tiistai 31. heinäkuuta 2012

Tosi urkintaa

Minua on pitkään piinannut ajatus, mistä suoramyyntifirmat tempovat puhelinnumeroni. Minulla on ammattini vuoksi salainen puhelinnumero, enkä todellakaan jakele sitä osallistuessani kilpailuihin messuilla tai markkinoilla. Mikäli kilpailuläpyskä numeron vaatii, jätän osallistumatta. Minä pelaan sähköpostilla noissa arpajaisissa. Onhan minua valistettu, että kun joku lehtifirma on numeron kerran saanut, se MYY sitä eteenpäin ja niin olen ketjutettu potentiaaliseksi tilaajaksi. Tässä kohtaa pitäisi olla Fb:n nappi En Tykkää!

Onhan meistä ihmisistä kaikenlaisia tilastoja ja ryhmittelyjä. Tampereen asuntomessukäynnillä oli itsellä pienesti tirkistelyfiilis. Miten tulevat asukkaat tulevat asumaan? Yhden talon kohdalla oli suorastaan irstas olo, kun ulkoapäin katselin vessaan suurten lattiasta kattoon- ikkunoiden läpi... Verhot tulevat kai sitten joskus myöhemmin asukkaiden myötä?

Vaan viimeinen niitti tähän teemaan tuli Tampereen City-lehden kautta: artikkeli Urkkijat. "Henkilökohtaisia asioitasi vakoilevat esimerkiksi sairaanhoitaja, myyjä, kirjastotäti, pankkitoimihenkilö ja sossun virkailija." Siis WHAT? Muista en tiedä, mutta sairaanhoitajalla on vaitiolovelvollisuus ja artikkelissa haastateltu väittää, että Meilahden sairaalan kokoisessa pytingissä sana julkkiksen tulosta hoitoon kiirii läpi laitoksen muutamassa tunnissa. Onko ihminen todellakin niin utelias? Tuottaako toisen kärsimys noin suurta mielihyvää vai onko kyse sittenkin siitä, että voi osoittaa kaverille, että "minäpä tiedän jotain herkullista..." Onko toisten elämää helpompi tsuumailla? Ehkä silloin omaa ei tarvitse elää...

Videovuokraamon työntekijä oli stalkannut julkkiksen ja paikallisen kuuluisuuden tietoja, erehtynyt nauramaan tämän tiedoille ko. henkilön tullessa lainaamaan dvd:tä. Asiakas oli älynnyt kysyä, että mitä niissä tiedoissa tällä kertaa lukee ja saanut myyjän aivan ansiosta häpeilemään. Sosiaalitoimiston virkailijan mielestä "sossutyö" on tylsää ja hän toivoo työpaikan vaihdoksen mukana tulevan "jotain muhevampaa! Ihan vaan uteliaisuuttani! En minä sillä kenellekään pahaa." Nyt en ihan ymmärtänyt... Toisen asioitten levittely on jo pahaa!

Artikkelin kirjastovirkailijaa harmittaa, kun ihmiset älyävät palauttaa nolot kirjat itsepalvelukoneella. "Ei pääse niin helposti stalkkaamaan, kuka lainaa jotain pervoja opuksia." Sairaalassa taas näyttää olevan artikkelin mukaan helppoa tsekata sisaren uuden poikaystävän sairaskertomukset, jotta voi sitten livertää, jos kundilla on jotain epäilyttäviä käyntejä. Voi APUA! Eihän noin vaan voi toimia!

Sairaalassa meillä on ehdoton vaitiolovelvollisuus. Jokaisesta sairaskertomukseen menosta jää merkintä. Jos pystytään osoittamaan, ettei sinulla ole mitään tekemistä ko. ihmisen kanssa ammattisi puolesta, saat huomautuksen, pahimmillaan syytteen ja sinut irtisanotaan. Mikä onkin ihan oikein! Omia papereitasikaan et saa mennä lueskelemaan. Olen työssäni joutunut monesti käsittelemään tätä arkaluontoisten asioitten yksityisyyttä ja vakuuttamaan, että tiedot pysyvät salassa. Edelleen haluan itse siihen myös uskoa ja omalta osaltani ylläpitää. On siis kamalan surullista, että tällaisesta asiasta tehdään näin suuri juttu. Kovin moni ihminen, ihan tavallinen kadunmies (tai -nais), naistentaudeille asiakkaaksi joutunut tai psykiatrinen kuntoutuja pelkää saavansa leiman käynneistään. Merkintähän papereihin (nykyisin sähköiseen potilaskertomukseen) tulee joka käynniltä. Se on potilaan oikeuskin ja hoitotyöntekijän oikeusturva. Potilaan oikeus niin, että jatkohoito on mahdollisimman hyvää ja turvattua. Henkilökunnan turva, että hoidettu on ja merkintä näkyy, jos jotain pääsee sattumaan potilaalle. Ja käyntimerkintöihin perustuvat myös talousluvut sairaanhoitopiirissä. 

