torstai 28. maaliskuuta 2013

Tosi pöllyssä

Hiphei... Kirjoittamistahti on hidastunut, elämän tahti kiihtynyt. Tapahtumia siis ainakin pitäisi olla, joista kirjoittaa! Kun aloitin blogin 2010 syksyllä, päiväkirjan kirjoittaminen hiipui ja jäi kuukausiksi kokonaan. Nyt olen ollut voimakurssilla, johon kuuluu päiväkirjan kirjoittaminen ja huomaan ilmiön olevan nyt päinvastainen. Vaan on minulla muitakin syitä hiljaiseloon.

Oli muutama tosi tiukka viikko. Valittamaan en ryhdy, koska ihan itse olen oma sihteerini ja järjestelmällisyys ei ole koskaan ollut parhaita puoliani. Sitä paitsi kaikki työt, joita pusken, ovat mieluisia ja innostavia. Mutta kyllä sen sitten muussa ajankäytössään huomaa, kun ohjaa 2 opiston ryhmää ja lauantaipäivän kouluttaa normaalin viikkotyöajan lisäksi...

Suurin syy kirjoittamattomuuteen on kuitenkin ollut pirullinen oikea käteni. Siinä on pesinyt jo puolen vuoden ajan kiukkuinen tulehdus kyynärpäässä. Välillä jo luulin sen painuneen pois, mutta innostuessani touhuamaan se ilmiintyi uudelleen levättyään hetken, entistä vahvempana. Olen kokeillut kaikenlaista: kylmää, epikonduliitti-tukea, tulehduskipulääkekuuria (Voltaren ja Diclofenac), venytysliikkeitä jaaba jaaba...

Tiistaina siihen sitten taas viimeisenä keinona tökättiin kortisonipiikki. Inhoan ja pelkään piikkejä, kädet hikoavat ja housun takamus, katselen seinille ja pelkään pyörtyväni. Työterveyslääkäri pisti todella hellästi, vasta puoli tuntia piikin jälkeen alkoi jyskyttävä kipu. Kuuluu asiaa, muistin aiemmilta kerroilta. Oli pakko lähteä kotiin lepäämään. Sain mukaani myös uuden tulehduskipulääkereseptin, Arcoxia. Sen ottamisen jälkeen lepo olikin helppoa: urvahdin ihan totaalisesti, vedin 4 tuntia unta aivan koomassa ja olin koko illan aivan seisakkeella. Perhekin jo hieman ihmetteli, mitä äiti on vetänyt. Totesin, että tuota lääkettä ei sitten oteta aamulla vaan yötä vasten. Vaikutus kuitenkin tuntuu edelleen yli 10 tunnin yöunien jälkeen... Huomasin aamulla poliklinikan tiimissä, että olin pukenut puseron nurinpäin. Saumat ja pesulappu sojottivat iloisen vapautuneina ulospäin.

Joten tapahtunee hidas palautuminen tänne aalloillekin. Onneksi te ette näe, millaisissa vetimissä kirjoittelen, tai miten päin ne kuteet on puettu ;0)

Hyvää pääsiäistä, toivoo Tollikkomäen noitis (joka ei luudalla lentele vaan jo päristelykelejä odottelee...)

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Tosi ennaltaehkäisemättömyyttä

Meillä oli eilen sairaalalla juhlat: yleissairaalapsykiatria täytti 30 vuotta. Juhla oli hienosti järjestetty, rentoa runonlausuntaa, historian havinaa vanhojen työntekijöiden kertomana ja kaksi vaikuttavaa puheenvuoroa mielen ja kehon erottamattomasta liitosta. Professori Hasse Karlsson valotti psykosomatiikan syntymekanismeja ja sairausmekanismien ymmärrystä.

Erityisesti minua puhutteli tutkimustulos, joka on julkaistu vuonna 1986. David C. Barker kehitti Barkerin hypoteesin: sikiön raskausajalla  kärsimä aliravitsemustila altistaa lasta - nuorta - aikuista erilaisille sairauksille, mm. diabetekselle, sydän- ja verisuonisairauksille. Sairaus saattaa ilmetä vasta 50-vuotiaana, mutta siemen on jo itämässä. Sairauksille altistavia muita tekijöitä ovat myös alhainen syntymäpaino sekä äidin raskausaikana kärsimä stressi. Holokaustin uhrien sekä WTC:n terrori-iskut kärsineiden äitien lapsilla on tutkimuksissa todettu normaalia alhaisemmat kortisoni-ja kortisolitasot. Tutkimuksista voidaan vetää johtopäätös, jonka mukaan trauman biologiset vaikutukset voivat siirtyä stressihormonien välityksellä seuraavaan sukupolveen.

