Tuleeko vieroitusoireita? Tästä postauksesta lähtien pidän reilun viikon blogitauon. Lähden perheen kanssa matkalle, laskettelemaan. Kohde on Italia, Madonna di Campiglio. Siitä tuonnempana.
Kesästä -10 lähtien olen kirjoittanut jotain lähes päivittäin. Natalie Goldberg-kurssi Orivedellä auttoi kirjoitusummetukseen, josta olin kärsinyt tuolloin kuukausia. Oli mahtavaa huomata, että siellä se oli, kaikkien kerrostumien alla, kyky kirjoittaa. Paluumatkalla kotiin itkin ilosta. Olin niin huojentunut. Lauloin Happoradion Kaunis minä-levyn tahtiin ja kyynelehdin.
Ummetustakin tarvitaan, jotta luova voima saa levätä. Symmetriapaussi, sanoisi kuvataiteilija Toivanen. Paussin jälkeen osaa taas hämmästellä niitä ihmeellisiä sanoja ja lauseita, jotka valuvat käden kautta paperille tai näppäimille. Paussin mentyä arvostaa kykyä havainnoida, nähdä, kyseenalaistaa ja kuvailla. Ja kyllä, paussin jälkeen ottaa harppauksia, kehittyy, uskaltaa irrotella. Ei ole mitään menetettävää. Sitä kirjoittaa kuin viimeistä päivää, henkensä vimmalla, ettei uusi tauko tulisi ihan pian. Kirjoittaa pitääkseen sen painostavan hiljaisuuden loitolla.
Minulta löytyy kyniä jokaisesta kassistani. Melkein jokaisesta löytyy myös jonkin sortin vihko (-nen) ja vihkossa epämääräisiä lauseita, huudahduksia, paikan ja kirjan nimiä. Aion piilottaa lauantaina käsimatkatavaroihin päiväkirjan ja pari kynää. Koneessa on aikaa kirjoitella, fiilistellä ja havainnoida. Lähden siis sekä alppihiihtämään että hakemaan inspiraatiota. Forse io imparai italiano. Non capisco, se tuli jo tutuksi Roomassa. Grazie lettore !
torstai 23. helmikuuta 2012
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Tosi uskovaista
Keskustelin tänään työpaikkalounaalla kollegoitteni kanssa. Meillä on samanikäisiä lapsia ja jokaisella tiedossa kesällä rippijuhlat. Mieliimme palautui omia rippileirikokemuksia ja hetkiä, jolloin olemme olleet lapsiemme tukena rippikoulusuorituksissa, kirkossa tai konsertissa. Eri uskontokunnissa on erilaisia käytäntöjä rippileirien suhteen.
Tiedän mm, että ortodokseilla rippikoulun käyminen on vapaaehtoista. Katolisilla on ristinmerkkinsä. Erään kollegani suku on körttiläisiä. Heillä on samankaltaisia seuroja kuin vanhoillislestadiolaisilla. Muutama päivä lauletaan Siionin virsiä ja "synkistellään". Muslimiuskonto peittää naisen pään, ja Jumalan rankaiseva sormi satuttaa, jos kodin ulkopuolella tai vieraan miehen silmissä näyttäytyy hunnutta. Rukoushetkiä on jokunen päivän mittaan ja ramadanin aikana paastotaan valoisa aika. Toisella äärilaidalla ovatkin sitten Vapaakirkkolaiset.
Keskustelimme siitä, millaisia kokemuksia meillä on erilaisista kirkollisista tilanteista. Eräs äiti-terapeutti kertoi yllättyneensä, miten usein kirkossa lausutaan Amen ja noustaan seisomaan. Siinä voi kokemattomia rippikoululaisia johtaa harhaan ponnahtamalla pystyyn väärissä paikoissa.
Itselläni on kokemus riehakkaasta isänpäivätapahtumasta Hämeenlinnan Vapaaseurakunnassa. Tyttäreni oli 4-luokalla kiinnostunut näyttelemisestä. Hämeenlinnan Miniteatterin ryhmät olivat täynnä. Vapaakirkko mainosti Play up-teatteriryhmää. Soitin sinne ja kerroin, että ihan perinteiseen luterilaiseen seurakuntaan kuulutaan, eikä olla mitenkään päin uskonnollisia, että voiko tytär tulla ryhmään. Minulle vakuutettiin, ettei ryhmässä "jeesustella" ja että totta kai tyttö voi aloittaa ryhmässä. Hän piti toiminnasta ja ohjaajista. Siellä tehtiin vuorovaikutusharjoituksia ja sosiaalisia pelejä sekä isänpäivän näytelmä. Sitä menimme mieheni ja vanhempieni kanssa sinne katsomaan.
Illan ohjelma alkoi seurakunnan nuorisokuoron esityksellä. Välillä joku nousi seisomaan, taputti tai lauloi mukana. Lasten näytelmä oli seuraavana. Se oli koskettava esitys lapsesta, joka oli huolestunut vanhemmistaan. Tytöt näyttelivät hienosti ja äiti pyyhki kyyneleitä. Sitten kahviteltiin ja tarjoilujen jälkeen oli vielä lyhyt jumalanpalvelus. Piano soi, kuoro lauloi, porukka seisoi ja taputti, joku huusi se on täytetty, toinen kiitos kiitos kiitos! Luterilainen istui penkissä ja ihmetteli. Tunnelma oli kuin gospel-konsertissa. Iloinen ja vapautunut. ( Tiedätte mistä puhun, kun palautatte mieleen Blues Brothersit! ) Paitsi meidän penkkirivissä... Pidättyväisyys ja ihmetys juurruttivat ahterimme istuimiin!
Pidin myös ortodoksijuhlallisuuksista häissä ja ristiäisissä. Jo ympäristö on kaunis: kultaa ja tuohuksia. Tilaisuuksiin kuului kauniita esineitä ja liikehdintää. Ei siis ollenkaan raskasta ja staattista. Muslimiperheiden luona vieraillessani saan olla todistamassa ympäristön yhteyttä uskonnon toteuttamiseen. Toisessa perheessä olohuoneen lattian reunoja peittävät patjat, joilla istutaan ja rukoillaan yhdessä. Toisen perheen vaari käyttää rukouspäähinettä ja kuljettaa mukanaan rukousmattoa voidakseen palvella Allahia siellä, missä rukousaika koittaakaan. Maahanmuuttajille tarkoitetusta suomen keskustelukerhosta hartaimmat uskovaiset lähtevät rukousaikaan kotiin. Näitä perheitä yhdistää siisti, kaunis koti, jossa pitsiä ja kultakoristeita ei ole säästelty.
Tänä talvena ovat palanneet ovelta ovelle kulkevat uskonharjoittajat. Muistan jehovia lapsuuden kotini liepeiltä Imatralla. Isä ei heistä pitänyt vaan ajoi kovaäänisesti tielle. Meillä Hämeenlinnassa kävi aiemmin kaksi kohteliasta mormoni-nuorta, mutta he ovat kadonneet. Nyt pariin otteeseen jehovantodistajat ovat tehneet ristiretkiään peräkylille. Hiukka on ollut huono saalis näillä kylin. Isänsä tytär: ei ole lämmennyt. Ei kyllä miehenikään, mutta on onneksi kohteliaampi kuin appiukkonsa.
Mutta sitten uskonsodat! Maailman turhin juttu, kurttuotsailua ja suvaitsematonta! Turhia kuolemia ja vihaa, vaikka uskonnon tulisi olla hyvyyteen pyrkivä ja laupea asia. Jokaisen oma asia, jota ei toinen voi päähän toiselle kaataa eikä takoa.
Meillä vietetään rippijuhlaa 1.7.12. Aiomme pitää kauniit ja hauskat kesäjuhlat. Ensimmäiset kirkonmenot on jo lusittu, seuraavia suunnitellaan.
Tällaista ihmettelyä tänään ruokapöytäkeskustelun inspiroimana! Uskokaa ihmiset itteenne!
Tiedän mm, että ortodokseilla rippikoulun käyminen on vapaaehtoista. Katolisilla on ristinmerkkinsä. Erään kollegani suku on körttiläisiä. Heillä on samankaltaisia seuroja kuin vanhoillislestadiolaisilla. Muutama päivä lauletaan Siionin virsiä ja "synkistellään". Muslimiuskonto peittää naisen pään, ja Jumalan rankaiseva sormi satuttaa, jos kodin ulkopuolella tai vieraan miehen silmissä näyttäytyy hunnutta. Rukoushetkiä on jokunen päivän mittaan ja ramadanin aikana paastotaan valoisa aika. Toisella äärilaidalla ovatkin sitten Vapaakirkkolaiset.
Keskustelimme siitä, millaisia kokemuksia meillä on erilaisista kirkollisista tilanteista. Eräs äiti-terapeutti kertoi yllättyneensä, miten usein kirkossa lausutaan Amen ja noustaan seisomaan. Siinä voi kokemattomia rippikoululaisia johtaa harhaan ponnahtamalla pystyyn väärissä paikoissa.
Itselläni on kokemus riehakkaasta isänpäivätapahtumasta Hämeenlinnan Vapaaseurakunnassa. Tyttäreni oli 4-luokalla kiinnostunut näyttelemisestä. Hämeenlinnan Miniteatterin ryhmät olivat täynnä. Vapaakirkko mainosti Play up-teatteriryhmää. Soitin sinne ja kerroin, että ihan perinteiseen luterilaiseen seurakuntaan kuulutaan, eikä olla mitenkään päin uskonnollisia, että voiko tytär tulla ryhmään. Minulle vakuutettiin, ettei ryhmässä "jeesustella" ja että totta kai tyttö voi aloittaa ryhmässä. Hän piti toiminnasta ja ohjaajista. Siellä tehtiin vuorovaikutusharjoituksia ja sosiaalisia pelejä sekä isänpäivän näytelmä. Sitä menimme mieheni ja vanhempieni kanssa sinne katsomaan.