Ko. artikkeli on onnen omiaan lietsomaan epäluuloisuutta paranoidisissa ihmisissä. Epäluuloisuus on yksi epämiellyttävimmistä tunteista ja vaikuttaa käyttäytymiseen  ja elämiseen valtavasti. Toivottavasti "mehevän" artikkelin kirjoittaja jossain vaiheessa tulee tajuamaan tämänkin pointin teeman takana. Asiasta täytyy mielestäni keskustella ja ammattihenkilöiden toimintaa tarkastella, jotta vääriin käsiin ei tietojamme päädy. Tyylejä on kuitenkin erilaisia ja Cityn jutun tyyli oli julkisuushakuinen ja yllyttävä.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Tosi rakkautta

Rakastan
elokuun öitä, kuumia, kosteita,
lasteni halauksia, suukottelua,
suklaata, kirsikoita, vaniljaa.

Elokuun öitä, kuumia, kosteita
istun patiolla ponchossa.
Suklaata, kirsikoita, vaniljaa
tarjoaa elämä.

Istun patiolla ponchossa
ja maailma hyräilee kanssani Nocturnoa.
Tarjoaa elämä
jos osaa vastaan ottaa.

Ja maailma hyräilee kanssani Nocturnoa,
lasteni halauksia, suukottelua.
Jos osaa vastaan ottaa.
Rakastan!

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Tosi vääristyneet liikennetavat

Joka kesä alkaa se mopo- ja moottoripyöräonnettomuuksista kirjoittelu. Se suoritetaan vielä siihen sävyyn, että kaksipyöräisen ajaja on itse syypää onnettomuuksiin. Osassa tapauksia näin todella onkin, mutta voitaisiinko keskustelun fokusta kääntää joskus autoilijoiden liikennekäyttäytymiseen ja asenteisiin?

Ymmärtäähän sen, että autoilijalla hirttää kiinni, jos joutuu kauan köröttelemään nuoren skootteripimun perässä. Pysähdytäänpä pohtimaan hetkeksi syitä, miksi se niin ärsyttää. Onko kiire? Itsellä on nopea auto alla ja tekisi mieli päästä näyttämään, miten se kulkee? Sisäinen kilpailuvietti herää heikommallakin, kun edessä on helppo vastus (mopo kulkee maksimissaan virittämättömänä viittäkymppiä) ? Haluaako autoilija osoittaa paremmuuttaan, vahvemmuuttaan, aikuisuuttaan tai kenties "vähän opettaa"? Ei viitsitä ajaa mopon perässä? Löytyikö yhtään hyvää syytä?

Jokaisen on ajamisensa alusta aloitettava. On aivan selvää, ettei nuori kuljettaja voi olla varustettu samalla elämän- ja ajokokemuksella kuin kokenut autoilija. Voisiko kokenut autoilija siis kunnioittaa tätä harjoittelevaa nuorta eikä lytätä hänen ehkä haparoivaa ajoaan maan rakoon? Tällä nykytavalla vain siirretään raivopäistä kulttuuria ja asennetta.

Muistuttaisin vielä näin sivulauseessa, että moottoripyöräilijä ja mopoilija ovat peltihelvetissä suojattomiakin.

Palataanpa asenteisiin. Itse ajan Vespaa. Minun Vespani ei ole mopo, vaikka siihen yleisesti niin suhtaudutaan. En ole enää teini. Ajokokemusta autolla on kertynyt jo vuodesta -86. Olen istunut mieheni moottoripyörän kyydissä tuhansia kilometrejä. Siinä saa hyvää perspektiiviä kaksipyöräisen näkökulmasta. Pelottavimpia tilanteita ovat kyydissä olijalle ne, kun suuri ajoneuvo ajaa liki takarenkaassa kiinni. Kun prätkällä jarruttaa, se pysähtyy tarvittaessa kuin seinään, rekka ei. Ja kyseessä on ammattiautoilija. Asenne? Liikenneturvallisuus?

Mopon ja moottoripyörän lähestymistä voi olla hankalampi hahmottaa kuin saapuvaa autoa. Olen vespaillessani kuitenkin törmännyt useamman kerran ilmiöön, että autoilijan tullessa kolmion takaa, hän ensin jarruttaa, mutta tuleekin sitten toisiin aatoksiin ja päättää, että "kyllä minä vielä ehdin tuon mopon eteen". Tähän sortuvat myös nuoret skootterikuskit, tuttu ilmiö noinkin päin itse autoillessa. Olemmeko tuossa kohdin siirtyneet "minä ensin"-kulttuuriin myös liikenteessä? Kaipaan risteyskäyttäytymiseen huomiointia, toisen kunnioittamista ja malttia.