Karlssonin puheenvuoron viesti kiteytyi näin: pitäkää hyvää huolta raskaana olevista naisista. Ja miten onkaan käynyt? Kanta-Hämeen keskussairaalan sivuilla lukee, että synnytysvalmennusta ei järjestetä tällä hetkellä! Vanhempainvalmennusta neuvolan taholta järjestetään, muttei samassa mittakaavassa kuin esim. 90-luvulla, jolloin kävin läpi omat raskauteni. Supistuksia on siis tapahtunut...

Pystyvätkö raskaana olevat naiset viettämään stressitöntä elämää odotusaikanaan? Nykypäivän menoa katsellessa veikkaan ettei. Jatkuvasti kuulemme uutisia, että supistuksia tehdään siellä ja tuolla. Ensisijaisesti ne taitavat valitettavasti koske anäitä ihmisiä, jotka hankalammin voivat pistää hanttiin: äitejä, vanhuksia, lapsia, vammaisia. Töissä raskautetun tulisi pysyä viimeiseen mahdolliseen päivään. Uutismyllyn pyörityksiä seuratessa ei kovin seesteisin mielin lasta maailmaan saata. Perheväkivallan luvut ovat huikeat, eikä raskaana oleva nainenkaan välty siltä.

Kysymys siis kuuluu: kuinka taata suurin mahdollinen tuki raskausaikana, jotta tulevat sukupolvet syntyisivät terveemmiksi? Ehdotuksia... Anyone?

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Tosi tunteilua

 Majatalo

Ihmisyys on majatalo
ja jokainen aamu uusi tulokas.

Ilot, surut, ilkeät sanat
ja tietoisuuden hetket saapuvat
kuin odottamattomat vieraat.

Ota ne vastaan ja viihdytä kaikkia!
Kun ovella seisoo surujen joukko
valmiina raivaamaan talosi
tyhjäksi kalusteista,

kunnioita vieraista jokaista.
Ne saattavat tehdä taloosi
tilaa uudelle ilolle.

Ota nauraen vastaan
synkät mietteet, häpeä ja kauna,
ja pyydä niitä sisään.

Kiitä vieraasta kuin vieraasta,
sillä jokainen heistä on
suuremman viisauden opas. Rumi (käännös Reita Lounatvuori)

Aika paljon Rumi ehdottaa. Mutta runossa on vissi perä elämisen ja tunteiden suhteen. (Kiitos Reitalle runosta ja kommenteista)

Edellisen postaukseni jälkeen päätin, että palaan aiheeseen tunteet ja niiden harjoitteleminen. Laitoin Fb-sivulleni kavereilleni kysymyksen: Voiko tunteita harjoittaa? Harjoittaa ei tuossa kohtaa kenties ollut se paras sana. Jotenkin vierastan asian yhteydessä sanaa harjoitella. Kuitenkin harjoittaa toimi aika mukavasti pohdinnoissa. Osa huomioi sen olevan synonyymi harjoittelemiselle ja myöskin toteuttamiselle (Katille kiitokset). Tunteiden kanssa tapahtuu molempia, jos toteuttamisen ajattelee tunteiden ilmaisemisena.

Jos otan omat kommenttini ja kiitokseni pois listasta, sain liki 20 kommenttia. Tunteet puhuttavat! Suurin osa ihmisistä uskoo, että tunteita voi oppia tunnistamaan ja sitä kautta harjoitella itselle asianmukaisempia tapoja reagoida tilanteisiin. Helpoksi sitä ei voi väittää, eikä harjoittelu johda siihen, että tunteita voisi hallita. Harjoittelun ja tunnistamisen idea on siinä, että omia reaktioita voi oppia ymmärtämään ja hyväksymään. Riitta kirjoitti:  "...tunteitaan voi harjoittaa, että opettelee tunnistamaan itsessään syntyviä tunteita itsereflektion avulla. Ja kun huomaa, että esim. joku asia nostaa pintaan ärsyyntymisen, pohtii mielessään, mistä tämä tuli ennen kuin reagoi siihen. Uskon, että useimmissa tapauksissa pystyy tekemään valinnan, miten reagoi." (Kiitos Riitta)

Itsereflektion menetelmänä voi käyttää vaikka päiväkirjaa, johon kirjoittaa tunteita ja niihin liittyviä tapahtumia, mikä johti mihinkin. On tutkimuksissa huomattu, että kaikkein itseä kehittävin tapa kirjoittaa päiväkirjaa on se, että kirjaa ylös molemmat, ei vain tunteita tai tapahtumia erikseen. Kuvalliset ihmiset voivat reflektoida piirrosten, tunnekuvien, valokuvien tai vaikka lehtileikkeiden avulla.  Musiikki on oma lukunsa, monisyinen tunteiden tulkki. Kiinnitätkö huomiota, millainen musiikki sinua puhuttelee missäkin hetkessä? Jääkö joku kappale "korvamadoksi"?

Susanna kirjoitti vetovoiman laista: positiivisuus lisääntyy positiivisuudesta, negatiivisuus negatiivisuudesta! (Kiitos Susanna) Uskon itsekin pitkälti tuohon ajatukseen. Se johtaa minut ajatukseen, onko olemassa negatiivisia ja positiivisia tunteita? Onko vihan tunne negatiivinen? Mielestäni ei. Se on hyvin voimakas tunne,  jossa on valtavasti energiaa. Se, miten tuon energian käyttää, mihin sen purkaa, voi olla rakentavaa tai tuhoavaa. Jos purkautumistie tuhoaa jotain, silloin voimme puhua negatiivisesta ilmaisutavasta. Jos viha purkautuu vaikka siivoamiseen tai maalaamiseen, kuuden kilometrin hikilenkkiin tai nyrkkeilysäkin runtelemiseen, latautuu se positiivisesti. Marjut pohti kommentissaan, miten kiltti tyttö / nainen voisi päästää vihaa ulos. (Marjutille kiitos)

Tiia (kiitos) tunnusti olevansa kilpailuhenkinen ja tappelevansa itsensä ja tunteidensa kanssa tilanteissa, jolloin häviää (esim. koiranäyttelyssä). Miten nollata pää ja jatkaa kohti uusia koettelemuksia? Ja onko aina tarkoituksenmukaista nollautua? Varmaankin jollain aikavälillä. Tunteiden valtaan ei ole hyväksi jäädä lillumaan, mutta ne täytyy saada käydä lävitse. Siihen, mikä on lilllumista ja mikä on sen aika, minulla ei ole vastausta. 

Voiko suremista tai rakastumista harjoitella, kysyi Anita. Mahtavan hyvä huomio tunteisiin Anita, kiitos. Tapaan usein työssäni ihmisiä, joiden kyynelten kaivo on tyhjentynyt. Vaikka tekisi mieli itkeä ja tuntee surua, kyyneleitä vaan ei tule. Onko keinoa opetella? Millaisia patoja kyynelten tiellä on? Sipulia kuorimaan, Vicksiä haistelemaan? Suru on paljon puhuva tunne. Surun tunteminen kertoo välittämisestä, se virittyy arvoista, mitä ihminen pitää tärkeänä ja niiden menettämisestä. Suru on siis hyvinkin positiivinen tunne. Samoin ajattelen kaipauksesta. Kaipaan sitä, mitä rakastan. Minulla on ikävä sitä, minkä haluaisin lähelleni, mutta en juuri kaipuun hetkellä voi saada. Mutta entä se rakastumisen tunne tai rakastaminen? Voiko sitä oikeasti harjoitella? Harjoittaa kyllä! 

Rosaa täytyy siteerata sellaisenaan:  "Tunteiden ilmaisutapaan pystyy ainakin varmasti vaikuttamaan. Tarkkailemalla muiden ihmisten toimintaa, oppii tunnistamaan laajan skaalan tunteita, jotka ilmenee jokaisessa ihmisessä eri tavalla. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun muistaa myös seurata minkälaisia reaktioita tunnetila aiheuttaa henkilössä itsessään ja ympäristössä. Eli tämähän on vähän niin kuin asettumista toisen saappaisiin ja tarkastelemalla tilannetta myös sieltä suunnalta. Sitten voikin pohtia minkälaisia ilmaisutapoja itse käyttää missäkin tilanteessa ja voisiko muiden toiminnasta ammentaa itselleen jotakin? Toki on hyvä muistaa, että maailma ei ole niin mustavalkoinen ja toiset on todella kehittyneitä tässä tunteiden ilmaisemisessa, jopa niin kehittyneitä, että aidot tunteet osataan salata tai peittää... Joku vanha viisaushan sanoo näin; Opettele tarkkailemaan tekojasi, ennen kuin toimit, samalla kuin toimit ja sen jälkeen kun olet toiminut. Jos huomaat toimineesi taitamattomasti ja aiheuttaneesi harmia, pyri muuttamaan toimintatapaa.(harmiahan voi aiheuttaa itsensä lisäksi myös muille..) (Kiitos Rosa!)