Illan ohjelma alkoi seurakunnan nuorisokuoron esityksellä. Välillä joku nousi seisomaan, taputti tai lauloi mukana. Lasten näytelmä oli seuraavana. Se oli koskettava esitys lapsesta, joka oli huolestunut vanhemmistaan. Tytöt näyttelivät hienosti ja äiti pyyhki kyyneleitä. Sitten kahviteltiin ja tarjoilujen jälkeen oli vielä lyhyt jumalanpalvelus. Piano soi, kuoro lauloi, porukka seisoi ja taputti, joku huusi se on täytetty, toinen kiitos kiitos kiitos! Luterilainen istui penkissä ja ihmetteli. Tunnelma oli kuin gospel-konsertissa. Iloinen ja vapautunut. ( Tiedätte mistä puhun, kun palautatte mieleen Blues Brothersit! ) Paitsi meidän penkkirivissä... Pidättyväisyys ja ihmetys juurruttivat ahterimme istuimiin!
Pidin myös ortodoksijuhlallisuuksista häissä ja ristiäisissä. Jo ympäristö on kaunis: kultaa ja tuohuksia. Tilaisuuksiin kuului kauniita esineitä ja liikehdintää. Ei siis ollenkaan raskasta ja staattista. Muslimiperheiden luona vieraillessani saan olla todistamassa ympäristön yhteyttä uskonnon toteuttamiseen. Toisessa perheessä olohuoneen lattian reunoja peittävät patjat, joilla istutaan ja rukoillaan yhdessä. Toisen perheen vaari käyttää rukouspäähinettä ja kuljettaa mukanaan rukousmattoa voidakseen palvella Allahia siellä, missä rukousaika koittaakaan. Maahanmuuttajille tarkoitetusta suomen keskustelukerhosta hartaimmat uskovaiset lähtevät rukousaikaan kotiin. Näitä perheitä yhdistää siisti, kaunis koti, jossa pitsiä ja kultakoristeita ei ole säästelty.
Tänä talvena ovat palanneet ovelta ovelle kulkevat uskonharjoittajat. Muistan jehovia lapsuuden kotini liepeiltä Imatralla. Isä ei heistä pitänyt vaan ajoi kovaäänisesti tielle. Meillä Hämeenlinnassa kävi aiemmin kaksi kohteliasta mormoni-nuorta, mutta he ovat kadonneet. Nyt pariin otteeseen jehovantodistajat ovat tehneet ristiretkiään peräkylille. Hiukka on ollut huono saalis näillä kylin. Isänsä tytär: ei ole lämmennyt. Ei kyllä miehenikään, mutta on onneksi kohteliaampi kuin appiukkonsa.
Mutta sitten uskonsodat! Maailman turhin juttu, kurttuotsailua ja suvaitsematonta! Turhia kuolemia ja vihaa, vaikka uskonnon tulisi olla hyvyyteen pyrkivä ja laupea asia. Jokaisen oma asia, jota ei toinen voi päähän toiselle kaataa eikä takoa.
Meillä vietetään rippijuhlaa 1.7.12. Aiomme pitää kauniit ja hauskat kesäjuhlat. Ensimmäiset kirkonmenot on jo lusittu, seuraavia suunnitellaan.
Tällaista ihmettelyä tänään ruokapöytäkeskustelun inspiroimana! Uskokaa ihmiset itteenne!
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Tosi lasettelija
Lunta tupruttaa liki vaakasuoraan. Istun takan kupeessa pyjama päällä ja nautin lämmöstä. Ulos ei tee mieli, mutta kai sinnekin täytyy koiran kanssa iltapäivällä mennä. Tuli luvattua lähteä lenkille ystävän kanssa... eilen, kun ei vielä tupruttanut...
Päähänpä pälkähti vanha muisto elämäni ensimmäisestä laskettelukokemuksesta. Sen jälkeen muutamasta muustakin. Isäni oli saanut kahdet sukset, joita piti lähteä testaamaan. Ajoimme kahdestaan hänen kanssaan Myllymäkeen Imatran ja Lappeenrannan puolivälissä. Monot jalkaan ja suksille. Ehkä mukana oli hieman suuruuden harhaa, koska muistan ajatelleeni, että helppo homma! Ensimmäisellä laskulla päädyin alas, hissijonolle asti. Selälläni. Puoli välissä paino luiskahti ahterin puolelle ja paiskauduin selälleni suksien päälle. Jalat olivat 90-asteen kulmassa ja pipopääni (silloin ei käytetty kypäriä) pompsahteli lumista rinnettä vasten. Kun vauhti pysähtyi, näin vierelläni monoisia jalkoja ja yläpuolellani pari uteliasta hissiin jonottajaa. Vielä kun ensimmäinen hissimatka mäen alta kummulle tuli roikuttua kapulassa, ei seisottua kapula selän takana... voi nolo!
Samalla reissulla itsevarmuus nousi ensikompuroinnin jälkeen. Muutama mallikas lasku ja sitten taas alkoi tapahtua. Olin juuri päässyt ylätöytäreen ravintolan tasolle, kun oikea suksi hyppäsi vasemman yli, tein oikeaoppisen freestyle-piruetin ja jatkoin matkaa itsekin hyvin hämmentyneenä. Mutta olisittepa nähneet ne kahvilan asiakkaiden ilmeet...
Tuon jälkeenkin on napsahtanut Satua leukaan. Sappeessa naisten viikonloppua viettäessämme oli lauantain ja sunnuntain välissä tullut suojasää. Rinne oli kohtalaisen vetisessä ja nuoskaisessa kunnossa. Sinne ilmestyi harjanteita. Yhteen sellaiseen pamautin suorilta. Sukset jäivät kiinni lumeen, mutta kroppa jatkoi matkaa (massan hitaus!) Päädyin komean kuperkeikan seurauksena niskoilleni muutaman metrin päähän menopeleistäni. Hartialihas venähti. Seuraavan viikon luentokeikka Helsinkiin jäi tekemättä, kuten muutkin sen viikon työt.
Sattuipa myös kerran Kalpalinnassa, kun Venla oli neljän vanha... Kalpiksen antiikkiset hissit olivat (kuinka ollakkaan 1) jumissa ja vain (kuinka ollakkaan 2) kapulahissi toimi. Since Myllymäki en ollut kapuloihin koskenut, jos muunlaisia hissejä oli tarjolla. Nyt yritimme mennä tenavan kanssa kapulalla ylös. Kapula kuitenkin iski äitiä polvitaipeeseen, minkä seurauksena horjahdin eteenpäin. Otin käsillä vastaan, etten olisi murskannut nelivuotiasta ja vastaliikehän on siis taaksepäin. Jälleen kerran olin itselleni niin kovin tutussa selällään-asennossa, jalat koukussa kiinni suksissa. Nyt venähti polvi ja kahden viikon päästä tästä laskettelin Italiassa Cerviniassa polvituessa.
Cerviniassakaan en säästynyt ilmalennolta. Haaveilin siellä kyllä liitovarjolaskusta, mutta se jäi tekemättä. Ihan itse liitelin. Päätin laskea merkityltä rinteeltä ihan vaan siihen viereiselle puuterille, mutta sepä olikin kohtalaisen upottavaa höttölunta. Sukset haukkasivat syvään ja "Hei me lennetään taas!". Seurauksena ei ollut venähdyksiä, vain pehmeä tussahdus ja suu, silmät, kaulus ja hihat täynnä lunta. Armotonta kiroamista ja sen jälkeen hillitön käkätys. Ja hikihän siinä tuli, että sieltä itsensä ylös suori.
Se pahin pyllähdys tapahtui Levillä ja siitä olenkin jo kirjoittanut. Sen seurauksena olin sairaslomalla 5 kk.
Viikon päästä olemme perheen kanssa Italiassa Madonna di Campigliossa Dolomiiteilla. Alkavalla viikolla en mene mäkiin. Pysyn tasamaalla. Korkeintaan teen koiralenkkejä, bailaan torstain tunnilla. Niin ja ohjaan kirjoittajia... Saako kynällä vahinkoa aikaan?
Päähänpä pälkähti vanha muisto elämäni ensimmäisestä laskettelukokemuksesta. Sen jälkeen muutamasta muustakin. Isäni oli saanut kahdet sukset, joita piti lähteä testaamaan. Ajoimme kahdestaan hänen kanssaan Myllymäkeen Imatran ja Lappeenrannan puolivälissä. Monot jalkaan ja suksille. Ehkä mukana oli hieman suuruuden harhaa, koska muistan ajatelleeni, että helppo homma! Ensimmäisellä laskulla päädyin alas, hissijonolle asti. Selälläni. Puoli välissä paino luiskahti ahterin puolelle ja paiskauduin selälleni suksien päälle. Jalat olivat 90-asteen kulmassa ja pipopääni (silloin ei käytetty kypäriä) pompsahteli lumista rinnettä vasten. Kun vauhti pysähtyi, näin vierelläni monoisia jalkoja ja yläpuolellani pari uteliasta hissiin jonottajaa. Vielä kun ensimmäinen hissimatka mäen alta kummulle tuli roikuttua kapulassa, ei seisottua kapula selän takana... voi nolo!
Samalla reissulla itsevarmuus nousi ensikompuroinnin jälkeen. Muutama mallikas lasku ja sitten taas alkoi tapahtua. Olin juuri päässyt ylätöytäreen ravintolan tasolle, kun oikea suksi hyppäsi vasemman yli, tein oikeaoppisen freestyle-piruetin ja jatkoin matkaa itsekin hyvin hämmentyneenä. Mutta olisittepa nähneet ne kahvilan asiakkaiden ilmeet...
