tiistai 26. huhtikuuta 2011

Tosi päivityksiä

Tietokone tarjoaa uusia päivityksiä joka kerran sen avatessani. Tv päivittää maksullisten kanaviensa listan tarvittaessa. Kännykän voi päivittää uusimpaan moodiin käyttämällä huollossa ja operaattorin puhelinmyyjä haluaa päivittää käyttämäni liittymän tarkoituksenmukaisempaan.

Teineillä on viime viikkoina ollut Fb-päivityksissä lauseita "Se tunne, kun....". Minun viime päivieni lause kuuluu "Se tunne, kun huomaat ihmetteleväsi, että juna meni jo!" En tajua kieltä, jota alle kaksikymppiset puhuvat. En muista, miltä tuntuu olla 14v. Nykyisin en enää edes tiedä, miltä se voisi tuntua, koska aika on muuttunut niin valtavasti omasta teiniydestäni. Uusi tallentava digiboxi saa ahdistukseni nousemaan. En jaksa alkaa opetella sen käyttöä ja taas uutta kaukosäädintä. Panee naisen päivittelemään! Ennen minä olin perheessä se, joka ajasti videonauhurin!

On kuin palohälytin piippaisi patterin voimien ehdyttyä. Patterikäyttöisessä cd-soittimessa vouvaa miesääninen Anna Puu. Kovalevyllä käyttämätöntä tilaa, non! Voisiko joku päivittää minun aivoni?

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Tosi hupstikki

O H O !!!

Minulle sattuu hupstikkeja harva se viikko.
* Pekonilla höystetty kinkkukiusaus ei maistukaan sille, mille olin kuvitellut. Teini kieltäytyy syömästä!
* Virkattu systeemi, jonka oli tarkoitus näyttää kaulahuivilta, kiertyykin omituiselle spiraalille.
* Käsillä on tarkkuutta vaativa maalauksen vaihe, joku tulee ovesta ja säikähdän.
* Olen saanut tiskikoneen miltei täyteen. Ylätasolle mahtuu vielä yksi lasi. Nappaan tiskipöydältä jalallisen viinilasin. Se kopsahtaa pöydän laitaan, irtoaa kädestä ja päätyy sirpaleina koneen pohjalle.
* Peruutan parkkipaikalla onnistuneista ostoksista onnellisena. Kuolleesta kulmasta peruuttaa tismalleen samaan aikaan iso musta Volvo ja kups! Persukset osuvat yhteen.
* Viinikellarin avajaisissa on 12 ihmistä. Tuon tarjottimellisen kuohuviinilaseja kellariin, nostan tarjotinta takan reunalle ja lasit alkavat liukua... Sirpaleita!
* Teen muoviseen kukkaruukkuun reikää saksilla. Työväline lipeää ruukun toisella puolella olevaan keskisormeen ja puutarhuri meinaa pyörtyä.
* Leivon sämpylöitä. Ne kohoavat kauniiksi uunin lämmössä. Olen unohtanut laittaa ajastimen päälle. Kohta käy käry!

H U P S !!!!

"Ei siitä liiviä tullut, tuli tuluskukkaro... Verta ja suolen pätkiä... Kurmeesta tulee karmeeta... Silloin on käsillä hupstikki! Ihana määritelmä, jonka löysin uusimmasta Olivia-lehdestä: Käsitöiden tai ruuanlaiton ratkaiseva vaihe. Ennen hupstikkia työ sujui hyvin, mutta hupstikin jälkeen kaikki on pilalla.

K Ä Ä K !!!!

Vaan ei hätää! Se joka osaa itselleen nauraa, häneltä ei tule hupia puuttumaan!    


=0)

torstai 21. huhtikuuta 2011

Tosi tavallinen päivä

Aamulla kello herättää 6.55. Joudun pujottelemaan jalkeille, koska koira makaa aamun raukeana jalkojeni välissä peiton päällä. Katsoo minua syyttäen uniensa häirinnästä. Vessaan. Lattia on jo viileä, koska lämmitys on kytketty pois. Pöntöltä altaalle. Pesen kasvoni ja hampaani. Suin hiukset ja totean, että tänään riittää kiharanvirkistäjä.

Vaatteet. En meinaa mahtua vaatehuoneen ovesta. Likapyykkikori tursuaa yli. Seuraavaksi minut yrittää kampittaa kesäkenkäpussi, jota pengoin toiveikkaana lumien sulettua. Tänään on oranssi päivä. Farkkuhame, sukkahousut ja lyhythihainen neule. Takaisin vessaan. Pohjustan naaman, maalaan silmät, laitan lasit silmille.

Lasken juomalasiin vettä ja upotan siihen vitamiiniporetabletin. Syön Activian leseillä. Oma lapsi ja toinen teini Sitikkaan. Heidät tiputan kyydistä Hätilänmäellä. Automatka päiväosastolle kestää vartin. Ruuhkassa ehdin tekstata ystävättärelle aamuterveiset. Pari viikkoa aiemmin tehdyt -nyt jo poltetut- savityöt auton takapenkiltä kainaloon. Taiteilen alaoven auki. Olo on, kuten tavallista, kuin Kassi-Almalla.

Tiimiaamu. Kahvi vaniljasokerilla, sokerilla ja maidolla osaston keittiöstä mukaan työhuoneeseen. Käymme läpi jonossa olevat kuntoutujat, kiireellisyydet ja jaksolla olevien kuntoutujien akuutit asiat. Toiminnallinen ryhmä. Kuntoutujat haluavat tehdä omia projektejaan. Toimin ohjaajana, apukäsinä, tsempparina. Keskustelemme vaativuudesta, joka riivaa, hyvästä olosta, josta ei osaa nauttia kun pelottaa, että seuraava railo on odottamassa. Joku nostaa puheenaiheeksi muutoksen ja mitä se aiheuttaa ihmissuhdedynamiikassa.

Lounastauolla käyn Askartelukaupassa täydentämässä varastoja. Ehdin myös hakea lähi-Siwasta askartelutukusta tilaamani paketin. Samalla ostan itselleni lounaan: banaanin, pikapuuropusseja, cashew-pähkinöitä ja Frezzan. Lasken sen varaan, että seuraava kuntoutuja tulee myöhässä. Hän ei tule lainkaan. On nukkunut pommiin. Ehdin syödä rauhassa.

Iltapäivä alkaa kirjaamistöillä. Laitan potilaspapereihin eilisen päättyneen ryhmän loppuarvioinnit ja tulostan loput valokuvat, jotka täytyy ensi viikolla asettaa näyttelyyn poliklinikan seinälle. Sairaanhoitaja tulee huoneeseeni ja pyytää katsomaan "yhtä hienoa juttua". Kuntoutujat ovat lounaan jälkeen inspiroineet valkotaululle kuvan kuntoutumiseen vaikuttavista tekijöistä. Kuvion yläpuolelle on pakko kirjoittaa "HIANO!" Mahtavaa työstämistä!

Puhelin soi. Päivän viimeinen kuntoutuja soittaa ääni maassa olevansa kipeä ja peruu tapaamisen. Häntä edeltävää kuntoutujaa en edes osaa odottaa tulevaksi, mutta hän yllättää minut ja ilmiintyy paikalle. Otamme kupit kahvia. Konsultoin lääkäriä, tarkastan tietoja koneelta, teen esihaastattelun ryhmää varten. Kirjaan tapaamiset ja poisjäännit, pakkaan kassini ja poistun rakennuksesta.

Keskustan kirpputori on jo sulkeutunut. Ajan lemmikkikauppaan, ostan koiralle uuden vinkupallon, vaikka aavistelenkin sen kestävän kasassa vain kymmenisen minuuttia. Ajan toiselle kirppikselle. Vedän vesiperän. Tapan aikaani. Olen sopinut puoli viideksi tapaamisen rautatieasemalle. Ruotsinkielinen toimintaterapiaopiskelija tulee tekemään haastattelua opinnäytetyötään varten: Meningsfulla aktiviteter och depressiva patienter. Hyvä aihe!

Seuraavan tunnin puhun ruotsia suomella höystäen. Kerron toiminnan merkityksestä masennuskuntoutuksessa, annan esimerkkejä toiminnan vaikuttavuudesta ja omista työkaluista. Yllätyn, mistä kaikki ne sanat muistuvat mieleen. Välillä  vaihdan suomelle, jottei synny väärinkäsityksiä. Opiskelija kyllä ymmärtää minua, mutta hänelle suomen puhuminen lienee vielä vaikeampaa kuin minulle ruotsin.

Kotimatkalla tytär soittaa ja kysyy kaverille yökylälupaa. Palautan opiskelijan asemalle kotimatkaansa varten ja ajan kotiin. Mies luukuttaa Korpiklaania youtubesta kotiteatterin kautta. Minua hermostuttaa. Folkheavy vaihtuu Hanoi Rocksiin. Yritän keskittyä tuoreeseen naistenlehteen. Poika soittaa ja pyytää hakemaan skeittiparkista. Otan miehen auton. Stereoista karjuu Turisas. Tärykalvoni pullistelevat. Mies ihmettelee kotona, miten ovat korvat niin kipeät. Mietin, mikä muu perheen miehiä vaivaa, kun musiikkimaku on tuollainen. Koira kaivaa työkassistani kalenterin alta uuden vinkupallonsa. Omatoimisuus kunniaan! Pallo on vinguton kymmenessä minuutissa...

Pilvinen päivä sataa tihkuna alas. Tytär lähtee ystävänsä kanssa lenkille. Juoksevat kolmen kilometrin matkan. Laitan possupihvit, jotka miehen piti laittaa. Perhe syö eteläeurooppalaisittain myöhään illalla. Saunon perheen miesten kanssa ja uppoudun koneelle.

Normipäiväkö? En osaa määritellä tavallista työpäivää. Tilanteet vaihtelevat, kuntoutujia tulee ja menee, joskus en muista ryhmäläisieni sukunimiä (mikä vaikeuttaa dokumentointia). Joskus keskustelen kuntoutujan kanssa, toisen luona käyn kotikäynnillä, yhden kanssa asiointiharjoituksissa keskustan kahvilassa. Arviointiryhmässä toiminnot vaihtelevat viikottain neljän viikon sykleissä ja vuorovaikutusryhmässä heilumme digikameroitten kanssa Kaupungipuistossa tai ripustamme kuvistamme näyttelyä. Tiimit, kokoukset ja kehittämispalaverit, sekundaarinen potilastyö ja hankinnat.

Kotona ylimääräinen luppoaika mitataan puolen tunnin pätkinä per päivä, hetkinä sohvalla lehti tai kannettava tietokone sylissä, saunan lauteilla selällään tai lenkillä koiran kanssa. Eilen olin laulamassa. Viime viikolla maahanmuuttajien suomen keskustelukerhossa ja ohjaamassa kirjoittajaryhmää.

