keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Tosi täydellä tunteella

Pohdimme eilen teemaa kiitollisuus ja millaisia asioita arki nostaa esille, kun alkaa pohtia elämäänsä kiitollisuuden valossa. (Kirjoitin tästä aiheesta tammikuussakin aloitettuani itse lukemaan Rhonda Byrnesin kirjaa Taikavoima )Kiitollinen voi olla siitä, että aurinko paistaa, lumi sulaa (thänk gaaad!), sukat ovat ehjät, on ruokaa lautasella, auto helpottaa kulkemista, jalat ovat terveet, hammasta ei särje. Pieniä arjen asioita, jotka niin helposti muuttuvat pelkästään rutiiniksi, eikä niitä edes huomaa.

Pysähdyin pohdinnoissamme sanattomana erään ihmisen kokemuksen eteen. Keskustelussa nousi esille, että kiitollisuuden pitäisi tuntua vahvasti! Että nopeasti ja helposti niitä kiitollisuuden aiheita sai noukittua esiin, mutta ne jäävät pinnallisiksi. Mietin, onko tunteen voimakkuudelle oikeasti mitään määrettä? Millainen sen tulisi olla, että se on riittävä? Voiko sellaista määrettä määritellä? Voisiko kiitollinen olla pienistä, joskus mitättömiltäkin tuntuvista asioista? Mistä ja miksi kieltäytyy, jos kieltäytyy kokemasta ja näkemästä?

Jos alkaisin hihkua jipiitä aamulla vetäessäni tuota ehjää sukkaa jalkaan, saattaisin herättää kummastusta. Monena aamuna risa ukkovarpaan kohta huokailuttaa ja harmittaa, neulaan ja lankaan tulee tartuttua viikkoja myöhemmin (kun on vetänyt samaa sukkaparia kolmisen kertaa kasasta jalkaan, eikä se ole itsestään edelleenkään paikkaantunut). Jatkuva hymyily kilpaa auringon kanssa saattaisi häikäistä vastaantulija niin, että saisin totaalisen tuulihatun maineen (ellei sellaista jo ole). Eikö kiitollisuutta ole se, kun ristii kätensä tai lausuu rukouksen mielessään syötyään lautasellisen nakkisoppaa? Autostani olen ylen kiitollinen kuljettuani liki 10 vuotta autotta töihin toiseen kaupunkiin. Lumen sulaminen saa minut kyllä tanssahtelemaan jo tässä vaiheessa vuotta!

Mielestäni kiitollisuus on asennekysymys. Kiitollisuudella on yhteys tyytyväisyyteen ja arvoihin. Toiset ovat luonnostaan kiitollisia ja tyytyväisiä elämään. Toiset eivät suostu arjen asioiden äärelle, kokevat ne niin pieninä ja mitättöminä. Asioiden pitää suurin piirtein räjäyttää tajunta, että ne tuntuvat joltain (siinäköhän extreme-lajien alkulähde?) Mielestäni kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä voi harjoitella ja houkutella esiin. Ehkä samalla omat tunnereaktioiden odotuksetkin realisoituvat.

Ajatuksiani ohjasi edelleen eteenpäin kiitollisuuden parissa illalla lukemani nettiotsikko: Sosiaalinen media on itsekehuskelun paikka! Tutkija X oli tullut siihen tulokseen, että sosiaalisessa mediassa ihmiset vallan vääristelevät todellista elämäänsä, että suurin osa haluaa näyttää toisille kaunista naamaa (kuvat ovat tarkkaan seulottuja), kehua lapsiaan, puolisoaan tai omia saavutuksiaan, uutta autoaan yms. Varmasti näitä kehujiakin on. Heille arvoista ehkä elintaso ja status ovat keulilla. Kuitenkin haluaisin nähdä ilmiön kiitollisuuden valossa. Arvoina nousee kärkeen tuolloin enemmänkin elämänlaatu. Entä jos ihminen aidon oikeasti on kiitollinen itselleen siunaantuneesta hyvästä? Mitä pahaa siinä on? Onko se toisilta pois? Olen itse pohtinut sen niin, että enemmän kuin "itsekehuinen" tai kiitollinen päivitys kertoo kirjoittajasta, kertoo päivitykseen reagoivien tekstit heidän asenteistaan ja arvomaailmastaan.

PS. Se mitä ehkä tässä halusin sanoa on, että tunteminen omalla volyymillä on hyvästä. Kukaan toinen ei voi tulla sanomaan, miten voimallisesti kenenkään tulisi tuntea kiitollisuutta, vihaa tai iloa. Kunhan tuntee ja hyväksyy sen itsessään. Pahinta on tunteiden umpiointi ja läpät silmillä kulkeminen.


3 kommenttia:

  1. Olen lukenut juttusi tosi moneen kertaan. Haluan aluksi sanoa, minulla on lukemisen ymmärtämisen vaikeus, häiriö, tai kuinka sitä nimitetäänkään. Kirjoitat minua koskettavasta aiheesta. Haluan osallistua, haluan lisää keskustelua, ennen kaikkea haluaisin oppia. Samalla pelkään, olenko ymmärtänyt sinut väärin.. siksi aloitan näin varovasti, selitellen.

