maanantai 28. huhtikuuta 2014

Tosi kontaktissa

Ihmissuhteissa LÄPIKULKU KIELLETTY!
TV:ssä pyörii erään operaattorin mainos, jossa "kysyimme, mikä ärsyttää". Vaikka peruspositiivinen ihminen luonteeltani olenkin ja pyrin sitä toteuttamaan arjessa, ärsyttää minuakin jokunen asia. Ihan hirveästi oikeastaan varsinkin yksi: yhdensuuntainen vuorovaikutus!

- Kun ystävä puhuu sinulle, kertoo omasta elämästään jotain hänelle tärkeää, hauskaa tai kummastuttavaa asiaa, näppäiletkö puhelintasi, vilkuiletko baarissa samanaikaisesti ympärillesi ja puhut päälle? On tilanteita, joissa puhelimen on pakko olla lähellä, esim. jos alaikäinen lapsesi on tilanteessa, jossa vanhemman kiinni saaminen on elinehto tai joku perheenjäsenesi on tilanteessa, jossa on vaaratekijöitä ja haluat varmistaa, että hän on turvassa (päässyt ehjänä perille, ei ole polttanut itseään rantasaunalla, kaatanut metsähommissa puuta päälleen, tippunut avantoon...)
Näissä tilanteissa kännykkään vilkuilu on erittäin sallittua, kunhan verbalisoi sen toiselle, miksi se puhelin on siinä!

- Kun yrität selvittää jotain aikataulullisesti itsellesi tärkeää ajankohtaa sähköpostilla, jonka pitäisi olla nopea väline... Ja se vastapuoli ei vastaa! X@#Prkl Se on kuulkaa yksi viisisekuntinen, kun klikkaat että "asia on ok, palaan asiaan paremmalla ajalla" tai "Päivämäärä ei käy, palataan!" ja KLIK! Olethan kuitenkin jo käyttänyt aikaa viestin lukemiseenkin. Monia tuollaisia ihmisiä on käytännössä mahdoton saada puhelimitse kiinni, mutta näköjään myös sähköisesti.

- Kun yrität kertoa siipallesi miltä sinusta tuntuu joku asia, vaikka esim. hänen tapansa tehdä asiat juuri toisin kuin sinä tekisit (ärsyttämistarkoitusta?) ja hän kääntää asian heti niin, "että enhän se minä ole, sinähän sen niin teet!" Että menikö perille, menikö? Vaikka kuinka puhuisi minäkieltä, miltä minusta tuntuu, koen että... Eikä niin, että kun sinä aina, koskaan et ja ikinä ja taas!

- Toisen hyväksi käyttö! Palveluksia tulee antaa puolin ja toisin, palveluksiaan voi tarjota, niistä saa itsellekin hyvän mielen. "We came here to serve each other!" Näin sanoo jo vanha viisauskin. Mutta että olettaa, että toinen on aina omassa käytössä ja hyppää mihin vuorokauden aikaan tahansa pelastamaan. Jossain menee omankin vastuun raja!

- Kun kysyt mielipidettä toiselta, vastausta ei kuulu... Kysyt "kuulitko, mitä minä sanoin?" ja vastausta ei kuulu vieläkään... ARGHH!

Toisen vähättely on niin helppoa! Toisen saa niin helposti kokemaan olevansa tyhmä, vähä-älyinen, merkityksetön ja vähemmän tärkeä (verrokkina oma elämä ja sen asiat). Huolestuttavinta on, että tämäntyyppinen käyttäytyminen on ihan normaalia ja lisääntyy koko ajan. Luulisi kommunikaation vaan helpottuvan, koska välineet lisääntyvät ja nopeutuvat koko ajan. Kirjekyyhkyjen aikaan postia sai odotella viikkotolkulla, eikä tuo Itellan touhukaan aina ihan ajantasaista ole.