Iltapalan jälkeen kutsuu kirja vuoteeseen. Nyt on menossa Nikki Frenchin What to do when someone dies? Koukuttaa. Ennen lukunautintoa hampaiden ja naaman pesu, yövoiteet iholle, päiväkirjaan jokunen sana.

Elämä on täyttä. Tämän päivän päätän hyräillen Susanna Haaviston kaunista kaunista kappaletta Odotusta Pariisissa: "I love you in the morning, love you when we go to bed. These are all the words we ever said!"

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Tosi juntteilua

Eilen olivat vaalit. Eilisiltana otti päähän. Tuli mietittyä (ääneen ja tekstinä), mihin tämä maa on menossa. Pohdin maasta pakoa, muuttoa Barcelonaan! Huomasin, että suurin osa Fb-kavereistani oli samoilla linjoilla. Ketkä siis olivat niitä, jotka äänestivät persuja?

Kuulin heitä kutsuttavan punaniskajunteiksi, sovinistisioiksi, natseiksi. Näinkö on? Naamakirjaan perustettiin pakolaisleiriä Lontooseen, vuokrattiin asuntoa neljäksi seuraavaksi vuodeksi. Kyllä, olen itsekin hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Tiedän, että meillä on omankin maan asioissa hoidettavaa: köyhyysrajan alapuolella elää aivan liian moni suomalainen, on liikaa työttömyyttä ja päihdeongelmaa. Poistuvatko nämä ongelmat sillä, että vedetään rahahanat  Suomen rajojen ulkopuolelle kiinni? Ei sillä ainakaan turvata sitä, että joku ulkopuolelta rientäisi meitä auttamaan, jos joudumme syöksykierteeseen. Yksin en minä ainakaan haluaisi olla.

Lähtisin pohtimaan asenteita. Miten saisimme omat ongelmamme ratkaistua? Siihen tarvitaan jokaisen henkilökohtaista panosta, mutta myös rutkasti yhteistyötä.

Työllistyminen on yhteiskunnallinen asia, mutta myös paljolti kiinni siitä, miten siihen suhtautuu. Se on minun silmissäni muutakin kuin rahan ansaitsemista. Hymiskööt nyt jotkut, että helppohan se on siellä sanoa, on vakityö, talot ja kaikki. Ihan omilla ansioilla siipan kanssa hankittuja kaikki. Ajattelen työllistymistä rahan ansaitsemisen lisäksi mielekkäänä toimintana. Törmään usein asenteeseen, ettei kannata mennä töihin, koska edut menee! Ja saavutetuista eduistahan ei luovuta. Nehän saattaa vielä pian saada joku toinen! Rahaa tulee siis tekemättä mitään, miksi mennä töihin 8 h? Vuorokaudessa on edelleen ne 24 h. Jos kolmasosa siitä on tarkoitettu johonkin tuottavaan toimintaan, niin mihin ne ihmiset tuon ajan käyttävät? Koetaanko rytmi, tavat ja rutiinit turhina?

Muistan elävästi järkytykseni, kun yritin palkata seitsemälle perheelle palkkatuella siivoojaa. Systeemi oli niin, että 2 v työttömänä olleen palkkaavalle maksettiin valtiolta tuki ja tämä työtön saisi vuodeksi työpaikan. Aika hyvä. Me perheiden vanhemmat kävimme kaikki töissä, joten aika oli kodinhoidollisiin asioihin todella kortilla. Palkkaamamme ihmisen työtä arvostettaisiin kovasti. Työolot olisivat varmasti joka taloudessa hyvät: emme olleet hankkimassa kotiorjaa! Teimme työkkärin kanssa ilmoituksen ja 5 rouvashenkilöä ilmoittautui. Osa selkeästi pakosta, etteivät etuisuudet katkea karenssiin. Sain haastatella naiset.
Joo, en mä pääse millään teille täältä Katumalta saakka, kun ei noi julkiset kulje!
Katumalta Ruununmyllyyn on noin 3 km matka. Kysyin, onko fillaria käytössä. Työvälineitä kun ei tarvitsisi kuljetella, ne löytyisivät joka taloudesta.
Liian raskasta pyöräillä talvisäällä...
 Kiitos heiiiiiii!
Mä en sitten pese ikkunoita enkä silitä. En myöskään pese pyykkiä enkä hoida sairaita lapsia!
Näilläkään ehdoilla ei tullut palkatuksi. Yksi kandidaatti oli ottanut kevyen aamupäiväkännin ja muutamaa muuta ei homma kiinnostanut, koska NE EDUT MENEE! Minulla meni tuossa vaiheessa hermot! Katuman naiselle pidin palopuheen siitä, miten itse olin kulkenut Hämeenlinnasta Riihimäkeen töihin jo 5 vuotta: ensin fillarilla rautatieasemalle, junaan ja Riihimäen päässä kävellen 1 km. Sama toisin päin iltapäivällä. Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista ja sitten älysi todeta, että no niin, onhan se vähän asennekysymyskin! Oho, on vai!?

Nyt kysyn, mitä persut tekevät näille ihmisille? Miten luovat asennetta, että saadaan se kuuluisa suomalainen sisu käyttöön? Saatte kannatukseni, jos onnistutte motivoimaan ihmiset toimintaan, ei vain etujen tavoitteluun.

