2 paria nilkkureita kodinhoitohuoneen kaapista ja 2 korkkarit autosta. Ovat matkalla suutarille. Siis 126!

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Tosi elämän vuodenajat

Ah, ihana Anna Puu! Kuuntelin autoillessani naisen debyyttialbumia ja hoilasin mukana. Sitten tuli kappale, jonka kohdalla pysähdyin miettimään sanoja hieman tarkemmin. Anna laulaa rakkaudesta ja ikääntymisestä. Hän kysyy, rakastaako toinen vielä, kun lehdet ovat jo pudonneet ja hiukset harmaat ja haalistuneet. "Olet nähnyt kevään, mutta on jälkeen sen vielä kolme muuta vuodenaikaa."

Kliseisesti puhutaan elämän keväästä ja syksystä. Jos nuoruus on kevät ja syksy vanhuus, niin keski-ikä on suvi. Mutta mikä on talvi? Onko talvi kuolema? Aika jolloin kaikki pysähtyy, vaipuu lumen alle kuin arkku multaan. Kuoleman ja surun väri mm. itäisessä Aasiassa, Kiinassa ja Kamerunissa on valkoinen. Talven kuura, lumi ja hanki. Talvessa, lumen ja roudan alla hautuu uusi elämä noustakseen keväällä. Tästä voisi vetää löyhän yhteyden uudelleensyntymiseenkin. Vai onko talvi aika ennen syntymää? Neitseellinen, puhdas valkoinen.

Näitä minä mietin ajaessani kotiin iltatöistä. Koin olevani kukkeimmassa kesässä, vaikka ulkona oli syyspimeää.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Tosi masennus

Onkohan minusta tulossa vakavamielinen ja yhteiskuntatietoinen ihminen sitten kuitenkin? Tekee nimittäin mieli katsoa kaikenlaisia a-talkkeja, 45 minuuttia ja mitä kaikkea niitä nyt onkaan! Ja tekee mieli ottaa kantaa, pitää meteliä, nostattaa aaltoja! Ihme hyypiö minussa on herännyt!

Nyt puhututtaa mielialalääkkeet. Männäviikolla tuli joku noista ajankohtaisohjelmista, jossa kuntoutuja, sosiaali- ja  terveysministeri Risikko sekä kansanedustaja Guzenina-Richardson keskustelivat masennuksesta ja mielialalääkkeistä. Ja taas nousivat karvat pystyyn (olen saanut terrieritartunnan omalta russeliltani vissiin!). Olen huomannut, että noissa keskusteluissa puhe kääntyy hyvin usein siihen, miten masennuspotilaille pakkosyötetään mielialalääkkeitä. Sitä voi ihan rauhassa sitten olla syömättä niitä kamalia kemikaaleja ja katsoa, kuinka kauan se masennus itsessä pesii. Toki masennuksia on monenlaisia: stressin aiheuttamia uupumustiloihin liittyviä, reaktiivisia elämäntilannedepressioita, pitkällisen traumaattisen kokemuksen aiheuttamaa, lievää, keskivaikeaa ja vaikeaa, kroonista ja akuuttia. Moni artistikin on kertonut lehtien sivuilla kärsineensä masennuksesta. Se meni kahden viikon levolla ohi! Hienoa ja vielä ilman lääkkeitä!

Aivokemiaa tutkineet ovat löytäneet välittäjäaineista yhtymäkohtia masennukseen. Uusimmat mielialalääkkeet perustuvatkin teoriaan, että korjaamalla aivojen kemiaa, masennuskin korjaantuu. Täytyy vaan löytää se aine, jossa häikkää on ja täsmälääkitä. Tämä löytö tuo mielialahäiriöistä kärsivät samalla viivalle diabeetikkojen ja kilpirauhashäiriöisten kanssa: keho käy vajaalla, korjataan vaje ja taas porskutetaan. Hei ihmiset, oikeasti mielenterveyden häiriöt eivät ole sen kummempia sairauksia kuin fyysisetkään vikatilat. Tämä helpottanee monia alemmuudentuntoisia kuntoutujia.

Nyt ajattelette, että olen intomielinen lääkkeiden puolestapuhuja. Ei! Ei niillä hoideta kokonaisuutta. Allekirjoitan kolmen menetelmän yhteisvaikutuksen: sopiva lääkitys, keskustelumahdollisuus (terapia) sekä mielekäs toiminta. Siispä, jotta edes jonkinlainen toimintakyky saataisiin aikaan, aloitetaan fysiologiasta ja haetaan sopiva lääkitys. Tämä porras kuntoutumisessa ei ole helppo. Joidenkin on hyvin vaikeaa sulattaa sitä, että joutuu syömään mielialalääkettä. Siksi ajattelenkin, että jo tässä ensimmäisessä hoitovaiheessa olisi hyvä kertoa kuntoutujalle, mihin lääkitys perustuu ja mitä sillä pyritään saamaan aikaan. Valitettavan usein tämä jää tekemättä. Käteen jää resepti ja mieleen kysymys: "Olenko minä nyt sitten hullu?"

Eivätkä ne seuraavatkaan portaat helppoja ole. Masentunut ihminen ei jaksa raahautua puhumaan asioistaan tai etsimään mielekästä tekemistä, mikäli pään serotoniinit, dopamiinit ja noradrenaliinit eivät pysty tekemään niille kuuluvia hommia. No, nyt niitä on lääkityksellä korjailtu, mutta vielä on vastassa itsetunnon ongelmat (joita masennus aktiivisesti luo), itsekritiikki tekemisiään kohtaan ja kiire palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen eli kuntoutua. Nyt antamaan itselle aikaa ja luomaan luottamuksellista terapiasuhdetta! Aika haaste tämäkin: purkaa elämänsä pienempiin kappaleisiin, tutkia niitä ja lähteä muuttamaan omia toimintakaavoja nykytilanteeseen sopivammiksi. Usein kyse on siitä, että olemme jämähtäneet tekemisissämme, arvoissamme ja tavoissamme johonkin aikaan, joka ei enää ole ajankohtainen. Tällöin kun olosuhteet ovat muuttuneet, ei toimintammekaan ole enää validia. Keskustelemalla ja toimimalla saadaan uutta näkemystä, asiat tiedostuvat ja muutos on mahdollinen.

Ihminen (varsinkin suomalainen) on luonnostaan vähän sellainen, ettei usko, ennen kuin itse näkee ja kokee. Tämä perustelee hyvin masennuksesta toipumisen kolmannen tekijän, toiminnan. On päästävä kiinni kokemuksesta, että pystyn, kykenen, osaan, haluan ja jopa nautin. Tärkeintä ei ole lopputulos vaan tekemisen prosessi (masentuneet ovat usein tunnollisia suorittajia: opeteltava taito). Toiminnan voima on siinä, että se tarjoaa haasteita, joita voi sopivasti porrastaa taitotason ja jaksamisen mukaan. Toiminta lisää itseluottamusta, hallinnan tunnetta ja mielihyvää. Eli kun liiallinen suorittaminen ja stressi syövät välittäjäaineiden tehoa, mielekäs toiminta lisää sitä. Mikä on ollut sinulle mielekästä ja merkityksellistä toimintaa elämän varrella?

Siinä siis vastamyrkkyjä masennukselle! Ei yksin eikä erikseen vaan perusteltuna, suunniteltuna ja räätälöitynä kokonaisuutena ilman pakkoja. Ainoa pakko on tehdä sille masennukselle jotain. Jos ei tee, masennus kyllä tekee. Se jopa tappaa!

Tosi kaistaa

Meille automatkalle lähtemisessä yhtä tärkeää kuin pakkaaminen on yhteisen sopimuksen tekeminen (haasteena on sitten sen sopimuksen pitäminen). Kyseessä on sopimus siitä, että toista ei syytellä harhaan ajamisesta. Näin olemme toimineet mm. matkalla Ruotsin halki Tanskaan ja takaisin sekä Pohjois-Espanjan tourneella. Varhaisimpien automatkojen aikana olemme olleet asumuseron partaalla ja matkojen jälkeen mykkäkoulussa. Tilanne sai alkunsa yleensä siitä, että mies ajoi ohi liittymän, josta piti kääntyä. Itse kykenen mielestäni pitämään malttini. Harvoin on totaalisen katastrofaalisia tilanteita, joita ei voisi korjata. Miehellä kuitenkin on päässään vahva skeema siitä, miten toiminto tulee suorittaa pisteestä A pisteeseen K. Jos se ei etene suunnitelman mukaan, skeema häiriintyy ja siihen tarvitaan syy ja se syy sattuu usein istumaan siinä vieressä.

