tiistai 1. huhtikuuta 2014

Tosi aggressiivista elämää kaukalossa

Olen huolestunut siitä, mihin tämä maailma on menossa. Sysäyksen tähän postaukseen sain maanantaiaamun englannin intensiivikurssilta, jossa keskustelimme urheilulajien väkivaltaisuudesta. On olemassa jo itsessään taiteluun pohjautuvia urheilulajeja, mutta jokaisessa lajissa (ehkä vapaaotteluita lukuunottamatta, kai siinäkin nyt jotain?) on säännöt! Jos sääntöjä rikkoo, siitä seuraa sanktio. Jos alppihiihtäjä kiertää portin väärin, hänet hylätään. Nyrkkeilijän lyönti ei saa osua liian alas, poikittaisesta mailasta seuraa jäähy. Entä jos näitä sääntöjä ei vaan noudateta? Muuttuuko toimintakulttuuri sitten sen mukana entistä aggressiivisempaan suuntaan?

Totesin, että väkivaltaisuus näkyy myös mediassa, liikenteessä ja vuorovaikutuksessa. Autoilijoiden aggressiivisuudesta olenkin kirjoittanut jo ihan riittävästi tuonnempana. Vespailijana ja naisautoilijana siihen törmää liki joka kerta, kun moottorin käynnistää. Lehdet myyvät sitä suurempia lukuja, mitä raflaavampi, mitä enemmän actionia sisältävä ja räikeämpi on pääuutisen otsikko. Hyvät tavat ja toisen huomioon ottaminen taitaa olla vanhanaikaista. Harva tulee ajatelleeksi, että huono käytös ja toisen haukkuminen on itseasiassa väkivallan teko. Paljon on tälläkin lätkäkaudella puhuttu pelin väkivaltaistumisesta. On pelaajia, joiden rooli on pelata kovaa, asenteella "tärkeintä ei ole voitto vaan vastustajan vahingoittaminen"? Kuitenkin fyysinen väkivalta on vain se toinen puoli. Mitä tapahtuukaan ihmisten kommunikaation välillä?

Keskustelin ystäväni kanssa taannoin lasten urheiluvalmennuksesta ja joukkuepeleistä. Kentän laidalla kiljuvat vanhemmat ovat jo legenda, mutta olin aivan järkyttynyt siitä, miten valmentajat alaikäisille valmennettavilleen puhuvat. Onkohan ihan asiallista coachilta sanoa 17-vuotiaalle pojalle, että "olet ihan paska!" Eikä ihan terveeltä toiminnalta kuulosta sekään, ettei mm. peluutusvuoroja perustella millään. Miten nuori saa omasta toiminnastaan ja osaamisestaan relevanttia palautetta, ellei sitä peilata hänelle millään tavoin? Ja kuuluuko kitarisat ulkona huutaminen kiinteänä osana valmennustyötä?

Jäin miettimää, millä perusteella juniorivalmentajat paikkansa saavat? Käyvätkö valmennuskursseja? Kuinka paljon tietävät ihmisten kohtaamisesta tai asiakaspsykologiasta? Onko valmentaja vain rivistä repäisty innostunut isä, jolla on jo valmiiksi tietynväriset lasit silmillä? Junioritason treeneistä ja peleistä ammennetaan toiminnan kulttuuri. Se joko värittyy mukavana yhteistoimijuutena, kunnianhimoisena eteenpäin vievänä voimana tai huonossa tapauksessa aggressiivisena kyynärpäätaktiikkana. Junnuna mallliopitaan suhtautuminen toisiin, puheen sävy ja mitä kaikkea suvaitaan. Ei pidä mennä sen asenteen taakse, että pojat on poikia, kun jokainen poika (ja tyttö) on omansa lainen, erilainen kuin esim oma. Helposti kuulee sanottavan, että se lopetti lätkän, kun se ei kestänyt. Kestänyt mitä? Kovaa treeniä, harjoitusaikoja vai valmentajan aggressiivisuutta?

Juniorien valmentajat tekevät tärkeää työtä, usein vielä ilmaiseksi. Heidän kouluttamisensa olisi ensiarvoisen tärkeää, jotta ei pääsisi syntymään vääränlaisia kokemuksia, kohtaamisia ja asenteita. Toivottavasti junioritasolla mennään vielä kauan mukavuuden kautta, ei niinkään suorituskeskeisesti. Eikä aggrella!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti