Olen aiemmin postauksessani motkottanut italialaista palvelua. Tai oikeastaan heidän nopeaa kiihtyvyyttään asiakaspalvelutilanteissa. Olen vieraillut Englannissa kolmesti ja viehättynyt pidättyväisen ystävällisestä asiakkaan kohtaamisesta: "Hi, how are you? How can I help you?" Ei sillä, että myyjä jäisi odottamaan pitkää luritusta siitä, miten juuri tänään on päivä mennyt, mutta katsotaan silmiin ja hymyillään. Myös Slovenia oli mahtava tuttavuus turistille. Keski-Euroopan maista Itävalta ja Sveitsi ovat ihan huippuluokkaa. Vaan miten on meillä?
Monasti kuulee suomalaisten rutisevat huonosta asiakaspalvelusta, happamia, totisia ja vähäpuheisia ollaan kuulemma. Hämeessä asuvia moititaan usein vielä juroiksi ja luinpa tuossa viime viikolla FB:ssa erään kaverini päivityksestä, että Hämeenlinna onkin junttila! Ahaa! Sanoo henkilö jostain ihan muualta. Liekö Hämeenlinnassa edes käynyt? Kun muutimme tänne v.-94 Hämeenlinnalla oli "mummokaupunki-maine". Tällä hetkellä täällä on varsin viriili meininki, kannattaisi tulla katsomaan. Niin, ja sitten se palvelu.
Hyvä mieli ei paljoa vaadi. Yksi puoli asiakaspalvelutilannetta on asiakkaan oma osuus. Jos menet asioimaan hapot naamalla, voi olla ettei sinullekaan hymyillä. Jos esität kitkeriä kommentteja, et kiitä, turha odottaa mukavaa rupattelutuokiota. Ja turha nurista jälkeenpäin. Sanonnan, asiakas on aina oikeassa, voisi heittää romukoppaan. On itsekkäitä asiakkaita, jotka tahtovat heti-mulle-kaikki-tänne-nyt! Tällainen asiakas löytää virheen ja motkotuksen aiheen ihan mistä tahansa, luulee olevansa asiakkaana aina oikeassa. Osa tällaisista asiakkaista haluaa pompottaa myyjää, osoittaa omaa asemaansa, ikään kuin hän olisi tilanteessa kunkku, toista alentaen. Asiasta täytyy sanoa, se on kaikkien etu. Siinä kohtaa tullaan sitten myyjän vuorovaikutustaitoihin, toiseen vaikuttajaan tilanteessa, miten asian hoitaa. Olen saanut palauttaa viallisen tuotteen jopa ilman kuittia, kun olen esittänyt asian rauhallisen ystävällisesti ja yhteisymmärrykseen pyrkien. Olen saanut tuolloin ystävällistä, ymmärtävää ja pahoittelevaa palvelua. Eikä varmaankaan kummallakaan ollut tunne, että olisi joutunut alentumaan toisen edessä. Alentavasta kohtelusta jää aina ikävä jälkimaku (paitsi alentajalle).
Olen kuitenkin sitä mieltä viimeaikaisiin kokemuksiini vedoten, että parempaa palvelua saa huonompaa enemmän. Vierailimme mieheni kanssa ennen juhannusta kaupungin uudessa lihakaupassa keskustassa. Vanha rouva ja tämän lapsenlapsi palvelivat meitä hymyssä suin, huumorilla, asiantuntevasti ja maistiaisia jaellen. Meidät toivotettiin tervetulleiksi uudelleen. Tänään haimme Ideaparkista tyttären rippijuhlaan kenkiä. Siinä sivussa tuli katseltua paljon muutakin ja kasseja kertyi kannettavaksi kaikkiaan neljä... Eräs myyjätär ihasteli ostamieni housujen terrakotta-väriä ja siihen sopivaa huivia alekopasta. Totesi vielä, että tässä hän toisten värivalintoja ihailee ja pukeutuu itse mustaan, toivotti oikein mukavaa päivää. Neiti osti myös uudet farkut puhki kuluneitten tilalle. Selvästi ammattitaitoinen myyjä kertoi housumalleista ja kehoitti meitä kysymään, jos tarvitsemme jotain. JC:ssä lyhennettiin housut ilmaiseksi odottaessa, saimme housujen hoito-ohjeet ja hyvän päivän toivotukset. Paikallisen CM:n palvelutiskillä oli nuori mies lihamestarina. Hän teki tarkentavia kysymyksiä haluamastani tuotteesta, kääri paketin ja toivotti hänkin hymyillen hyvää päivän jatkoa! Tällainen toivotus on tullut tutuksi tämän vuoden aikana useammin kuin varmaan koko elämäni aikana yhteensä. Hienoa! Ostajalle ei tule "rahat pois tyhmiltä-fiilistä".
Vaan siitä en pidä, että minua on alettu teititellä! En minä nyt sentään NIIIIN vanha ole! Vielä... Siis joku raja arvostavalla palvelualttiudellakin.
maanantai 25. kesäkuuta 2012
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
Tosi normaali
Hämeenlinna on laaja, mutta väkiluvultaan melko pieni kaupunki. Tämä on
keskeisintä jäyhähköä Hämetta ja väittäisin, että vaatii rohkeutta toteuttaa
itseään esim. erikoisella pukeutumisella. Reilu
viikko sitten olimme parin ystäväni ja muutaman lapsen kanssa Helsinki-päivän
ilmaiskonsertissa. Musiikin lisäksi oli aivan mahtavaa seurata ympärillä
aaltoilevaa ihmismassaa. Kaisaniemen alueelle mahtui jos jonkinlaista
tallaajaa. Pukeutumiskoodeja ei ollut. Hiuskuontaloita oli kaikissa
sateenkaaren väreissä, oli revittyä trikoota ja farkkua, minimalistisia hamosia
(joita roiskeläpiksi kutsuisin), fiftarimekkoja, Lady Gaga-kenkiä, vanhempia
vauvoineen (vauvoilla kuulosuojaimet korvillaan), reippaasti lävisteltyjä
ihmisiä, juopuneita, rinnettä alas pyöriviä ihmisiä... Eläköön
erilaisuus!
Paikalle pölähtivät ex-tempore myös neljä muuta ystävätärtäni ja jäin
sanalle heidän kanssaan. Oli mukava nähdä osaa heistä monien vuosien takaa.
Siinä ihmettelimme ajan kulumista ja ihmispaljoutta. Eräs ystävistäni totesi,
että on pitkään miettinyt, että kun aina sanotaan, että erilaisuutta pitää
sietää, niin kai pitäisi sietää tavallisuuttakin! Grande ajatus!
Seurasi filosofista pohdintaa. Mihin tämä maailma joutuisi, jos kaikki
olisivat hirveän erilaisia? Mutta eivätkö kaikki lopultakin ole kovin
erilaisia? Sormenjälkesi ovat ainutlaatuiset, samoin piirteesi ja käsialasi.
Jokaisella on mieltymyksensä ja luonteensa. Ovatko erilaisuus ja tavallisuus
vastakohtia? Pitäisikö kuitenkin sanoa, että ihminen on aina omansalainen?
Helposti erilaisuus nidotaan yhteen luovuuden kanssa. Luovuudella on
jonkinlainen erilaisuuden statusarvo, mutta ammattina se ei välttämättä ole
kovinkaan rahavarma. Sanotaan, "no se on sellainen taiteilijaluonne",
ja samalla annetaan lupa pukeutua erikoisesti tai käyttää reippaammin
alkoholia. Niinkö se menee?