Näitä tilanteita sattui enemmän aikana ennen navigaattoreita. Ei se navigaattorikaan kokonaan ongelmaa poista. Barcelonassa minä ajoin läntisessä keskustassa sujuvasti ohi risteyksistä ihan vaan siksi, että siellä katuja tuli niin taajaan eteen, ettei navikaan pysynyt metreissä laskuissa. Aina oltiin jo ohi! Suurempi ongelma on kuitenkin se, että olen onneton kartan lukija! Kuulun niihin naisiin, jotka kääntävät kartan niin, että tiet osoittavat loogisesti menosuuntaan. Kartan kirjoitus on siten usein väärinpäin, mikä hieman haittaa kartturin työskentelyä. Olen kartanlukijana myös sellainen höpöttäjä: puhun itsekseni (lue: mumisen) tutkiessani teitä ja ajamaamme reittiä. Mies tietysti luulee, että sanon jotain matkan etenemisen kannalta merkittävääkin, kyselee kiukkuuntuvaan sävyyn, että mitä sanoin. Minulla on myös surkea suuntavaisto. En hahmota, mistä suunnasta on paikkaan tultu, eli mihin lähdemme paluumatkalla. Pääni navigaattori on siis ihan sökö!

Miehen ja naisen havaintokyky on erilainen. Miehiä sanotaan putkiaivoiksi, mikä on heille pimeäajossa eduksi (Hormonien sota- kirjan mukaan). Miesten myös väitetään keskittyvän paremmin käsillä olevaan tehtävään, yhteen asiaan kerrallaan. Naiset keekoilevat asiasta toiseen ja sukkuloivat sujuvasti tv-ohjelman, neulepuikkojen ja teinin iltapalaohjeistuksen välillä. Minulla on loistava näkömuisti kotioloissa ja töissä. Osaan oitis sanoa, mihin muut perheenjäsenet ovat tavaransa jättäneet ja mistä kannattaa käydä niitä hakemassa. Hahmotan myös yksityiskohtia ympäristöstä, kuten hauskat tienviitat tai kauniit rakennusten yksityiskohdat. Tuttua on se, että saatan todeta pelkääjän penkiltä "Hei, tuossa on tuo vellikellotalo!" tai "Tuossa on nuo kiipeilykalliot." Myös yläopasteet huomioin paremmin kuin mies. Kaksi yläopastetta jäi häneltä eilisellä Helsingin ajelulla huomioimatta. Siinä syy tämän päivän kirjoitukseen,

Kotiinpaluumatkalle lähtiessä mies kysyi, osaanko minä Laajasalosta Itäkeskukseen (ja istahti ajajan paikalle!). Totesin, ettei sen ohi voi ajaa, tulee vastaan väkisinkin. Tarkoitus oli pysähtyä kaupassa. Herttoniemeä lähestyttäessä totesin, että seuraa Itäkeskuksen viittoja. Kun se risteyshässäkkä yhtäkkiä oli edessä, huomasimme olevamme bussikaistoilla matkalla metroaseman pysäkeille ja takana alkoi hillitön tööttäily. Ensimmäiset haukut. Itäväylällä se viitta sitten vaan vilahti ohi. Toiset haukut ja syyllisten hakeminen sen kuin yltyi. Kaupassa käynti jäi siinä vaiheessa (luin miehen ajatukset, että tulee pysähtymään Riihimäen CM:ssä ja niinhän se meni).

Mikä siinä on, että on paljon helpompaa sietää vikatiloja, kun syyn voi viskata toisen harteille? Mitä se matkustajapenkin istuja voi sille, että ratin haltija ajaa väärin? Näiden lyhyttaipaleitten varalle en ole katsonut tarpeelliseksi tehdä alussa mainitsemaani yhteistyösopimusta, mutta pidemmillä matkoilla se on toiminut ja säästänyt tappeluilta ja mielipahalta, muutaman kerran jopa pelastanut loman. Täytynee siis päivittää sopimustilanne matkustusmukavuuden vuoksi. Siinä pysymisestä vastaa sitten kumpikin tahollaan, otsasuonet pullistellen tai hymyssä suin.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Tosi meditatiivista

Valokuvaamisen arkikäyttöön liittyy ajatus, että mikä on kuvattu, on muistamisen arvoista. Mikä on minulle arvokasta, voi olla toiselle täysin arvotonta tai jäänyt huomioimatta. Toisen arvokas voi näyttäytyä minulle kuvan  kautta, voin saada perspektiivejä asioihin ja nähdä eri tavalla. 

Olin tänään katsomassa mahtavaa valokuvanäyttelyä Helsingin kulttuurikeskus Stoassa. Kuvat oli ottanut mieheni veli Jarmo Santahaminan alueelta ja ympäristöstä. Kuulen usein sanottavan, että Helsinki on harmaa ja betoninen kaupunki. On se sitäkin, mutta valokuvat osoittivat, että se on myös kaikkea muuta. Valokuvia oli yhteensä 110 m2. Niiden katselemiseen ajatuksella sain kulumaan puolitoista tuntia. Kuvia rakennuksista ja alueen eläimistä sekä mahtavia maisemia kaupungilla ja ilman. Rauhoittavia kuutamokuvia, auringonnousuja ja hämyisiä takorautaportaita Aleksanterin patterista. Niiden edessä tuli harras ja mystinen olo, monia tunnetiloja. Halusin sellaisen portaikon oman olohuoneen seinälle. Halusin mennä itse paikan päälle ja keksiä omat kuvakulmani. Haluaisin kuvata Keskustan puistot, Punavuoren vanhoja Jugend-taloja, niiden parvekkeita ja seinäkoristeita, kulkea Kruunuhaan sisäpihoilla ja Eiran arvotalojen lomassa valjastaen digimuotoon Helsingin kauneuden.

Ostimme töihin psykiatrian toimintaterapiaan Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö-kirjan. Pitkään aikaan en ole saanut pidellä käsissäni yhtä kaunista teosta. Jo projekti sinällään  on ollut merkittävä. Savolainen kuvasi lastenkodin tyttöjä heidän toiveittensa mukaisissa paikoissa ja asuissa, tutustutti jokaisen arvokkaaseen ja ihanaan itseensä. Kyseessä oli voimauttava valokuvaus, joka Savolaisen lanseerauksesta on levinnyt ympäri Suomea. Nykyisin sitä saa opiskella mm. Turussa. 

Valokuvauksessa on jotain vahvasti meditatiivista. Olen tämän hartauden harrastamisen alkumetreillä vielä, mutta nyt jo olen huomannut, miten siinä oppii (tällainen höyryäjäkin) pysähtymään asioiden äärelle ja näkemään. Sitä katsoo maahan ja näkee, missä asennossa risut ovat poikittain toinen toisen päällä tai miten kaunis hopeinen kuura peittää marja-aronian lehteä. Maisemassa ei enää olekaan pelto ja puu vaan asetelma erilaisia suuntia, vaakaa ja pystyä. Vanhan tehdasalueen punatiilet muodotavat syvyyksiä, valoja ja varjoja, metsään hylätyt tynnyrit jännittävää vastakohtaa puiden valkeille rungoille. Olen oppinut paljon lähiympäristöstäni kulkemalla kamera kaulalla.

Minä itse en ole ollenkaan kuvauksellinen. Johtunee vilkkaasta luonteestani. Aina kun kameran etsin suuntaan minuun, olen havainnollistamassa jotain asiaa tai muuten vaan ilmehdin omiani. Voimauttavassa valokuvauksessa on menetelmä, jossa on tarkoitus ottaa kuva itsestä silloin, kun kukaan muu ei ole näkemässä. Näin voi oppia hyväksymään identiteettinsä eri puolia ja vahvistaa minäkuvaa. Hmm! Aamulla herättyä, kun muistutan pussikarhupandaa silmäpusseissani? Yöllä baarista tultua juuri ennen kuin pestään meikit kasvoilta? Saunan jälkeen vessassa lukittujen ovien takana ajellessa säärikarvoja tukka kampaamatta? Töissä syventyneenä lausunnon kirjoittamiseen? Ei ehkä kauneimpia mahdollisia tilanteita, mutta paljastaa jotain syvää ja olennaista minuudesta. Niin, valokuvaamisessa on jotain hyvin meditatiivista. Ommmmmm! 

perjantai 22. lokakuuta 2010

Tosi pitkä aika

Ei sitä 22 vuotta sitten aamulla tiennyt, mihin illan hurvittelut johtaa! Tapasin nykyisen mieheni nimittäin niillä retkillä. On aika messevää sanoa, että tavattiin Berliinissä... Ravintola Berlinissä! Minun kantapaikkani (mahtava acidhouse-luola), mihin silloinen tuleva mieheni eksyi ensimmäistä kertaa (eikä oikeasti ollut ollenkaan hänen tyylisensä paikka). Suurta sattumaa, niinkuin elämässä kaikki on.

