Tosi täydellä tunteella

Pohdimme eilen teemaa kiitollisuus ja millaisia asioita arki nostaa esille, kun alkaa pohtia elämäänsä kiitollisuuden valossa. (Kirjoitin tästä aiheesta tammikuussakin aloitettuani itse lukemaan Rhonda Byrnesin kirjaa Taikavoima )Kiitollinen voi olla siitä, että aurinko paistaa, lumi sulaa (thänk gaaad!), sukat ovat ehjät, on ruokaa lautasella, auto helpottaa kulkemista, jalat ovat terveet, hammasta ei särje. Pieniä arjen asioita, jotka niin helposti muuttuvat pelkästään rutiiniksi, eikä niitä edes huomaa.

Pysähdyin pohdinnoissamme sanattomana erään ihmisen kokemuksen eteen. Keskustelussa nousi esille, että kiitollisuuden pitäisi tuntua vahvasti! Että nopeasti ja helposti niitä kiitollisuuden aiheita sai noukittua esiin, mutta ne jäävät pinnallisiksi. Mietin, onko tunteen voimakkuudelle oikeasti mitään määrettä? Millainen sen tulisi olla, että se on riittävä? Voiko sellaista määrettä määritellä? Voisiko kiitollinen olla pienistä, joskus mitättömiltäkin tuntuvista asioista? Mistä ja miksi kieltäytyy, jos kieltäytyy kokemasta ja näkemästä?

Jos alkaisin hihkua jipiitä aamulla vetäessäni tuota ehjää sukkaa jalkaan, saattaisin herättää kummastusta. Monena aamuna risa ukkovarpaan kohta huokailuttaa ja harmittaa, neulaan ja lankaan tulee tartuttua viikkoja myöhemmin (kun on vetänyt samaa sukkaparia kolmisen kertaa kasasta jalkaan, eikä se ole itsestään edelleenkään paikkaantunut). Jatkuva hymyily kilpaa auringon kanssa saattaisi häikäistä vastaantulija niin, että saisin totaalisen tuulihatun maineen (ellei sellaista jo ole). Eikö kiitollisuutta ole se, kun ristii kätensä tai lausuu rukouksen mielessään syötyään lautasellisen nakkisoppaa? Autostani olen ylen kiitollinen kuljettuani liki 10 vuotta autotta töihin toiseen kaupunkiin. Lumen sulaminen saa minut kyllä tanssahtelemaan jo tässä vaiheessa vuotta!

Mielestäni kiitollisuus on asennekysymys. Kiitollisuudella on yhteys tyytyväisyyteen ja arvoihin. Toiset ovat luonnostaan kiitollisia ja tyytyväisiä elämään. Toiset eivät suostu arjen asioiden äärelle, kokevat ne niin pieninä ja mitättöminä. Asioiden pitää suurin piirtein räjäyttää tajunta, että ne tuntuvat joltain (siinäköhän extreme-lajien alkulähde?) Mielestäni kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä voi harjoitella ja houkutella esiin. Ehkä samalla omat tunnereaktioiden odotuksetkin realisoituvat.

Ajatuksiani ohjasi edelleen eteenpäin kiitollisuuden parissa illalla lukemani nettiotsikko: Sosiaalinen media on itsekehuskelun paikka! Tutkija X oli tullut siihen tulokseen, että sosiaalisessa mediassa ihmiset vallan vääristelevät todellista elämäänsä, että suurin osa haluaa näyttää toisille kaunista naamaa (kuvat ovat tarkkaan seulottuja), kehua lapsiaan, puolisoaan tai omia saavutuksiaan, uutta autoaan yms. Varmasti näitä kehujiakin on. Heille arvoista ehkä elintaso ja status ovat keulilla. Kuitenkin haluaisin nähdä ilmiön kiitollisuuden valossa. Arvoina nousee kärkeen tuolloin enemmänkin elämänlaatu. Entä jos ihminen aidon oikeasti on kiitollinen itselleen siunaantuneesta hyvästä? Mitä pahaa siinä on? Onko se toisilta pois? Olen itse pohtinut sen niin, että enemmän kuin "itsekehuinen" tai kiitollinen päivitys kertoo kirjoittajasta, kertoo päivitykseen reagoivien tekstit heidän asenteistaan ja arvomaailmastaan.

PS. Se mitä ehkä tässä halusin sanoa on, että tunteminen omalla volyymillä on hyvästä. Kukaan toinen ei voi tulla sanomaan, miten voimallisesti kenenkään tulisi tuntea kiitollisuutta, vihaa tai iloa. Kunhan tuntee ja hyväksyy sen itsessään. Pahinta on tunteiden umpiointi ja läpät silmillä kulkeminen.