Sisar hento valkoinen, siis sairaanhoitaja. Viime vuosina on paljon
puhuttu, saako näin tavallisessa ammatissa olla niinkin erilainen, että on
ottanut näkyvän tatuoinnin, kulma- tai kielilävistyksen. Pitääkö koru ottaa
pois työpäivän ajaksi tai käyttää paitaa / housuja, joka peittää
ihokuvat?Vuosihan on kuitenkin jo 2012...
Tyttären kanssa rippijuhlamekko-ostoksilla hän totesi eräästä vaatteesta,
että näyttää ihan sihteeriltä. Mekko oli todella istuva ja kaunis, mutta
kieltämättä mielikuva oli voimakas: Kynähamemainen alaosa ja valkea siisti
yläosa, korkojen kopinaa ja kahvin tuoksua. Palaveri on juuri alkamassa.
Ammateista mieleen tulevat myös "perus"insinöörit. Mitä
stereotypiota heihinkin kohdistetaan! Millainen se perusinsinööri sitten oikein
on? Pidättyväinen kauluspaitamies, tekniikan nörtti, kuuntelee neroa progea tai
jazzia, ajaa tilavalla perheautolla, 2 lasta ja koira, syö sairaanhoitajavaimon
tekemää ruokaa ja rakastelee 2 kertaa kuukaudessa? Käsiä ylös? Ja oletteko
kaikki insinöörejä? Onhan naisinssejäkin... Ja meillä ainakin inssi kuuntelee
heavya ja laittaa parempaa ruokaa kuin vaimonsa! Onko minulla sitten erilainen
insinööri kotona?
Minun ammatistani, toimintaterapeutti, ei varsinaisia stereotypioita
juuri ole. Siitä kyllä väännetään usein vitsiä joka paikan höylänä tai
toimintatättähääränä. Suorittaessani AMK-päivitystä kurssimme lentäväksi
nimitykseksi ammatillemme tuli peräteippi. Eräs mummeli oli puhelimessa kuullut
kiireisen kollegani tittelin väärin... Peräteippi on hyvä!
Ajatusleikkiä voisi jatkaa loputtomiin. On maailma kuitenkin sen verran
täynnä stereotypioita ja oletuksia,
lokerointia. Ovatko maahanmuuttajat tavallisia? He erottuvat monesti
pukeutumisensa ja ihonvärinsä perusteella, eli ovat ainakin sen suhteen
erilaisia. Erilaisia kuin ketkä? He ovat saattaneet omassa maassaan olla aivan
tavallisia ihmisiä, kauppiaita, siivoojia, insinöörejä, sairaanhoitajia,
opettajia, lakimiehiä, sotilaita. Nyt he ovat väestöä, jota pitää sietää,
ymmärtää erilaisuutensa vuoksi. Nurinkurista.
Juoksee laaman kanssa. |
Haluanko olla erilainen vai tavallinen? En minä osaa sanoa. Olen omanlaiseni, varmaankin joissain asioissa valtavirrasta poikkeava, omia valintoja tekevä, mutta kuitenkin tuikitavallinen. Niin tavallinen on nimikin, että vääntyy usein joksikin muuksi tai sitten sitä ei muisteta. Tavallinen Nieminen. Usein Sari Niemi! Olen siis itselleni ainakin erilainen noina päivinä. |
perjantai 15. kesäkuuta 2012
Tosi kadehdittava paketti
Varoitus: Tämä postaus sisältää kitkeryyttä, ajatuksia ja pohdintaa.
Huomautus: Lukijani, se et ole sinä, jonka tämän aiheutit.
Kateus on kavala tunne. Wikipedia määrittelee kateuden näin:
Kateus on mielentila, joka merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta. Nykysuomen sanakirjan mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on. Se ei vaadi uhriltaan välttämättä mitään erityistä. Kateuteen liittyvät kohteet, joita toisella koetaan olevan enemmän tai paremmin kuin itsellä. Kateus on epämiellyttäviin ajatuksiin liittyvää oloa, joka voi ilmetä inhona, panetteluna ja vastoinkäymisistä iloitsemisena. Kateellinen ihminen ahdistuu muiden menestyksestä ja saattaa vaipua itsesääliin. Kateellinen kadehtii, vaikkei toisen onni olekaan itseltä pois ja rakastaa sitä, mitä muilla on.
Meillä aina sanotaan, että kateus on suomalaisten helmasynti. En ole suostunut asiaa nielemään, mutta pikku hiljaa täytyy uskoa, että se on ehtymätön luonnonvara. Kateus on piirre, jota en jaksa ymmärtää. Tarvitseeko kadehtija juuri sitä asiaa, tavaraa tai ominaisuutta, jota hän toiselta kadehtii? Mitä niin hyvää toisella on, jota ei itse voisi saavuttaa? No, tuo oli ehkä vähän kärjistetysti kirjoitettu, mutta mielestäni siinä piilee totuuden siemen.
Yksi ihmissuhde on kariutunut kateuteen. Ensin en osannut edes odottaa tämän ihmisen olevan kateellinen vaan jaoin onnellisena ilojani (myös surujani) hänen kanssaan. Kun minulla meni huonosti, hän ei sanonut mitään, ei kuulemma osannut. Naamalle nousi ihmeellinen ilme, jonka myöhemmin tunnistin vahingoniloksi. Kun iloja oli kertynyt yli ystäväni sietokyvyn, olinkin liian sosiaalinen, liian hyväkroppainen (huom! vuosia tästä on enemmän kuin neljä...), liian hyvä työssäni, liian ihanien lasten äiti ja mitä vielä. Tämä kaikki ryöpsäytettiin minulle päin naamaa ja pian tämän jälkeen ihminen "poisti minut elämästään". Ihminen ei kestänyt minun onneani, hyvää oloani ja olemustani. Olin kamalan pettynyt, ihmeissäni ja vihainen. Eikö ystävien juuri pitäisi iloita toisen kanssa, jakaa tätä elämää, sen iloja ja suruja?
Tässä vähän aikaa sitten kateus puski taas esiin. Olen ilmeisesti hehkuttanut kateuteen asti ihania tapahtumia, joihin olen päässyt. Myönnetään, minulla on ollut viriili sairasloma. Polvileikkaus ei ole estänyt nauttimasta elämästä, pysäyttänyt, vähän hiljentänyt vauhtia vaan. Enkä minä ole estämässä muita ihmisiä osallistumasta tapahtumiin. Suurin osa on ollut todella halpoja huveja, jopa ilmaisia. Mukana on ollut syötävää sen verran, ettei ole nälkä tullut eikä kalliita annoksia ole tarvinnut kioskeista ostella. Ja kun kimppakyydillä kulkee, ei matkakaan maksa muutamaa euroa enempää. Siis missä kohtaa hitsaa kiinni?
Olen huomannut, että monta kertaa kateus nousee tilanteessa, jolloin toinen on valinnut erilailla kuin itse. Eikö jokainen olekin vastuussa omista valinnoistaan?
* Jos valitsen niin, että olen kotona viikonloppuna, miksi pitäisi olla kateellinen toisen teatterimatkasta?
* Jos itse on päättänyt laittaa rahansa tiistaina vaikka kosmetologikäyntiin ja loppuviikkoon ei ole satsata, miksi toisen eritavalla sijoitettu raha nostattaa pahaa verta?
* Jos on vaikka valinnut pyytää ikääntyneen vanhempansa luokseen viikonlopuksi, antaako se luvan kadehtia ystävän konserttimatkaa?