Jatketaan asenteilla. Rajat kiinni 1) maahanmuuttajilta 2) EU:hun vuotavilta rahoilta. Modernia yhteisöllistä ajattelua? Saksan rajojen ulkopuolella on kauhisteltu sikäläistä muinaista rotupolitiikkaa. Alkavatko puheet ja historia toistaa itseään täällä pimenevässä peräpohjolassa?  "Kyllä Suomeen tulla saa kunhan maksaa verot!" Ja sitten kitistään, kun vievät meitin työt, rahat, naiset, kielen... Itselläni on ystäväperhe, jonka isä haluaisi töihin, puhuu useita kieliä ja on saanut vanhassa kotimaassaan ammattikoulutuksen. Ei vaan tärppää. Koska ei ole töitä, ei perhe saa suurempaa perheen koon mukaista asuntoa. Ulkomaalaiselle (nyt jo suomen kansalaiselle) ei vuokrata. Rouva ei vielä traumoiltaan töihin kykenisi. Aivan turhaan eivät tosiaankaan ole tänne sodan jaloista tulleet.

Miten nyt jotain minä en tässä yhtälössä ymmärrä.

Tänään ystäväni avautui minulle vaalien tuloksesta. Hän kuuli kossu- ja keskikaljapullojen kilinää. Korkkeja availtiin kyynärpäillä ja takahampailla. Kotiparturikoneet pörisivät, kun hiuksia ajeltiin millisiileiksi.

Minua pelottaa!

torstai 14. huhtikuuta 2011

Tosi oman edun tavoittelua

Taidan alkaa ymmärtää pikkuhiljaa tätä maailmaa ja miten sitä pyöritetään. Tai sitten en. Yritän ainakin. Ajoittain yrittäminen palkitsee päänsäryllä, toisinaan tekee mieli sulkea silmät, korvat, tv:t, radiot, polttaa lehdet ja pitää nettivapaa viikonloppu.

Olen ihmetellyt, miten sokeita me ihmiset olemme sille, mikä olisi hyväksi. Hyväksi ihmisille, luonnolle, planeetalle.  En ole ymmärtänyt, miten erilaisien lasien kautta katselemme maailmaa. Pelkkä hyvyys ei riitä. Se ei ole hyve, joka kannattaa. Kannatus mitataan euroissa, se on helppo tapa arvioida. Hyvinvointia on huomattavasti hankalampaa panna skaalalle. Hyvä olet niille, joiden asian takana seisot. Hän hyötyy, sinä hyödyt. Aika egoistista, egosentristä, ekologista? Haluaisin uskoa, että yhteisöllistä, mutta onko se? Määrityt sitä kautta joukkoon. Kenen taustalla haluat tulla nähdyksi, kenen joukoissa seisoa? Lähtisitkö vaalityöhön?

Näin muutama päivä ennen vaaleja, minulla alkaa tunkea vaalimainokset vastakarvaan. Aamulla varttia vaille kahdeksan työmatkalla kadun vartta pomppi vastaan vaalimainos jaloilla: 2 ihmistä, jotka olivat pukeutuneet plakaattiin, jonka pääosassa oli ehdokkaan jättikokoinen pää! Alkoi ärsyttää! Tuota ihmistä en äänestä. Ehdokkaan esillä olo alkoi tuntua tuputukselta, minun elämääni tunkeilulta. Jos lärvi on bussin kyljessä, tolpissa, änkee postilaatikosta meille kotiin, tulee ähky! Liika on liikaa. Minulle tulee sellainen olo, että minun omaan ajatteluuni ei luoteta.

Sitten mieleeni tulee kitkerästi ajatus: Mitä ehdokas lupaa niille, joilta saa vaalitukea? Puulaakiako, hyvä veli ja sisko? Millaisille asioille ehdokas valjastetaan? Millaisiin teemoihin ehdokas lupautuu? Perustuuko valinta lärvin suureen näkyvyyteen ja mielikuvaan siitä, että tämän ihmisen täytyy olla kyvykäs, koska on niin paljon esillä? Suuri esillä olo maksaa. Perustuuko läpi meno siis rahaan?

Puhutaanko vaaleja ennen oleellisista asioista, sellaisista, joihin voidaan oikeasti vaikuttaa? Rittääkö argumentoinniksi se, että
 "Tähän pitää saada muutosta", "pitää olla vastuullinen" (kenelläkään ei ole ehdotuksia, miten).
"Tämä on arvovalinta" (kenen?).
"Se on taloudellinen kysymys" (TODELLAKO?)
Oppositio huutaa, kun mitään ei ole tehty, lupauksia ei ole lunastettu. No ei heidän näkökulmastaan, koska he ovat olleet siellä sivustalla, liepeillä norkoamassa, eivät ole suoranaisesti päässeet vaikuttamaan asiain laatuun. Kirstun vartijuus on haluttu pesti! Hallituspuolueet pesevät kätensä tehdyistä päätöksistä. Ihan totta hei. Näinkö tämä menee?

Olen naivi! Tunnustan! Silti aion pitää kiinni maailmankatsomuksestani: Imagine all the people living living life in peace... sharing all the world.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Tosi kilttiä... vai tuhmaa?

Kiltti vai tuhma? Kukkaruusuke päähän vai musta piukka mini päälle? Molempia nähtiin eilisiltana laulukilpailun finaalissa... Nyt täytyy myöntää, että olin salaa tyytyväinen, kun syntisemmän näköinen kandidaatti putosi. Lavalta puuttui enää tanssitanko. 

Naistenlehdessä oli artikkeli, jossa äiti ja tytär (noin 5v) olivat saaneet valita tyttärelle vaatteet. Äidin valinta oli söpölapsekas asu ja tyttären villin naisellinen, glitteriä hiuksista kantapäihin.