Tuon jälkeenkin on napsahtanut Satua leukaan. Sappeessa naisten viikonloppua viettäessämme oli lauantain ja sunnuntain välissä tullut suojasää. Rinne oli kohtalaisen vetisessä ja nuoskaisessa kunnossa. Sinne ilmestyi harjanteita. Yhteen sellaiseen pamautin suorilta. Sukset jäivät kiinni lumeen, mutta kroppa jatkoi matkaa (massan hitaus!) Päädyin komean kuperkeikan seurauksena niskoilleni muutaman metrin päähän menopeleistäni. Hartialihas venähti. Seuraavan viikon luentokeikka Helsinkiin jäi tekemättä, kuten muutkin sen viikon työt.
Sattuipa myös kerran Kalpalinnassa, kun Venla oli neljän vanha... Kalpiksen antiikkiset hissit olivat (kuinka ollakkaan 1) jumissa ja vain (kuinka ollakkaan 2) kapulahissi toimi. Since Myllymäki en ollut kapuloihin koskenut, jos muunlaisia hissejä oli tarjolla. Nyt yritimme mennä tenavan kanssa kapulalla ylös. Kapula kuitenkin iski äitiä polvitaipeeseen, minkä seurauksena horjahdin eteenpäin. Otin käsillä vastaan, etten olisi murskannut nelivuotiasta ja vastaliikehän on siis taaksepäin. Jälleen kerran olin itselleni niin kovin tutussa selällään-asennossa, jalat koukussa kiinni suksissa. Nyt venähti polvi ja kahden viikon päästä tästä laskettelin Italiassa Cerviniassa polvituessa.
Cerviniassakaan en säästynyt ilmalennolta. Haaveilin siellä kyllä liitovarjolaskusta, mutta se jäi tekemättä. Ihan itse liitelin. Päätin laskea merkityltä rinteeltä ihan vaan siihen viereiselle puuterille, mutta sepä olikin kohtalaisen upottavaa höttölunta. Sukset haukkasivat syvään ja "Hei me lennetään taas!". Seurauksena ei ollut venähdyksiä, vain pehmeä tussahdus ja suu, silmät, kaulus ja hihat täynnä lunta. Armotonta kiroamista ja sen jälkeen hillitön käkätys. Ja hikihän siinä tuli, että sieltä itsensä ylös suori.
Se pahin pyllähdys tapahtui Levillä ja siitä olenkin jo kirjoittanut. Sen seurauksena olin sairaslomalla 5 kk.
Viikon päästä olemme perheen kanssa Italiassa Madonna di Campigliossa Dolomiiteilla. Alkavalla viikolla en mene mäkiin. Pysyn tasamaalla. Korkeintaan teen koiralenkkejä, bailaan torstain tunnilla. Niin ja ohjaan kirjoittajia... Saako kynällä vahinkoa aikaan?
perjantai 17. helmikuuta 2012
Tosi lumessa kaahaaja (kiehuja)
Nyt alkaa riittää! Kiitos vaan, että talvi tuli tammikuussa, mutta nyt sitä on saatu ihan kylliksi. Ei enää lumisadetta, pliis!
Joka paikka on ahdas: kotipiha, tie, oviaukot, postilaatikon edusta. Ihmettelin kaupungin auraustoiminnan logiikkaa, kun kasoja oli jätetty keskelle toista kaistaa. Mukulakivikadut muuttuivat vaaleanruskeaksi mössöksi. Tiedättekö sellaiset kanelimurokeksit? Tien pinta on kuorrutettu sellaisella keksitaikinalla! Poltinahon liikenneympyrässä liukuu kylkimyyryä ajoitpa sitten 15 km / h tai satasta. Kun on niin valkeaa joka puolella, pihasta lähtiessä ei erota, missä piennar loppuu ja tie alkaa. Iskee lumisokeus! Sitten iskee ärsytys. Ahdasta on siis myös pään sisällä! Vihoviimein astuessasi tien sivuun jättämästäsi autosta suoraan polveen asti kohoavaan lumimassaan on raivo jo kiehunut yli ja sumentanut arvostelukyvyn. Huomaat kiroavasi ääneen. Lahkeet kastuvat ja lumi sulaa sukkiin.
Kun avaat kymmenen senttisellä lumipatjalla kuorrutetun auton oven ottaaksesi sisältä raappaharjan, etupenkille pelmahtaa kilon kimpale lumihiutaleita. Turvaa ja lämpöäkö ne sinne pakenevat hakemaan? Ensin siis puhdistat oman penkkisi, jotta voit istahtaa laittamaan auton lämpiämään. Sitten harjaat ja hinkkaat jäisen kulkupelin esille. Kun vihdoin istahdat hikisenä lähteäksesi liikenteeseen, ikkunat huurtuvat ja saat pyyhkiä niitä tai istua tukka putkella puhaltimien huutaessa (hyvä puoli on se, että hikikin kuivuu!).
Niin että jo riittää! Lähettäkää seuraava lumisatsi Grönlantiin!
PS. Mieheni ajoi lumilingolla pihassa, kun eräs mies ohi kulkiessaan oli pysähtynyt peliä ihastelemaan ja sanonut, ettei vaimo ymmärtäisi tuollaisen päälle. Turhuutena pitäisi. Ja pah sanon minä! Hyvä vaan kun hommasi, ei minun tarvitse huhkia tuolla. Vihoviimeistä hommaa (ikkunan pesun kanssa!). Naapurin Seppoa ymmärrän. Hän ei ole koko talvena tehnyt lumitöitä. Istahtaa maasturiinsa ja ajelee pihassa edestakaisin. Siinä se lumi tamppautuu!
Joka paikka on ahdas: kotipiha, tie, oviaukot, postilaatikon edusta. Ihmettelin kaupungin auraustoiminnan logiikkaa, kun kasoja oli jätetty keskelle toista kaistaa. Mukulakivikadut muuttuivat vaaleanruskeaksi mössöksi. Tiedättekö sellaiset kanelimurokeksit? Tien pinta on kuorrutettu sellaisella keksitaikinalla! Poltinahon liikenneympyrässä liukuu kylkimyyryä ajoitpa sitten 15 km / h tai satasta. Kun on niin valkeaa joka puolella, pihasta lähtiessä ei erota, missä piennar loppuu ja tie alkaa. Iskee lumisokeus! Sitten iskee ärsytys. Ahdasta on siis myös pään sisällä! Vihoviimein astuessasi tien sivuun jättämästäsi autosta suoraan polveen asti kohoavaan lumimassaan on raivo jo kiehunut yli ja sumentanut arvostelukyvyn. Huomaat kiroavasi ääneen. Lahkeet kastuvat ja lumi sulaa sukkiin.
Kun avaat kymmenen senttisellä lumipatjalla kuorrutetun auton oven ottaaksesi sisältä raappaharjan, etupenkille pelmahtaa kilon kimpale lumihiutaleita. Turvaa ja lämpöäkö ne sinne pakenevat hakemaan? Ensin siis puhdistat oman penkkisi, jotta voit istahtaa laittamaan auton lämpiämään. Sitten harjaat ja hinkkaat jäisen kulkupelin esille. Kun vihdoin istahdat hikisenä lähteäksesi liikenteeseen, ikkunat huurtuvat ja saat pyyhkiä niitä tai istua tukka putkella puhaltimien huutaessa (hyvä puoli on se, että hikikin kuivuu!).
Niin että jo riittää! Lähettäkää seuraava lumisatsi Grönlantiin!
PS. Mieheni ajoi lumilingolla pihassa, kun eräs mies ohi kulkiessaan oli pysähtynyt peliä ihastelemaan ja sanonut, ettei vaimo ymmärtäisi tuollaisen päälle. Turhuutena pitäisi. Ja pah sanon minä! Hyvä vaan kun hommasi, ei minun tarvitse huhkia tuolla. Vihoviimeistä hommaa (ikkunan pesun kanssa!). Naapurin Seppoa ymmärrän. Hän ei ole koko talvena tehnyt lumitöitä. Istahtaa maasturiinsa ja ajelee pihassa edestakaisin. Siinä se lumi tamppautuu!
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
Tosi terapeuttista
Maanantain jälkeen olen pohtinut sitä, millainen vaikutus kirjoittamisella oikeastaan on ihmisen elämässä. Minä olen kirjallisuusterapeutti. Ohjaan terapeuttisen kirjoittamisen kurssia, aikuisten kasvuryhmää ja kirjallisuusterapiaryhmää, näissä käytän luovan kirjoittamisen menetelmiä. Tarpeeksi sekavaa? Mikä ero on terapeuttisella ja terapialla?
Suomen kielen sanakirja kertoo, että terapeuttinen on vaikuttavuus, hoitoon liittyvä elementti, terapia itse hoito. Koulutuksessa käytän myös sellaista määritelmää, että terapeuttista voi olla esim. päiväkirjan kirjoittaminen, mutta terapiaa siitä tekee jakaminen terapeutin / hoitajan kanssa.
Sairaalan ryhmää ohjaan selkeästi terapeuttina, mutta mikä on roolini kansalaisopiston ryhmää ohjatessani? Muistoina paperille on ikäihmisten muisteluryhmä, jossa tallennetaan tekstiksi omaa elämää. Viisas kynä -ryhmä on aikuisten kasvuryhmä. Kasvuryhmä määritellään seuraavasti: Kasvuryhmä on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat lisätä itsetuntemusta ja reflektiokykyä. Moni on kasvuryhmään hakeutuessaan risteyskohdassa, elämän muutoksessa ja hakemassa uutta suuntaa. Osa ryhmäläisistä nimittää minua opeksi, osalle olen ohjaaja. Olen joutunut pohtimaan, onko roolini loppujen lopuksi kovinkaan erilainen? Pohjimmiltaan kyse taitaa molemmissa ryhmämuodoissa kuitenkin olla vuorovaikutuksesta, tilan ja ajan antamisesta ihmisten tarpeille.
Sitä tilaa ja aikaa tarvitsen itsellenikin. Tänään tajusin, etten ole taas pariin viikkoon kirjoittanut päiväkirjaani. Sen kyllä huomaa. Arjen asiat ovat alkaneet kuormittaa ja tunnistan ärtymystä asioista, joihin en voi vaikuttaa. Kirjoittamalla saan asioihin etäisyyttä ja ne loksahtelevat oikeisiin mittasuhteisiin.