* Jos polttaa tupakkaa askin päivässä (keskimäärin 4 euroa/aski) kadehtii kaverin sisäfilepihviostoksia viikonlopun grilliin, voi mennä itseensä ja miettiä, miten rahan voisi käyttää toisin (tupakkaan 4x30= 120 e / kk!!!) (Tiedän, riippuvuudesta on vaikeaa, muttei mahdotonta päästä eroon!)
* Jos käyttää 90 euroa esim. kuudesluokkalaisen tyttärensä hiuspidennykseen, oikeuttaako se narisemaan ystävälle, ettei ole rahaa MIHINKÄÄN ja olemaan katkera, jos ystävä lähtee elokuviin, eikä itse pääse?
* Jos itse on valinnut olla huonolla tuulella, ärsyttääkö / kadehdituttaako silloin toisen hyväntuulisuus?
Valintoja ihmiset, valintoja.
Jos olen valinnut elää elämäni näin, päivän kerrallaan, mukavia kokemuksia keräten, olemalla perusoptimistinen, ei se tarkoita sitä, että elämäni kokonaispaketti olisi ruusunpunainen! Ihan saa tämän paketin tulla hakemaan tämä ex-ystäväni muutaman vuoden takaa, mutta täytyy muistaa, että silloin saa myös matkaansa ne raskaat päivät, kuukaudet ja vuodet, joita elämään mahtuu. Serkkuni viisaasti sanoi, että ei kannata tuhlata ruutia kuvailemalla oman elämänsä vaikeuksia kadehtijalle. Siispä jätän sen tekemättä. Jokainen meistä muokkautuu itsekseen tapahtumiensa ketjun kautta. Ketjun helmiksi tulevat niin onnelliset oranssit tapahtumat kuin ne satuttavat mustanpuhuvatkin. Helminä on toisia ihmisiä, joita haluaa pitää lähellä ihoaan, mutta siellä on myös helmiä, jotka koostuvat valinnoistamme. Näen ihmiset kunkin eri värisenä. Valinnat ovat minulle pieniä vaaleanvihreitä helmiä, jotka tummenevat ja kasvavat niitä helliteltäessä. Minkä värisiä helmiä sinulla on ketjussasi?
Yksi asia on, josta en luovu, jota voin jakaa, mutta sitä en myy, en anna: elämänasenteeni! Jokainen olkoon vastuussa siitä, minkälaisen itselleen kehittää!
Huomautus: Lukijani, se et ole sinä, jonka tämän aiheutit.
Kateus on kavala tunne. Wikipedia määrittelee kateuden näin:
Kateus on mielentila, joka merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta. Nykysuomen sanakirjan mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on. Se ei vaadi uhriltaan välttämättä mitään erityistä. Kateuteen liittyvät kohteet, joita toisella koetaan olevan enemmän tai paremmin kuin itsellä. Kateus on epämiellyttäviin ajatuksiin liittyvää oloa, joka voi ilmetä inhona, panetteluna ja vastoinkäymisistä iloitsemisena. Kateellinen ihminen ahdistuu muiden menestyksestä ja saattaa vaipua itsesääliin. Kateellinen kadehtii, vaikkei toisen onni olekaan itseltä pois ja rakastaa sitä, mitä muilla on.
Meillä aina sanotaan, että kateus on suomalaisten helmasynti. En ole suostunut asiaa nielemään, mutta pikku hiljaa täytyy uskoa, että se on ehtymätön luonnonvara. Kateus on piirre, jota en jaksa ymmärtää. Tarvitseeko kadehtija juuri sitä asiaa, tavaraa tai ominaisuutta, jota hän toiselta kadehtii? Mitä niin hyvää toisella on, jota ei itse voisi saavuttaa? No, tuo oli ehkä vähän kärjistetysti kirjoitettu, mutta mielestäni siinä piilee totuuden siemen.
Yksi ihmissuhde on kariutunut kateuteen. Ensin en osannut edes odottaa tämän ihmisen olevan kateellinen vaan jaoin onnellisena ilojani (myös surujani) hänen kanssaan. Kun minulla meni huonosti, hän ei sanonut mitään, ei kuulemma osannut. Naamalle nousi ihmeellinen ilme, jonka myöhemmin tunnistin vahingoniloksi. Kun iloja oli kertynyt yli ystäväni sietokyvyn, olinkin liian sosiaalinen, liian hyväkroppainen (huom! vuosia tästä on enemmän kuin neljä...), liian hyvä työssäni, liian ihanien lasten äiti ja mitä vielä. Tämä kaikki ryöpsäytettiin minulle päin naamaa ja pian tämän jälkeen ihminen "poisti minut elämästään". Ihminen ei kestänyt minun onneani, hyvää oloani ja olemustani. Olin kamalan pettynyt, ihmeissäni ja vihainen. Eikö ystävien juuri pitäisi iloita toisen kanssa, jakaa tätä elämää, sen iloja ja suruja?
Tässä vähän aikaa sitten kateus puski taas esiin. Olen ilmeisesti hehkuttanut kateuteen asti ihania tapahtumia, joihin olen päässyt. Myönnetään, minulla on ollut viriili sairasloma. Polvileikkaus ei ole estänyt nauttimasta elämästä, pysäyttänyt, vähän hiljentänyt vauhtia vaan. Enkä minä ole estämässä muita ihmisiä osallistumasta tapahtumiin. Suurin osa on ollut todella halpoja huveja, jopa ilmaisia. Mukana on ollut syötävää sen verran, ettei ole nälkä tullut eikä kalliita annoksia ole tarvinnut kioskeista ostella. Ja kun kimppakyydillä kulkee, ei matkakaan maksa muutamaa euroa enempää. Siis missä kohtaa hitsaa kiinni?
Olen huomannut, että monta kertaa kateus nousee tilanteessa, jolloin toinen on valinnut erilailla kuin itse. Eikö jokainen olekin vastuussa omista valinnoistaan?
* Jos valitsen niin, että olen kotona viikonloppuna, miksi pitäisi olla kateellinen toisen teatterimatkasta?
* Jos itse on päättänyt laittaa rahansa tiistaina vaikka kosmetologikäyntiin ja loppuviikkoon ei ole satsata, miksi toisen eritavalla sijoitettu raha nostattaa pahaa verta?
* Jos on vaikka valinnut pyytää ikääntyneen vanhempansa luokseen viikonlopuksi, antaako se luvan kadehtia ystävän konserttimatkaa?
* Jos polttaa tupakkaa askin päivässä (keskimäärin 4 euroa/aski) kadehtii kaverin sisäfilepihviostoksia viikonlopun grilliin, voi mennä itseensä ja miettiä, miten rahan voisi käyttää toisin (tupakkaan 4x30= 120 e / kk!!!) (Tiedän, riippuvuudesta on vaikeaa, muttei mahdotonta päästä eroon!)
* Jos käyttää 90 euroa esim. kuudesluokkalaisen tyttärensä hiuspidennykseen, oikeuttaako se narisemaan ystävälle, ettei ole rahaa MIHINKÄÄN ja olemaan katkera, jos ystävä lähtee elokuviin, eikä itse pääse?
* Jos itse on valinnut olla huonolla tuulella, ärsyttääkö / kadehdituttaako silloin toisen hyväntuulisuus?
Valintoja ihmiset, valintoja.
Jos olen valinnut elää elämäni näin, päivän kerrallaan, mukavia kokemuksia keräten, olemalla perusoptimistinen, ei se tarkoita sitä, että elämäni kokonaispaketti olisi ruusunpunainen! Ihan saa tämän paketin tulla hakemaan tämä ex-ystäväni muutaman vuoden takaa, mutta täytyy muistaa, että silloin saa myös matkaansa ne raskaat päivät, kuukaudet ja vuodet, joita elämään mahtuu. Serkkuni viisaasti sanoi, että ei kannata tuhlata ruutia kuvailemalla oman elämänsä vaikeuksia kadehtijalle. Siispä jätän sen tekemättä. Jokainen meistä muokkautuu itsekseen tapahtumiensa ketjun kautta. Ketjun helmiksi tulevat niin onnelliset oranssit tapahtumat kuin ne satuttavat mustanpuhuvatkin. Helminä on toisia ihmisiä, joita haluaa pitää lähellä ihoaan, mutta siellä on myös helmiä, jotka koostuvat valinnoistamme. Näen ihmiset kunkin eri värisenä. Valinnat ovat minulle pieniä vaaleanvihreitä helmiä, jotka tummenevat ja kasvavat niitä helliteltäessä. Minkä värisiä helmiä sinulla on ketjussasi?
Yksi asia on, josta en luovu, jota voin jakaa, mutta sitä en myy, en anna: elämänasenteeni! Jokainen olkoon vastuussa siitä, minkälaisen itselleen kehittää!
sunnuntai 10. kesäkuuta 2012
Tosi häröilyä
Blogini lukijoille on varmaan jossain vaiheessa käynyt selväksi, että rakastan tätä oman suomemme kieltä. Murteita on ihanaa kuunnella ja yrittää ymmärtää, sananmuunnokset nousivat uuteen kukoistukseensa tv-pastori Luttisen myötä. Kielemme tarjoaa myös ehtymättömän väärinkuullun ja -lukemisen tarjottimen. Väitän olevani siinä ihan melkein mestari. Viimeisin osoitus siitä oli tämän päiväinen vierailu Naivistit Iittalassa-näyttelyssä. Onneksi mukana oli rakas ystäväni, joka tulkkasi teosten nimet minulle. (Menossa näyttelyyn vielä uudemman kerran toisen ystäväni kanssa, terkkuja vaan!)
Meillä on ollut oikea kultturelli viikonloppu tämän ystävättäreni kanssa. Lauantain vietimme Tampereella Annikin runofestivaalissa. Tarjolla oli runojen luentaa ja lausuntaa sekä sävellettyjä tekstejä kitarasäestyksellä. Vanha punkkari Yari musisoi lavalla ja kertoi, ettei olekaan koskaan soittanut seuraavaa biisiä jouluna (kuule oikein, soolona). Esitysten väleissä kävimme kahvilla, jäätelöllä ja syömässä ja tietysti tarinoimme. Ystävättäreni kertoi, että vanhempi tytär oli tavannut kaveriaan kaupungilla ja treffipaikaksi oli sovittu Kampin Ben & Jerry´s. Senhän voi ihan luontevasti kuulla Men & service! DA! Tietysti, 17-vuotiaalle kyseenalainen mesta...
Ystäväni myös päivitteli miehen vaatetusta tämän mennessä kotipihassa auton pesuun. Päällä oli juuri ostetut uudet 90 euroa maksaneen farkut, golftakki ja Kallaveen lippis. "Siis parhaat kuteet ikinä vapaa-ajalle!" Ja minä miettimään, että Kallavesi... KALLAVESI... Mitä ihmeen tekemistä miehellä on Kuopion ja Kallaveden kanssa... Kunnes kellot alkoivat soida. Mies + golftakki ... Sain hillittömän hepulin tajutessani, että lippis oli merkkiä Callaway.
Vaan on niitä lukihäröilyjä sattunut vuosien mittaan ihan yllin kyllin ympäriinsä. Muista tuossa opiskeluaikoina, kun tuon samaisen rakkaan ystäväni kanssa olimme hyppytunnilla asioimassa pankissa. Samalla tiskillä rahojen saantia odotellessa selitin ystävälleni ostaneeni uuden mikron ja miten se on niin kätevä, kun voi ohjelmoida nyt ja tallentaa kaikkia ohjelmia. Muistan elävästi sen pysähtyneen ilmeen ja ihailevan huokauksen: "No, se mahtoi olla kallis... siis saako siihen ohjelmoitua eri paisto-ohjelmia?" Siinä vaiheessa minun ilmeeni pysähtyi, samoin pankkineidin. Suurin piirtein samaan aikaan kaikki kolme tajusimme, että toinen puhui pc:stä ja toinen mikroaaltouunista.
Viimeviikolla ystäväni kirjoitti Facebookissa järjestelleensä kokoelmansa. Hieraisin silmiäni ja luin uudelleen: irtoproteesikokoelman? Hetkinen... Irtoripsikokoelman? Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut mitenkään osuvan yhteen ihmisen kanssa. Kolmannella yrityksellä pääsin perille ja ymmärsin: irtoreseptikokoelma + Päivi = herkkua!
Kirjoittaessani näitä tajunnanvirran mukanaan tuomia tekstejäni ja Fb-päivityksiä, sormet ovat joskus nopeampia kuin aivot, silmistä puhumattakaan. Siis vihreitä sattuu. Eräs Fb-kaverini kommentoi virheitäni "noloiksi". Itse ajattelen, että kirjainvirheet ovat luovuutta, mahdollisuuksia uusille ilmaisuille, ideoille ja tilannekomiikalle. En siis suostu suhtautumaan tähän kieleemme ryppyotsaisesti. Eräs parhaista kirjoitusvirheistäni sattui Orivedellä Natalie Goldberg-kirjoittajakurssilla kesällä 2010. Olin kirjoittanut pitkän tajunnanvirran aiheesta Keksitty muisto. Kirjoituksessani ei ollut mitään aiheeseen liittyvää, koska en keksinnyt mitään. Sen sijaan olin kirjoittanut kirjoittamisesta ja vanhasta romaanikäsikirjoituksesta, joka oli lojunut jo kauna pöytäkaatikossa. Siinä piti lukea kauan pöytälaatikossa. Mikä kauna käsikirjoitukseen liittyy, siitä virisivät seuraavat mielenkiintoiset kirjoitusharjoitukset.
Ja lisää tulee... Odottakaas vaan!
Meillä on ollut oikea kultturelli viikonloppu tämän ystävättäreni kanssa. Lauantain vietimme Tampereella Annikin runofestivaalissa. Tarjolla oli runojen luentaa ja lausuntaa sekä sävellettyjä tekstejä kitarasäestyksellä. Vanha punkkari Yari musisoi lavalla ja kertoi, ettei olekaan koskaan soittanut seuraavaa biisiä jouluna (kuule oikein, soolona). Esitysten väleissä kävimme kahvilla, jäätelöllä ja syömässä ja tietysti tarinoimme. Ystävättäreni kertoi, että vanhempi tytär oli tavannut kaveriaan kaupungilla ja treffipaikaksi oli sovittu Kampin Ben & Jerry´s. Senhän voi ihan luontevasti kuulla Men & service! DA! Tietysti, 17-vuotiaalle kyseenalainen mesta...
Ystäväni myös päivitteli miehen vaatetusta tämän mennessä kotipihassa auton pesuun. Päällä oli juuri ostetut uudet 90 euroa maksaneen farkut, golftakki ja Kallaveen lippis. "Siis parhaat kuteet ikinä vapaa-ajalle!" Ja minä miettimään, että Kallavesi... KALLAVESI... Mitä ihmeen tekemistä miehellä on Kuopion ja Kallaveden kanssa... Kunnes kellot alkoivat soida. Mies + golftakki ... Sain hillittömän hepulin tajutessani, että lippis oli merkkiä Callaway.