Viikonloppuna opin jälleen yhden uuden kontaktikanavan: netissä pyörii joku ask-juttu, johon ihminen saa tehdä profiilinsa ja häneltä voi kysyä ihan mitä vain. Veikkaanpa näin hommaa kokeilematta, ettei siellä ihan hirveän paljon rakentavaa vuorovaikutusta saada aikaiseksi. Ystävättären tytär kertoi, millaisiin profiileihin on törmännyt ja miten ruokottomia kysymyksiä voivat ihmiset toisilleen esittää! Anonyyminä tietysti. Oma naama on turvassa, mutta saa ilkeillä ja nolata toisia ihan sallitussa foorumissa. Ei meinaa jaksaa! Facebookin maailmakin on ajoittain sellainen aikuisten hiekkalaatikko (hyvien puolien ja ympäri maailmaa ja maakuntia olevien ystävien vuoksi olen siellä!).

Että tällaisten asioiden parissa tänä aamuna. Nymmää lähden kylille! Soon moro!

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Tosi uusia huhtikuun asioita

Kevät! Ujo vihreä puskee pian joka paikasta. Kohta on luonnon ruokavarasto avoinna! Voikukkaa, koivin lehteä ja nokkosta.

Ruokaan liittyvät enimmät huhtikuun uudet asiat. Olimme syömässä Kisällien pidoissa Kruununmyllyllä. Se on yksi Katisten kartanon ravintoloista, vanha mylly kymppitien varrella. Myllyllä järjestetään Oulan keittiössä -tapahtumia kaksi kertaa vuodessa. Nyt luvassa oli Oula Hännisen oppipoikien, eli kisällien, kokoama seitsemän ruokalajin menu: alkupalana parsasalaatti, siitä edettiin hauella ja mädillä, ankanmaksaraviolilla ja tryfferimoussella sekä borssikeitolla. Ennen jälkiruokia saimme piparminttu-eucalyptus -suunraikastaja (annoksessa oli murskattuja eucalyptuspastilleja!). Hyvää! Jälkiruokia oli kaksi. Raparperimoussea ja mansikkageeliä sekä suklaa-kirsikka-kookos-kakkua.

Ruokalajeissa oli siis käytetty valmistustekniikoita, joista tällaisella "karmeekokilla" ei ole edes aavistusta. Lisukkeina oli pienen pieniä kurkkupalloja, pyretä, moussea, geeliä ja pölyä. Aivan, pölyä, tillipölyä. Uutuutta kerrakseen!

Annokset olivat kauniita. Maut täydensivät toisiaan ja raaka-aineet olivat uudenlaisissa muodoissa. Kuten nyt esimerkiksi borssikeitto: liha tiiviinä neliönä, koristeet ja punajuurikastike cheffin kaatamana lautasella.

Viinit oli hovimestari valinnut ruokalajeihin sopivaksi! Arjen luksusta istahtaa valmiiseen pöytään, johon lautanen kannetaan nokan alle.

Seuraavalla viikolla kisälleistä söin ihan ensimmäistä kertaa kotitekoista sushia. Mieheni rakastaa ruoanlaittoa ja nyt kokeiluvuorossa oli japanilainen keittiö. Kaupasta oli tuomisena sushi-kit. Hän keitti riisit ja pilkkoi kylmä- ja lämminsavulohet, minä tikutin porkkanan, kurkun ja avokadon. Sitten siippa kieputti ne bambu-maton avulla rullaksi ja pätki suupaloiksi, jotka hyvällä ruokahalulla nautiskelimme.

Huhtikuu oli voimakasta luonnon heräämisen aikaa, mutta myös uusien asioiden kuukausi. Kuukauteen mahtui kaksi uutta asiaa, jotka eivät liittyneet ruokaan: metsäkone ja Andy Warhol!!! Istuin elämäni ensimmäisen kerran metsäkoneen ohjaimissa, mutten saanut tietenkään käynnistää sitä. Olimme oppimisympäristökäynnillä Kurun metäoppilaitoksessa. Hirveän suuria laitteita, voimaa ja elektronikkaa vaikka muille jakaa. Ja elämäni ensimmäisen kerran vierailin Sara Hildenin taidemuseossa Tampereella ja näin aitoja Warholeja. Vaikuttavaa poptaidetta.