Kiitos Heidille siitä, että hän heitti ilmoille ajatuksen, että olisi tärkeää löytää erilaisia ilmaisukanavia, ettei jäisi yhden kortin varaan. Tulkitsen tuon jumiutumiseksi. Tiedän vanhempia ihmisiä, jotka ovat jämähtäneet johonkin tiettyyn tunteeseen, katkeruuteen, suruun. Tällaisessa ilmapiirissä on raskasta olla vierailijan, mutta myös takuulla ihmisen itsensä. Tunnetilojen vaihtelu on normaalia ja suotavaa. Tasaisesti nousevaan janaan ei kukaan elämässään pysty. Sitähän ihminen räjähtäisi ilosta ja onnesta loppujen lopuksi.

Mervi kommentoi (kiitos osallistumisesta), että puolisoon saattaa hiiltyä usein ja usein myös samoista asioista... Siinäkin voi jämähtää siis. Puolisonsa saa siis helposti pois raiteiltaan ja tunneilmapiirin muuttumaan, jos saa itse kiinni omista tunneyllykkeistään, eikä otakaan sitä totuttua ilmitapaa. Hahaa! Kokeilkaapa!

Ari on harrastanut teatteria ja tietää, että näyttämöllä pitää osata ottaa taikoa esille mitä moninaisempia tunnetiloja, liioitellakin, jotta se välittyy katsomon viimeisellekin penkkiriville. ( <3 Arille sinne kauas)

PS. Riitalta vielä vinkki tunteiden harjoitteluun: Rantanen Jarkko: Vaikuta tunteisiin. Toinen kirja, joka suuntaa harjoittelun nuoruusikään on Salminen Mari: Tunne-etsivä, Kalliolan nuorten julkaisuja. 






keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Tosi täydellä tunteella

Pohdimme eilen teemaa kiitollisuus ja millaisia asioita arki nostaa esille, kun alkaa pohtia elämäänsä kiitollisuuden valossa. (Kirjoitin tästä aiheesta tammikuussakin aloitettuani itse lukemaan Rhonda Byrnesin kirjaa Taikavoima )Kiitollinen voi olla siitä, että aurinko paistaa, lumi sulaa (thänk gaaad!), sukat ovat ehjät, on ruokaa lautasella, auto helpottaa kulkemista, jalat ovat terveet, hammasta ei särje. Pieniä arjen asioita, jotka niin helposti muuttuvat pelkästään rutiiniksi, eikä niitä edes huomaa.

Pysähdyin pohdinnoissamme sanattomana erään ihmisen kokemuksen eteen. Keskustelussa nousi esille, että kiitollisuuden pitäisi tuntua vahvasti! Että nopeasti ja helposti niitä kiitollisuuden aiheita sai noukittua esiin, mutta ne jäävät pinnallisiksi. Mietin, onko tunteen voimakkuudelle oikeasti mitään määrettä? Millainen sen tulisi olla, että se on riittävä? Voiko sellaista määrettä määritellä? Voisiko kiitollinen olla pienistä, joskus mitättömiltäkin tuntuvista asioista? Mistä ja miksi kieltäytyy, jos kieltäytyy kokemasta ja näkemästä?

Jos alkaisin hihkua jipiitä aamulla vetäessäni tuota ehjää sukkaa jalkaan, saattaisin herättää kummastusta. Monena aamuna risa ukkovarpaan kohta huokailuttaa ja harmittaa, neulaan ja lankaan tulee tartuttua viikkoja myöhemmin (kun on vetänyt samaa sukkaparia kolmisen kertaa kasasta jalkaan, eikä se ole itsestään edelleenkään paikkaantunut). Jatkuva hymyily kilpaa auringon kanssa saattaisi häikäistä vastaantulija niin, että saisin totaalisen tuulihatun maineen (ellei sellaista jo ole). Eikö kiitollisuutta ole se, kun ristii kätensä tai lausuu rukouksen mielessään syötyään lautasellisen nakkisoppaa? Autostani olen ylen kiitollinen kuljettuani liki 10 vuotta autotta töihin toiseen kaupunkiin. Lumen sulaminen saa minut kyllä tanssahtelemaan jo tässä vaiheessa vuotta!