Tänä kesänä olen liikkunut menopelilläni sekä kaupunki- että maantieliikenteessä. Sillä pääsee reilua satasta, joten kymppitielläkään ei jää jalkoihin. Ja tunnustan, harvoin ajan alinopeutta. Kahdeksankympin rajoitusalueella ajaessani yhdeksääkymppiä ohi mennään niin että suhahtaa. Eilen jouduin todelliseen vaaratilanteeseen Idänpään S-marketin luona. Ruununmyllyntie Kone Cranesin molemmin puolin on kurjassa kunnossa (katujen kunnossapito voisi tehdä asialle jotain!) ja kapearenkaisella moottoripyörällä on hyvä väistää suurimmat kanjonit. Perääni kääntyi Koneen parkista miesautoilija ja liiskautui kiinni takavaloon. Käännyttyäni marketille päin huomasin autoilijan roikkuvan vasemman puolen vilkun paikkeilla... Odottaen ohituspaikkaa! Tiellä, jolta on jatkuvasti poikkeamia kaduille ja ko. kaupan pihaan. Tiellä, joka päättyy noin 150 metrin päässä Viipurintiehen. 50 m ennen kaupan sisään ajoa tyyppi lähti ohittamaan minua vilkuttamatta. Samalla hetkellä olin laittanut itse vilkun päälle merkiksi kauppaan menostani. Auton etuvalot kävivät vierelläni, kunnes idioottikuljettaja tajusi tehneensä grande mokan. Älysi perääntyä! Mieli teki heittää kansainvälinen käsimerkki, mutta tyydyin massiiviseen kypäräpään pyörittelyyn.

Siis: ohi vaan, ihan sama, mikä paikka, maksoi mitä maksoi! Se saattaa joskus maksaa jonkun hengen!

Ps. Älkää ihmetelkö, jos kaupunkikuvassa näkyy äreä naisvespisti, kypärässään Kiroilevan Siilin autotarra: "Ei tartte päälle ajaa s*****a!"

torstai 26. heinäkuuta 2012

Tosi kesäsateen ystävä

Kesä on ollut sateisin X vuoteen. En jaksanut lähteä koluamaan uutisjuttuja, siksi äksä. En edes muista, koska olisi ollut näin koleaa. Nautin auringosta, sen lämmöstä ja valosta. Harmittaahan se, ettei saa palvoa aurinkoa päivät pääksytysten... vähän...

Harmitusta vähentää se, etten saa kokovartalorusketusta. Säädyllisyyssyistä pitää tämän ikäisellä täti-ihmisellä olla uima-asu. Uima-asun tulee olla riittävän peittävä. Bikinit eivät tule kuuloonkaan. Uima-asun tulee myös tukea, eli kokouikkari on paras valinta. Jos haluaa välttää apina-vaikutelma, tulee kokouimapuvussa olla lahkeet tai helma. Tähän uikkaridilemmaan lisätään vielä keväällä tehdyn polvileikkauksen rajoite, jota hoitaja PAINOTTI: arpi ei saa palaa! Siis vinha vartalovalkeus ja raita oikean polven kohdalla.

Tarkemmin kun pysähdyn pohtimaan, voin todeta, että itse asiassa pidän kesäsateesta. Tietyt ehdot sen kuitenkin täytyy täyttää. Kesäsateen tulee tulla vain lämpiminä päivinä (yli +20 astetta), jolloin sade ei jäädä ihmistä kankeaksi mörökölliksi. Lämpimän ilman sade ei tunnu edes kastelevalta. Kovastikin saa mättää vettä tulemaan, jos olen sisätiloissa, varsinkin kodassa tai lapsuudenkotini vintillä (talossa on peltikatto). Sateen ääni on mahtava ja se rauhoittaa.

Lätäköt ovat kauniita. Niissä on hienoja heijastumia ja ne tekevät kaupunkiliikkumisesta luovaa, mikä rasittaa eri lihaksia kuin normaali citywalk. Saa hyppelehtiä. (Nykyisin vaan hyppely ei suju yhtä keveästi kuin 20 kiloa sitten ja sitä saattaa plätsähtää kesken lennon lätäkköön...) Ja sitten se luonnon tuoksu sateen aikana ja jälkeen. AH! Pidän ukkosestakin. Siinä on jotain mystistä ja virkistävää. Ukkosta edeltävästä olotilasta en pidä. Kuulun ilmapuntaripäihin, jotka kärsivät päänsärystä.

Siis monia hyviä puolia sateessa on, tietyin ehdoin!

Ps. Sadevesi tekee hyvää iholle ja hiuksille. Tai ainakin joskus ennen on tehnyt... Tai ainakin niin on väitetty... Ennen Tsernobyliä... Nykyisin sateen mukana voi saada kivan kuorivan kasvonaamion tai balsamoinnin...

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Tosi ryhmäytynyt

Olen pitänyt majataloa heinäkuussa yhteensä 16 ihmiselle.  Tyttären rippijuhlien aikaan täällä yöpyivät anoppi ja appi, tyttären 3 kummia ja yksi serkku lapsensa kanssa. Ruokapöydässä oli hulinaa ja keskellä suuri lammaspata. Juhlilta jäi kummityttöni oman neidon kaveriksi kolmeksi päivää. Viime viikolla kävi tuttavaperhe pohjoisesta ja kaksi alle kouluikäistä tenavaa toivat mukavaa vaihtelua kohta neljän aikuisen perhe-elämään. Enää eivät näy vanhempieni Fiatin takavalot. Starttasivat äskettäin kohti Imatraa. Huomenna tulee rakas ystävä ja kummityttö Sveitsistä. 