Nöyräksi vetää! Olen etuoikeutettu kuulemaan erilaisia elämäntarinoita. Vaikuttua, hämmästellä, nieleskellä kyyneleitä ja nauraa sydämen kyllyydestä ryhmäni kanssa. Siitä hyvä esimerkki oli taas maanantain Viisaiden kokoontuminen. Ensin hieman tajunnanvirtaa, jotta siirryimme kirjoittavaan tilaan ja maadotuimme ryhmään. Tekstistä kaivoimme yhden kysymyksen, johon sitten lähdimme hakemaan vastausta. Kyseessä oli dialoginen kirjoittaminen. Sisäinen viisaus nousi vastausten muodossa kustakin kirjoittajasta. Oli mahtavaa huomata, miten oma elämä näyttäytyi arvokkaana. Eräskin ryhmäläinen totesi, että on alkanut kirjoittamisen myötä nähdä elämässään myös hyviä muistoja. Ne olivat päässeet hukkumaan arjen kuonan alle ja vain negatiiviset asiat muistuttivat kiireessä olemassaolostaan. Ohjaajana olin vakuutettu siitä, että kirjoittamisella on merkitystä. Se voi voimauttaa!
Suomen kielen sanakirja kertoo, että terapeuttinen on vaikuttavuus, hoitoon liittyvä elementti, terapia itse hoito. Koulutuksessa käytän myös sellaista määritelmää, että terapeuttista voi olla esim. päiväkirjan kirjoittaminen, mutta terapiaa siitä tekee jakaminen terapeutin / hoitajan kanssa.
Sairaalan ryhmää ohjaan selkeästi terapeuttina, mutta mikä on roolini kansalaisopiston ryhmää ohjatessani? Muistoina paperille on ikäihmisten muisteluryhmä, jossa tallennetaan tekstiksi omaa elämää. Viisas kynä -ryhmä on aikuisten kasvuryhmä. Kasvuryhmä määritellään seuraavasti: Kasvuryhmä on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat lisätä itsetuntemusta ja reflektiokykyä. Moni on kasvuryhmään hakeutuessaan risteyskohdassa, elämän muutoksessa ja hakemassa uutta suuntaa. Osa ryhmäläisistä nimittää minua opeksi, osalle olen ohjaaja. Olen joutunut pohtimaan, onko roolini loppujen lopuksi kovinkaan erilainen? Pohjimmiltaan kyse taitaa molemmissa ryhmämuodoissa kuitenkin olla vuorovaikutuksesta, tilan ja ajan antamisesta ihmisten tarpeille.
Sitä tilaa ja aikaa tarvitsen itsellenikin. Tänään tajusin, etten ole taas pariin viikkoon kirjoittanut päiväkirjaani. Sen kyllä huomaa. Arjen asiat ovat alkaneet kuormittaa ja tunnistan ärtymystä asioista, joihin en voi vaikuttaa. Kirjoittamalla saan asioihin etäisyyttä ja ne loksahtelevat oikeisiin mittasuhteisiin.
Vasempaan nilkkaani taltioitu sulkakynä. |
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Tosi interaktiivista taidetta
2 pantoumia 12.2.12 |
Kirsi Neuvonen Sininen portti |
Sininen portti, välillämme!
Juureva puu, latvus kurkkii yli vaan ei tavoita.
Katsoo kaukaa kirsikankukkasilmin
kuiskii kalpeita, kirpeitä sanoja.
Juureva puu, latvus kurkkii yli vaan ei tavoita.
Istun selin, en suostu katsomaan.
Kuiskii kalpeita, kirpeitä sanoja,
en suostu kuulemaan.
Istun selin, en suostu katsomaan,
miten kukkia tippuu tälle puolelle.
En suostu kuulemaan,
miten siemen juurtuu, istahtaa liki.
Miten kukkia tippuu tälle puolelle?
Katsoo kaukaa kirsikankukkasilmin,
miten siemen juurtyy, istahtaa liki.
Sininen portti välillämme.
Kirsi Neuvonen Tänään on kohtalaisen runsaasti valinnan varaa |
Tänään on kohtalaisen runsaasti valinnan varaa
luoda nahkansa ja kasvattaa uusi.
Kuka voi sanoa, millainen on hyvä?
Parasta ei ole valittu, kohtalaisia on monta.
Luoda nahkansa ja kasvattaa uusi!
Seitsemän vuoden sykli vai oma-aikainen?
Parasta ei ole valittu, kohtalaisia on monta
vuosia vuosien varrella, nahkoja parkittuina.
Seitsemän vuoden sykli vai oma-aikainen
on aikuisen naisen elämä?
Vuosia vuosien varrella, nahkoja parkittuina
näköiskuvina minuuden matkoilta.
On aikuisen naisen elämä
-kuka voi sanoa, millainen on hyvä-
näköiskuvina minuuden matkoilta.
Tänään on kohtalaisen runsaasti valinnan varaa!
Perjantai 10.2.2012. Galleria Kone ja näyttelyn avajaiset. Kirsi Neuvonen, Maaginen mittauspiste. Grafiikkaa, etsauata, akvatintaa, kopiosyövytystä ja lasillinen punaviiniä. Mene ja vaikutu. Interaktiivinen taide-elämys. Käy kirjoittamassa oma tarinasi itsellesi elämyksellisestä teoksesta: http://www.totuusvaitehtava.fi
torstai 9. helmikuuta 2012
Tosi taka...raivosta
Istuin Kellokosken sairaalan juhlasalissa. Olin Prinsessan jalanjäljillä, tosin koulutuksessa. Koulutuksen nimi oli "Hippocampus rusinoituu". Ha! Kuulimme aivojen toiminnasta, rakenteesta, radoista, välittäjäaineista ja niiden yhteydestä neuropsykiatrisiin oireisiin, potilaan motivointiin ja tavoitteiden asetteluun. Kuten aina, vireystila vaihteli luennoitsijoiden ja aiheiden mukaan.
Istuin takarivissä. Eteeni avautui takaraivojen pelto. Yhtäkkiä huomasin ajattelevani, miten jännä juttu ihmisten tukat oikeasti onkaan. Niillä on iso merkitys sillä, miten viimeistelty ulkonäkö on. Niillä voi monin tavoin ilmaista minuuttaan niin halutessaan.
Samalla rivillä istui vanha työkaverini, joka oli terveyssyistä hankkinut perukin ja näytti hyvältä. Mieleeni muistui rakas ystäväni, joka syöpähoitojen aikana menetti hiuksensa ja hirtehisesti kyseli minulta, onko blondeilla oikeasti aina hauskempaa? Toivoi uuden kuontalonsa kasvavan vaaleana ja pitkänä. Seuraavalla rivillä, vinosti minusta oikealle, oli lyhyt harmaa karheikko, jossa oli valtaisa pyörre takaraivolla. Mahtaakohan tuollaiseen tornadoon saada edes kunnon leikkausta? Karheikon edessä istui kiiltävä kalju. Mies oli Pelle-Hermannin kopio muhevine sivu tupsukoineen. Välillä hän supisi jotain vieressä istuvalle mustatukkaiselle naiselle. Pitkät mustat luonnonvaraiset hiukset... vaan ei sittenkään. Juurikasvu paljasti oikean värin: päälaellä oli harmaa huippu, kuin nokinen lumi laskeutuneena mustalle vuorelle.
Silmäni harhailivat rivejä eteenpäin. Kurssikaveri! Sama kivasti leikattu ja raidoitettu töyhtötukka. Pitääpä käydä tauolla moikkaamassa. Ponnari. Polkka. Pinnejä. Juontajan puolihuolimattomasti sitaistu nuttura ja erikoinen viuhkaksi lakattu pyrstö.
Mieleni poistui juhlasalista. Eräällä ryhmäläiselläni on komea rasta. Mitenhän sellainen pidetään puhtaana? Toinen haluaa pitää hiuksensa millin siilillä. Oikeastaan leikkauksella ja värillä ei ole väliä, kunhan hiukset ovat puhtaat! Tajunta virtasi omiin hiuskokemuksiin.
Muistin, kuinka nuorena mielenterveyshoitajaopiskelijana oli ensimmäiselle harjoittelujaksolle menossa. Ajattelin värjätä tukkani syksyn kunniaksi, olivathan kesän vaalentamat hiukseni jo kuivat ja kauhtuneet. Polycolorin keskiruskeaa. Blondille rohkea veto. Väri päähän, 20 min hyvän kirjan kanssa ja pesulle. Järkytys oli aikamoinen, kun pyyhkeen alta peilin edessä paljastui keskiharmaa kuontalo. Itku tuli! Varasin saman tien ajan parturille vielä samaksi iltapäiväksi. Toivoton yritys! Sinne menin Kannelkotiin mummeleitten sekaan yhtenä samanvärisenä varpusena.
Toinen muistikuva sai hymyn huulille. Illalla saunan jälkeen kuivasin hiuksiani ja ajattelin vielä suoristaa hieman suurille laineille käkkäröitäni ennen nukkumaan menoa. Samalla puuhastelin muuta lavuaarin edessä ja annoin kihartimen roikkua tukassa takaraivolla. Sepä jumahti kiinni. Virrat pois. Kiharrin oli tiukassa ihan päänahan tuntumassa. En kunnolla yltänyt ja kädet väsyivät. Oli pakko huutaa mies apuun. Ensin ihmetteli, miten olen syherön saanut aikaan. Uhkasi ottaa sakset ja leikata "koko paskan pois!" Se se olisi ollut näky: kalju paikka keskellä päätä! Suortuva suortuvalta hiuksia irti. Muutama kyynel kivusta, loput hepuliin villiintyneestä käkätyksestä.