Minä luulin pettyneenä puoli iltaa, että mies katselee sillä silmällä ystävätärtäni. Sitten hän pyysi minua tanssimaan, tarjosi muutaman Pernod colan (mitä lie takaa-ajatuksena ollut, tiedättehän mitä tuosta juomasta sanotaan?!), istui kanssani baaritason jalkatuilla ja ravintolan sulkeutuessa selvitteli kanssani ystävättäreni ja miehen kahden kaverin välille syntynyttä kolmiodraamaa. Hajotettuamme koko triangelin suunnistimme kohti bussiasemaa: minä menossa Tapiolaan ja mies Otaniemeen. Samalle bussille siis. Berlin sijaitsi Bottalla ja kävelyreittimme sivusi eduskuntataloa. Puistikossa istuskeli jykevä mieshahmo korokkeella ja sain idean kiivetä sedän syliin. Mies tuuppasi minua takapuolesta ylemmäs, sain kiinni Kyösti Kallion kivisestä kintusta ja asetuin istumaan hänen jalkojensa väliin. Mies kapusi perästä. Siinä kivimiehen korokkeella sain mieheltäni ensisuudelman.

No, emmehän me eri osoitteisiin päätyneet. Asioita mutkistivat samaan bussiin päätyneet kämppikseni ja entinen poikaystäväni kaverinsa kanssa. Bussin takapenkillä joimme valkoviinipullon pohjat pois, joka joltain oli tarttunut matkaan baarista lähtiessään. Yhtäkkiä Tapiolalaisessa kaksiossa oli tupa täynnä porukkaa. Kuitenkin minun ja kämppikseni lisäksi asuntoon jäi vain yksi vieras. Hän pötkötteli vierelläni sängyllä koko yön, täysvaatetus päällä (tämä on ihan siisti kertomus!). Silitteli siinä tulevaa vaimoaan. Hän tiesi sen jo, minä en uskonut. Nauratti koko kommentti: "Mä menen sun kanssas naimisiin!" Kai siinä aamuyön pimeinä tunteina nukahdettiinkin (mietin nyt, kuorsasinko jo silloin? Olisi ollut hänelle hyvä aika perääntyä vielä).

Minä olin sen verran siipeeni saanut parisuhdeasioissa, etten uskaltanut suhtautua mieheen vakavasti. Maanantaina hän kuitenkin tassutteli työpaikkani käytävää minua vastaan ja toteutti uhkauksensa tulla hakemaan minut syömään. Ja niin sitä sitten mentiin. Sillä tiellä ollaan. Edelleen syödään yhdessä, nukutaan yhdessä.

Vaan paljon mahtuu tähän väliin, 22 vuoteen. Kiviseltä patsaalta se lähti ja kiviseen taloon on päädytty. Espoon kautta Helsinkiin, sieltä Lammille (ihan oikeesti!), pikapyrähdys takaisin Helsinkiin ja asettuminen Hämeenlinnaan. Onnea, pettymyksiä, kolhuja ja toinen toisemme tukemista. Ensimmäisten 10 vuoden aikana aina ihmettelin, että mitä tarkoittaa sanonta "Rakastaminen on myös tahdon asia". Nyt luulen jo ymmärtäväni sen merkitystä. Henkinen kasvu ja kehitys eivät mene pariskunnalla samanaikaisena vuolaana virtana eteenpäin. Kaksi vaakaa naimisissa keskenään, haetaan tasapainoa ja heilahdellaan alhoista korkeuksiin: kohtaamisiakin tapahtuu! Toisen piirteet alkavat ärsyttää jossain vaiheessa suunnattomasti. Juuri ne piirteet, joihin toisessa ehkä eniten ihastui. Siinä kohtaa tarvitaan tahtoa: minä tahdon kaikesta huolimatta olla tuon ihmisen kanssa (ja katsoa, josko se siitä vielä muuttuu).

Kumppanuus vai intohimo? Siinä dilemma, jota pitkässä parisuhteessa joutuu miettimään. Kumpi vaakakuppi painaa enemmän? Aluksi sitä varmasti pupuilee joka pariskunta. Sitä vaan toivoo, ettei ajan myötä muutu toisen silmissä vanhaksi rusakoksi. On hienoa, jos saa kaikkien vuosien läpi kannateltua arvostusta toista kohtaan. Että jaksaa nähdä toisen itsenään arvokkaana ja rakkauden arvoisena.

Juha Tapion laulun Kaksi vanhaa puuta toinen säkeistö sai minut kyynelehtimään vuolaasti. Ajoin kaupasta kotiin ja yhtäkkiä näkökenttä sumeni ja huomasin niiskuttavani. Vierestä kuului nuoremman lapsen ääni "Äiti, tosi noloo!". Sopertelin siinä sitten jotain tyyliin, "mut ku tää vaan on niin sattuvasti sanottu, ihan ku me isin kanssa..." Teini jatkoi tuijotustaan, eikä ymmärtänyt (vielä).


Kaksi ylvästä ja nuorta
Varmoina on voimistaan
Taivaankantta kohti kasvaneet
Ehkä vuodet ovat kuorta ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet
Kuinka onkaan kaksi lasta matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta;
Oomme tänne selvinneet
Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan



Rakkaus on ruma sana, laulaa Alanko. Onhan se vähän kulmikata sanoa, minä rakastan sinua! Kysyn aika ajoin mieheltäni, josko tämä minua vieläkin rakastaa. Vakiovastaus on "Tottakai, ilmoitan sitten jos tilanne muuttuu!" Minut tämä vastaus pistää kivahtamaan, ettei rakkaus ole mikään tottakai-asia. Seuraavaksi pidän saarnan siitä, miten meidän tulisi tuhlata toisiimme kaikki se hellyys, suukot ja halaukset, kauniit sanat ja koskettelu, mitä meissä on. Varastoon kun sitä ei saa ja hautaan ei voi toista mukaan ottaa. Yhteistä aikaa voi olla vielä 50 vuotta, mutta yhtä hyvin alle vuosi. Koskaan ei tiedä, mitä elämä eteen tuo.

Tosi kuihtunutta

Huonekasveilla ja ihmisen mielenterveydellä on vissi yhteys. Olen sitä mieltä, että ihmisen voinnin näkee hänen huonekasveistaan! Että tällaista menen sitten väittämään.

Eräs ystäväni on selvinnyt masennuksestaan ja unettomuudestaan hoitamalla viherkasvejaan, useimmiten noina unettomina öinä. Hän silitteli niiden lehtiä ja jutteli niille pehmeällä äänellä, muisti juottaa sopivin väliajoin ja vaihtoi suurempiin ruukkuihin. En ole koskaan nähnyt kenenkään kukkien kasvavan sellaisella vauhdilla. Onhan nykyisin alettu pitää  kursseja puutarhaterapiasta.

Minun viherkasvini ovat paksun pölyn peitossa ja tiputtelevat lehtiään, yksi meinaa kaatua kokonaan. Eivät kovin mairittelevaa kuvaa emännästään anna. Myönnän, olen laiminlyönyt niiden kastelun ja lehtien pyyhkimiseen olen liian laiska. Miten siis pidän huolen itsestäni? No joo, hiukka pölyssä (juu-u, ei pöllyssä) tässä ollaan kuljettu viimeinen kuukausi. Elän niinkuin kukkani, valon ja veden määrän mukaan. Nyt on kuiva kausi, horroskausi. Jos olisin kasvi, olisin varmaan joku kaktus. Se on pehmeä ja mehevä sisältä, mutta suojaa itseään piikkikerroksella pinnasta. Luonnollisen lepokauden toteuttaminen täällä kylmässä, valottomassa pohjolassa on vielä hieman vaikeaa, mutta olosuhteet jalostavat. Eikä kesään ole enää kuin 7 kuukautta!

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Tosi ystävyys

Ei vain kauniita sanoja ja velvollisuudentunnosta hoidettuja tekstiviestejä tai puheluja. Ei kaverina Fb:ssä vain sen vuoksi, että näyttää hyvältä. Ihmisiä, jotka seisovat sanojensa takana. Ihmisiä, joista huomaa kun ovat aidosti läsnä ja ottavat kehut vastaan vähättelemättä, piilottelematta onneaan. Ihmisiä, jotka antavat palautetta oikeudentajusta, eivät kateudesta tai ajaakseen omaa asiaansa. Ihmisiä, joiden kanssa voi ilonsa jakaa ja surunsa itkeä sellaisena kuin sattuu olemaan.