Mielestäni kiitollisuus on asennekysymys. Kiitollisuudella on yhteys tyytyväisyyteen ja arvoihin. Toiset ovat luonnostaan kiitollisia ja tyytyväisiä elämään. Toiset eivät suostu arjen asioiden äärelle, kokevat ne niin pieninä ja mitättöminä. Asioiden pitää suurin piirtein räjäyttää tajunta, että ne tuntuvat joltain (siinäköhän extreme-lajien alkulähde?) Mielestäni kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä voi harjoitella ja houkutella esiin. Ehkä samalla omat tunnereaktioiden odotuksetkin realisoituvat.

Ajatuksiani ohjasi edelleen eteenpäin kiitollisuuden parissa illalla lukemani nettiotsikko: Sosiaalinen media on itsekehuskelun paikka! Tutkija X oli tullut siihen tulokseen, että sosiaalisessa mediassa ihmiset vallan vääristelevät todellista elämäänsä, että suurin osa haluaa näyttää toisille kaunista naamaa (kuvat ovat tarkkaan seulottuja), kehua lapsiaan, puolisoaan tai omia saavutuksiaan, uutta autoaan yms. Varmasti näitä kehujiakin on. Heille arvoista ehkä elintaso ja status ovat keulilla. Kuitenkin haluaisin nähdä ilmiön kiitollisuuden valossa. Arvoina nousee kärkeen tuolloin enemmänkin elämänlaatu. Entä jos ihminen aidon oikeasti on kiitollinen itselleen siunaantuneesta hyvästä? Mitä pahaa siinä on? Onko se toisilta pois? Olen itse pohtinut sen niin, että enemmän kuin "itsekehuinen" tai kiitollinen päivitys kertoo kirjoittajasta, kertoo päivitykseen reagoivien tekstit heidän asenteistaan ja arvomaailmastaan.

PS. Se mitä ehkä tässä halusin sanoa on, että tunteminen omalla volyymillä on hyvästä. Kukaan toinen ei voi tulla sanomaan, miten voimallisesti kenenkään tulisi tuntea kiitollisuutta, vihaa tai iloa. Kunhan tuntee ja hyväksyy sen itsessään. Pahinta on tunteiden umpiointi ja läpät silmillä kulkeminen.


lauantai 2. maaliskuuta 2013

Tosi kotonaan

Rakkaimmat harrastukseni ovat kirjallisuus ja matkailu. Lukeminen on ilmaista, jos käyttää kirjastoa. Kirjoista voi ammentaa ideoita matkailuun: Carlos Ruiz Zafonin kirjat Tuulen varjo, Enkelipeli ja Taivasten vanki -> Barcelona, Mari Jungstedtin kirjat -> Gotlantiiiiiiin kesällä! Matkailu taas on harrastuksistani hintavin, mutta antavin. Rakastan erilaisia kulttuureja, tapoja, maisemia, tuoksuja, ruokia, kieliä. Kaukomatkoja en ole harrastanut, mutta Eurooppaa olen kolunnut ja vielä riittää katsottavaa. Matkat toimivat inspiraationa kirjoittamiselle, eli lempiharrastukseni toimivat kahteen suuntaan.

On paikkoja, joissa olen kokenut olevani kotonani. Varsinkin kaupungit, joissa on keskiaikainen keskusta kiehtovat. Jo Tukholman vanhassa kaupungissa samoilu tyydytti pienesti tarpeeni, mutta Barcelonaan kaipasin kauan. Selailin jo lukiovuosista saakka Dalin ja Gaudin taiteesta kertovia kirjoja ja lehtiartikkeleita. Nyt olen vieraillut kaupungissa kahdesti. Barcelonassa on kaikki: kulttuuria, ranta, iltaelämää, latinotanssia ja shoppailua. Ihmiset ovat temperamenttisia, suurin osa ystävällisiä, katalaani hauskaa kuunnella ja ruoka taivaallista. Rakastan sitä kaupunkia!