Minusta on ihanaa kun ympärillä on italialaisen suurperheen tuntua. Siinä on elämän maku. Sosiaalisuus onkin ehkä suurin erottava tekijä minun ja mieheni välillä. Hän on enemmän omaa aikaa ja tilaa tarvitseva, mutta hyvin kestää hänkin mieluisia vieraita!


Siivosin pöydältä tyttären rippikortteja ja huomasin sekaan joutuneen yhden omani: kortti, jonka sain pienryhmältäni Orivedellä. Se oli nk. "enkelinsiipi-kortti", palautetta saajalleen. Korttia katsoessani virisi ajatus tästä postauksesta. Jo ammatissani tapaan paljon ihmisiä, kotimajatalon pitäminen on siis minulle hyvin luontevaa. Olen siis sosiaalinen. Kortissa olivat myös seuraavat sanat: pirskahteleva, välitön, iloinen, huumorintajuinen, helposti lähestyttävä, ihmisiä ymmärtävä, kannustava, suloinen, kertomisen lahja. Huoh! Aika paljon neljän päivän tuttavuuden perusteella... 


Noilla luonteen piirteillä minulle on hyvin ominaista ohjautua erilaisiin sosiaalisiin tapahtumiin ja ryhmiin. Myös ohjata itse ryhmiä. Aloin tutkailla, moneenko Fb-ryhmään kuulun. 


Ensimmäinen ryhmä, jonka itse perustin, on Viisas Kynä. Se pohjautuu voimauttavaan kirjoittamiseen ja nimi tulee Vanajaveden opistolla ohjaamastani vastaavanlaisesta ryhmästä. Sittemmin siihen liittyi lisää kirjoittamisesta kiinnostuneita ja tällä hetkellä jäseniä on 40. 


Kierrätyksestä kiinnostuneena liityin ryhmään Annetaan/Lahjoitetaan. Minut on kutsuttu kolmeen ryhmään. Varma poru on itkijänaisten oma poppoo, jossa jaetaan erilaisia itkettäviä kokemuksia musiikin, elokuvien tai muun liikuttavan tiimoilta. Siellä suhtaudutaan lempeästi ja välillä naurahdellenkin mielenliikutuksiin. Curling Mothers? on ryhmä äideille, jotka pohtivat omaa osuuttaan kasvattajana. Kirjoittelemme ilmiöitä eri-ikäisten lastemme maailmasta, siis parasta vertaistukea! Viimeisin kutsu on ryhmään Kuvia ja lauseita. Ihania vinkkejä kirjoista ja elokuvista. 


Kohta vuoden on pyörinyt Meidän lotto-porukka (suljettu). Meitä on siinä viisi ja joka viides viikko osuu rivin kustannus kullekin. Ihmeen hyvin olemme muistaneet vuoromme toimittaa. Vain kerran on jäänyt viikko väliin.


Toukokuussa päättyneen Voimauttava valokuva- koulutuksen jälkeen perustin ryhmällemme oman foorumin Annen voimaantuneet (suljettu). Sinne ilmaantuu voimauttavia otoksia ja kuulumisia valokuvan ympäriltä. Ryhmään kuuluu 12 jäsentä. 


Ja sitten on MummUla (suljettu). Paikka, johon saa mennä maailman murjomana tai levittää hyvää tuulta, sellaisenaan kun on kulloinkin. Sinne on kutsuttu samanhenkisiä ihmisiä ja tällä hetkellä siihen kuuluu 49 jäsentä. Aktiivisia meistä taitaa olla noin 15. Pohdimme maailman ja elämän menoa luottamuksella. Huomaan notkuvani MummUlan liepeillä useamman kerran päivässä. Se jos mikä on voimauttava paikka! 


Kesäloma loppuu reilun viikon päästä. Silloin hiljalleen paluu arkeen ja ryhmän ohjaamiseen. Ahvenistolla käynnistyvät toimintamahdollisuuksien arviointiryhmät, päiväosaston toiminnalliset ryhmät sekä kirjallisuusterapiaryhmä. Syksykin saapuu sitten aikanaan ja Vanajaveden opiston ohjelma pyörähtää käyntiin. Olen ilmoittanut sinne kaksi kirjoittajaryhmää: Viisas kynä alkeet ja Muistoina paperille, ikäihmisten muistelukirjoittaminen. Katsotaan miten runsasta saalista tämän syksyn katiskaan tarttuu =0) Luvassa on vielä kirjallisuusterapia-koulutusta Lahdessa Palmeniassa. Ohjaan siellä kokemuksellista opiskelijaryhmää syyskuusta ensi vuoden toukokuulle kerran kuukaudessa. 


