Tosi mokia

"Siltä, joka osaa nauraa itselleen, ei tule hupia puuttumaan!" Aino Suholan runon viisaat viimeiset sanat. Nuo ovat muodostuneet yhdeksi elämäni motoksi. Onneksi motto kantaa niiden runsaiden surkuhupaisten tilanteiden yli vahvemmin kuin häpeä. Sillä häpeä on se, joka ensimmäisenä puraisee. Nolous ja poskien puna. Sen jälkeen tulee hämmennys hihityksineen ja  kertoessa sattumasta ystävälle jo remakat naurut. 


Pienten lasten kanssahan usein sattuu ja tapahtuu. Kummityttöni olen joutunut vaientamaan lähikaupassa, kun hän kajautti kirkkaalla 3-vuotiaan sopraanollaan pari vanhaa mummoa nähdessään "Mitä noi noita-akat täällä tekee?" Oma tyttäreni pelotteli vilpittömyydellään kanssamatkustajiamme lentokoneessa. Tyttö tuijotti monitorista laskeutumistapahtumaa ja huudahti keskittyneesti "Kohta rysähtää!" Ystävättäreni tyttö istui ostoskärryn istuimessa kolmen vanhana ja pyysi äidiltään yhtä sun toista. Äiti aina torjui mielihalut toteamalla, ettei ole rahaa. Kassalle päästyään tyttö nojautui istuimestaan katsomaan takana jonottavaa miestä ja totesi "Mun äiti onki köyhä!"


Vaan sattuu sitä meille aikuisillekin. Minulle ainakin... Noissa sattumuksissa onkin sitten mukana usein jotain ihmisruumiin alaosiin liittyvää, pieniä lapsuksia. Olimme matkalla mummolaan Itä-Suomeen ja pysähdyimme huoltoasemalle janoa sammuttamaan. Oli olevinaan kiire. Mies jäi tankkaamaan ja minä menin lasten kanssa (tuolloin 4- ja 7-vuotiaat) hakemaan evästä. Tiskillä lapset eivät sitten osanneetkaan päättää minkä väriset tetrat mehua ottaisivat. Äidillä meni hermo: "Se on kuulkaa nyt ihan sama, minkä väriset pillumehut te sieltä valitsette." Rivi takanani vaikeni ja väistelin paheksuvia ja epäuskoisia katseita lompakon pikkurahalokeroon. 


Töissä osutettiin hoitoneuvotteluaikoja apulaisosastonhoitajan kanssa. Ei meinannut yhteistä aikaa löytyä ja tuskastuin: "Katot nyt jonkun ajan parin viikon päähän niin kyllä minä voin sitten omia aikataulujani runkata!" Niinpä... Lapsus, sanoisivat psykoanalyytikot... Olen  kirjoittanut satoja lausuntoja toimintamahdollisuuksien arvioinnista. Käytyäni kerran kotikäynnillä, lausuntoni alkoi pontevasti "Kotikännin perusteella tehdyn arvioinnin mukaan...". Ylilääkäri ihmetteli hoitoneuvottelussa toimintaterapeuttien menetelmiä.


Yläasteella minulta valui viiliä nenästä koulun ruokalassa kunnon räkätyssession päätteeksi. Sairaanhoito-opiston hissistä en päässyt enää omin avuin ulos kun unohdin viiden kerroksen välissä, että ovi onkin manuaalisesti ihan itse aukityönnettävää mallia, ei automaattisesti aukeava. Olisitte nähneet nuoren sairaankuljettaja-opiskelijan ilmeen, kun koputtelin siellä pienen pitkulaisen hissin ikkunan takana, että "voisiko joku tulla päästämään mut täältä ulos?" 


Autoiluun liittyy myös tilanteita, joita seuratessaan ulkopuolinen voi huoletta todeta, että nyt on "reikä ratissa". Lainasin ystäväpariskunnan autoa, kun oma oli korjaamolla. Se oli uudempi ja hienompi kuin oma. Jouduin tankkaamaan ja huoltamolla tuli ongelma. En löytänyt vipua, jolla bensaluukku aukeaa eikä se aukeaisi avaimellakaan. Siispä huoltamon tiskille kysymään, että tietääkö myyjä, miten Opelin bensaluukun saa auki. Tiesi se... Mies otti kannen reunoista kiinni ja pyöräytti. Totesi, että "tää on tällasta manuaalista mallia" ja käveli (aivan selvästi) hartiat hytkyen sisälle. Olin myös manuaalisella tankilla, joten jouduin menemään takaisin sisälle maksamaan menovedet.


Kaupan pihassa raahasin kahta painavaa muovipussia kohti autoa ja sadattelin miehen mielessäni, kun oli jäänyt odottelemaan ja pitämään autoa lämpimänä. Vippasin kassit takapenkille ja istahdin pelkääjän paikalle: "Ja sitten mennään!" Auto ei käynnistynyt ja vierellä oli hiljaista. Katsahdin mieheen, joka ei ollut omani. Katselimme toisiamme hetken hiljaisuuden vallitessa, pyysin anteeksi, otin kassini ja siirsin ne takana olevaan samanlaiseen punaiseen Opeliin oman mieheni hekotellessa partaansa. Arkiko harmaata, kysyn vaan!