Vaan on niitä lukihäröilyjä sattunut vuosien mittaan ihan yllin kyllin ympäriinsä. Muista tuossa opiskeluaikoina, kun tuon samaisen rakkaan ystäväni kanssa olimme hyppytunnilla asioimassa pankissa. Samalla tiskillä rahojen saantia odotellessa selitin ystävälleni ostaneeni uuden mikron ja miten se on niin kätevä, kun voi ohjelmoida nyt ja tallentaa kaikkia ohjelmia. Muistan elävästi sen pysähtyneen ilmeen ja ihailevan huokauksen: "No, se mahtoi olla kallis... siis saako siihen ohjelmoitua eri paisto-ohjelmia?" Siinä vaiheessa minun ilmeeni pysähtyi, samoin pankkineidin. Suurin piirtein samaan aikaan kaikki kolme tajusimme, että toinen puhui pc:stä ja toinen mikroaaltouunista.
Viimeviikolla ystäväni kirjoitti Facebookissa järjestelleensä kokoelmansa. Hieraisin silmiäni ja luin uudelleen: irtoproteesikokoelman? Hetkinen... Irtoripsikokoelman? Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut mitenkään osuvan yhteen ihmisen kanssa. Kolmannella yrityksellä pääsin perille ja ymmärsin: irtoreseptikokoelma + Päivi = herkkua!
Kirjoittaessani näitä tajunnanvirran mukanaan tuomia tekstejäni ja Fb-päivityksiä, sormet ovat joskus nopeampia kuin aivot, silmistä puhumattakaan. Siis vihreitä sattuu. Eräs Fb-kaverini kommentoi virheitäni "noloiksi". Itse ajattelen, että kirjainvirheet ovat luovuutta, mahdollisuuksia uusille ilmaisuille, ideoille ja tilannekomiikalle. En siis suostu suhtautumaan tähän kieleemme ryppyotsaisesti. Eräs parhaista kirjoitusvirheistäni sattui Orivedellä Natalie Goldberg-kirjoittajakurssilla kesällä 2010. Olin kirjoittanut pitkän tajunnanvirran aiheesta Keksitty muisto. Kirjoituksessani ei ollut mitään aiheeseen liittyvää, koska en keksinnyt mitään. Sen sijaan olin kirjoittanut kirjoittamisesta ja vanhasta romaanikäsikirjoituksesta, joka oli lojunut jo kauna pöytäkaatikossa. Siinä piti lukea kauan pöytälaatikossa. Mikä kauna käsikirjoitukseen liittyy, siitä virisivät seuraavat mielenkiintoiset kirjoitusharjoitukset.
Ja lisää tulee... Odottakaas vaan!
torstai 7. kesäkuuta 2012
Tosi elämää romukaupassa
Keittiöstämme poistui tänään kaksi roskapussillista roinaa. Huomasin, että ihmisen sisällä asuu pieni hamsteri. Miten sitä voi jemmata niin paljon tavaraa? Kai sitä kuvittelee tarvitsevansa ylimääräisiä säilytysrasioitten kansia, kahdeksaa juomapulloa, pilttipurkkeja, vuonna 2009 vanhaksi mennyttä kalamaustetta, 25 cm:n metallitankoa, ruukunpalasia, seitsemää muovista tai kankaista kauppakassia, merkkiliikkeitten paperipusseja ja hajaparisia munakuppeja?
Nyt on kiva mennä keittiöön, kun tavarat ovat paikoillaan (hetken) ja pinnat rojuttomina (toisen hetken). Siirsimme mikroaaltouunin ja leipäkoneen eri paikkoihin, järjestelimme maustehyllyn, veimme ylimääräisiä astioita säilytykseen talliin ja järjestelimme avohyllyt. Ikkunatasolla mahtuu nyt jopa leipomaan korvapuusteja ja katselemaan ohi lipuvia isäntiä koirineen...
Ensi yön tulen todennäköisesti pyörimään lakanat märiksi ja painajaistelemaan kodinhoitohuoneen kaappien siivouksella. Se odottaa vuoroaan ja se tulee olemaan kamala urakka.
Mutta miten voi joka paikka tursuta, pursuta tavaraa!!! Kun on kotona sairaslomalla nyt kolmatta viikkoa, huomaa elämän epäkohtia ja kaaoksen. Olohuoneen pöytä on täynnä lehtiä. TV-tasolla valkeitten koriste-esineitten väleistä pilkistävät ikkunanpesuaine, isännän lompakko ja pari kaukosäädintä. Siellä lymyävät myös miehen juoksuharrastukseen liittyvät verenpaine- ja sykemittari sekä... SUKKA! Olohuoneessa, Aalto-maljakossa! (Selvennykseksi: mies treenaa heinäkuun Hämeenlinnan citymaratonille puolikkaalle, oli pessyt ne sukat ja laittanut kuivumaan, ja tytär on ottanut kesätyökseen ruohonleikkuun lisäksi ikkunoitten pesun... Enkeli!)
Ensi yön tulen todennäköisesti pyörimään lakanat märiksi ja painajaistelemaan kodinhoitohuoneen kaappien siivouksella. Se odottaa vuoroaan ja se tulee olemaan kamala urakka.
Tämä on niin tätä elämää. Mutta on jotain muuttunutkin. Kun saimme olohuoneen takan pinnoitettua ja sen taustalla olevan seinän sisustuskivellä päällystettyä, takan päällinen on pysynyt tavarattomana. Tai ei, näyttää siellä olevan miehen hikinen juoksulippis...
maanantai 4. kesäkuuta 2012
Tosi kylpylälomalle
Olemme varanneet kesälle 6 päivää kylpylälomailua, suuntana Muhun saari ja Haapsalu. Jos nyt valtaisimme tuon Viron kolkan ja sitten jäisi enää itäinen osa tutkimusmatkailuun tuleville vuosille. Hykertelen tyytyväisyyttä. Ja niinhän se on, että melkein paras osa matkaa on sen odottaminen ja valmistelu.
Kahvittelin tänään ystävän kanssa ja kerroin hänelle suunnitelmistamme. Hän huokaisi ihastuksissaan ja kertoi salaa haaveillensa kunnon kylpylälomasta. Sellaisesta, johon mennään bussilla viidenkymmenen mummon seurassa, kuljetaan kylpytakki päällä koko viikko, ruokaillaan valmiiksi katetussa pöydässä ja ruoat tietenkin kannetaan eteen, joku skrobaa jalkapohjia ja toinen hoitaa auringon kuivattamia hiuksia. Sellainen kunnon laitostava kylpyläloma eläkeläisten tyyliin! (Terkkuja vaan päiväkahviseuralleni <3 )
Ja niin sitten iltasella tutustuimme Haapsalun kylpylän pakettihoitoihin. Piikkimatto, porekylpy, yrttikylpy, mutahoito, hierontaa kuiviltaan tai veden alla, hierova tuoli-hoito ja erilaisia vesivoimisteluja ja venytyshoitoja. Ah, minun oli helppo valita noista ne 6, jotka päiviin mahdutan. Pahoittelin neidolle kotona, että tässä kylpylässä ei sitten ole niitä liukumäkiä. Tytär katsoi äitiään "himmeesti" ja totesi aikovansa ottaa kylpylälomasta kaiken irti. "Onko siellä sellaista suklaahoitoa ja kasvohoitoa ja ja ja ja..."
Eli siis vakioitten lisäksi mennään ekstrojen puolelle.
Eli siis ei tarvitse olla lähelläkään eläkeikää, jotta nauttii laitostavasta kylpylälomasta. Sen todisti Venla 14v.