Kohti toukokuuta siis! "Kevät, kuljen Katuman rantaa. Tuuli ei tuule, mutta sade kyllä jaksaa..."


maanantai 14. huhtikuuta 2014

Tosi terveellisesti


Meillä on surissut keittiössä blenderi nyt jo kolmisen viikkoa useamman kerran päivässä. Tytär innostui smootheista ensin, pikkuhiljaa minäkin. Olin sangen kyllästynyt siihen, että hedelmiä menee vanhaksi, ne nahistuvat tai käpristyvät ruskeiksi möykyiksi vadillaan. Vaan eivät vanhene enää!

Vähän vanhempaa keittiökalustusta!
Meillä surautetaan hedelmä- ja marjasmoothieita ja vihanneksiakin on viime aikoina hyödynnetty. Kaivelin kaappien pölyisistä onkaloista muutama vuosi sitten Lidlistä hankkimani mehulingonkin. Sillä mehustelemme porkkanat, punajuuret, appelsiinia, inkivääriä ja omenaa. Tämän aamun aloitin juurikin porkkana-omena -mehulla. Lounaaksi tein banaani - persikka -hedelmämaitosmoothien. Että oli hyvää.

Viikonlopun iltapäivälehden liitteessä oli artikkeli mehujen parantavasta voimasta. Alkuun niiden nauttiminen saattaa aiheuttaa jopa päänsärkyä, kun vihannekset alkavat puhdistaa kehoa. Kynnet ovat kirjoittajan mielestä vahvemmat, olo kevyempi, vastustuskyky parantunut ja iho puhtaampi. Aika paljon hyviä puolia pienellä vaivan näöllä. Suurin homma on mehulingon putsaaminen!

Tänään jatkoin mehujen teon jalostusta leivontaan. Mehulinkoonhan jää se kuituaines, joka ei puristu mehuksi. Kaavin omena- ja porkkanakuidun leipäkoneeseen, lisäsin sämpyläjauhot, suolan, kuivahiivan, lirauksen öljyä ja hunajaa ja laitoin koneen käyntiin. Äsken haukkasin maukasta leipää voin kanssa! Aion kokeilla myös porkkanalettuja!

Tietovinkki mehuihin ja smootheihin käyvistä aineksista:

Omena; sisältää pektiiniä, joka on liukoista kuitua ja se parantaa suoliston toimintakykyä. Sisältää runsaasti A, B1, 2 ja 6-vitamiineja, C- ja E-vitamiineja, folaattia, kalsiumia, klooria, magnesiumia, fosforia, kaliumia, rikkiä, rautaa ja kromia. Aika pakkaus siis!

Porkkana; Tekee hyvää näköaistille ja immuunijärjestelmälle. Sisältää runsaasti antioksidantteja, kuten beetakaroteeni ja lykopeeni. Vitamiineista A, B, C, E ja K. Kromia, natriumia ja magnesiumia. 

Kurkku; Poistaa kehosta nestettä. Sisältää vitamiineja A, B, C ja K sekä beetakaroteenia, foolihappoa, natriumia ja piidioksidia.

Inkivääri; Kiputiloja ja tulehdusta lievittävä. Auttaa myös ruuansulatuksessa ja parantaa verenkiertoa. Sisältää kuparia, kaliumia, natriumia, rautaa, kalsiumia, sinkkiä, fosforia ja magnesiumia.

Sitruuna; Auttaa rasvan poltossa ja puhdistaa kehoa. Sisältää runsaasti C-vitamiinia ja myös kalsiumia, magnesiumia, fosforia, rautaa, sinkkiä ja kuparia.