Niin että melko ryhmäytyneitä tässä ollaan. Silloin tällöin hiljaisuus hoitaa korvia ja mieltä metsälenkeillä koirapojan kanssa tai iltaisin lukuhetkinä. Myös tämä kirjoittaminen jäsentää päätä ja kaiken kakofonian keskellä sen kautta tiedän, mitä itse ajattelen asioista. Ryhmäytymisessä yksi suurimmista haasteista onkin erottaa omat ajatukset jaetuista, varastetuista ja lainatuista.



keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Tosi autonomistaja

Maanantaina vein Syöksysämpyläni, pienen näppärän kauppakassini, huoltoon. Hoitola oli vanha tuttu Länsiauto Hämeenlinnassa. Olen saanut siellä kärryni kanssa aina erityishyvää palvelua. Vastaanotossa pojat juttelevat mukavia ja kyselevät perhekuulumisia. Olin juuri edellisenä päivänä palannut mukavan rentouttavalta lomalta Virosta ja täynnä energiaa. Olin laittanut jalkaa uudet kirkkaankeltaiset sandaalitkin! Mukavasti läpsyen, kassi heiluen ohitin paikan pomon, joka huikkasi hyvät päivät ja kertoi olevansa vaan ihan käymässä, koska loma alkoi tänään. Toivotin puolestani hänelle hyvää lomaa. Huollon vastaanotossa seisoi kolme ja istui kolme miestä. Olin viisi minuuttia myöhässä kun istahdin penkille ja huikkasin, että "toin nyt sen mun Fiatin"... Kukaan ei sanonut mitään, tuijottivat vaan... "Siis Sitikan, mites mä nyt... Että tällainen maanantai..." (hyväntahtoista hörinää ja pari epäluuloista katsetta). En myöskään muistanut rekisterinumeroa... Kai luulivat, että varastettua autoa olin tuomassa... Auto on ollut minulla kolme vuotta ja edelleen Citroen! https://fbcdn-sphotos-a.akamaihd.net/hphotos-ak-prn1/26565_1410913719462_5252239_n.jpg

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Tosi paisunut

Kuuntelinpa tuossa pari päivää sitten radiota ja sieltä tuli posketon uutinen: vaatekokoja vääristellään! Ja pah, sanon minä. Tai sitten olen todella iso!!!

Tutkija oli tullut siihen tulokseen, että vaatekoot ovat suurentuneet, mutta numero siinä niskaläpyskässä on pysynyt samana. Minun shoppailukokemuksellani väitän vastaan: kokomerkinnät ovat muuttuneet villimmiksi. Olin pitkään ennen lapsien syntymiä kokoa S, 36-38. Vielä vuoteen 2007 koko 38 oli se yleisimmin valikoimista sopiva. Lasketteluonnettomuuden, operaation ja liikkumattomuuden seurauksena otin askelen kohti "rouvakokoja". Alkoi aika koossa M, 40. Siinä ollaan sitten eletty, uhkeaa ja tyytyväistä elämää. Löysämallisista vaatteista minulle käyvät joskus myös lasten koot 170 senttiä, mutta aikuisten vaatteista 42:kaan ei ole outous. 


Tänään kävin alemyynneissä. Kassiin päätyi vaatteita koosta 36/38 (housut!!!) kokoon 46 (jättivillapaita). Kokohaitari on siis aikamoinen! Kauppojen mallistoissa on suuria eroja. Jos joku kokonumeroiden pienentelyyn sortuu, on se eräs ruotsalainen vaateketju. Sieltä löytyvät pienimmät housut. 


Tutkimuksessa myös väitettiin, että ihmiset tykkäävät ostaa kokoaan pienempiä vaatteita. Nehän näyttävät ihan kamalilta päällä, saatikka sitten se tunne, miten ne kiristävät. Trikoo on luojan luoma keksintö ja sen kohdalla voi tehdä itseä huijaavia ostopäätöksiä, mutta ostapa joustamaton puuvilla- tai pellavapusero ja änkeä iso itsesi yhtä kokoa pienempään... Ahdistus iskee jo rintojen kohdalla ja jumissa ollaan!

Toinen asia onkin sitten mallisto. Onneksi olemme pääsemässä supermatalista housunkauluksista. Iso perä ei sellaisiin mahdu. Lahkeet ovat järjestään liian pitkiä ja monissa housuissa lyhennys vaikuttaa koko istuvuuteen ja ulkonäköön. Reisien olisi hyvä mahtua nk. normikokoisiin housuihin. Näissä ko. housuissa pituus on 180 senttiselle naiselle, vyötärönauha koolle S ja reidet XS, kokolapussa lukee tuumakoko 30. Ei käy!

Ymmärtäähän sen, ettei joka kroppamallille voi valmistaa omia vaatteitaan. On reitevää ja rimpulajalkaista, rintavaa ja latuskaa, keskivartaloista ja kurvikasta, notkoselkää ja mahamakkaraista, pitkää ja pätkempää. Mutta jos suomalaisen naisen keskipituus on 165 senttiä, niin miksei housun lahkeita valmisteta sen mukaan? Voisiko tutkija tehdä seuraavaa selvitystä tuosta asiasta?


perjantai 13. heinäkuuta 2012

Tosi lomalla 2

Minusta taitaa tulla Fra Mare Thalassoksen vakioasiakas. Paikka on kaksikerroksinen kylpylärakennus 1,5 km Haapsalun keskustasta meren rannalla. Täällä haahuilee pellavaisissa kylpytakeissa eri- ikäistä porukkaa. Emme siis ole eläkeläisparatiisissa, vaikka heitä ehkä eniten näkee. Mukana on vauvojakin vanhempineen.