Todellisen ystävän ei tarvitse olla lähellä. Kaukaisen tosi ystävän kanssa suhdetta hoidetaan eri tavalla kuin ihmisen, jota on mahdollista nähdä vaikka joka päivä. Kaukoystävän kanssa jutut jatkuvat siitä, mihin ne viimeiksi jäivät ja niin on hyvä. Oli se viime kerta kirje, kortti, maili, puhelu, chatti tai tapaaminen. Lähiystävä tulla pyrähtää ovesta sisään, pihisee elämänsä höyryjä pihalle tai tulee katsomaan uutta sohvaa. Hänen kanssaan käymme pitkillä kävelyillä ja askel askeleelta maailma paranee. Nämä kultakimpaleet toimivat makutuomareina silmälasiostoksilla ja sanovat suoraan, jos farkut kiristävät väärästä paikasta. He myös palauttavat maan pinnalle hankalissa ihmissuhdetilanteissa valottamalla asioiden muita puolia. Heiltä saa perspektiiviä asioihin itsen ulkopuolelta. Heidän kanssaan maata rötkötetään vuoteella, ympärillä molempien lapset ja nauretaan sattumille, mokille ja väärin kuulluille lauseille. Tai niinkuin viime kesänä vallattiin lapsilta tramboliini, tehtiin sen keskelle tähtikuvio ja laulaa hoilotettiin vanhaa Suomipoppia uuden naapurin kauhuksi.

Minulla on ollut aikaa nyt vuorotteluvapaalla pohtia ystävyyttä omalla kohdallani. Olen vapaillani tavannut ihmisiä, joita en normityöviikkoina juurikaan tapaisi. Olen törmännyt aivan ihaniin uusiin ihmisiin, joiden kanssa yhteinen sävel on löytynyt ehkä yhteisen harrastuksen tiimoilta. Olen surrut menetettyjä läheisiä ystäviäni, joiden kanssa olemme ajautuneet kauas toisistamme, osan kanssa kokonaan vain tuttaviksi. Minulle ystävyyden rikkoutuminen on aina vaikea ja murheellinen asia. Mutta silloin, jos maailmat eivät kohtaa, tulee toistuvasti loukatuksi tai toiseen ei voi luottaa, täytyy ottaa etäisyyttä ja katsella kauempaa.

Eniten minua ehkä satuttaa joutuminen ihmissuhdepelin nappulaksi tai se, että minä toimin takaporttina, jonka luo tullaan kun maailma potkii. Tällaisille ihmisille toinen on käyttöhyödyke, jonka todellista ihmisyyttä ei osata arvostaa. Elämä liukuu pinnalla ja vain ne, jotka hödyttävät tuntuvat tärkeiltä. Syntyy hovi! Niin helposti elämänkehä kutistuu metriksi itsen ympärille ja sinne ei päästetä ketään tai sieltä käsin ei oteta riskiä siitä, että joutuisi ymmärtämään tuon toisen elämää. Vaatimaton pieni lause "Miten voit?" ja hetki itseltä kuulla, mitä toisella on kerrottavaa ilman päälle puhumista, ilman että alkaa kilpailu, kumman asiat ovat pahemmin tai paremmin, kumpi on hankkinut jotain hohdokkaampaa. Myös kiireen taakse voi näppärästi piiloitua toisen kohtaamiselta.

Halaan ihmisiä, jotka koen ystävikseni. Parhaiden kanssa myös suukottelemme toisiamme poskille ja viestimme hanittelemalla ja kertomalla toiselle, että tämä on tärkeä tai rakas. Sillä mihin me noita sanoja pihtaisimme? Ne eivät menetä vaikutustaan, laimene tai ylpeytä kohdettaan eivätkä ole pois itseltä. Holle Holopainen jo sanoi muinaisessa tv-showssaan "Kosketelkaa toisianne". Kosketelkaa fyysisesti ja henkisesti!

maanantai 18. lokakuuta 2010

Tosi addiktioita

Jokunen vuosi sitten huomasin lukevani kirjoja, jotka käsittelevät riippuvuuksia. Osa kirjoista oli fiktiivisiä romaaneja ja osa tietopohjaisia teoksia. Bitten Jonssonin kirja Sokeripommi räjähti tajuntaani ja sai aikaan tilapäisen elämäntapamuutoksen. Samoihin aikoihin olin tutustunut Antti Heikkilän Hyvän olon keittokirjoihin ja hiilihydraattitietoiseen ruokavalioon. Tajusin olevani sokeriaddikti. Pyrin tietoisesti vähentämään sokerin ja käsiteltyjen viljojen käyttöä. Olo oli energinen, kun se kiukku ja mukamas-pakko-saada-suklaata-vaihe oli lusittu. Tiukassa istui, istuu edelleen jos antaa addiktiolleen liikaa piuhaa. Aloin miettiä, mistä kaikesta oikeastaan koin olevani riippuvainen.

Jonsson väittää kirjassaan, että varhainen altistuminen sokerille on kaiken riippuvuuden taustalla. Että sokeri avaisi mielihyvän portit kaikille muille riippuvuutta aiheuttaville aineille: tupakan nikotiinille, alkoholille, huumeille, liialliselle urheilulle, extremekokemuksille. Hmm... Tiedä häntä, mutta kaikenlaisiin kotkotuksiin sitä jää kiinni. Lapsena saimme karkkia kerran viikossa karkkipäivänä, lauantai oli sauna- ja limu-päivä. En polta, juon lähipiiriini verrattuna vähän, en pössyttele marisätkiä, enkä voisi kuvitellakaan piikittäväni itseäni. Mihin sitten olen jäänyt koukkuun? Ovatko varhaiset omenaporeet ja silmäsalmiakit, itsetehdyt riisisuklaat tai äidin korvapuustit vaurioittaneet säätelykeskuksiani?

Pienestä pitäen olen ollut kova lukemaan. Voisi sanoa, että olen kirja-addikti. Ei paha, mutta säilytystila loppuu! Nykyisin olen myös kirjoitus-addikti. Päiväkirjan sivut täyttyvät vuodatuksistani ja tähän bloggaukseen olen nyt hurahtanut. Ja sen lisäksi, että itse kirjoitan, kirjoitutan muita. Senkin voin myöntää, että olen kenkä- ja vaatefriikki. Olen myös liikunta-addikti. Huomaan muutaman päivän liikkumistauon jälkeen olevani ärtynyt ja levoton. Tarvitsen liikkumisen tuomia endorfiineja. Parhaiten ne herauttaa latinotanssi, johon tutustuin 8 vuotta sitten ja kiinni jäin. Endorfiineja herättelee myös sauna. Viikko ulkomailla ilman saunaa on kidutusta. Onneksi lomamme ovat usein olleet omatoimisia, tekemistä riittää ja puutteen huomaa vasta paluumatkalla: "Ihanaa päästä saunaan!" Ylälauteille makuulle ja jalat ylös. Ah! Pari vuotta olen tunnustautunut vaniljalattefaniksi, mutta tavalliseen kahviin minulla ei ole suhdetta. Jos ei ole makusiirappeja tai edes vaniljasokeria tarjolla, kahvi jää juomatta. Jumitusta sen sijaan on havaittavissa light colaan ja kesäisen Lontoon reissun (ja sen aikaansaaman hiilihydraattiähkyn) jälkeen addiktoiduin Activia-jugurttiin. Eikä turvota!

Itsehoitoon liittyy joitain riippuvuutta aiheuttavia aineita. Kehon kuorintavoiteet! Sellaiset erihajuiset. Nyt on menossa saunan pesuhuoneessa mansikka ja kookos ja yläkerran suihkussa tropiikki. Silmänympärysvoiteet, 38 asteen ripsiväri, eyelinerit, Avonin Summer Sheer-huulivoide ja kiharanvirkistäjäsuihke!

Elämääni liittyy myös kausiaddiktioita. Keväällä, kun toreille ilmestyvät ensimmäiset ulkomaan kirsikat, ne tummanpuhuvat ja makeat, en voi vastustaa kiusausta. About seitsemännen litran jälkeen himo hellittää ja sitten tulevatkin myyntiin ensimmäiset mansikat, joita voi himoita. Muttei sekään kauan kestä, ehkä 5 kiloa. Kesällä ei sitten juuri muu himotakaan kuin aurinko. Voisin maata kuumassa tuntitolkulla (viime kesä olikin taivaallinen) ja hikoilla. Kai siinä pöhisevät ne samat endorfiinit kuin saunomisessakin. Syksyllä Lidliin tulee ensimmäisenä ihanat joulutuotteet. Niistä herkuin on Basini kirsikkakonvehdit. Tänään söin ensimmäisen rasiallisen. Edes konvehtien alkoholipitoisuus ei saa minua pidättäytymään kotiin asti vaan rasia on avattava autossa ja puhallutusratsian uhallakin ahmaistava 4 ensimmäistä kitaan. Joulun lähestyessä piparkakkutaikinaa täytyy olla jääkaapissa. Osasta tehdään pikkuleipiä, osa on ihan vaan syötäväksi. Jouluna on sitten saatava mieheni tekemää imellettyä perunalaatikkoa. Sillä olen muuten voittanut muinaisen Radio Cityn jouluruokakilpailunkin. Olga K:lle piti kuvailla paras jouluherkku ja luonnehdintani jälkeen Olga olisi halunnut, että lähetän miehen hänelle...