Iltapäivälehdestä luin, että Saimin enkeleitten tytöt olivat joutuneet kovaan palauteristituleen. 16-vuotiaalle sanotaan mallitoimistosta, että tytöllä ei ole lihaksia ja näyttää ihan vauvalta! Toinen on silminnähden alipainoinen ja paparazzit panettelevat liian lihavaksi. Kehittyvä nuoren keho parka! Kehittyvä nuoren mieli parka!

Millaisia malleja media antaa? Millaisia malleja me aikuiset annamme aikuistuville lapsillemme? Ja jos hyvä perhetausta ei ole tae päihteettömään elämään, terveelliseen itsetuntoon ja kehonkuvaan tai "siveelliseen" pukeutumiseen niin mikä sitten? Ajalla on merkitystä, kaveripiirin merkitys kasvaa vuosi vuodelta nuoren elämässä samoin maailman ilmiöiden. Aloin miettiä, millaiset ominaisuudet ovat tällä hetkellä "muotia". Mitä poikaystäväkandidaatit odottavat tytöiltä ja toisin päin?

Vanhempana haluaa lapsistaan kasvavan ajattelevia, järkeviä, mutta tuntevia ihmisiä. Äitinä sitä on jostain syystä huolissaan tyttären turvallisuudesta. Olen pannut merkille, että isoskoulutukseen ja tukioppilaskursseille on menijöitä. Hienoa. Ne ainakin kasvattavat omaa ajattelua siihen suuntaan, että olet itse mallina toisille. Olisikin mahtavaa, jos kunnollisuus olisi aikamme hyve, että olisi sallittua ja toivottavaa halia kaveria ja sanoa, että oot ihq!, että Idolsin voittaisi Hennariikka eikä Stiina, että tupakointi menettäisi nuorten silmissä hohdokkuutensa ja känniörvellys olisi riman alitus.

Kysyin tänään ruokapöydässä teineiltä oman nuoruusikäni aktivoiduttua, miten heidän ikätoverinsa käyttävät alkoholia.
"Kun minun nuoruudessani jo osa otti rankastikin!" 
Minun luokkakavereistani muutamalla oli jo yläasteen kahdeksannelle mennessä kehittynyt alkoholiongelma. Yksi oli saanut vakavan myrkytyksen ja hoidossa sairaalassa imppaamisen seurauksena. Poika sanoi tietävänsä joittenkin dokaavan, muttei lukiokavereittensa. Tytär katsoi minua hieman himmeästi, että edes kysyin:
"No ei mun kaverit!" 
Huh, hyvä, hienoa! Poika pääsi veistelemään:
"Ai tuli mieleen kysyä, kun itte vedit kännit joka viikonloppu, niinkö?"
Mumella siinä sitten, että no ihan siihen en kyllä pystynyt, mutta tuli varottavista esimerkeistä mieleen. Lisää tuli, vettä niskaan:
"Niin ku viikonloput ei riittäny, vedit arkenakin vai?"
 Huoh! Ainakaan eivät jää tuppisuuksi. Kilttiä, kiitos!

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Tosi muodokasta

Mitä muotoja, rypytyksiä, frilloja, pitsiä, kukkia, leveyttä. Trikoovaatteita ostosparatiisissa. Leppoisa shoppailupäivä Ideaparkissa kahden 13-vuotiaan tytön kanssa (ystäväni tosin käyttää paikasta osuvampaa nimeä: Idioottipark!). Piti lähteä ostamaan kevätjuhlamekkoon sopivia kenkiä ja suoristusrautaa. Näistä kumpikaan ei tulisi minulle! Minä toimin kuljettajana ja vain hengailin mukana. Mukana hengailu on tässä tapauksessa sama kuin perässähiihtäjä, se nolo mutsi, joka kaiken maksaa.

Ja tällä mutsilla on muotoa. Olen persevä, rintava ja reitevä. Olen joutunut toteamaan vaatekokojen pienenneen vuosien myötä. Farkun lahkeiden standardipituus on täsmätty noin 185 senttiselle laihalle naiselle. Ottaen huomioon, että suomalaisen naisen keskipituus on 166 cm, farkuista saa saksia sen 20 cm pois. Pyllyn pitää myös olla pieni, jotta hipsters-housut yleensä pysyvät säädyllisen näköisesti päällä. M-kokoisten paitapuseroitten käyttäjillä ei saa olla rintoja enempää kuin b-kupin verran.

80-luku on vahvasti esillä rekeissä ja muotikuvissa. Kuoseissa on entistä enemmän syvästi inhoamieni salihousujen kuviointia ja väriyhdistelmät ovat suoraan kuin luokkakuvistani yläasteelta. Haalariasut ovat luku sinänsä. Hetken jo mietin, että lienee pakko mennä sovituskoppiin ja änkeä itsensä leveälahkeiseen toppiyläosaiseen haalariin ihan vaan siksi, että tietäisin, miten hullunkuriselta näytän siinä. En mennyt! Rekki, jossa haalari henkarissaan roikkui, oli 20 cm korkeammalla kuin minun päälakeni ja haalarin lahkeet hipoivat sieltä korkeuksista maata....

Lace everywhere! Pitsiä kesään: hameen helmoissa, paidan hihoissa ja pääntiessä, topeissa, mekoissa, kokonaisia pitsiliivejä (ostin torstaina itselleni yhden sellaisen). Kaunista ja naisellista hörhelöä pursusi joka putiikin oviaukoista. Niissä mekoissa näyttäisin varmasti kermakakulta. Väritkin olivat juuri sellaisia hempeän kermaisia. Not for me, only for Venla! Ja sitten ne ylileveät tynkähihoilla varustellut neulepaidat. Munamies! En tiennyt hänen vaikutuksensa levinneen jo muotiinkin!