Päivä itselle- pakettiin kuuluu majoitus kahden hengen huoneessa. Parvekkeelta on näköala meren lahdelle ja altaalta kuuluu rentouttava musiikki. Paketissa on myös aamiainen ja päivällinen buffet- pöydästä. Siis pääsee valmiille! Taivaallista! Ruokailujen väliin mahtuvat mukavasti päivän kaksi hoito. Olen ollut jo yrttikylvyssä, vesivoimistelussa, parafiinihoidossa, hieronnassa ja vedenalaisessa hieronnassa. Jäljellä on vielä yrttiporeet. Mikä nautinto kuljeskella kylpytakki päällä, läpsyt jalassa, tukka sekaisin ja meikittä koko aamupäivä. Tällainen härvelikin osaa rauhoittua tällaisessa paikassa.

Vaikka paikka vetää satoja ihmisiä, käytävillä on rauhallista. Paitsi... Eräs suomalaismummo on aika "raffi" (Villen antama nimitys)... Muori kulkee pitkin käytäviä ja röyhtäilee, istui meidän takanamme altaan aurinkotuolissa ja Burb!, puhua pajattaa kätevästi kaikkien kanssa, myös hoitokäytävällä, vaikka joka ovessa on merkki "silence". Eräs vanhempi herra kysäisi minulta aamulla lempeästi, että olemmeko kenties menossa samaan altaseen...

Käytävillä ja ravintolassa kuulee suomen ja viron lisäksi venäjää, englantia, saksaa ja ranskaa. Kaikkiaan nautinnollista ja hauskaa. Laitoin kuvia niin näette tämän paratiisin. Ja sitten vaan suunnittelemaan naisten nautinnollista kylpylämatkaa!!!

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Tosi lomalla

Sunnuntaina ajoimme Viroon. Miehellä alkoi kesäloma. Itse olen vierottunut Ahvenistonmäestä totaalisesti oltuani jo puolitoista kk sieltä pois. Kesäkuuta alkua rytmitti sairasloman hitaus,loppukuuta juhannus ja tyttären rippijuhlien valmistelu. Nyt aika kelluu. Siitä syntyi pantoum.



"Päivä, jolla ei ollut nimeä.
Se kellutti minua lämpimässä vedessä,
tuki hellästi ristiselästä,
esti uppoamasta.

Se kellutti minua lämpimässä vedessä,
opetti käsipohjaa ja sukeltamaan,
esti uppoamasta
kokonaan. Puhalsi kaarnaveneellä huolet pois.


Opetti käsipohjaa ja sukeltamaan. 
Pirskotti vettä kasvoille niin, että nauratti. 
Kokonaan puhalsi kaarnaveneellä huolet pois. 
Paksussa froteepyyhkeessä lämmittelimme, aika ja minä. 


Pirskotti vettä kasvoille niin, että nauratti, 
tuki hellästi ristiselästä. 
Paksussa froteepyyhkeessä lämmittelimme, aika ja minä. 
Päivä, jolla ei ollut nimeä." 


Ja loma jatkuu...

torstai 5. heinäkuuta 2012

Tosi unelma (joka ehkä toteutuu)

Kurssipäivän iltatehtävä maanantailta. Kirjoita toteutuneesta unelmasta / haaveesta.

Me

Voi tätä ajan määrää! Nyt se on totta: olemme kahden! Lapset, ne entiset pienet, ovat tiensä raivanneet ja ovat kiinni enää höllällä turvaköydellä. Tietävät, että kotona on ovi auki lähteä ja palata.

Kysyit, mitä teemme näin suurella talolla. Myydään pois ja muutetaan keskustaan järven rantaan. Ostetaan vene ja seilataan Tampereelle! Sanoin, että minähän en kotoani lähde. Kilon kimpaleina korkeintaan, paloittelumurhaajaksi saat ryhtyä, jos talon myydä meinaat! Sitä paitsi, paatissa tulisin järvisairaaksi.

Sinä nauroit ja juhannuksena sanoit rakastavasi. Minä uskoin sinua konjakkihöyrystä välittämättä.

Tätä syksyä vietämme Costa Blancalla. Parvekkeelta näkyy meri. Sinä tiedät, mitä pimeys tekee minulle. Keväthangilla hoidamme sinua. Minä tiedän, miten hanki saa sinut eloon.

Tosi poikkitaiteellista


Milla Toivanen: Pyhimyspatsas
 Kolme päivää Orivedellä Voimauttavan tarinan pajassa. Tarinoita omasta elämästä erilaisten suodattimien läpi. Seuraavat runot syntyivät Purnussa taidenäyttelymiljöössä, josta haimme inspiraatiota ja voimateoksia. Olen kirjoittanut tekstit jalat järvessä kuumalla rantakalliolla istuen, korvalla päivänkakkara.

Pyhimyspatsas   
        
”Imagine there´s no heaven” ja taulu seinällä on vaalea kuin Paavalin portti. Istun lootusasennossa ja ajattelen päivänkakkaroita: kasvun vihreä varsi, valkoista  
- rakastaa, rakastaa, rakastaa – ja pompulallinen keltaista.