Hyvin kulkivat yhteydet omissa aivoissa limbisestä järjestelmästä otsalohkoon ja ratoja pitkin takaisin, eri puolille päätä, ihan pinnalle asti. Ei taida olla hippocampus itsellä rusinoitunut: tein hauskoja huomioita, koin monia hauskoja hetkiä uudelleen, siis muistikin toimi.
Ps. Se töyhtötukka ei ollut tuttu. Kurssikaverini oli kasvattanut polkan. Viimeinen luennoitsija haastoi kuulijansa pois tukkamaailmasta konekivääripuheellaan. Oli sellaista tulitusta, että peilisoluni aktivoituivat ja huomasin hengästyväni. Tällaisen nopeatempoisenkin ihmisen piti 10 minuuttia totutella, että pääsi samalle taajuudelle ja alkoi ymmärtää...
Istuin takarivissä. Eteeni avautui takaraivojen pelto. Yhtäkkiä huomasin ajattelevani, miten jännä juttu ihmisten tukat oikeasti onkaan. Niillä on iso merkitys sillä, miten viimeistelty ulkonäkö on. Niillä voi monin tavoin ilmaista minuuttaan niin halutessaan.
Samalla rivillä istui vanha työkaverini, joka oli terveyssyistä hankkinut perukin ja näytti hyvältä. Mieleeni muistui rakas ystäväni, joka syöpähoitojen aikana menetti hiuksensa ja hirtehisesti kyseli minulta, onko blondeilla oikeasti aina hauskempaa? Toivoi uuden kuontalonsa kasvavan vaaleana ja pitkänä. Seuraavalla rivillä, vinosti minusta oikealle, oli lyhyt harmaa karheikko, jossa oli valtaisa pyörre takaraivolla. Mahtaakohan tuollaiseen tornadoon saada edes kunnon leikkausta? Karheikon edessä istui kiiltävä kalju. Mies oli Pelle-Hermannin kopio muhevine sivu tupsukoineen. Välillä hän supisi jotain vieressä istuvalle mustatukkaiselle naiselle. Pitkät mustat luonnonvaraiset hiukset... vaan ei sittenkään. Juurikasvu paljasti oikean värin: päälaellä oli harmaa huippu, kuin nokinen lumi laskeutuneena mustalle vuorelle.
Silmäni harhailivat rivejä eteenpäin. Kurssikaveri! Sama kivasti leikattu ja raidoitettu töyhtötukka. Pitääpä käydä tauolla moikkaamassa. Ponnari. Polkka. Pinnejä. Juontajan puolihuolimattomasti sitaistu nuttura ja erikoinen viuhkaksi lakattu pyrstö.
Mieleni poistui juhlasalista. Eräällä ryhmäläiselläni on komea rasta. Mitenhän sellainen pidetään puhtaana? Toinen haluaa pitää hiuksensa millin siilillä. Oikeastaan leikkauksella ja värillä ei ole väliä, kunhan hiukset ovat puhtaat! Tajunta virtasi omiin hiuskokemuksiin.
Bad hair day? |
Muistin, kuinka nuorena mielenterveyshoitajaopiskelijana oli ensimmäiselle harjoittelujaksolle menossa. Ajattelin värjätä tukkani syksyn kunniaksi, olivathan kesän vaalentamat hiukseni jo kuivat ja kauhtuneet. Polycolorin keskiruskeaa. Blondille rohkea veto. Väri päähän, 20 min hyvän kirjan kanssa ja pesulle. Järkytys oli aikamoinen, kun pyyhkeen alta peilin edessä paljastui keskiharmaa kuontalo. Itku tuli! Varasin saman tien ajan parturille vielä samaksi iltapäiväksi. Toivoton yritys! Sinne menin Kannelkotiin mummeleitten sekaan yhtenä samanvärisenä varpusena.
Toinen muistikuva sai hymyn huulille. Illalla saunan jälkeen kuivasin hiuksiani ja ajattelin vielä suoristaa hieman suurille laineille käkkäröitäni ennen nukkumaan menoa. Samalla puuhastelin muuta lavuaarin edessä ja annoin kihartimen roikkua tukassa takaraivolla. Sepä jumahti kiinni. Virrat pois. Kiharrin oli tiukassa ihan päänahan tuntumassa. En kunnolla yltänyt ja kädet väsyivät. Oli pakko huutaa mies apuun. Ensin ihmetteli, miten olen syherön saanut aikaan. Uhkasi ottaa sakset ja leikata "koko paskan pois!" Se se olisi ollut näky: kalju paikka keskellä päätä! Suortuva suortuvalta hiuksia irti. Muutama kyynel kivusta, loput hepuliin villiintyneestä käkätyksestä.
Hyvin kulkivat yhteydet omissa aivoissa limbisestä järjestelmästä otsalohkoon ja ratoja pitkin takaisin, eri puolille päätä, ihan pinnalle asti. Ei taida olla hippocampus itsellä rusinoitunut: tein hauskoja huomioita, koin monia hauskoja hetkiä uudelleen, siis muistikin toimi.
Ps. Se töyhtötukka ei ollut tuttu. Kurssikaverini oli kasvattanut polkan. Viimeinen luennoitsija haastoi kuulijansa pois tukkamaailmasta konekivääripuheellaan. Oli sellaista tulitusta, että peilisoluni aktivoituivat ja huomasin hengästyväni. Tällaisen nopeatempoisenkin ihmisen piti 10 minuuttia totutella, että pääsi samalle taajuudelle ja alkoi ymmärtää...
maanantai 6. helmikuuta 2012
Tosi siedettävää
Keskustelu presidentinvaalien aikana ja jälkeen on käynyt vilkaana Fb-sivuilla... tunteiden pirskahtelua... asenteiden esiintuloa... Sain kuulla, että "kukaan ei halua oikeasti Niinistöä presidentiksi", kuulin terävää tuhahtelua siitä, että "miltä se nyt olisi näyttänyt, jos Suomen presidentti olisikin ollut homo" ja että "persujen menestystä eduskuntavaaleissa ei saanut iloita vaan piti hävetä". Mitä mitä ihmettä? Oliko liki 2 miljoonaa äänestäjää ihan väärässä? Eikö 1 miljoonan äänestäjän valinta ole mielenilmaisu yhtälailla kuin äänestämättä jättäminen?
Molemmat ehdokkaat kävivät hienon ja herrasmiesmäisen kampanjan. Niitä tehtiin eri tavoin. On nähty monien vuosien tauon jälkeen mittavaa talkootyötä ja hengen nostatusta. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat aidosti olleet iloisia toisen kierroksen ehdokkaista. Tiedän, että paljon on heitäkin, jotka eivät halunneet äänestämään mennä, koska oma ehdokas oli pudonnut jo ensimmäisessä vaalissa. Ajattelen, että jokaisella on oikeus äänestää tai olla äänestämättä, jos hänellä on siihen henkilökohtainen peruste. Peruste voi olla arvopohjainen, henkilövalinta, valinta meriittien perusteella, tehtävään parempi. Peruste olla äänestämättä voi oman ehdokkaan puuttuessa olla esim se, ettei vaalikoneessa omat ja ehdokkaiden vastaukset yhtyneet kuin noin 45 % . (Mielestäni pakkanen ei ole syy olla äänestämättä, ellei äänestyspaikka ole kohtuuttoman kaukana ja liikennevälinettä ei ole tai ellei ole liikuntavammainen jolla on vaikeuksia liikkua kylmässä.) Törmäsin valitettavasti myös siihen, että asioista ei oltu otettu selvää. Moni lähti muodostamaan käsitystä jonkun yksittäisen julkilausuman perusteella, siis olettamaan.
Ajattelen, että kun on oman valintansa tehnyt, voi seisoa valintansa takana. Miksi siis pitäisi hävetä tulosta oli se sitten voitto- tai häviöpuolinen? Eikö kyse ole myös itsetunnosta? Myös kansallisesta itsetunnosta! Päivän puheenaiheet herättivät ajatuksen: "Mikä kanssaihmisissä oikein pelottaa?" Ja sitten pysäyttävät huomiot toisilta seiniltä: "Pitäisikö sanan suvaitsevaisuus tilalla käyttää sietämistä?" "Pitääkö suvaitsemattomuutta sietää?" Erittäin hyviä kysymyksiä. Sietäminen-sana tuo asiaan aivan erilaisen, terävämmän sävyn.
Noissa alussa esitetyissä päivittelyissä kuuluu mielestäni asenteellisuus ja suvaitsemattomuus. Eikö suvaitsevaisuutta juuri ole se, että voi sanoa "Ahaa, sinä ajattelet asiaa noin, sinulla on siihen varmasti hyvä syy, minulla on toinen, oma näkemys". Kun puhutaan arvoista, kukaan toinen ei voi tulla sanomaan toiselle, että sinun arvosi ovat vääriä! Hyvin sietokykyinen ihminen siis suvaitsee suvaitsemattomuuttakin, asettaa sen johonkin laajempaan kontekstiin. Itseään ei silti pidä myydä, nöyristää eikä alentaa.
Saimme koulutetun ja pätevän presidentin. Hänellä on valmiuksia ja kykyjä, joista maamme varmasti hyötyy. Nämä vaalit ovat olleet mainio tarjotin erilaiselle arvokeskustelulle. Yhteisöllisyys nosti päätään ja yhteinen innostus tärkeistä asioista tarttui laajasti. Uskallettiin vaihtaa laitaa vasemmalta oikealle. Osattiin iloita siitäkin, vaikkei se oma ehdokas voittanut vaan tuli hyväksi kakkoseksi. Jotain kuitenkin tuntui muuttuneen ja lähteneen liikkeelle. Uutisissa Martti Ahtisaari totesi, että näiden vaalien jälkeen nähdään vielä suvaitsevaisempi Suomi! Itse asiassa olemme olleet monessa asiassa edelläkävijöitä:
Me suomalaiset olimme ensimmäisten joukossa antamassa naisille äänioikeutta, meillä oli maailman ensimmäinen naisparlamentaarikko, Halonen oli Setan jäsen ja presidentti, nyt presidentin vaaleissa toiselle sijalle tuli Vihreä, avoimesti homo mies, joka on parisuhteessa ulkomaalaista alkuperää olevan miehen kanssa. Kyllä me sittenkin olemme aika ennakkoluulotonta kansaa!