Aika moneen asiaan sitä siis on koukussa. Olen tainnut kuitenkin vaurioitua lapsuusaikana laaja-alaisesti. Kuolemaksi noista kuitenkaan ei taida olla, ellen sitten tukehdu kirsikan kiveen tai piparkakkutaikinaan, saa sydänkohtausta jiven rytkeessä tai kirjoita itselleni verenhimoisia vihamiehiä!

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Tosi munnuntai

Heli Laaksonen sanoo kalenterirunossaan, että jos sunnuntai o su, mää taho munnuntain! Tämä on ollut hyvä munnuntai! Nyt ei siis marmateta. Keho on painava kolmen tunnin kylpylöinnistä, suussa maistuu brownie ja latte, istun lepotuolissa torkkupeitto jaloilla, sylissä lämmittää oma Jackrusselli ja pöydällä palaa kynttilöitä. Aika optimia! Elämä on nyt hyvin.

Eilen puhuimme naisporukassa kyynisyydestä, siitä, joka iskeytyy takaraivoon tilanteissa, kun keskustelukumppani estoitta kertoo oman elämänsä ihanuuksista. "Mikähän tässä on nyt takana? Miten hän on päätynyt tuohon tilanteeseen? Miksi asiat näyttäytyvät hänelle vain positiivisina? Minkä rotuinen koira tähän on haudattuna?" Että aina pitää ikäänkuin olla se vastakohta olemassa, kehno tilanne, murhe ja suru. Pitääkö? Johonkinhan sitä olemistaan täytyy tietysti verrata ja paras vertailukohta on omat kokemukset, ei omien vertailu toisten kokemuksiin. On oltava olemassa kokemus kurjuudesta (kunkin henkilökohtaisesta) ja sen vastakohtana elämän ihanuus päräyttääkin sitten sieluun sellaisen fanfaarin, että se kuuluu uloskin päin. 

Niinpä tässä voi todeta, että kurjaa on ollut, mutta nyt justiinsa on ihanaa! Pää alkaa olla taas tasapainossa melatoniinisuihkutuksen kanssa (kiitos Valo Philips), minulla on ihania ystäviä ja mielekästä tekemistä, jonka saan tällä hetkellä suunnitella oman aikatauluni mukaan, lapset ovat pysyneet täyspäisinä tähän teini-ikään saakka, on rakastava mies, hassu koira, oma auto, kohta velaton talo ja matkasuunnitelmia. Juuri nyt en jaksa olla kyyninen tai pelätä tämän hyvän mielen höyräkän katoamista. Nautin siitä ja tästä munnuntaista täysin siemauksin ja häpeilemättä oranssin torkkupeiton alla. Edes lähestyvän maanantain varjo ei sumenna onnea, nyt.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Tosi ees taas

Nyt tekee mieli marmattaa. En todellakaan pidä kylmyydestä, kosteudesta, rännästä enkä pimeydestä. Valitettavaa kannaltasi syksy, nämä kaikki piirteet liittyvät sinuun.

Olen jo kauan epäillyt, että minun olisi pitänyt syntyä johonkin lämpimään, aurinkoa tulvillaan olevaan paikkaan, missä nautitaan aamukahvit ja auringonlaskut terassilla . Mutta kun kelaan elämänfilmiäni taaksepäin, ei se aina ole siltä tuntunut. Lapsena syksyyn liittyi kaiken aloittaminen: koulu alkoi, harrastusryhmät alkoivat. Se ikäänkuin rytmitti vuotta, oli tärkeämpi ajankohta kuin uusi vuosi. Litsuteltiin kumisaappaissa lätäköissä ja hypittiin lehtikasoissa. Oi tuota huoletonta aikaa! Aikuiset haravoivat,vaihtoivat autoihin talvirenkaat, korjasivat talviteloille puutarhakalusteet, kukkaruukut, fillarit, grillit.

Nyt tuo kaikki pitää tehdä itse! Alkuviikosta taistelin tuulta vastaan harava aseenani. Oli tarkoitus puhdistaa etupihan kiveys koivun lehdistä. 5 kottikärryllistä sain ajettua lehtikompostoriin, kunnes tuuli voitti taistelun ja hikisenä ja kiukkuisena painelin kuumaan suihkuun. Piha näytti siltä, että kierroksen voisi aloittaa alusta. Muutama päivä sitten ähisin istuinryhmän terassilta talliin ja pungin niitä tallin ylisille miehen kurotellessa pimeästä pienestä aukosta niitä vastaan. Hiki tuli ja hermo meni. Eilen vaihdoin Syöksysämpylääni talvirenkaat. Piha oli lehtien peitossa, räntäsateen kastelema, eikä todellakaan houkutellut kyykkimään kamaralleen. Mutta vaihdettava oli. Eturenkaiden pultit oli kiristetty huoltamolla pari viikkoa sitten niin tiukalle, että jouduin hyppimään avaajan päällä, että pultit kirskahtivat auki. Taas tuli hiki ja hermo meinasi mennä, mutta "miesten hommissa" ei nainen anna periksi: "Minähän teen tämän, tässä miehiä tarvita!"

Täällä pohjolassa hiissataan tavaroita edestakaisin puolen vuoden välein. Ja tässä iässä puoli vuotta on todella lyhyt aika! Kyllähän minä sen järjellä ymmärrän ja tiedän, että näin pitää toimia, mutta silti se turhauttaa. Olenko siis laiska vai boheemi vai muuten vaan kranttu noitten hommien suhteen? En tiedä, mutta ei tätä vetvoomista tavaroitten kanssa jaksa! Sitä paitsi hiellä ja hiellä on ero. Voi tulla hyvä hiki tai paha hiki. Edellä mainitut aktiviteetit saavat minussa aikaan pahan hien erityksen, ei nauti! Metsässä kuljeskelu, koiralenkit ja lattaritanssi herauttavat hyvän hien.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Tosi mokia

"Siltä, joka osaa nauraa itselleen, ei tule hupia puuttumaan!" Aino Suholan runon viisaat viimeiset sanat. Nuo ovat muodostuneet yhdeksi elämäni motoksi. Onneksi motto kantaa niiden runsaiden surkuhupaisten tilanteiden yli vahvemmin kuin häpeä. Sillä häpeä on se, joka ensimmäisenä puraisee. Nolous ja poskien puna. Sen jälkeen tulee hämmennys hihityksineen ja  kertoessa sattumasta ystävälle jo remakat naurut. 


Pienten lasten kanssahan usein sattuu ja tapahtuu. Kummityttöni olen joutunut vaientamaan lähikaupassa, kun hän kajautti kirkkaalla 3-vuotiaan sopraanollaan pari vanhaa mummoa nähdessään "Mitä noi noita-akat täällä tekee?" Oma tyttäreni pelotteli vilpittömyydellään kanssamatkustajiamme lentokoneessa. Tyttö tuijotti monitorista laskeutumistapahtumaa ja huudahti keskittyneesti "Kohta rysähtää!" Ystävättäreni tyttö istui ostoskärryn istuimessa kolmen vanhana ja pyysi äidiltään yhtä sun toista. Äiti aina torjui mielihalut toteamalla, ettei ole rahaa. Kassalle päästyään tyttö nojautui istuimestaan katsomaan takana jonottavaa miestä ja totesi "Mun äiti onki köyhä!"


Vaan sattuu sitä meille aikuisillekin. Minulle ainakin... Noissa sattumuksissa onkin sitten mukana usein jotain ihmisruumiin alaosiin liittyvää, pieniä lapsuksia. Olimme matkalla mummolaan Itä-Suomeen ja pysähdyimme huoltoasemalle janoa sammuttamaan. Oli olevinaan kiire. Mies jäi tankkaamaan ja minä menin lasten kanssa (tuolloin 4- ja 7-vuotiaat) hakemaan evästä. Tiskillä lapset eivät sitten osanneetkaan päättää minkä väriset tetrat mehua ottaisivat. Äidillä meni hermo: "Se on kuulkaa nyt ihan sama, minkä väriset pillumehut te sieltä valitsette." Rivi takanani vaikeni ja väistelin paheksuvia ja epäuskoisia katseita lompakon pikkurahalokeroon. 