Kysymys siis kuuluu, miten mahtua noihin vaatteisiin ja vielä näyttää hyvältä? Tarvitseeko minun mahtua niihin? Ehkä näytän paremmalta pukeutumalla jotenkin muuten. Tästä seuraa toinen kysymys, joka on ensimmäistä vielä huomattavasti tärkeämpi. Miten kantaa itseni -kurvini ja kiloni- tyytyväisenä ja ehkä vähän ylpeänäkin?
Mieleen nousevat kuvat espanjattarista ja portugalittarista (onkohan tuo nyt oikea muoto?) aurinkorannalla: rehevät muodot, vartalot, joiden kriittisimpiä paikkoja verhosivat minikokoiset stringit ja lappuyläosat (jos niitä edes oli). Kyljet tirisivät auringosta ja lämmön aiheuttama mukavuuden tunne näkyi kasvoista, kehon rentoudesta. Kaunista! Tuohon tulee pyrkiä: Tässä olen, tällainen olen!

Niinpä ostin itselleni vartaloa nuolevan mustan trikoomekon. Ja legginsit. Ja trikoopaidan... pari kaulatuubia... Ja no joo, kahdet kengät. Tosi kenkäfriikki osti siis noin sadannetneljännetkymmenennet kenkänsä, mutta vain sen vuoksi, että jalassa olleet korkeakorkoiset nilkkasaapikkaat hankasivat vasemman jalan pikkuvarvasta ikävästi ja tiesin ostossunnuntaita olevan jäljellä vielä parisen tuntia. Meneekö läpi? Ai yhdet menee, muttei kahdet kengät... Mekan outletissä oli tarjous, kahdet kengät kalleimpien hinnalla. Eli ne toiset tulivat kaupan päälle. Kalliimmat kengät ovat vaalean beiget nilkkurit ja ne ilmaiset konjakinväriset hapsumokkasiinit. Ai niin, ostin myös toisiin kenkiin värittyvän hapsuvyön.
Kotona mies kysyi: "Luuleks sä nyt olevas joku inkkarimuija?"

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Tosi halpaa ja hyvää yöpymistä

Tulin Tammmmpereelta! Soon moro nääs! Kaks päivää tuli vietettyy hämeenlinnalaisin silmin suurkaupungissa. Ja yön mää vietin kolleegan kans hotellien RyanAirissa Omenassa. Kyä oli kuulkaa vaivatonta. Mää tilasin huaneen kaks viikkoo sitte netissä. Huaneen hinta aamupaloneen oli 78 euroo. Varausvahvistus tuli samantiä sähköpostiin. Mukana oli toimintaohjeet, huaneen numero ja ovikoodi. Greit, helppoo! Ennen majottumispäivää tuli viä tekstiviästillä varmistus meirän varauksesta, se huaneen numero ja koodi viä uuremman kerra. Ja saapumispäivän aamuna viä kerran. Pitivät hualta reissunaisista!


Olen mää yöpynyt Omenassa Rukalla pari kertaa. Askeettistahan se on siä, erullista kyllä. Kulutus laskettelukeskukses on huomattavast rankempaa ku kaupungin keskustas, eli pinnat ja laitteet oliva Kuusamos saaneet kyytii. Ny käytävät hohtivat puhtautta ja siä oli ihan uuren tuaksu. Ja si se huane! Aivan ku olis punasen omenan sisään tullu. Siä oli siistii. Kaks tualivuadettaki, eli siä olis voinu yäpyy vaik neljä. Meil oli parivuade siin ruakapöydän ja tualien viäres. Huanees se hallittivin elementti oli punane muaviseinä. Se alko siält sängyn vierest, kaars kauniisti keittiöks (siin oli mikrolle ja verenkeittimelle syvennyksetki) ja peitti sisäänsä vessan. Se huane oli vähän ku ruåttin laivan hytti: Hiaman isompi ja siistimpi!


Siä ei tarvinnu tavata yhtään hotellin tyäntekijää. Ei ollu respaa vaa majottumiskortit kirjotettiin ja jätettiin siihe ruakapöydälle. Ja ku luavutettiin huane, oveen vaan kyltti et vapaa o! 


Koulutuspäivil kolleegat vinoilivat et teil o aamupala si siä Heses ku se on siin viäres. No ei ollu! Siilinkarille päästiin syämää!


Oli kuulkaa rentouttavaa. Illal käveltiin piänes tihkusatees Tammerkosken siltaa, hiukka hulluil päivil törsättiin ja käytiin kahvilla. Päätettiin lähtee teatteriinki. Tammmmpereen teatterilla meni Kokolin Päällystakki. Siä näytteli se "Kyä isä osaa-Tom". Oli se manio. Si muutamal viinilasillisel Vanhas Postis ja huaneeseen käkättään.


Aamulla si mää kattelin ikkunasta ulos kattojen yli ku tehtaan savut nousivat suaraan ylös päin ja heti mummiäleen nous kohtaus Tyäväenteatterin näytelmästä Vuonna -85 remix, ku etulava nousee ylös ja näyttelijät laulaa:
"Aamu Tampereen,
Tehtaat vetää henkeä meiltä itselleen.

Taakse näyttämön, siellä vaihtuu vaatteet.
Oi Tampere, oi kaikki aatteet!
Onnellinen, ken on sammunut kukkiin.
Uskon maailman rauhaan ja joulupukkiin.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Tosi kahvinkittaajaksi

Juu. Näin on päässyt käymään. Minusta on tullut kahviaddikti. En olisi vielä 5 vuotta sitten uskonut.