(Ilona, 12.4.14, Katariina Lehtikanto, s. 12-13)

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Tosi rento Kurko-herra


Tänään olen täynnä suurta rakkautta tuota kohta 11-vuotista koirapoikaani kohtaan. Päätin jakaa kuvien muodossa kanssanne löysäilyhetkiä. Olkaa hyvät! Kurkoa kerrakseen!


Kootut makuuasennot:

Ahasta... Auttaisitko mut täältä pois ?


Sohvanvaltaaja

Mamman kainalossa aamulla...
Kauheen pehmee tää näitten ihmisten uus sänky...
Tylsääääää toi kasvatustiede, otan tirsat!
Näinkin sitä voi rentoutua.
Tämäkin tuli nähtyä: poitsulla on jouluruokaa liikaa mahassa,
päätti käydä nakin viereen maate! Ei mahu, ei!
Tämä on molempien mielestä paras
paikka. Salakuvattu...


Voisikko sää jo sammuttaa ne valot?
Pliiiiis!

Kenties kaikkien aikojen
tyttömäisin kuva Kurkosta
Pyhätunturilla tyynyn alla.



Rentouttavaa viikonloppua <3



Ps. Kurkolla on nyt oma blogi: kurkoakerrakseen.blogspot.fi Tervetuloa!

torstai 10. huhtikuuta 2014

Tosi keski-ikäistä keskisormea

Pääsen lempiaiheeseeni liikennekäyttäytymiseen (naksautan sormet kirjoitusvireeseen, hörppään vettä ja irvistelen).

Joka kevät marmatan siitä, miten tatti otsassa autoilijat ovat siitä, kun mopot, skootterit ja moottoripyörät tulevat liikenteeseen. Voi kunpa ihmiset osaisivat ottaa nekin ihan tavallisina kulkuvälineinä, ei hidasteina, tien tukkeina tai varsinkaan ajajia kiusantekijöinä. Jälleen Vespa-kauden avajaisiksi olen tullut ohiteltua pahoissa paikoissa ajaessani hieman ylinopeutta alueen nopeusrajoituksiin nähden... Kuinka kovaa siis ajavat autot?

Eilen kuitenkin kävi pitkään aikaan poskettomin juttu kaupunkiliikenteessä. Olin kääntymässä Hämeenlinnassa Rauhankadulta vasemmalla liikennevaloista. Risteys avautuu neljään suuntaan, jokaisen kääntyvän tien alussa on suojatie ja kello oli 16.35 (ruuhka-aika siis). Valojen vaihduttua edelläni ajanut ikäiseni naisihminen kääntyi kanssani samaan suuntaan, mutta panikin pysähtyen suojatielle, ilman vilkkuja ja varoitusta. Jarrutin tiukasti ihmetellen, mitä tapahtuu. Rouvashenkilö jäi odottelemaan toviksi ja otti suojatieltä kyytiin teinitytön. Jouduin kökkimään keskellä risteystä ja muut autoilijat meidän jonomuodostelmaan joutuneiden rouvien poistumista. Painoin lyhyesti torvea. Ja mitäpä tekee edessäni vastoin liikennesääntöjä ja varovaisuutta pysähtynyt keski-ikäinen nainen? Veivaa kuljettajan puoleisen ikkunan auki ja heittää minulle keskisormea. Sillä lailla!

Oi aikoja, oi tapoja ja varsinkin itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta. Taitaa kaduilla olla kaikinpuolin sellainen mentaliteetti, että minä teen miten minä tykkään ja vähät välitän, jos siitä koituu toisille harmia.