Huokaisen helpotuksesta.
Molemmat ehdokkaat kävivät hienon ja herrasmiesmäisen kampanjan. Niitä tehtiin eri tavoin. On nähty monien vuosien tauon jälkeen mittavaa talkootyötä ja hengen nostatusta. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat aidosti olleet iloisia toisen kierroksen ehdokkaista. Tiedän, että paljon on heitäkin, jotka eivät halunneet äänestämään mennä, koska oma ehdokas oli pudonnut jo ensimmäisessä vaalissa. Ajattelen, että jokaisella on oikeus äänestää tai olla äänestämättä, jos hänellä on siihen henkilökohtainen peruste. Peruste voi olla arvopohjainen, henkilövalinta, valinta meriittien perusteella, tehtävään parempi. Peruste olla äänestämättä voi oman ehdokkaan puuttuessa olla esim se, ettei vaalikoneessa omat ja ehdokkaiden vastaukset yhtyneet kuin noin 45 % . (Mielestäni pakkanen ei ole syy olla äänestämättä, ellei äänestyspaikka ole kohtuuttoman kaukana ja liikennevälinettä ei ole tai ellei ole liikuntavammainen jolla on vaikeuksia liikkua kylmässä.) Törmäsin valitettavasti myös siihen, että asioista ei oltu otettu selvää. Moni lähti muodostamaan käsitystä jonkun yksittäisen julkilausuman perusteella, siis olettamaan.
Ajattelen, että kun on oman valintansa tehnyt, voi seisoa valintansa takana. Miksi siis pitäisi hävetä tulosta oli se sitten voitto- tai häviöpuolinen? Eikö kyse ole myös itsetunnosta? Myös kansallisesta itsetunnosta! Päivän puheenaiheet herättivät ajatuksen: "Mikä kanssaihmisissä oikein pelottaa?" Ja sitten pysäyttävät huomiot toisilta seiniltä: "Pitäisikö sanan suvaitsevaisuus tilalla käyttää sietämistä?" "Pitääkö suvaitsemattomuutta sietää?" Erittäin hyviä kysymyksiä. Sietäminen-sana tuo asiaan aivan erilaisen, terävämmän sävyn.
Noissa alussa esitetyissä päivittelyissä kuuluu mielestäni asenteellisuus ja suvaitsemattomuus. Eikö suvaitsevaisuutta juuri ole se, että voi sanoa "Ahaa, sinä ajattelet asiaa noin, sinulla on siihen varmasti hyvä syy, minulla on toinen, oma näkemys". Kun puhutaan arvoista, kukaan toinen ei voi tulla sanomaan toiselle, että sinun arvosi ovat vääriä! Hyvin sietokykyinen ihminen siis suvaitsee suvaitsemattomuuttakin, asettaa sen johonkin laajempaan kontekstiin. Itseään ei silti pidä myydä, nöyristää eikä alentaa.
Saimme koulutetun ja pätevän presidentin. Hänellä on valmiuksia ja kykyjä, joista maamme varmasti hyötyy. Nämä vaalit ovat olleet mainio tarjotin erilaiselle arvokeskustelulle. Yhteisöllisyys nosti päätään ja yhteinen innostus tärkeistä asioista tarttui laajasti. Uskallettiin vaihtaa laitaa vasemmalta oikealle. Osattiin iloita siitäkin, vaikkei se oma ehdokas voittanut vaan tuli hyväksi kakkoseksi. Jotain kuitenkin tuntui muuttuneen ja lähteneen liikkeelle. Uutisissa Martti Ahtisaari totesi, että näiden vaalien jälkeen nähdään vielä suvaitsevaisempi Suomi! Itse asiassa olemme olleet monessa asiassa edelläkävijöitä:
Me suomalaiset olimme ensimmäisten joukossa antamassa naisille äänioikeutta, meillä oli maailman ensimmäinen naisparlamentaarikko, Halonen oli Setan jäsen ja presidentti, nyt presidentin vaaleissa toiselle sijalle tuli Vihreä, avoimesti homo mies, joka on parisuhteessa ulkomaalaista alkuperää olevan miehen kanssa. Kyllä me sittenkin olemme aika ennakkoluulotonta kansaa!
Huokaisen helpotuksesta.
lauantai 4. helmikuuta 2012
Tosi vakuuttunut
"Erilaisia ihmisiä ja heidän taitojaan yhdistämällä syntyy kokoaan suurempi Suomi."
Tämä lause on yhdistänyt viimeisten muutaman kuukauden aikana suuren joukon ihmisiä. Erilaisia ihmisiä nimenomaan! Lause on tähän irrotettu Pekka Haaviston vaalikampanjatekstistä. Se on mielestäni yhteisöllinen lause, salliva ja sydämellinen lause.
Torstaina Helasen Tarjan vinkkaamana minulle soitti Hämeen Sanomien toimittaja ja kysyi tulisinko haastateltavaksi. Aiheena presidentin vaalit ja tavalliset ihmiset kampanjan takana. Ihmettelin, että miksi ihmeessä juuri minä. Hämeenlinnassa on vireä vihreä tiimi, joka on tehnyt aivan upean kampanjan Pekan hyväksi. Minähän olen hyvin epäpoliittinen ihminen. Eihän minulla ole mitään järkevää sanottavaa!!! Suostuin kuitenkin tapaamiseen Haavisto-klubille perjantaina 3.2.
Illalla kaivoin tietokoneelta Vihreiden nettisivut ja päätin muistuttaa itseäni puolueen arvoista, jotta olisin edes hieman uskottava. Olin ne joskus lukenut läpi ja tällä hetkellä elin niitä mielikuvatasolla.
VASTUU TULEVAISUUDESTA, maailman säilyttäminen ja mahdollinen parantaminen jälkipolville
LUONNON KUNNIOITUS, ympäristön ja eläinten eettinen ja oikeudenmukainen kohtelu
SOSIAALINEN OIKEUDENMUKAISUUS, ihmisarvot, hyvät peruspalvelut, kohtuullinen toimeentulo
SIVISTYS, jokaisella on oikeus koulutukseen, kulttuuriin ja sivistykseen
GLOBAALI VASTUU, vastuu ylettyy rajojen yli
MONIKULTTUURISUUS, oikeus valita elämäntapansa vahingoittamatta muita
FEMINISMI, suokupuoli on lattia, jolata ponnistaa, ei katto, johon törmätä
OSALLISTUMINEN, kaikilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa
HYVÄ ELÄMÄ, tavoitteena on onnellisuus ja elämänlaadun parantaminen
Juu. Olin muistanut ihan oikein ja valaistuin vielä hieman lisääkin. Siinä ajellessani töistä Birgeriin lehtihaastatteluun esitin itselleni kysymyksen: Äänestäisinkö toisin, jos ajattelisin vain itseäni? Vastaus oli päivän selvä: En! Arvomme menevät käsi kädessä. Ne on helppo allekirjoittaa. Minulla on myös pyrkimys parhaani mukaan toteuttaa niitä, mutta en suostu ottamaan syyllisyyttä ja paineita, mikäli arjessa joudun tekemään kompromisseja.
Arvopohja antaa hyvät eväät olla hyvä ihminen. Tabermannin sanoin "olla ihminen ihmiselle". Kuntoutustyössä olen päivittäin arvojen äärellä. Olisin huono terapeutti, ellen uskoisi ihmisen hyvyyteen, sisäiseen tietoon ja muutosmahdollisuuksiin.
Pahat kielet voivat nyt tuhahtaa, että helppohan Niemiskän on tuolla elintasolla. Hyvinvointini on taattu. Olen siitä onnellinen, voin auttaa senkin kautta muita (käytän kirpputoreja, mm. Fidaa ahkerasti, olen lahjoittajana Unicefin kummina, Amnestyssä ja Suomen Punaisessa Ristissä). Vastuu yhteisestä hyvinvoinnista on ihan jokaisella. Sen huomaa jo työyhteisössä. Jos porukassa on joku ikijurputtaja, voi se kuukausien kuluessa syödä tekemisen ilon jokaiselta.
Uskon siihen, että annettu hyvä palaa jossain muodossa antajalleen.
Tämä lause on yhdistänyt viimeisten muutaman kuukauden aikana suuren joukon ihmisiä. Erilaisia ihmisiä nimenomaan! Lause on tähän irrotettu Pekka Haaviston vaalikampanjatekstistä. Se on mielestäni yhteisöllinen lause, salliva ja sydämellinen lause.
Torstaina Helasen Tarjan vinkkaamana minulle soitti Hämeen Sanomien toimittaja ja kysyi tulisinko haastateltavaksi. Aiheena presidentin vaalit ja tavalliset ihmiset kampanjan takana. Ihmettelin, että miksi ihmeessä juuri minä. Hämeenlinnassa on vireä vihreä tiimi, joka on tehnyt aivan upean kampanjan Pekan hyväksi. Minähän olen hyvin epäpoliittinen ihminen. Eihän minulla ole mitään järkevää sanottavaa!!! Suostuin kuitenkin tapaamiseen Haavisto-klubille perjantaina 3.2.
Illalla kaivoin tietokoneelta Vihreiden nettisivut ja päätin muistuttaa itseäni puolueen arvoista, jotta olisin edes hieman uskottava. Olin ne joskus lukenut läpi ja tällä hetkellä elin niitä mielikuvatasolla.