Minulla on epämääräinen suhde kahviin. Join sitä lapsena noin 7 -vuotiaaksi saakka. Paluumatka kyläpaikasta kippuraista hiekkatietä nosti juodun kermakahvin ylös. Sitä löytyi auton takapenkin jalkatilasta, nenäonteloistani ja käsistä, joilla epätoivoisesti yritin estää purkausta. Siihen loppui kahvin juonti. Tosin kahvin porojen tuoksua olen rakastanut aina. Niitä olen käynyt nuuskimassa ystävien keittäessä kahvia. Töissä Riihimäellä minulla oli kahvinkeittokielto, koska ikinä ei tiennyt millaista pannuun lirisi... Saattoi tulla teemäistä vaaleanruskeaa litkua tai mustaa myrkkyä, joka sulatti lusikan.

Sitten keksi Nescafe pussittaa makukahvit. Vaniljaisella oli kovasti koukuttava vaikutus! Siitä se sitten lähti! Kaloreita 86 per pussi. Pani hiukan miettimään muutaman vuoden jättikulutuksen jälkeen, että 1) tuleeko kalliiksi 2) lihottaako vähän 3) onko vaihtoehtoja?

Kahvi nimittäin maistuu mielestäni pahalle ilman erilaisia mausteita. Kaneli- ja kardemummakahvi ovat ihania talvipakkasilla, varsinkin joulun aikaan. Kaakaokahvi (Wienercafe) on yleensä automaattien parhaimmistoa. Joskus saatan herkutella kahvilassa pähkinä- tai minttusuklaakahvilla. Vaniljaa ei kuitenkaan voita mikään.

Vieroittumisyritykset Nescafesta, osa 5, tuotti tulosta. Opettelin keittämään peruskahvia ja lisäämään siihen teelusikallisen vaniljasokeria. Mutta niissäpä onkin sitten eroja. Kaikenlaisia hasardeja tuli kokeiltua, kunnes löysin ne muutamat oikeat, oikeaa vaniljaa sisältävät sokerit. Purkki sitä pitää olla keittiön maustekaapissa ja omalla hyllylläni töissä. Kahviloissa vaniljalatte tehdään makusiirapeista ja Sveitsin reissulta toinkin itselleni pienet pullot vanilja- ja karamellisiirappia. (Mutta kyllä kuitenkin Dansukkerin aitoa vaniljaa sisältävä kelta-vihreä paketti antaa parhaat maut)

Minun kahvini kootaan näin:
* Laita kuppiin 1/3 maitoa (joskus jopa puolet) ja lämmitä sitä mikrossa 20 sekuntia
* Lisää kuuman maidon päälle kahvi
* Tiputa sekaan 1 hermesetas-nappi
* Sekoita joukkoon tl aitoa vaniljaa sisältävää sokeria
* Nauti (yleensä kirjoittamisen tai lukemisen yhteydessä, kotona ja töissä)

Mikä siinä mustassa juomassa sitten koukuttaa? Ehkä se piristää hieman, mutta suurempaa voimauttavaa vaikutusta en ole keksinyt. Tapa! Siitä tulee elämää rytmittävä tapahtuma. Aamulla ensimmäiseksi töissä keitin päälle ja työkavereitten kanssa höpötyskupposet. Kotona viikonloppuaamuisin kahvikupilla on ihan erityisen iso merkitys. Se symboloi vapautta, sen saa juoda juuri niin hitaasti ja missä vaan haluaa. Kaupungilla se suo hetken hengähdystauon hosumisen keskelle. Samalla voi katsella ihmisiä (ja tehdä pieneen vihreään muistikirjaan merkintöjä mielenkiintoisista havainnoista). Suurin vaikutus kahvilla on elimistöni aineenvaihduntaan. Kroppa käynnistyy, seuraa suorastaan liukuhihnaefekti ja väitänpä, että kahvi toimii osittain myös painonhallinnassa.

2008 olin Metropoliassa (silloin Stadia) kuuntelemassa opinnäytetyön esittelyä. Työn nimi oli Mennäänkö kahville? Ensin ajattelin, että onpa helppoa tuo opinnäytetyön tekeminen, niin tylsä aihe jne... Haukotus jäi kuitenkin tulematta ja työ osoittautui todella mielenkiintoiseksi. Annika Westerdahl oli löytänyt todella paljon tietoa kahvin historiasta, arvostuksesta, käyttötarkoituksista ja merkityksistä.