Tai sitten elämme eteläeurooppalaistumisen aikaa. Olen ollut Espanjan Figueresissa todistamassa kiihkeää peräänajoa ja Vigossa keskikaistalla, kun nelikaistaisella kadulla (kaksi kaistaa molempiin suuntiin ja vielä tien sivuilla parkkiruudut) nainen päätti parkkeerata oikeanpuoleiselle kaistalle. Kylmän rauhallisesti, koska parkkiruutuja ei ollut vapaina. No, tööttäilyähän siitä seurasi ja käsien heiluntaa. Nainen hymyili takana oleville, levitti kätensä ja nosti sitten vasemman käden sormet merkiksi, että "viisi minuuttia" ja suunnisti apteekkiin.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Tosi uusia asioita maaliskuussa

Kuukausi on taas vaihtunut ja kevät kohisten tulevi. Maaliskuun uudet asiat liittyvät seuraelämään sekä urheiluun ja samalle viikonlopulle.

Olen nuoruudessani urheillut ja edelleen liikkuminen on osa elämääni. On kuitenkin vielä lajeja, joita en ole käynyt katsomassa. Maaliskuussa täyttyi yksi aukko: ampumahiihto. Hämeenlinnassa järjestettiin Sm-kisat ja kävimme mieheni kanssa katsomassa niitä Ahveniston moottoriradan maisemissa. Lumirata ei ollut järin leveä enää varhain saapuneessa keväässä, ja suurin huolenaiheeni olikin, pysyvätkö urheilijat baanalla suistumatta asfaltille pyssyineen. Tuuli haastoi ampumapaikalla nuorimmat osallistujat ja sakkokierroksia nähtiin paljon.

Äiti vuonna 1967, tytär vuonna 2014
Ystäväni täytti 50 vuotta! Juhlat järjestettiin 60-luvun hengessä juhlapaikkaa, pukeutumista ja musiikkia myöten. Ihailtavasti olivat vieraat kunnioittaneet synttärisankarin kutsua. Paikalla oli monen monta hippiä ja sitten meitä hieman elegantimmin laittautuneita. Olin siis elämäni ensimmäistä kertaa pynttäytynyt 60-luvun tyyliin (muutamaa lapsuusvuotta tuolla vuosikymmenellä ei kenties lasketa pynttäytymiseksi?)

Kultaisella 90-luvulla tuo äitini päällä kuvassa ollut ruutujakku oli minun käytössäni. Nyt harmittaa vietävästi, kun menin sen joskus myymään kirpputorilla. Nuo ovat aarteita! Näihin juhliin jouduin vuorostani nyt itse etsimään vaatteita kirppiksiltä. Musta mekkoni ei ole autenttinen vuosikymmenen vaate, vaan Seppälän takavuosien tuotantoa ajan hengessä. Kengät olivat vanhat noin 10 vuotta sitten uutena ostetut joustovarsisaapikkaat. Korut uudet Ninjasta. Löysin myös ihanat pallosukkahousut, joista pukemisvaiheessa oikea peukalo meni läpi nivusten kohdalta. Kynsilakkaa hätiin ja niillä mentiin. 

Oli muuten hervoton homma tukan laittamisessa. Eräskin painallus muotovaahtoa... Föönaus... Tupeerausta... LakkaaLakkaaLakkaa! Mutta niin vaan sitten pysyi asennossa koko illan tanssin räimeestä huolimatta. Juhlakalu jaksoi esiintyä bändinsä kanssa pitkään iltaan ja muut jaksoivat heilua! Ihanat juhlat. Tulihan käväistyä 60-luvulla.

Huhtikuun havinassa haaveilen uusista ennen kokemattomista asioista.





tiistai 1. huhtikuuta 2014

Tosi aggressiivista elämää kaukalossa

Olen huolestunut siitä, mihin tämä maailma on menossa. Sysäyksen tähän postaukseen sain maanantaiaamun englannin intensiivikurssilta, jossa keskustelimme urheilulajien väkivaltaisuudesta. On olemassa jo itsessään taiteluun pohjautuvia urheilulajeja, mutta jokaisessa lajissa (ehkä vapaaotteluita lukuunottamatta, kai siinäkin nyt jotain?) on säännöt! Jos sääntöjä rikkoo, siitä seuraa sanktio. Jos alppihiihtäjä kiertää portin väärin, hänet hylätään. Nyrkkeilijän lyönti ei saa osua liian alas, poikittaisesta mailasta seuraa jäähy. Entä jos näitä sääntöjä ei vaan noudateta? Muuttuuko toimintakulttuuri sitten sen mukana entistä aggressiivisempaan suuntaan?