Pääni päällä taulun pyhimykset päivittelevät ihmisen pahuutta, sotia, nälänhätää, jumalattomuutta, saasteita, kemikaaleja, autonrengasvuoria, lentoturisteja, terrorismia, säilyketölkkejä, kloonausta, ihmiskauppaa, cornflakespakettirivejä, ydinkokeita, lapsettomia äitejä, isättömiä lapsia.

Päivänkakkaran pompula iskee otsaan. Minulla on pyrkimys hyvään.” I hope someday you´ll join us”... Olen jo matkalla.

Vappu Rossi: Suudelma


Nokitaan

Sinä et suutele minua
ravitse minua hengitykselläsi.
Sinulle huulet ovat syömistä varten,
minun huuleni janoavat huulia.



”Ravitse minua hengitykselläsi”,
sanon.
Sinä tuikkaat hätäisesti huulet yhdessä.
”Minun huuleni janoavat huulia,
nokitaan sitten vaikka.”

Sanon: ”Sinä tuikkaat hätäisesti huulet yhdessä.”
Sävyni on torjuva, ei ihme, ettei houkuta.
”Nokitaan sitten vaikka!”
Nokin lisää: ”Huulilla puhutaankin… ja suudellaan.”

Sävyni on toruva, ei ihme, ettei houkuta.
Sinulle huulet ovat syömistä varten.
Nokin lisää: ”Huulilla puhutaankin ja suudellaan.
Sinä et suutele minua!”

Ps. Runoihin liittyivät voimakuvat. Ne otettiin puhuttelevien teosten ääressä. Kiitos opettajallemme Leenalle hetken taltioinnista.


keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Tosi satu

Oriveden opiston voimauttavan tarinan paja. Toinen iltatehtävä, aiheena tunneteksti. 

Kirjoittajaohjaajan on ajoittain hyvä asettua itse ryhmäläisen rooliin. Se toimii muistutuksena sille, mitä kaikkea ryhmässä oleminen nostattaakaan pintaan. Olenko liikaa äänessä, mitä luetun tekstin kirjoittaja ajattelee, jos jakamistilanteessa sanon oman hyvinkin erilaisen näkemykseni tekstistä, osaanko asetella sanani oikein, sanoiko tuo toinen piikitelläkseen äskeisen lauseen, voinko herkistyä ja itkeä ryhmässä, ärsyttääkö joku ryhmäläinen erityisesti vai ärsytänkö minä kenties jotakin, luotanko ohjaajaan, iskeekö sisäinen kriitikkoni? Valtava kimppu kysymyksiä ja ja toinen puskallinen tunteita.

Seuraava satu syntyi kurssipäivän tunteista. Valitsin intuitiivisesti opettajan tuomasta muovieläinkasasta siilin ja papukaijan. Koin olevani iltapäivällä siili, piikit hieman pystyssä ja hiljaa kuoressani. Päätäkin särki. Piti puntaroida noita edellä esitettyjä kysymyksiä. Papukaija lennähti kädelleni, koska olen aina pitänyt niistä, jopa halunnut itselleni sellaisen sottaajan. Illalla huoneessani ne alkoivat keskustella minulle ja keskenään...
     
Makuupaikkoja ja nokkapokkaa  
 
Eläimillä oli metsässä kokous. Siili katseli punaisen vaahteranlehtikasan viereltä, kun karhu piti puhetta. Kokouksen tarkoitus oli päättää tulevan talven lepopaikoista. Tiedettiin, että paikkalaskennassa havaitut paikat riittäisivät tälle populaatiolle ja paikkoja jäisi vielä ylikin. Odotettavissa oli kuitenkin kiivasta vääntöä parhaista, läheisimmistä ja meluttomimmista paikoista.

Kukin eläin oli saanut tehtäväksi kartoittaa lähiseudun otolliset sijoittumispaikat. Siili oli tarkastanut läheisen maatalon pihapiirin ja todennut navetan takana sijaitsevan lehtikompostorin mainioksi horrostuspaikaksi. Hän oli tiedottanut asiasta puheenjohtajakarhulle. Pari kuivunutta timotein kortta piikeissään se odotti jo kovasti pääsevänsä kääriytymään lehtien sekaan.

Vaahteraan pelmahti venäläisestä sirkuksesta karannut papukaija. Se oikoi sinisenvihreitä sulkiaan, asetti nenälleen pyöreät kultareunuksiset kakkulat ja aloitti pajatuksen: ”Njut kun mjina olen tjaalla jo toista syksy, on mjaisema tjullut mjinule kovin tuttu ja rakas. Mjina ehdjotan, etta tanne jaava ljinnut sjaavat vjalita mjakuupaikat ensin, kjoska hjeilla on ollut pjäävastu pjaikkatjarkkailusta ljintuprspektiivi. Ja se on vjaativa tjuo. Ette jummarra, mjiten pjaljo energii kjulu lento.” 

Siili yritti viittilöidä puheenvuoron merkiksi, mutta papukaija jatkoi. ”Sjeuraava vjuoro on iso elain! Hjeida tjarvitsee kuitenkin mjahtua.” ”Mutta…”sai siili vinkaistuksi. ”Pjienet elukka mjahtuvat hjuvin vjaatimaton kolo”, jatkoi papukaija siilin päälle, sukaisi siivellään otsatöyhtöään ja hyppäsi oksaa alemmas.

Karhu kuunteli mietteliään näköisenä pää kallellaan, eikä näyttänyt huomanneen alkanutta hälinää. Kettu protestoi äänekkäästi ja vetosi oikeuteensa tulla kohdelluksi isona eläimenä. Hirvi nauroi möreästi vieressä ja tuuppasi kettua riviä taemmas. Sudet sanoivat lähtevänsä suosiolla pohjoiseen. Heille unet jäisivät kuitenkin vähemmälle. Jäisi paremmin tilaa muille. Mäyrällä oli ollut kolo jo katsottuna hyvän aikaa, mutta syksyn sade vesineen oli sen peittänyt alleen. Toinenkin vaihtoehto oli katsottuna, mutta siitä tuli käärmeperheen kanssa tappelu. Jänis pohti muuttavansa etelään, koska sudet lähtisivät pohjoiseen. Se arveli citykanina elon olevan hauskempaa. Saukko tuijotti papukaijaa epäuskoisena. Se ei tajunnut sanaakaan sen puheesta ja yritti saada tulkkausta sorsalta, mutta senkin murre oli vieras.
 
Hiirten ja rottien kuoro piipitti jo niin lujaa vastalauseitaan, ettei papukaijan viimeistä lausetta kuulleet muut kuin siili. ”Ja pjaksunahkaelain seka pjiikikkaille njut riitta joku tjuulen tjuoma pjahviljaatikko!”  Siili tunsi, miten sen niskavilloissa alkoi poltella. Sen mahakarvat pörhentyivät, selkänahka nousi pystyyn piikki piikiltä, silmiin kihosi suolainen vesi. Yhtäkkiä se koki olevansa yhtä vahva kuin mammutti. Se ponnisti kaikki voimansa ja pomppasi. Papukaija pudota mätkähti alaoksalta selälleen lehtikasaan. Kokoaan suurempi siili astui maassa retkottavan linnun viereen ja asetti vasemman etukäpälänsä papukaijan rinnan päälle. ”Jokos lopetat, senkin keuhkoava riikinkukko! Sinä krumeluuri! Millä oikeudella sinä tulet tänne kertomaan, miten lepopaikat jaetaan. Karhu täällä on puheenjohtaja. Ei se tarkoita, että se, kenellä on kovin ääni, kaunein puku, mittavin ikä tai suurin koko, saisin sanella toisten eläinten puolesta. Minä olen pieni eläin, eikä ikääkään ole vielä kahta vuotta. Minulla on paksu nahka ja jokunen piikki selässä. Se ei tarkoita, että minut voisi sivuuttaa. Minä vaadin tasa-arvoa tai arvontaa paikoista.” Siilin kuono tärisi, kun se siirsi katseensa karhuun. Koko metsä oli hiljentynyt ja tuijotti osittain päällekkäin olevaa kaksikkoa. ”Sjaisinko mjina…” papukaija yritti vielä. ”ET SAA. Suu kiinni senkin koppava härpäke! Nyt puhuu karhu!”
 
Karhu kakisteli kurkkuaan ja oli pitkän tovin hiljaa. Puheenjohtajan ominaisuudessa karhu laati metsään sallivuuden, yhteisöllisyyden ja tasa-arvon säännöt. Sitten se ehdotti, että jokainen, joka on jonkun tietyn makuupaikan alueen paikkatarkastuksessa löytänyt, menisi nyt sen paikan luo. Mikäli paikkaan olisi tunkua, etsisivät samaan paikkaan pyrkivät toiselle – yhdessä - läheltä vastaavanlaisen leposijan. Ehdotus todettiin hyväksi ja eläimet hajaantuivat kukin suunnilleen ja metsä täyttyi taas pulinasta. Nyt siinä oli tyytyväinen sävy. Päitä nyökittiin ja olille taputeltiin.

Siili ja papukaija tuijottivat toisiaan. Siili nosti hitaasti käpälänsä papukaijan päältä ja pyyhkäisi ohi mennen kosteuden kuonoltaan. Papukaija oikoi höyheniään ja näytti loukkaantuneelta. Siilin selän piikkimatto laskeutui puoliväliin, ikään kuin se ei vielä olisi ollut varma, että tilanne oli ohi. Papukaija mulkoili sitä ja mumisi, ettei ymmärrä mistä toinen niin suuttui, että noin piti mennä hermostumaan, hänhän vain oli tehnyt ehdotuksen, ei mitään pahaa ollut tarkoittanut… ”Oliko tuo anteeksipyyntö?” kysyi siili jo huomattavasti pienemmällä äänellä. Se alkoi palautua kokoisekseen. ”Njaa…” ”Mitä?” se joutui kysymään uudelleen. ”Njaa… mjina olen pjahoilla jos sina suuttu”, totesi papukaija ja lehahti lentoon. ”Hjuvaksuttu!” huusi siili sen perään ja taapersi navetan taakse.