Kahvinjuontikulttuuri
Säännöstelykaudet olivat ajanjaksoja, jotka rajoittivat kahvinjuontia. Ennen toista maailmansotaa kahvi oli kallista maaseudun vähävaraisimpiin kuuluneille. Isännät kiinnittivät huomiota esimerkiksi naisten kahvinhimoon. Kahvinkeiton oli määrä tapahtua vain säännöllisinä kahviaikoina, muu kahvinkeitto katsottiin tarpeettomaksi tuhlaamiseksi. Kohtelias tapa vaati tarjoamaan kahvia kylään poikenneelle, ainakin mikäli vieras oli mieleinen. Aivan kelle tahansa sitä ei kuitenkaan keitetty, koska kahvi oli kallista ostotavaraa. Emäntien ja ”kylän akkojen” kahvittelulla on kuitenkin ollut merkityksiä, joita isännät eivät osanneet arvostaa. Kahvinjuonti ja sen yhteydessä tapahtunut kuulumisten vaihtaminen merkitsi sekä fyysistä että psyykkistä virkistäytymistä naisille, joiden elämä oli sangen kotipiiriin sidottua. Yhteiset kahvihetket olivat osa naisten keskinäistä
kulttuuria, josta miehet pidettiin erossa. Ompeluseurat olivat eräs tärkeä kahviinstituutio, jolle naurettiin, mutta jossa tosiasiassa siirtyi huomattava määrä uutta tietoa ja syntyi uusia ideoita ja uusia päätöksiä jo ennen naisten virallisia mahdollisuuksia osallistua yhteiskuntaelämään. Nykyisin työpaikkojen kahvitauoilla saattaa olla merkityksiä naisten yhteisöllisyyden ylläpitäjinä ja naiselämään kuuluvien seikkojen puntarointihetkinä. (Knuuttila – Pöysä – Saarinen 2004: 162–163.) Suomalaista kulttuuria on vaikea tarkastella huomaamatta useasti toistuvaa kahvinjuontia. 
 Kahvinjuontiin liittyy erityinen kutsumisrituaali, jossa emäntä kehottaa eri puolella huonetta istuvia vieraita saapumaan kahvipöytään. Sääntöihin kuuluu, ettei kahvipöytään mennä heti ensimmäisestä kutsusta (kursailua), eikä pöydän antimilla täytetä vatsaa. On myös olemassa kirjoittamattomia sääntöjä siitä kenelle kaadetaan ensimmäiseksi, tai käsityksiä siitä ketkä juovat yhdessä. Silloin, kun vieraat istuutuvat valmiiksi katettuun pöytään, emäntä ei istu heidän seurakseen, vaan huolehtii tarjoilusta. Tapoihin kuuluu myös, ettei vieras ota tarjottavia ilman emännän kehotusta. (Knuuttila – Pöysä – Saarinen 2004: 165.)
 Kun opinnäytettä luki, omat pikku kotkotukseni alkoivatkin tuntua ihan oikeutetuilta ja jopa vähän mitättömiltäkin tuossa kahvinkäyttöhistoriassa. Niinpä siemaan hyvillä mielin nyt makusiirapilla maustetun vaniljalatteni, nostan jalat viereiselle tuolille ja nautin siitä, ettei päätä enää särje (heräsin aamukuudelta migreeniin). Säleverhot pidän kuitenkin vielä kiinni. Salakahvilla siis?!

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Tosi puhdistavaa

Sataa,
Kirsikankukat putoilevat.
Ihoni lämpenee ajatuksesta,
Sade huuhtoo saastan pois.

Kirsikankukat putoilevat.
Tiedän sen enteilevän hedelmää.
Sade huuhtoo saastan pois,
Itku taivaan silmistä.

Tiedän sen enteilevän hedelmää,
Raskaitten ajatusten, puristavan rinnan.
Itku taivaan silmistä
Puhdistaa minutkin.

Raskaitten ajatusten, puristavan rinnan
Ihoni lämpenee ajatuksesta:
Puhdistaa minutkin,
Sataa!

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Tosi ikuista elämää

Viikon julistus a´la T.Jylhä: "Vanheneminen on tosi huono tekosyy rupsahtamiselle!" Naisen kauneusklinikka avasi ovensa tv:lle. En voinut katsoa sitä. Tuon lauseenkin kuulin radiomainoksesta.

Minussa on sellainen vika, että koen kovin helposti myötähäpeän tunteita. Idolsin alkukarsintoja en voi katsoa. Big Brother kuuluu kärsimysten listalle, samoin talk showt , joissa vieraana on mm. Tuksu, Matti tai Ruususen Susan. On jotenkin niinkuin olisi haaskalla.

Haaskalla ovat mielestäni myös kauneuskirurgit. Ymmärrän elimellisiin vikoihin tai traumoihin pohjautuvat korjaukset, mutta turhamaisuutta ja henkistä alemmuuden tunnetta on hoidetta ihan muulla kuin skalpellilla. Kun kehon kuva on vinksahtanut, yhden korjauksen jälkeen tulee tarve pian toiseen. Korjattu paikka irvii muulle keholle. Vähän niinkuin asunto. Olet maalannut oven pielet ja ikkunan puitteet, tapetit alkavat näyttämään nuhruisilta. Kun tapetit on revitty pois ja seinä saanut uuden maalipinnan, parketin pinta huutaa kulunutta huutoaan.

Automainoksen jälkeen keskustelimme ystävättäreni ja teini-ikäisten tyttöjemme kanssa kuulemastamme. Oli mahtavaa huomata, että tytöillä on hyvin selkeä oma näkemys luonnollisuudesta. Heidän mielestään töröhuuliset näyttelijättäret ovat rumia. Minulle on kerrottu miehestä, jonka kasvoja on kiristelty niin, että partakarvoja kasvaa korvan takana. Miten mahtaa huulien käytön laita olla kymmenen vuoden Botox-tökkimisten jälkeen? Tai liikkuvatko posket tai otsanahka hermomyrkkyjen jäljiltä? Elävästi nousee verkkokalvoille otteita elokuvasta Kuolema pukee häntä.

Naseva vastajulistus tuli ystävättäreni toiselta tytöltä: "Tuo nainen on ongelmajätettä. Se täytyy haudata sinne samaan paikkaan mihin ydinjätekin pannaan." Ikuista elämää etsimässä. Graalin maljasta kuppia kumoamassa. Syväjäädytykseen tai balsamointiin.