VASTUU TULEVAISUUDESTA, maailman säilyttäminen ja mahdollinen parantaminen jälkipolville
LUONNON KUNNIOITUS, ympäristön ja eläinten eettinen ja oikeudenmukainen kohtelu
SOSIAALINEN OIKEUDENMUKAISUUS, ihmisarvot, hyvät peruspalvelut, kohtuullinen toimeentulo
SIVISTYS, jokaisella on oikeus koulutukseen, kulttuuriin ja sivistykseen
GLOBAALI VASTUU, vastuu ylettyy rajojen yli
MONIKULTTUURISUUS, oikeus valita elämäntapansa vahingoittamatta muita
FEMINISMI, suokupuoli on lattia, jolata ponnistaa, ei katto, johon törmätä
OSALLISTUMINEN, kaikilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa
HYVÄ ELÄMÄ, tavoitteena on onnellisuus ja elämänlaadun parantaminen
Juu. Olin muistanut ihan oikein ja valaistuin vielä hieman lisääkin. Siinä ajellessani töistä Birgeriin lehtihaastatteluun esitin itselleni kysymyksen: Äänestäisinkö toisin, jos ajattelisin vain itseäni? Vastaus oli päivän selvä: En! Arvomme menevät käsi kädessä. Ne on helppo allekirjoittaa. Minulla on myös pyrkimys parhaani mukaan toteuttaa niitä, mutta en suostu ottamaan syyllisyyttä ja paineita, mikäli arjessa joudun tekemään kompromisseja.
Arvopohja antaa hyvät eväät olla hyvä ihminen. Tabermannin sanoin "olla ihminen ihmiselle". Kuntoutustyössä olen päivittäin arvojen äärellä. Olisin huono terapeutti, ellen uskoisi ihmisen hyvyyteen, sisäiseen tietoon ja muutosmahdollisuuksiin.
Pahat kielet voivat nyt tuhahtaa, että helppohan Niemiskän on tuolla elintasolla. Hyvinvointini on taattu. Olen siitä onnellinen, voin auttaa senkin kautta muita (käytän kirpputoreja, mm. Fidaa ahkerasti, olen lahjoittajana Unicefin kummina, Amnestyssä ja Suomen Punaisessa Ristissä). Vastuu yhteisestä hyvinvoinnista on ihan jokaisella. Sen huomaa jo työyhteisössä. Jos porukassa on joku ikijurputtaja, voi se kuukausien kuluessa syödä tekemisen ilon jokaiselta.
Uskon siihen, että annettu hyvä palaa jossain muodossa antajalleen.
perjantai 3. helmikuuta 2012
Tosi haipakkaa
Elämässä sattuu ja tapahtuu. Viimeisen puolentoista vuoden aikana minulle on tapahtunut etupäässä plusmerkkistä. Muutamia kunnon hasardejakin, mutta lopputulema on reippaasti valoisan puolella. Ja kun vilkkaasti liikkuu, ehtii nähdä ja kokea paljon.
Pohdin tässä taannoin elämän kulkua / kehää / janaa / jatkumoa... Tahdon ajatella, että se on kehämäinen spiraali, joka kohoaa kierros kierrokselta ylöspäin. Niin kuin kasvu, joka pyrkii ylös aurinkoa kohti. Löysin ajatukselleni viitekehyksenkin: Mosherin kehä. Siinä ihmisen elämä nähdään neljänä erilaisena jaksona syklisesti. Siinä vaihtelevat kevät, kesä, syksy ja talvi. Aivan kuten luonnossakin, niillä kaikilla aikakausilla on oma tehtävänsä. Nämä ihmiselämän syklien vaiheet eivät kulje käsikädessä kalenterikuukausien kanssa.
KEVÄT on energistä aikaa, paljon uusia yhteyksiä ja mahdollisuuksia ilmaantuu ja ne vielä huomataankin. Eletään sosiaalisesti vilkasta aikaa. Tuntuu, että kaikki on minulle mahdollista, koetaan innostusta. Keväässä oltaessa aloitetaankin uutta. Vastoinkäymisiäkin tapahtuu, mutta ne eivät nujerra, niistä selviydytään muutamalla kyyneleellä ja olan kohautuksella. Elämä tästä rauhoittuu kesäaikaa kohti.
KESÄ on kypsyyden aikaa. Nautitaan kevään aikaansaannoksista. Voisi kuvata tätä aikaa rutinoitumisen tunteen kautta. Kaikki on tuttua ja turvallista, suurin innostus on pulpunnut ulos ja on sadonkorjuun aika, lämmin onnen tunne. Mutta mitä levottomammaksi mieli käy, sitä lähempänä on siirtyminen syksyyn.
SYKSYyn kuuluu raskasmielisyys, tunne epäonnistumisesta ja luopumisesta, suruakin. Saatetaan ajatella, että mikään ei onnistu. Syksyä leimaa yksinäisyyden tunne, tajutaan, että lopun kaiken jokainen on täällä yksin.
TALVI hautoo uutta kevättä. On rauha viettää hiljaiseloa ahdistumatta. Elämä nähdään taas kokonaisena, ei ainoastaan epäonnistumisten ketjuna, kuten syksyelämässä. Kesäisestä onnellisuuden tunteesta ei välttämättä voi puhua, mutta tyytyväisyys, tyyntyminen elämän virtaan leimaa talvea.
Vaiheet seuraavat toisiaan syklisesti. Jakso saattaa kestää kuukauden ja vilahtaa seuraavaan. Jokin jakso saattaa jumittua päälle pidemmäksikin aikaa. Silloin voi kysyä, miksi en etene, mikä ehkäisee kasvuani. Kuvauksien mukaan voisi kuvitella, että kannattaisi jumittua kevääseen. Väärin! Jokaista vaihetta tarvitaan, jotta ihminen kehittyy ihmisenä, ymmärrys lisääntyy ja virta kulkee. Ihmisikä olisi huomattavasti lyhyempi, jos joutuisi elämään kevään innossa ja kuluttavuudessa. Syksyäkään ei kestäisi tolkuttomia aikoja. Pitää saada / joutua pysähtymään, jotta voi nähdä liikkeen ja mahdollisuudet. Pitää saada innostua ja virrata, jotta raskaan "välikuoleman" kestää ja voi uskoa uuteen kiitoon.
Missä vaiheessa oma elämäni sitten on? Kevään kiitoa ja innostusta on riittänyt, jokunen ankara syksykausikin ja lepokaudet noissa väleissä. Viimeisintä kevättä on tainnut riittää jo reilun vuoden. Olenkohan piankin siirtymässä kesään? Huomaan valikoivani asioita, joihin lähden. En tartu enää ihan jokaiseen riemunkirjavaan touhuun. Tosin innostuminen on toinen luontoni, taidan touhottaa hiukka syksyssäkin.
Hämmentäviä ovat kuitenkin kontaktit ja verkostoituminen, jonka kevät tuo tullessaan. Tänään juuri pohdin asiaa eräässä juttutuokiossa ja Fb:ssä muutaman kuukauden takaisen uuden kaverin kanssa. Kaverin löysin Vanajanlinnan itsenäisyyspäivän juhlista ja juttutuokion vietin Hämeen Sanomien toimittajan kanssa. Juhlijakaverin kanssa pohdimme chatissa sielun sisaruutta ja ihmisten johtautumista toistensa luo. Olen myös solminut uudelleen kontakteja koulu- ja lukioaikaisten ystävieni kanssa. Minulla on ystävyyssuhteita entisten kuntoutujieni kanssa. (tässä kohtaa opettajani ja osa vanhakantaisesti ajattelevista terveydenhuoltoalan ihmisistä paheksuu minua! Lukekaa Toini Harran lisuri Aristoteleen hyve-etiikasta, ajatuksista lähimmäisen rakkaudesta ja valaistukaa.) Ihania ihmisiä kaikki!
Vuosi 2012 on käynnistynyt huimaa vauhtia, huimin kokemuksin. Välillä on särkenyt päätä, myönnetään. Minussa on hypomaaninen puoli, myös kaamosmasentuja (jota ei onneksi ole viime syksynä näkynyt!) Se, minkä olen oppinut ja haluan elämässäni säilyttää, on elämästä nauttiminen. Ajoittain se tarkoittaa seuraavasta matkasta haaveilua ja hekumointia, välillä olen päivässä kiinni, ajoittain hetkessä. Kaipaan viikonloppuja, jotka voi viettää pyjamassa, takkatulen ääressä, hyvän kirjan ja punaviinilasin kanssa kun mies laittaa ruokaa. Nautin valveillaolohetkistä (16 h) kun antoisan sairaalapäivän jälkeen tulen kotiin, otan välipalan ja pakkaan ohjaajakassini lähteäkseni kahdeksi tunniksi opistolle kirjoittajaryhmään. Nautinnollisia ovat myös työpäivien jälkeiset kahvitteluhetket ystävän kanssa tai tunnin puhelu rakkaan ystävän kanssa toiselle paikkakunnalle.
Minulla vaan on joku ihmeen taipumus ajautua. Olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan tarkoituksella. Satun vahingossa paikalle, missä tapahtuu ja löydän itseni ottamasta kantaa.
* Miehen työporukan pikkujouluissa äitiyslomatuuraajan avecina toiminut nuorimies osoittautuu 24:n vuoden takaa hoitolapsekseni Otaniemen Jämerän päiväkodista.
* Laulan karaokea Ruotsin laivalla, kappale ei suostu soimaan, odotan, odotan, vaihdan kappaleen ja tulen kuulutetuksi kolmannen kerran lavalle: seuraavana päivänä fanittava miesjoukko huhuilee minua baarin terassilla Drottninggatanilla.
* Kiirehdin laittamaan autoon lisää parkkiaikaa, korkkarin kanta lipeää jäisellä jalkakäytävällä ja lennän komeassa kaaressa minihame korvissa asfalttiin ja kohta on komea nuorimies käsikynkässä.
* Alkusyksyn lämpimillä huristelin Vespallani ja pysähdyn Keinusaaressa liikennevaloihin. Viereen pörähtää vanhempi herra pappatunturillaan ja alkaa haastella yli pakokaasun ja pärinän.