Kahvittelin tänään ystävän kanssa ja kerroin hänelle suunnitelmistamme. Hän huokaisi ihastuksissaan ja kertoi salaa haaveillensa kunnon kylpylälomasta. Sellaisesta, johon mennään bussilla viidenkymmenen mummon seurassa, kuljetaan kylpytakki päällä koko viikko, ruokaillaan valmiiksi katetussa pöydässä ja ruoat tietenkin kannetaan eteen, joku skrobaa jalkapohjia ja toinen hoitaa auringon kuivattamia hiuksia. Sellainen kunnon laitostava kylpyläloma eläkeläisten tyyliin! (Terkkuja vaan päiväkahviseuralleni <3 )
Ja niin sitten iltasella tutustuimme Haapsalun kylpylän pakettihoitoihin. Piikkimatto, porekylpy, yrttikylpy, mutahoito, hierontaa kuiviltaan tai veden alla, hierova tuoli-hoito ja erilaisia vesivoimisteluja ja venytyshoitoja. Ah, minun oli helppo valita noista ne 6, jotka päiviin mahdutan. Pahoittelin neidolle kotona, että tässä kylpylässä ei sitten ole niitä liukumäkiä. Tytär katsoi äitiään "himmeesti" ja totesi aikovansa ottaa kylpylälomasta kaiken irti. "Onko siellä sellaista suklaahoitoa ja kasvohoitoa ja ja ja ja..."
Eli siis vakioitten lisäksi mennään ekstrojen puolelle.
Eli siis ei tarvitse olla lähelläkään eläkeikää, jotta nauttii laitostavasta kylpylälomasta. Sen todisti Venla 14v.
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Tosi mielisairasta
No niin... nyt aloitan hieman kauempaa kuin mitä otsikko antaa ymmärtää... Ja päädyn todennäköisesti hyvin kauas alusta...
Kun poikani oli pieni, noin kolmen vanha, hän kertoi, että isi on dubloinsinööri ja äiti teraputti. Tänään lapseni ovat siinä iässä, että kaikkia kiinnostaakin se, mitä he aikovat isona tehdä, mille alalle hakea jatko-opintoihin. Molemmilla on jonkin suuntaista vainua, mikä ala kiinnostaa, tyttärellä tuntuu olevan jopa runsauden pulaa. Hänen kanssaan kävimme muutama viikko sitten mielenkiintoisen keskustelun aiheesta hoitoala. Sekin nimittäin on hänen listallaan (vanhustyö tai lasten hoito, ei aio kuulemma äitinsä tavoin kiipeillä katoilla mielenterveyspotilaita pelastamassa).
Tytär kyseli, millaista minun työni toimintaterapeuttina on ja kun kerroin, seurasi tovin hiljaisuus, sen jälkeen voimakas sisäänhengitys ja sanat: "Siis sä oot töissä mielisairaalassa!" Siis otetaanpa alusta... "Ei ole sellaista kuin mielisairaala enää nykyään. On psykiatrisia sairaaloita, psykiatrian poliklinikoita, mielenterveystoimistoja (kai), kuntoutuskoteja, klubitaloja ja päiväosastoja." Yleensä en kovasti ilahdu asioitten nimikkeiden muuttamisesta, mutta tuon mielisairaalan kohdalla olen tyytyväinen, että se on poistunut virallisesta käytöstä ainakin. Kansan kielessä se tuntuu elävän hyvinkin sitkeänä.
Ja tänä aamuna otsikoissa: "Itseinho ajoi missi-Elinan mielisairaalaan." Voi hyvänen aika!!! Pitääkö lehdistö vanhakantaisuutta ja asenteita vallalla? Keskustelussa tyttären kanssa asenteellisuus ja tietämättömyys kuulsivat läpi. Hänen kohdallaan laitan asenteet nuoruuden ja kokemattomuuden (ja suutarin lapsillahan ei ole kenkiä, äidin) piikkiin. Nuoren mielikuva psyykkisistä sairauksista värittyy lehtikirjoittelujen, tv-sarjojen ja elokuvien kautta. Kouluammuskeluista ja tappotilastoista kirjoitettaessa korostuvat mielenterveysongelmat. Elokuvissa sairaalapotilaat kuvataan kuolaavina, hytkyvinä, väkivaltaisina tai mielipuolisesti nauravina henkilöinä. Ikään kuin normaalielämää ei olisi lainkaan. Salkkareissa psykoosipotilas tunkee rakastettunsa arkkuun ja hautaa elävältä.
Palataanpa saatavissa olevaan faktaan. Nykyisin puhutaan mielisairauden sijaan mielenterveyden ongelmista ja oireista, psyykkisistä sairauksista. Onko masennus psyykkinen sairaus? Median mukaan puolet julkkiksista on kertonut kokeneensa depression. He ovat olleet peräti kolme viikkoa keikkatauolla ja palanneet entistä ehompana ja kokonaisempana ihmisenä yleisön eteen. Todellista? Todellinen depressio on jotain ihan muuta. Pahimmassa tapauksessa mielessäsi ei pyöri kuin kuoleman ajatuksia, et jaksa nousta vuoteesta, raahautua suihkuun, et muista syödä, koska ruokahalua ei ole, sinulla on unihäiriöitä etkä jaksa ylläpitää minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja. Soita siinä sitten iltapäivälehteen ja tarjoa haastattelua! Aivokemiat siinä on sekaisia ja viestit eivät kulje asianmukaisesti. Niitä voi korjata. Se on suurelta osin kemiaa. Se, mikä kemiat saa sekaisin, on sitten toinen juttu (pitkällinen stressi, trauma, alttius, alhaiset välittäjäainemäärät jo luonnostaan...) Nähdäänkö masennus psyykkisenä sairautena tuntuu riippuvan pitkälti katsantokannasta.
Persoonallisuushäiriöiden luokka on vivahteikas ja normaaliuden rajaa entisestään hämärtävä. Narsismi lienee muotisana tätä nykyä, listalta löytyy mm. estynyt, epäluuloinen, vaativa persoonallisuus jne. Heitän tähän niinkin härskin väitteen, että jokaisesta meistä löytyisi jokin piirre, jonka mukaan hän saisi persoonallisuushäiriödiagnoosin. Näistä ei kuitenkaan yleensä puhuta sairauksina. Erilaisia persoonallisuushäiriöitä arvioidaan olevan tutkimustiedon mukaan noin 5-15 % väestöstä.
Kun menemme varsinaisiin psyykkisiin sairauksiin, puhumme realiteettitilan häiriöistä, ajan- ja paikantajun, omien rajojen hämärtymisestä, harhoista. Ja ei, aina psykoosisairaus ei tarvitse taustalleen traumakokemusta. Se on jonkin verran perinnöllisesti altistava aivoperäinen häiriötila, joka on myös suurelta osin lääkittävissä. Skitsofreniaa sairastavalla ihmisellä ON normaalia elämää, vaikka ajatuskuviot saattavat olla normiväestöstä poikkeavat ja puhe ajoittain tajunnanvirtaa ja vaikeaa seurata. Heidän logiikkansa on aivan omanlaisensa. Aivoperäisenä sairautena vaarana on se, että uusiutuva psykoosi heikentää pysyvästi ihmisen kognitioita, eli tiedon käsittelyyn tarvittavia valmiuksia ja taitoja. Tämän haluaisin erityisesti sanoa lääkekielteisille ihmisille. Niitä neuroleptejä ei syötetä turhaan!