File:Vigo dende o monte do castro.jpgPidän Espanjasta myös Barcelonan ulkopuolla. Vuonna 2007 teimme kiertoajelua pohjois- ja keski-Espanjassa. San Sebastianiin olisin voinut tutustua pidempäänkin kuin päivän. Galician alue Atlantin vaikutuspiirissä on kalaruokailijan paratiisi (myös vatsatautiparatiisi omalaatuisine bakteerikantoineen). Näimme Las Islas Atlanticas -saaret, Pontevedran ja Vigon. Santiago de Compostelaan aion palata vielä Caminon merkeissä. Suunnitelmaa tehty syyslomaksi 2014.

Riojan viinialueella sijaitsee pieni kaupunki nimeltä Cuzcurrita del Rio Tiron. Kotoisaa ja keskiaikaista! Siellä emme tavanneet yhtään paikallista, joka olisi puhunut englantia. Meistä kukaan ei puhu espanjaa... Miehelleni vanha herra halusi tarjota pubissa lasillisen viiniä baskin kielellä säestettynä. Majatalon isäntä oli hälyyttänyt sisarensa paikalle outojen suomalaisten vierailun ajaksi. Sisar puhui auttavaa englantia. Viinitarhalla naapurikylässä ystävällinen nuori mies esitteli koko tilan pikkurahalla (englanniksi) ja tarjosi maistiaisia kuudesta eri tuotteesta.

Ja viimeisin Espanja: aurinkoinen syksyinen Valencia!

Toinen lempikohteeni on ollut Sveitsi. Ystävämme ovat asuneet siellä jo toista kymmentä vuotta ja olen päässyt vierailemaan heidän luonaan viidesti. Sveitsissä on nähty kolmion Lugano - Zürich - Basel kokoinen alue. Keski-Sveitsiä on nähty kosolti, ranskankielinen alue ja itä ovat näkemättä.

Tämän vuoden hiihtoloman vietimme tyttären kanssa jälleen Sveitsissä. Laskeuduttuamme Zürichiin totesin Venlalle, että "kylläpä on kotoisa olo!" Sveitsiläiset vetävät kyllä pidemmän korren ystävällisyydessä verrattuna moniin muihin (itävaltalaiset ja slovenialaiset ovat samaa tasoa). Kaupungit ovat siistejä, huomiota kiinnitetään kierrätykseen ja ekologisuuteen sekä lähituotantoon.

On mielenkiintoista pohtia, miksi pienessä sveitsiläisessä kaupungissa kukkakaupan myyntirekit voivat jäädä illaksi ja yöksi pihalle ilman valvontaa, kun Suomessa ne kärsisivät ilkivaltaa tai "käännettäisiin" alta aika yksikön. Autoilijat pysähtyvät jalankulkijan lähestyessä suojatietä ja päästävät yli. Ventovieraat ihmiset tervehtivät kaduilla ja porraskäytävissä "grüezie!" Muuten kieli on niin käsittämätöntä kiroamista ja kurkkupärinää, ettei neljän vuoden saksan opinnoilla oikein keskusteluun mukaan pääse. Viikon edetessä ymmärrys lisääntyi ja kieli aktivoitui, mutta puhumiseen olin liian epävarma. Kävimme katsomassa We will rock you-musikaalin. Se oli laulettu englanniksi Queenia kunnioittaen, mutta puheosuudet olivat saksaksi. Pysyin kuta kuinkin juonessa =0)

Sveitsi on unelmamaa patikointiin. Aiemminkin olemme seikkailleet vuorilla ja lähikylissä. Nyt kävimme porukalla täydenkuun lumikenkävaelluksella. Nousimme yli 900 m:n korkeuteen merenpinnasta. Kuutamo oli niin kirkas, että meistä jäi varjot hangelle. Rinteellä oli hiljaista, siellä täällä oli näkyvissä kauriin ja jäniksen jälkiä. Tullessamme alas vuorelta näimme ketun ja mutkan takaa paljastuivat ketun eväät: pieni suolistettu karitsa!

Sveitsissä olemme myös viettäneet joulun, syöneet fondueta ja raclettea, kelkkailleet ja lasketelleet. Luonto on tärkeä osa Sveitsiä ja luonto on minulle tärkeä!

Kotoisuuden tunteeseen vaikuttaa sekin, miten turvalliseksi itsensä maailmalla tuntee. Sveitsissä ja Itävallassa minua ei pelota yhtään, Barcelonassa joutuu vähän olemaan varuillaan, Roomassa olin suorastaan epäluuloinen.

Se mitä useimmiten maailmalla kaipaan on sauna ja siideri. Nyt matkan jälkeen raukeana saunasta korkkaankin yhden saunasidukan! Ja.... suunnittelen seuraavaa matkaa...