Totesin, että väkivaltaisuus näkyy myös mediassa, liikenteessä ja vuorovaikutuksessa. Autoilijoiden aggressiivisuudesta olenkin kirjoittanut jo ihan riittävästi tuonnempana. Vespailijana ja naisautoilijana siihen törmää liki joka kerta, kun moottorin käynnistää. Lehdet myyvät sitä suurempia lukuja, mitä raflaavampi, mitä enemmän actionia sisältävä ja räikeämpi on pääuutisen otsikko. Hyvät tavat ja toisen huomioon ottaminen taitaa olla vanhanaikaista. Harva tulee ajatelleeksi, että huono käytös ja toisen haukkuminen on itseasiassa väkivallan teko. Paljon on tälläkin lätkäkaudella puhuttu pelin väkivaltaistumisesta. On pelaajia, joiden rooli on pelata kovaa, asenteella "tärkeintä ei ole voitto vaan vastustajan vahingoittaminen"? Kuitenkin fyysinen väkivalta on vain se toinen puoli. Mitä tapahtuukaan ihmisten kommunikaation välillä?

Keskustelin ystäväni kanssa taannoin lasten urheiluvalmennuksesta ja joukkuepeleistä. Kentän laidalla kiljuvat vanhemmat ovat jo legenda, mutta olin aivan järkyttynyt siitä, miten valmentajat alaikäisille valmennettavilleen puhuvat. Onkohan ihan asiallista coachilta sanoa 17-vuotiaalle pojalle, että "olet ihan paska!" Eikä ihan terveeltä toiminnalta kuulosta sekään, ettei mm. peluutusvuoroja perustella millään. Miten nuori saa omasta toiminnastaan ja osaamisestaan relevanttia palautetta, ellei sitä peilata hänelle millään tavoin? Ja kuuluuko kitarisat ulkona huutaminen kiinteänä osana valmennustyötä?

Jäin miettimää, millä perusteella juniorivalmentajat paikkansa saavat? Käyvätkö valmennuskursseja? Kuinka paljon tietävät ihmisten kohtaamisesta tai asiakaspsykologiasta? Onko valmentaja vain rivistä repäisty innostunut isä, jolla on jo valmiiksi tietynväriset lasit silmillä? Junioritason treeneistä ja peleistä ammennetaan toiminnan kulttuuri. Se joko värittyy mukavana yhteistoimijuutena, kunnianhimoisena eteenpäin vievänä voimana tai huonossa tapauksessa aggressiivisena kyynärpäätaktiikkana. Junnuna mallliopitaan suhtautuminen toisiin, puheen sävy ja mitä kaikkea suvaitaan. Ei pidä mennä sen asenteen taakse, että pojat on poikia, kun jokainen poika (ja tyttö) on omansa lainen, erilainen kuin esim oma. Helposti kuulee sanottavan, että se lopetti lätkän, kun se ei kestänyt. Kestänyt mitä? Kovaa treeniä, harjoitusaikoja vai valmentajan aggressiivisuutta?

Juniorien valmentajat tekevät tärkeää työtä, usein vielä ilmaiseksi. Heidän kouluttamisensa olisi ensiarvoisen tärkeää, jotta ei pääsisi syntymään vääränlaisia kokemuksia, kohtaamisia ja asenteita. Toivottavasti junioritasolla mennään vielä kauan mukavuuden kautta, ei niinkään suorituskeskeisesti. Eikä aggrella!