Toinen vaikea psyykkinen sairaus on bipolaarihäiriö eli kaksisuuntaisuus: masennus ja maniavaiheet vaihtelevat. Jaksot saattavat olla pitkiä tai lyhyellä jänteellä tapahtuvaa mielialojen poukkoilua. Masennuksestahan normaalisti ihminen haluaa kiireen vimmalla ulos, mutta sitten kun manian kokonaisvaltaisuus ja voima asettuvat taloksi, siitä luopuminen onkin vaikeampaa. Ihminen kokee tällöin olevansa voimissaan, kaikkivoipainen ja tietävänsä maailman todellisen tolan paremmin kuin kukaan muu. Hän on kekseliäs, ei kipeä eikä köyhä, harmi vaan.
Rikostilastoissa psykopaatti juhlii. Hänen on vaikeaa hallita sisäisiä impulssejaan, hänen elämänsä on tunneköyhää ja -kylmää eikä hänellä juuri katsota olevan oma- tai myötätuntoa. MUTTA koko väestöstä vain 1% täyttää psykopatian kriteerit. Skitsofrenian yleisyys on samaa luokkaa väestössä kuin psykopatian, samoin bipolaarisuuden. Työssäni tapaan päivittäin mielenterveysongelmista kärsiviä, mieleltään järkkyneitä ihmisiä. En pidä heitä mielisairaina. Jokainen kuntoutuja on ainutkertainen henkilö oman elämänhistoriansa kautta. Toisille on kasaantunut aivan liikaa vastoinkäymisiä, joillakin ei ole syytä depressioonsa, jotkut ovat selvinneet sotakokemuksista pää selkeänä. Tapaan koulu-uraansa lopettelevia asperger-diagnoosin saaneita sosiaalisesti kömpelöitä nuoria, työssäkäyviä skitsofreniaa sairastavia aikuisia, mutta myös masennuksen vuoksi eläkkeelle joutuneita alle kolmekymppisiä.
Kirjo on valtava. Eli pitkästä virrestä lyhyt loppukaneetti:
- Ilmenemisluvut ovat melko pienet (onneksi!)
- Psykiatrisessa sairaalassa huoneet ovat 1-3 hengen huoneita.
- "Pehmustettua koppia" sanotaan eriöksi ja ei, se ei ole tavallisesti pyöreä.
- Sidontakeinoja (lepositeet) käytetään vain, jos potilas on itselleen tai muille vaaraksi.
- Sairaaloissa ei ole erillistä kellaria, johon potilaat pannaan kiertämään kehää vaan hoitotoimenpiteiden keralla toiminta-, musiikki-, liikunta-, taideterapiaa, arjen taitojen opettelua, sosiaalista vuorovaikutusta sekä virkistystoimintaa mm. sairaalan kesämökillä.
- Lapsi-, nuoriso- ja aikuispotilaat ovat eri osastoilla.
- Osastolta on aika vaikeaa karata, jos olet pakkohoitolähetteellä sisäänkirjoitettu (välillä on kiusallista kulkea se kilisevä avainnippu kädessä...).
- Lääkkeet eivät ole lääkäreitten vallan käytön välineitä vaan potilaan avuksi kehitettyjä ja tutkittuja tuotteita.
- Kyllä, potilaan kohtaamiseen tulisi käyttää enemmän aikaa kuin nykyisin. Hoitohenkilökunta jalkautukoon kansliasta ja heille vähemmän ihme-sälä-hommia tietokoneella (okei, kill me now!).
- Ei, masentunut ei voi ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa harrastaa. Hän tarvitsee siihen kyetäkseen hoitoa (saadakseen aivokemiat kohdilleen) ja ymmärtävää mielenkiintojen herättelyä, toimintaa ja lujaa tukea.
- Sairaalan ikkunoista ei hypi päivittäin, viikottain, ei kuukausittain eikä edes vuosittain ihmisiä alas. - Kohta 20 vuotta kestäneen urani aikana olen käynyt kotoa hakemassa kahta vainajaa (kumpikaan ei ollut itsemurha) ja katolta yhden ihanan ihmisen turvaan.
- Psyykkisistä oireista kärsivä ihminen oikeasti KÄRSII!
- Mikäli skitsofreniaa sairastava henkilö käyttäytyy aggressiivisesti, hän todennäköisesti puolustautuu, suojautuu joltain impulssilta, joka on vääristänyt hänen ajatuksensa.
- Skitsofreniaa sairastava henkilö ei automaattisesti tule vastaan kirves kourassa ja yritä saada sinua hengiltä !
PS. Vältin tietoisesti käyttämästä ilmaisua skitsofreenikko. Ihminen on paljon muutakin kuin sairastamansa tauti. Olisi kamalaa, jos se määrittelisi hänet noin vahvasti. Lainaan Kellokosken mahtavaa ylilääkäriä: "Eihän kihomatoja saanut lastentarhanopettajakaan ole kihomatootikko!
Kun poikani oli pieni, noin kolmen vanha, hän kertoi, että isi on dubloinsinööri ja äiti teraputti. Tänään lapseni ovat siinä iässä, että kaikkia kiinnostaakin se, mitä he aikovat isona tehdä, mille alalle hakea jatko-opintoihin. Molemmilla on jonkin suuntaista vainua, mikä ala kiinnostaa, tyttärellä tuntuu olevan jopa runsauden pulaa. Hänen kanssaan kävimme muutama viikko sitten mielenkiintoisen keskustelun aiheesta hoitoala. Sekin nimittäin on hänen listallaan (vanhustyö tai lasten hoito, ei aio kuulemma äitinsä tavoin kiipeillä katoilla mielenterveyspotilaita pelastamassa).
Tytär kyseli, millaista minun työni toimintaterapeuttina on ja kun kerroin, seurasi tovin hiljaisuus, sen jälkeen voimakas sisäänhengitys ja sanat: "Siis sä oot töissä mielisairaalassa!" Siis otetaanpa alusta... "Ei ole sellaista kuin mielisairaala enää nykyään. On psykiatrisia sairaaloita, psykiatrian poliklinikoita, mielenterveystoimistoja (kai), kuntoutuskoteja, klubitaloja ja päiväosastoja." Yleensä en kovasti ilahdu asioitten nimikkeiden muuttamisesta, mutta tuon mielisairaalan kohdalla olen tyytyväinen, että se on poistunut virallisesta käytöstä ainakin. Kansan kielessä se tuntuu elävän hyvinkin sitkeänä.
Ja tänä aamuna otsikoissa: "Itseinho ajoi missi-Elinan mielisairaalaan." Voi hyvänen aika!!! Pitääkö lehdistö vanhakantaisuutta ja asenteita vallalla? Keskustelussa tyttären kanssa asenteellisuus ja tietämättömyys kuulsivat läpi. Hänen kohdallaan laitan asenteet nuoruuden ja kokemattomuuden (ja suutarin lapsillahan ei ole kenkiä, äidin) piikkiin. Nuoren mielikuva psyykkisistä sairauksista värittyy lehtikirjoittelujen, tv-sarjojen ja elokuvien kautta. Kouluammuskeluista ja tappotilastoista kirjoitettaessa korostuvat mielenterveysongelmat. Elokuvissa sairaalapotilaat kuvataan kuolaavina, hytkyvinä, väkivaltaisina tai mielipuolisesti nauravina henkilöinä. Ikään kuin normaalielämää ei olisi lainkaan. Salkkareissa psykoosipotilas tunkee rakastettunsa arkkuun ja hautaa elävältä.