Töissä osutettiin hoitoneuvotteluaikoja apulaisosastonhoitajan kanssa. Ei meinannut yhteistä aikaa löytyä ja tuskastuin: "Katot nyt jonkun ajan parin viikon päähän niin kyllä minä voin sitten omia aikataulujani runkata!" Niinpä... Lapsus, sanoisivat psykoanalyytikot... Olen  kirjoittanut satoja lausuntoja toimintamahdollisuuksien arvioinnista. Käytyäni kerran kotikäynnillä, lausuntoni alkoi pontevasti "Kotikännin perusteella tehdyn arvioinnin mukaan...". Ylilääkäri ihmetteli hoitoneuvottelussa toimintaterapeuttien menetelmiä.


Yläasteella minulta valui viiliä nenästä koulun ruokalassa kunnon räkätyssession päätteeksi. Sairaanhoito-opiston hissistä en päässyt enää omin avuin ulos kun unohdin viiden kerroksen välissä, että ovi onkin manuaalisesti ihan itse aukityönnettävää mallia, ei automaattisesti aukeava. Olisitte nähneet nuoren sairaankuljettaja-opiskelijan ilmeen, kun koputtelin siellä pienen pitkulaisen hissin ikkunan takana, että "voisiko joku tulla päästämään mut täältä ulos?" 


Autoiluun liittyy myös tilanteita, joita seuratessaan ulkopuolinen voi huoletta todeta, että nyt on "reikä ratissa". Lainasin ystäväpariskunnan autoa, kun oma oli korjaamolla. Se oli uudempi ja hienompi kuin oma. Jouduin tankkaamaan ja huoltamolla tuli ongelma. En löytänyt vipua, jolla bensaluukku aukeaa eikä se aukeaisi avaimellakaan. Siispä huoltamon tiskille kysymään, että tietääkö myyjä, miten Opelin bensaluukun saa auki. Tiesi se... Mies otti kannen reunoista kiinni ja pyöräytti. Totesi, että "tää on tällasta manuaalista mallia" ja käveli (aivan selvästi) hartiat hytkyen sisälle. Olin myös manuaalisella tankilla, joten jouduin menemään takaisin sisälle maksamaan menovedet.


Kaupan pihassa raahasin kahta painavaa muovipussia kohti autoa ja sadattelin miehen mielessäni, kun oli jäänyt odottelemaan ja pitämään autoa lämpimänä. Vippasin kassit takapenkille ja istahdin pelkääjän paikalle: "Ja sitten mennään!" Auto ei käynnistynyt ja vierellä oli hiljaista. Katsahdin mieheen, joka ei ollut omani. Katselimme toisiamme hetken hiljaisuuden vallitessa, pyysin anteeksi, otin kassini ja siirsin ne takana olevaan samanlaiseen punaiseen Opeliin oman mieheni hekotellessa partaansa. Arkiko harmaata, kysyn vaan!





torstai 14. lokakuuta 2010

Tosi vanhempia

Parisuhdemarkkinoilla tapahtuu. Nykyisin siellä on melkoinen valikoima miestä ja naista, naitua, eronnutta, karannutta, sinkkua, seukkaavaa, seurustelevaa sinkkua, nimellisesti pariutunutta, kulissivaimoa, puumaa ja toyboyta. Minä olen fossiili! Ollut naimisissa saman miehen kanssa jo 21 vuotta. Puhtoinen en ole itsekään, en sorru sellaista väittämään. Kuitenkaan tässä jutussa fokus ei ole meissä aikuisissa (no, ehkä sekundaarisesti). Lähinnä huoleni kohdistuu perheiden jälkikasvuun. Eikä siinäkään malliin, minkä vanhemmat touhuamisillaan antavat vaan aikaan ja huomioon, joka touhuamiselta lapsille jää. Se nimittäin ei välttämättä ole kovin laadukasta! Tässä puhuu sekä kahden teinin äiti, että terapeutti, joka näkee haavoittuneita nuoria.

Sosiaalinen paine pariutua eron jälkeen vaikuttaa olevan suuri ja painava. Kun sinkut lähtevät toteuttamaan itseään (ja kilpailemaan ex-puolisonsa kanssa siitä, kummalla on ennemmin uusi), miten jaksavat kotona teinit, jotka painivat omissa murrosongelmissaan? Osa vanhemmista näkee 12-16-vuotiaat jo niin isoina ihmisinä, että pärjäävät kyllä, jopa viikonlopun yksin kotona. Teknisesti pärjäävät: yläkoululaisille on opetettu kotitaloudessa ruoanlaittoa ja terveystiedossa hygienian hoitoa. Miten on turvallisuuden tunteen laita? Nyt kuulen vastauksia, että kännykällä saa aina kiinni, kun tarve vaatii. Siis mobiilimukuloita? Etävanhempia? Missä syli, hali? Paikka, jossa olla vielä lapsi? Sillä lapsia nämä ihmiset vielä ovat. Yksin oleminen ja liian varhainen vastuun kantaminen eivät kasvata lapsesta itsenäistä, vastuullista aikuista. Ei sitä tee liiallinen paapominenkaan. Miten olisi riittävä vanhemmuus ohjauksineen, läsnäolon taito ja yhdessä tekeminen?

Juttelin kerran ihmisen kanssa, joka oli eronnut ja avioitunut uudelleen. Molemmilla omat lapset ja yksi yhteinen. Yritettiin tietenkin järjestää niin, että omat lapset olisivat toisilla vanhemmillaan samana viikonloppuna, mutta sitten tulikin tenkkapoo: mihin laittaa tämä yhteinen noina viikonloppuina? Kun ei koskaan ole omaa yhteistä aikaa. Olin äimänä. Mihin itse olin omani laittanut, kun tuli oman ajan tarve? Mummot asuvat 300 kilometrin päässä, oli muutettu vieraalle paikkakunnalle ja tuttavapiiri vielä olematon. En mihinkään, ellei systeri sattunut satunnaisesti ottamaan hoitoonsa. Onko meidän aikuisten ensisijainen tehtävä järjestää omaa aikaa vai olla vanhempia? Nuo eivät sulje pois toisiaan. Liiallinen itsekkyys sulkee toisen.

Onko meillä aikuisilla koskaan riittävästi omaa aikaa? Olen saanut nähdä, miten tappelu syntyy siitä, kumman vanhemman luona lapset ovat, kun kaupungilla olisi mielenkiintoinen tapahtuma, johon molemmat haluaisivat osallistua. Miltähän mahtaa lapsesta tuntua, kun toinen vanhemmista ottaa hänet hieman pitkin hampain hoteisiinsa vastoin omia tarpeitaan?

Onhan se 18 vuotta aika pitkä aika. Sen se vaatii, että lapsen saa täysi-ikäiseksi. Sillä sitä ennen hän ei sitä ole! Mietin, että tavallaan lapsi on vanhempiensa tärkein cv. Millaisen cv:n sinä haluat maailmalle näyttää?

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Tosi ahasta

Jos mie vihaan määrittelyy, ni kyl mie ehkä viel enemmän vihaan oletuksii. 

Älä tuomitse minuu miun vaaleuen takia, älä paa potilaitten muottii, äläkä väitä, et mie terapeuttina hoijan omii ongelmii. Ajattelet sie tosissaa, et jos mie lihon, mie tyhmenen joka kilo tai et mie oon erikoisuuen tavottelija vaa sen tähe, et mie puen päälle sen vinohelmasen oranssin tunikan? Se, et mie oon koiran emäntä, ei tee miust seurallisempaa ku kissan omistaja. Aika pitkälle mie kuitekii oon päässy, vaik vaihoinkii siun kauhukses harrastusta vuuen välei. Miuha ei koskaa pitäny saaha saatettuu mitää loppuu. Nii kaua ku sie oletat, sie oot väärässä. Mie oon mikä oon. Jos on jotai kysyttävää, kysy!

Hurri on turha kieli. Katot merkitsevästi, ku mie kysyn miun pojalta sanoja kokeesee. Ryssät tulee ja vievät parraat rantatontit. Suomalaisena naisena mie en tunne kiimaa tummaihoisii miehii kohtaa, vaik tanssinkii salsaa. Piä sie se iha omana fantasianas! Vievät työpaikat suomalaisilta. Hyväosaset tänne tulee. Liian laiskoja ovat somalit, suomalaiste varoilla ne elää. Hei päättäsit jo, vievätkö työt vai rahat!

Nii ja sit on vielä tuo omituine monituhatvuotinen sota Sateenkaarikansa vastaan Raamattu! Voi hyvää päivää, en mie jaksa! Mitähä ne siel muinaisel Lesbos-saarella tekivät? Entäs Aleksanteri Suuren aikaan? Ja korkeeta kulttuuriakii siitä viel synty. Eiköhä tuo nyt oo jo aika vanha ilmiö tuo samaa sukupuolta olevien väline rakkaus. Voisko joku miettii, millasii kaikenlaisii rakkauen muotoja sitä oikeesti on: äidin rakkaus, isän rakkaus, ystävän rakkaus, lähimmäisen rakkaus...