    Minä olen kadottanut tunteet, osittain. Kykenen näkemään mustaa ja valkoista ja suurin osa näkyy pelkkänä harmaana. Käytän noita värejä kuvaamaan tunneköyhyyttäni. Tunnen itsessäni hyvinkin selkeästi vihan ja surun, sekä onnistumisen ja epäonnistumisen, tai ahkeruuden ja laiskuuden, mutta esimerkiksi kysyttäessä: ”Olenko onnellinen, tunnenko mielihyvää, olenko kiitollinen”.. jään miettimään. En tiedä, en erota niitä mitenkään toisistaan. Syönkö suklaata saadakseni mielihyvää? Ei, mieleni ei tee suklaata, syön sitä nostaakseni vireystasoa, aivan sama mitä syön, kunhan väsy pysyisi pois.. Esimerkkiesi avulla yritän hahmottaa, mitä tarkoitat kiitollisuudella. En tiedä olenko kiitollinen, jos aamulla sukka suostuu menemään ensi yrittämällä jalkaan, kahvi osuu omaan kuppini, enkä huomaa kaataneeni sitä koirani kuppiin, takin vetoketju menee sujuvasti kiinni, eikä takkuile.. Arjen pikku askareet, joista suoriudun joinakin aamuina suuttumatta, päivä alkaa neutraalisti tai joinakin aamuina saan raivarin epäonnistumisistani, päivä on tuomittu menemään pilalle. Olenko silloin kiitollinen, kun onnistun, vai olenko vain huojentunut selviytymisestäni? Tunteiden rikkaus on kadonnut. Sanot, että tunteita voi harjoitella ja herätellä.. Olisin kiinnostunut kuulemaan lisää, kerrotko?

    Toiseen asiaasi: ”Onko sosiaalinen media itse kehuskelun paikka, lähestyisin kahdella esimerkkitapauksellani:

    Tunnen henkilön, joka on onnellinen, sympaattinen, toisia huomioon ottava. Nimeän hänet Päivänsäteeksi. Hänen kertoessaan loistavin silmin, huokuen onnellisuutta olemuksellaan, kuinka koiransa oppi uuden tempun, antamaan tassua. Tai kuinka hän on onnellinen, kun auto lähti pakkasesta huolimatta käyntiin. Osaan samaistua häneen, tunnen myötäelämistä, osaan iloita hänen kanssaan. On ihanaa tuntea tällainen ihminen ja saada kuulla hänen onnestaan.

    Tunnen myös henkilön, joka on huomionhakuinen, minä, minä, minä tyyppi. Nimeän hänet Myrskypilveksi. Hänen kertoessaan, kuinka hänen koiransa voitti tottelevaisuus kilpailun, kuinka hänen autonsa on testivoittaja. Hänestä ei huou lämpöä, ei iloisuutta, vaan kylmää itsekehua: ”Hei olkaa kateellisia minulle” ilmeitä ja eleitä. En samaistu häneen, en myötäelä, enkä omasta mielestäni ole edes kateellinen. Hän osaa toisen selän takana katkerasti mustamaalata Päivänsäteen naurua, iloa ja hyväntuulisuutta: ”Mitä tuokin luulee naurullaan saavuttavansa, tuollaisesta mitättömästä koiransa tempusta iloitsee”. Olisi ihanaa osata sulkea korvansa ja jatkaa omaa päiväänsä pahoittamasta mieltään.

    Olisiko niin, että jokaisen oma persoona ja ennen kaikkea luonne sekä koettu elämä, onnelliset ja onnettomat tapahtumat, määrittelevät oman onnen ja kiitollisuuden tason ja ne sävyttävät kerrotun kiitollisuuteen tai itsekehuntaan?

    VastaaPoista
  2. oih, ihana kirjoitus Jyrö-Jukka!!! Olit päässyt syvälle pohdintaan. Mahtavaa päästä jakamaan näitä ajatuksia. Kyllä olen kanssasi samaa mieltä, että jokaisen persoona ja luonne , eletty elämä ja tapahtumat määrittävät tasoja, joilla olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kehujen saamisen taustalla saattaa olla isokin vaillejäämisen kokemus ja pieni ihminen, vaikka ulospäin ilmaisee itseään suurena ja vahvana ja onnistuvana. Tähän vinnkki kirjasta: Tommy Hellstenin Elämän paradoksit -saat sen mistä luovut. Käsittelee mielestäni hienosti tuota heikko - vahva -dilemmaa ja itseilmaisua.

    Minun täytyy syventyä kirjoittamaan tuosta tunteiden harjoittelusta. Kiitos jatkojalostusvinkistä =0) Nämä ovat aina tervetulleita. Lupaan paneutua asiaan piakkoin.

    VastaaPoista
  3. Kiitollisuus herätteli omia ajatuksiani tänään työpäivän aikana niin kuin sen jälkeenkin. Siksi postauksesi oli innostavaa luettavaa. Minulle riittää kiitollisuus. Olkoon aste mikä tahansa. Kiitollisuus on jo hyvästä :-)

    VastaaPoista