Palataanpa saatavissa olevaan faktaan. Nykyisin puhutaan mielisairauden sijaan mielenterveyden ongelmista ja oireista, psyykkisistä sairauksista. Onko masennus psyykkinen sairaus? Median mukaan puolet julkkiksista on kertonut kokeneensa depression. He ovat olleet peräti kolme viikkoa keikkatauolla ja palanneet entistä ehompana ja kokonaisempana ihmisenä yleisön eteen. Todellista? Todellinen depressio on jotain ihan muuta. Pahimmassa tapauksessa mielessäsi ei pyöri kuin kuoleman ajatuksia, et jaksa nousta vuoteesta, raahautua suihkuun, et muista syödä, koska ruokahalua ei ole, sinulla on unihäiriöitä etkä jaksa ylläpitää minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja. Soita siinä sitten iltapäivälehteen ja tarjoa haastattelua! Aivokemiat siinä on sekaisia ja viestit eivät kulje asianmukaisesti. Niitä voi korjata. Se on suurelta osin kemiaa. Se, mikä kemiat saa sekaisin, on sitten toinen juttu (pitkällinen stressi, trauma, alttius, alhaiset välittäjäainemäärät jo luonnostaan...) Nähdäänkö masennus psyykkisenä sairautena tuntuu riippuvan pitkälti katsantokannasta.
Persoonallisuushäiriöiden luokka on vivahteikas ja normaaliuden rajaa entisestään hämärtävä. Narsismi lienee muotisana tätä nykyä, listalta löytyy mm. estynyt, epäluuloinen, vaativa persoonallisuus jne. Heitän tähän niinkin härskin väitteen, että jokaisesta meistä löytyisi jokin piirre, jonka mukaan hän saisi persoonallisuushäiriödiagnoosin. Näistä ei kuitenkaan yleensä puhuta sairauksina. Erilaisia persoonallisuushäiriöitä arvioidaan olevan tutkimustiedon mukaan noin 5-15 % väestöstä.
Kun menemme varsinaisiin psyykkisiin sairauksiin, puhumme realiteettitilan häiriöistä, ajan- ja paikantajun, omien rajojen hämärtymisestä, harhoista. Ja ei, aina psykoosisairaus ei tarvitse taustalleen traumakokemusta. Se on jonkin verran perinnöllisesti altistava aivoperäinen häiriötila, joka on myös suurelta osin lääkittävissä. Skitsofreniaa sairastavalla ihmisellä ON normaalia elämää, vaikka ajatuskuviot saattavat olla normiväestöstä poikkeavat ja puhe ajoittain tajunnanvirtaa ja vaikeaa seurata. Heidän logiikkansa on aivan omanlaisensa. Aivoperäisenä sairautena vaarana on se, että uusiutuva psykoosi heikentää pysyvästi ihmisen kognitioita, eli tiedon käsittelyyn tarvittavia valmiuksia ja taitoja. Tämän haluaisin erityisesti sanoa lääkekielteisille ihmisille. Niitä neuroleptejä ei syötetä turhaan!
Toinen vaikea psyykkinen sairaus on bipolaarihäiriö eli kaksisuuntaisuus: masennus ja maniavaiheet vaihtelevat. Jaksot saattavat olla pitkiä tai lyhyellä jänteellä tapahtuvaa mielialojen poukkoilua. Masennuksestahan normaalisti ihminen haluaa kiireen vimmalla ulos, mutta sitten kun manian kokonaisvaltaisuus ja voima asettuvat taloksi, siitä luopuminen onkin vaikeampaa. Ihminen kokee tällöin olevansa voimissaan, kaikkivoipainen ja tietävänsä maailman todellisen tolan paremmin kuin kukaan muu. Hän on kekseliäs, ei kipeä eikä köyhä, harmi vaan.
Rikostilastoissa psykopaatti juhlii. Hänen on vaikeaa hallita sisäisiä impulssejaan, hänen elämänsä on tunneköyhää ja -kylmää eikä hänellä juuri katsota olevan oma- tai myötätuntoa. MUTTA koko väestöstä vain 1% täyttää psykopatian kriteerit. Skitsofrenian yleisyys on samaa luokkaa väestössä kuin psykopatian, samoin bipolaarisuuden. Työssäni tapaan päivittäin mielenterveysongelmista kärsiviä, mieleltään järkkyneitä ihmisiä. En pidä heitä mielisairaina. Jokainen kuntoutuja on ainutkertainen henkilö oman elämänhistoriansa kautta. Toisille on kasaantunut aivan liikaa vastoinkäymisiä, joillakin ei ole syytä depressioonsa, jotkut ovat selvinneet sotakokemuksista pää selkeänä. Tapaan koulu-uraansa lopettelevia asperger-diagnoosin saaneita sosiaalisesti kömpelöitä nuoria, työssäkäyviä skitsofreniaa sairastavia aikuisia, mutta myös masennuksen vuoksi eläkkeelle joutuneita alle kolmekymppisiä.
Kirjo on valtava. Eli pitkästä virrestä lyhyt loppukaneetti:
- Ilmenemisluvut ovat melko pienet (onneksi!)
- Psykiatrisessa sairaalassa huoneet ovat 1-3 hengen huoneita.
- "Pehmustettua koppia" sanotaan eriöksi ja ei, se ei ole tavallisesti pyöreä.
- Sidontakeinoja (lepositeet) käytetään vain, jos potilas on itselleen tai muille vaaraksi.
- Sairaaloissa ei ole erillistä kellaria, johon potilaat pannaan kiertämään kehää vaan hoitotoimenpiteiden keralla toiminta-, musiikki-, liikunta-, taideterapiaa, arjen taitojen opettelua, sosiaalista vuorovaikutusta sekä virkistystoimintaa mm. sairaalan kesämökillä.
- Lapsi-, nuoriso- ja aikuispotilaat ovat eri osastoilla.
- Osastolta on aika vaikeaa karata, jos olet pakkohoitolähetteellä sisäänkirjoitettu (välillä on kiusallista kulkea se kilisevä avainnippu kädessä...).
- Lääkkeet eivät ole lääkäreitten vallan käytön välineitä vaan potilaan avuksi kehitettyjä ja tutkittuja tuotteita.
- Kyllä, potilaan kohtaamiseen tulisi käyttää enemmän aikaa kuin nykyisin. Hoitohenkilökunta jalkautukoon kansliasta ja heille vähemmän ihme-sälä-hommia tietokoneella (okei, kill me now!).
- Ei, masentunut ei voi ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa harrastaa. Hän tarvitsee siihen kyetäkseen hoitoa (saadakseen aivokemiat kohdilleen) ja ymmärtävää mielenkiintojen herättelyä, toimintaa ja lujaa tukea.
- Sairaalan ikkunoista ei hypi päivittäin, viikottain, ei kuukausittain eikä edes vuosittain ihmisiä alas. - Kohta 20 vuotta kestäneen urani aikana olen käynyt kotoa hakemassa kahta vainajaa (kumpikaan ei ollut itsemurha) ja katolta yhden ihanan ihmisen turvaan.
- Psyykkisistä oireista kärsivä ihminen oikeasti KÄRSII!
- Mikäli skitsofreniaa sairastava henkilö käyttäytyy aggressiivisesti, hän todennäköisesti puolustautuu, suojautuu joltain impulssilta, joka on vääristänyt hänen ajatuksensa.
- Skitsofreniaa sairastava henkilö ei automaattisesti tule vastaan kirves kourassa ja yritä saada sinua hengiltä !
PS. Vältin tietoisesti käyttämästä ilmaisua skitsofreenikko. Ihminen on paljon muutakin kuin sairastamansa tauti. Olisi kamalaa, jos se määrittelisi hänet noin vahvasti. Lainaan Kellokosken mahtavaa ylilääkäriä: "Eihän kihomatoja saanut lastentarhanopettajakaan ole kihomatootikko!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)