Miten työ hyvät ihmiset mietitte? Aatteletteko työ heti uuen ihmisen tavatessanne, mite hää suorittaa aktinsa? Homous ja lesbous ku taijetaa nähä enssijasesti seksinä. Seurasin kakkosen homoiltaa tiistaina. Sinnehä oli tullu niin nasevii tekstareita. Timpuri kirjotti:"Paneloin kattoa ja huomasin, että urosponttiin sopii vain naaraspontti." Ahaa! "Kukaan ei ole tullut maailmaan peräsuolen kautta..." Hmmm... Mihi se ihminen siitä välistä jäi? Kaik Sateenkaari-ihmiset, joihin oon saanu tutustuu, ovat ajattelevii ja tuntevii ihmisii (voisin mie väittää härskisti, et monta kertaa jopa tavan heteroo lämpimämpii). Miun mielest heiän ajatus rakkauesta on jossai paljon syvemmällä ku rinnois, persees tai välilihan alueella. Se tavottaa ihan sydänalan! Onneks ohjelmas oli ihana Elsa Saisio (ihan heteroihmine vaik onkii kaks äitii). Hää oli seurannu keskustelijoita yhteiskuljetuksen aikana ja tehny hyviä havaintoja. Homopositiiviset olivat keskustelleet keskenää ilman proseduurii. Homonegatiivisilla oli lunttilaput, joist hyö tankkas iltaa varte tehneitää terävii muistiinpanojaa. Mietitää tuota!

Papereist puhujat vetosivat Raamattuun ja ihmettelivät, et miten homo- ja lesboparit toteuttaa sen mukasii oppeja, niinku nyt esim. et lisääntykää ja täyttäkää maa. Haloo! Vieläks tänne ylikansotetulle pallolle tarvitaa enemmä väkee? Ja jos ne oikeesti haluais, et myös Sateenkaarilaiset lisääntyis, nii antasivat sit adoptio-oikeuen. Maailmas on niin paljo lapspoloja ilman kunnon vanhempia, et kyl sielt muutama meille mahtuis. On Suomes läänii!

Maailma muuttu, muuttuuko ihmine? Taitaa muuttuu vaa asenteellisesti ahtaampaa suuntaa. Onneks mainosala on keksiny vähän vetää rajoja laakeemmalle. Rockilla pyörii isä, Stigu ja aikuinen poika, telkkarissa pikkupoika ihmettelee, et miks Teemul on kaks isää ja miul vaa yks. Nii-i. Lapsille asia onkii varmaa paljo helpompi ku meille aikuisille. Ei miun lapsuues vanhemmat ees puhuneet homoist ja lesboist. Päivittelyyn riittii ruåttinkieli tai lävistys nenässä. Nykysii mukulat tietää jo nää asiat. Miun tyttö päiväkodis viien vanhana oli terhakkaana kutsumas kavereitaan välipalalle: "Tänne vaan kaik homot ja lesbot. Ruoka-aika!"


tiistai 12. lokakuuta 2010

Tosi määrittelyä

Tiesittekö, että olen pulskea, keski-ikäinen ja vakituisessa työsuhteessa kellivä eliitin edustaja? Löysin itseni sunnuntain IS:n kolumnista. Siinä nimittäin Moilasen Anne määrittelee vuorotteluvapaalla olevan ihmisen. Fb:n analyysin mukaan olen myös reippaasti ylipainoinen, tilinauhan ja tutkimusten mukaan pienituloinen ja työkavereitteni mielestä aina iloinen (tervetuloa kotiin katsomaan tätä riemullista virnistystä!). Mistä näistä tunnistan itseni? Mikä määrittelee ihmisen?

Tiedämme, että tapaamisen ensimmäiset viisi sekuntia ovat ratkaisevat ja tuota mielikuvaa on vaikea murtaa myöhemmin. Luojan kiitos sellaistakin tapahtuu. Ihminen määrittyy toiselle lähinnä ulkoisen habituksensa mukaan ( noh, nopeimmat ovat siinä ajassa ehtineet jo jotain sanomaankin): naama, kättelytyyli, vaatetus. Siinäkö se sitten on, ihmisyyden mitta?

- Sen kättely kuin lehmän henkäys tai löysä lahna, ei sellaista ihmistä voi töihin ottaa!
- Ei katsonut silmiin, ei luotettava, jotain filunkia siinä on!
- Tuollainen takkutukka ja lävistyskin nenässä...
- Hakemuksen mukaan vaan ammattikoulupohja. Näkihän sen heti!
- Materialistinen tyyppi: Vuittonin laukku ja kalliin näköiset kengät.

Voi ihmispoloja, joilla oli huono hetki, bad hair day, ujot ihmiset, rikkaat ihmiset, köyhät, ylensyöneet ja -juoneet, korkeasti koulutetut ja kouluttamattomat...

Okei. Pieleen voi mennä pidemmänkin tuttavuuden jälkeen. Vuorovaikutukseen astuvat mukaan kaverit Kateus, Mustasukkaisuus, Vertailu ja Kilpailu (ehkäpä jokunen muukin vähäpätöisempi tyyppi). Itse olen tullut määritellyksi tuohon materialistien porukkaan erään vanhan tuttavan taholta. Olenhan velkainen talon omistaja ja perheessä on peräti kaksi autoa ja koira, matkustelemme kerran vuodessa (joskus jopa kaksi) ulkomaillekin. Minulle materialisti on ihminen, jolle mikään ei riitä. Tavara tuo hetken onnen ja hallinnan tunteen, mutta pian on hankittava lisää, parempaa, kalliimpaa, statusarvoltaan hohdokkaampaa ja voi, miten tyhjät tynnyrit kolisevat! Materialisti ei ole välttämättä se hyvätuloinen, joka voi oikeasti ostaa kaiken,mitä haluaa. Materialisti voi olla se ihminen, joka haluaa näyttää parempituloiselta kuin on ja vedota kanssaihmisiin tuolla viiden ensisekunnin vaikutuksella. Onnellinen kaiken sen kaman keskellä?

Olen tullut tituleeratuksi Rouva Toimitusjohtajana. What? Onko minulla joku firma pyöritettävänä? (Olisinko ehkä yrityksen nimeltä PERHE toimitusjohtaja?) En halua myöskään tulla määritellyksi miehen kautta. Vastaukseni tuossa tilanteessa oli "Satu vaan! Se sama vanha!" Tittelimaailma onkin sitten ihan oma sfäärinsä. Jotkut ovat siitä jopa kipeitä.

Vihaan määrityksiä! Varsinkin vajaita ja väärin perustein tehtyjä. Haluan määrittää itse itseni, ja idealistina uskoa siihen, että ihmisyys on ainoa määre joka merkitsee. Elokuvassa Australia Jackman määrittelee ihmisyyden loistavasti:

Monet omistavat maata, tavaraa, ihmisiä.
Ne tuovat turvaa, mutta ne voi menettää.
Loppujen lopuksi ihminen omistaa vain tarinansa. 
Pyrin hyvään tarinaan.


Eikö lopun kaiken merkitystä ole vain  sillä, miten kohtelet ja annat kohdella itseäsi ja toisia! 



maanantai 11. lokakuuta 2010

Tosi kirkasta valoa!

Ihminen on elukka! Sen lisäksi, että olemme halujemme orjia, olemme luontokappaleita, joita luonnon ilmiöt ohjailevat. Vaikka kuinka yritämme nousta animaalisuuden yläpuolelle ja karistaa alkukantaisuuden iholtamme, karvat kasvaa ja hormoonit hyrrää. Yleensä kerran kuussa estrogeeni-oksitosiini-progesteroni-purkaukset saavat aikaan järjettömän siivousvimman. Ennen tuota ulkoista ja sisäistä puhdistautumista feromonit heittävät kärrynpyörää molemmissa päissä ja himot hyrräävät.  Ja nyt syksyllä kaiken tuon lisäksi on taas meneillään järjetön melatoniinisuihku!

Syyskuun lopussa se alkaa, kaamea tajunnan vievä väsymys. Päästään lokakuun puolelle ja johan kiukuttaa, ahdistaa ja ahmittaa. Kaikki klassiset kaamosmasennuksen oireet. Ja ei usko ihminen, että tuossa uneliaisuusvaiheessa jo pitäisi reagoida. Kitkuttaa ja ajattelee vaan olevansa hieman ylirasittunut. Jos vaikka tänä syksynä en tarvitsisikaan sitä tilaavievää kirkasvalolamppua keittiön pöydälle. Sitten kun henki enää pihisee rinnassa ja parku tulee pienimmästäkin asiasta sen tulee hakeneeksi varastosta. Menee muutama päivä ja olo alkaa helpottaa. Weird! "Huuhaata", sanovat jotkut. "Kyllähän kaikki parantaa, jos tarpeeksi uskoo", näen ajatuskuplat ihmisten päiden päällä.

Valo Philips on asunut meillä nyt 10 vuotta. Hyvin on palvellut. Ensimmäisenä syksynä naapurit luulivat ufon laskeutuneen keittiöön, kun ohi ajaessaan olivat sokaistua. Lienee hoitanut siis myös koko kulmakuntaa! Toissa syksynä matkustimme Turkkiin ja kas, olo oli koko syksyn helpompi. Vuosien aikana olen myös huomannut, että mitä mahtavampi (kuumempi ja aurinkoisempi) kesä, sitä kurjemmin päänuppi voi valon vähetessä syksyllä. Nyt on siis ankeat ajat! Ja meitä on paljon täällä pohjoisella pallon puoliskolla: jopa 10 % tuntee nahoissaan ja nupissaan kaihomieltä, ärtymystä, väsymystä ja mielihyvän puutetta.

Nyt paistaa aurinko. Tänä aamuna oli helpompi herätä. Tornadomaisen siivoamissession jälkeen istahdin valoon pöydän ääreen, söin Activiani ja join kupin vaniljalattea. Havahduin ajatukseen, että olen aina tuntenut olevani syntynyt väärään kulttuuriin. Ehkä se onkin vain väärä leveyspiiri. Sisälläni asuva tumma ja pitkäsäärinen latinokaunotar kärsii hiljaa vaaleassa persjalkaisessa kehossani herätäkseen taas eloon maalis-huhtikuulla.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Tositeinii

Sunnuntai. Tunti junassa Pasilasta Hämeenlinnaan. Käytävän toisella puolella 4 parikymppistä käyvät äänekästä älyllistä (?) keskustelua ja pakottavat vaunullisen väsyneitä ihmisiä kuuntelemaan itseään. Edes kännykkään puhuva matkustuskumppani ei ota aivoon niin kuin tuo nelikko. HIGHLIGHTS: "Ei oliivit lennä, imetään oliivia" lienee järkevintä mitä naapurista kuulin. "Ei Bemarin takapenkillä mahdu. Sitä paitsi Bemari on homojen auto." Toisella kundilla oli kuulemma liian pieni ja toisella toooooosi iso (vaimeammalla äänellä: kassi). "Mitä... muna suussa? Olisko parempi munat suussa? Niinku monikkona."

Ei täti meinannut jaksaa kuulkaa! Ei sillä, ettenkö kestäisi kaksimielisyyttä. Viljelen sitä ajoittain itsekin ansiokkaasti. Voisin hyvin laatia ravintolaan sananmuunnos-menyn:

Viron pottuja ja Kelkkasilliä
Kipakoita nakkeja ja Kiva kokkeli
Kuiva ja naseva Kinkkuruukku
Jaffaa pennuille
Viskiä tutuille 
Karjalan olut
lopuksi sumpit pihisemään ja kakkua alussa


Kokkina tänään Vellu Pirinen.

Onnistuu! Nyt kuitenkin sieraimeni kalvotti energiajuoman makea löyhkä. Korvakäytäväni täyttyivät ruumiin nesteistä ja testosteronista, tyttöjen kimakasta kikatuksesta ja pääni sisäisestä puheesta "vielä jaksaa, puoli tuntia... vartti... 5 minuuttia..." ULOS! Säälinsekaisin tuntein jäin kyydistä kirpakkaaseen syysilmaan ja tunsin suunnatonta myötätuntoa vaunun muita matkustajia kohtaan: nelikko jatkoi matkaansa Tampereelle! Tolkuttomat mullikat!

lauantai 9. lokakuuta 2010

Tosi kallista!

Elämä on! Niin on! Päivä vietetty ostoskesskuksissa; Kamppi, Forum, Sokos. Brändiä brändin perään, euroa euron perään. Tuli äkkiä kirpputoreja ikävä. Brändin takaa ei paljastunut yhtään luonnetta. Siistiä, ruskeaa, harmaata, mustaa, hieman luumunpunaista, sliipattua ja KALLISTA! En ala kyllä!

Minä parantumaton kenkä- ja vaatefriikki en löytänyt itselleni mitään! Edellisviikolla teimme ystävättären kanssa UFF-kierroksen Hesan liikkeisiin ja kotiin oli viemisinä kengät, housut ja paita. Vaikkei kirppishinnatkaan enää kohdillaan ole, niin siellä kuitenkin huomaa kiinnostuvansa useammasta vaatteesta mielenkiintoisen kuosin tai leikkauksen takia. Olenko minä tullut vanhaksi vai muotisuunnittelijat liian nuoriksi? Nyt ei kohtaa tarjonta tarvetta. Muttei kyllä näköjään teinienkään kohdalla!

Siis olin ostoksilla koko perheen voimin. Miehellä meni hermo jo kolmannen kaupan kohdalla. Ei ymmärtänyt, miksei voida ostaa sopivaa ja hyväksi todettua heti ja sillä siisti. Miehet! No sitten teinit: Toinen tarvitsi skeittikengät, chinosit ja ruutupaidan, toisella oli tregginseissä reikä haaroissa, kulki reidet yhdessä. Uudet piti ostaa sekä kiva huppari, jos löytyy. No ei löytynyt. Tarjontaa oli vaikka millä mitalla, mutta ei edes kamalan krantun 13-vuotiaan mieli tehnyt mitään niistä. Ei ylittänyt persoonallisuuskynnystä. Tylsiä värejä ja valuvia säkkejä! Housut sentään vaihtuivat ehjiin. Vastaan käveli muotinukkeja, pyysin ihan oikealta anteeksi, kun häneen törmäsin. Ei vastannut, tuijotti vaan tyhjin silmin. Hei oikeasti, ei siellä erota kuka hengittää ja kuka ei!

perjantai 8. lokakuuta 2010

Satu ja eka tosi

Ystäviäni on paennut Naamakirjan taikapiiristä. Minulle Fb on sosiaalinen tarjotin, jolta voi valita sopivimmat makupalat. Toiset seuraavat Big Brotheria. Juu-u, samat elementit ne ovat sielläkin: ole esillä tai syrjäydy! Näinkö on? Liian koukuttavaa! Liian pinnallista! Vie liikaa aikaa! Miten annat sen viedä? Miten riippuvainen olet sosiaalisesta näkyvyydestä? Mitä haluat itsestäsi viestiä? Lapset vievät toistensa lapioita hiekkalaatikolla, leikkivät sotaa kuulapyssyillä. Aikuiset sivaltelevat sanan säilällä.

Naamakirjan sosiaaliset pelit ovat mielenkiintoista seurattavaa. Paikalla on vakiojoukko samoihin aikoihin. Läsnäolo riippuu työ- ja perhetilanteesta, ruokailu- ja saunomisajoista, harrastuksista, siitä, tuleeko tv:stä urheilua, tietyn tyyppinen sarja vai elokuvaa. Toisille Naamakirjassa pääasia on kaverien paljous, toisille chattaaminen kauempana asuvien kavereiden kanssa. Jotkut tiedottavat ja kyselevät, joillain on kantaaottavaa sanottavaa, mielenkiintoisia linkkejä jaettavaksi. Mitä pidempään Fb:ssa toimii, sitä selkeämpinä ihmisten profiilit piirtyvät. Saat kommentteja, jos kirjoitat raflaavasti hieman paisutellen päivän tapahtumista. Huomio on myös taattu aktiivifeissaajalle, joka yhtäkkiä vetäytyykin hiljaisuuteen ja ilmiintyy sieltä ikään kuin helmeä simpukassa kypsyteltyään.

Olen törmännyt entisen kaverin luomaan "varjoprofiiliin", joka on ikähygienisesti käyttäjäystävällisempi: 10 vuotta lihallista minää nuorempi. Wannabeyoung! Ihmisiä on poistettu ei-toivottuna kaverilistalta, annettu ymmärtää ja osoitettu paikkaa. Kaikkein läheisimpien välille syntyy hyvin nopeasti salakieli, ammattikunnan kesken sisäpiirihuumori.

Sitten on vielä Fb-mustasukkaisuus. Kuka on kenenkin kaveri ja millä kriteerein? Onko niin että seurustelunsa aloittaneet parit eivät ensimmäiseksi esittelekään kumppanilleen kotiväkeään vaan käyvät läpi Naamakirjakaverit? Siitä kyllä varmasti oppii tuntemaan toisen paremmin kuin pelkistä vanhemmista ja sisaruksista! Millaisiin ryhmiin kuulut, kenen aatteen takana seisot!