* Minua pyytää toimittajaopiskelija haastatteluun koulutyötään varten ja päädyn Kaupunkiuutisten sivulle (http://epaper.kaupunkiuutiset.com/products/KUT-2012-01-18/index.htm). Tämä poikii keikan Maa- ja kotitalousnaisten Naisvoimaa-iltaan sekä Hauhon sydänyhdistykseen.
* Kuuntelen Kirjan aika-tapahtumassa Pekka Haaviston Hatun nosto-kirjan esittelyä. Hurmaannun hänen tavastaan olla ihminen. Puhun valaistumisestani kirjoittajakollegan kanssa, joka osoittautuu Vihreiden entiseksi liittosihteeriksi ja helmikuussa 2012 olen Hämeen Sanomien haastattelussa presidentin vaalien kansalaistukijoista.
****What?****
Ei jaksa kuin ihmetellä... Nämä tapahtumat ovat since elokuu 2011. Arken liittyviä asioita, mutta uskon mitä suurimmalla syyllä ihmeisiin, kohtaloonkin ja siihen, että kaikki on mahdollista.
Ehkä hiukka sekava postaus tällä kertaa. Tämä oli kirjoittelua hyvän mielen höyräkässä perjantai-iltana, kun viikon vastuut on takana ja pyjamalauantai edessä (klo 19 asti, sen jälkeen ystävien kanssa syömään). Sunnuntaina mennäänkin sitten kirjoittamaan se kakkonen koululle sellaiseen valkoiseen taitettavaan lappuseen ja vietetään jännittävä ilta. Nyt jo vain tuudittautua siihen, että ihmeitä on jo tapahtunut!
Pohdin tässä taannoin elämän kulkua / kehää / janaa / jatkumoa... Tahdon ajatella, että se on kehämäinen spiraali, joka kohoaa kierros kierrokselta ylöspäin. Niin kuin kasvu, joka pyrkii ylös aurinkoa kohti. Löysin ajatukselleni viitekehyksenkin: Mosherin kehä. Siinä ihmisen elämä nähdään neljänä erilaisena jaksona syklisesti. Siinä vaihtelevat kevät, kesä, syksy ja talvi. Aivan kuten luonnossakin, niillä kaikilla aikakausilla on oma tehtävänsä. Nämä ihmiselämän syklien vaiheet eivät kulje käsikädessä kalenterikuukausien kanssa.
KEVÄT on energistä aikaa, paljon uusia yhteyksiä ja mahdollisuuksia ilmaantuu ja ne vielä huomataankin. Eletään sosiaalisesti vilkasta aikaa. Tuntuu, että kaikki on minulle mahdollista, koetaan innostusta. Keväässä oltaessa aloitetaankin uutta. Vastoinkäymisiäkin tapahtuu, mutta ne eivät nujerra, niistä selviydytään muutamalla kyyneleellä ja olan kohautuksella. Elämä tästä rauhoittuu kesäaikaa kohti.
KESÄ on kypsyyden aikaa. Nautitaan kevään aikaansaannoksista. Voisi kuvata tätä aikaa rutinoitumisen tunteen kautta. Kaikki on tuttua ja turvallista, suurin innostus on pulpunnut ulos ja on sadonkorjuun aika, lämmin onnen tunne. Mutta mitä levottomammaksi mieli käy, sitä lähempänä on siirtyminen syksyyn.
SYKSYyn kuuluu raskasmielisyys, tunne epäonnistumisesta ja luopumisesta, suruakin. Saatetaan ajatella, että mikään ei onnistu. Syksyä leimaa yksinäisyyden tunne, tajutaan, että lopun kaiken jokainen on täällä yksin.
TALVI hautoo uutta kevättä. On rauha viettää hiljaiseloa ahdistumatta. Elämä nähdään taas kokonaisena, ei ainoastaan epäonnistumisten ketjuna, kuten syksyelämässä. Kesäisestä onnellisuuden tunteesta ei välttämättä voi puhua, mutta tyytyväisyys, tyyntyminen elämän virtaan leimaa talvea.
Vaiheet seuraavat toisiaan syklisesti. Jakso saattaa kestää kuukauden ja vilahtaa seuraavaan. Jokin jakso saattaa jumittua päälle pidemmäksikin aikaa. Silloin voi kysyä, miksi en etene, mikä ehkäisee kasvuani. Kuvauksien mukaan voisi kuvitella, että kannattaisi jumittua kevääseen. Väärin! Jokaista vaihetta tarvitaan, jotta ihminen kehittyy ihmisenä, ymmärrys lisääntyy ja virta kulkee. Ihmisikä olisi huomattavasti lyhyempi, jos joutuisi elämään kevään innossa ja kuluttavuudessa. Syksyäkään ei kestäisi tolkuttomia aikoja. Pitää saada / joutua pysähtymään, jotta voi nähdä liikkeen ja mahdollisuudet. Pitää saada innostua ja virrata, jotta raskaan "välikuoleman" kestää ja voi uskoa uuteen kiitoon.
Missä vaiheessa oma elämäni sitten on? Kevään kiitoa ja innostusta on riittänyt, jokunen ankara syksykausikin ja lepokaudet noissa väleissä. Viimeisintä kevättä on tainnut riittää jo reilun vuoden. Olenkohan piankin siirtymässä kesään? Huomaan valikoivani asioita, joihin lähden. En tartu enää ihan jokaiseen riemunkirjavaan touhuun. Tosin innostuminen on toinen luontoni, taidan touhottaa hiukka syksyssäkin.
Hämmentäviä ovat kuitenkin kontaktit ja verkostoituminen, jonka kevät tuo tullessaan. Tänään juuri pohdin asiaa eräässä juttutuokiossa ja Fb:ssä muutaman kuukauden takaisen uuden kaverin kanssa. Kaverin löysin Vanajanlinnan itsenäisyyspäivän juhlista ja juttutuokion vietin Hämeen Sanomien toimittajan kanssa. Juhlijakaverin kanssa pohdimme chatissa sielun sisaruutta ja ihmisten johtautumista toistensa luo. Olen myös solminut uudelleen kontakteja koulu- ja lukioaikaisten ystävieni kanssa. Minulla on ystävyyssuhteita entisten kuntoutujieni kanssa. (tässä kohtaa opettajani ja osa vanhakantaisesti ajattelevista terveydenhuoltoalan ihmisistä paheksuu minua! Lukekaa Toini Harran lisuri Aristoteleen hyve-etiikasta, ajatuksista lähimmäisen rakkaudesta ja valaistukaa.) Ihania ihmisiä kaikki!
Vuosi 2012 on käynnistynyt huimaa vauhtia, huimin kokemuksin. Välillä on särkenyt päätä, myönnetään. Minussa on hypomaaninen puoli, myös kaamosmasentuja (jota ei onneksi ole viime syksynä näkynyt!) Se, minkä olen oppinut ja haluan elämässäni säilyttää, on elämästä nauttiminen. Ajoittain se tarkoittaa seuraavasta matkasta haaveilua ja hekumointia, välillä olen päivässä kiinni, ajoittain hetkessä. Kaipaan viikonloppuja, jotka voi viettää pyjamassa, takkatulen ääressä, hyvän kirjan ja punaviinilasin kanssa kun mies laittaa ruokaa. Nautin valveillaolohetkistä (16 h) kun antoisan sairaalapäivän jälkeen tulen kotiin, otan välipalan ja pakkaan ohjaajakassini lähteäkseni kahdeksi tunniksi opistolle kirjoittajaryhmään. Nautinnollisia ovat myös työpäivien jälkeiset kahvitteluhetket ystävän kanssa tai tunnin puhelu rakkaan ystävän kanssa toiselle paikkakunnalle.
Minulla vaan on joku ihmeen taipumus ajautua. Olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan tarkoituksella. Satun vahingossa paikalle, missä tapahtuu ja löydän itseni ottamasta kantaa.
* Miehen työporukan pikkujouluissa äitiyslomatuuraajan avecina toiminut nuorimies osoittautuu 24:n vuoden takaa hoitolapsekseni Otaniemen Jämerän päiväkodista.
* Laulan karaokea Ruotsin laivalla, kappale ei suostu soimaan, odotan, odotan, vaihdan kappaleen ja tulen kuulutetuksi kolmannen kerran lavalle: seuraavana päivänä fanittava miesjoukko huhuilee minua baarin terassilla Drottninggatanilla.
* Kiirehdin laittamaan autoon lisää parkkiaikaa, korkkarin kanta lipeää jäisellä jalkakäytävällä ja lennän komeassa kaaressa minihame korvissa asfalttiin ja kohta on komea nuorimies käsikynkässä.
* Alkusyksyn lämpimillä huristelin Vespallani ja pysähdyn Keinusaaressa liikennevaloihin. Viereen pörähtää vanhempi herra pappatunturillaan ja alkaa haastella yli pakokaasun ja pärinän.
* Minua pyytää toimittajaopiskelija haastatteluun koulutyötään varten ja päädyn Kaupunkiuutisten sivulle (http://epaper.kaupunkiuutiset.com/products/KUT-2012-01-18/index.htm). Tämä poikii keikan Maa- ja kotitalousnaisten Naisvoimaa-iltaan sekä Hauhon sydänyhdistykseen.
* Kuuntelen Kirjan aika-tapahtumassa Pekka Haaviston Hatun nosto-kirjan esittelyä. Hurmaannun hänen tavastaan olla ihminen. Puhun valaistumisestani kirjoittajakollegan kanssa, joka osoittautuu Vihreiden entiseksi liittosihteeriksi ja helmikuussa 2012 olen Hämeen Sanomien haastattelussa presidentin vaalien kansalaistukijoista.
****What?****
Ei jaksa kuin ihmetellä... Nämä tapahtumat ovat since elokuu 2011. Arken liittyviä asioita, mutta uskon mitä suurimmalla syyllä ihmeisiin, kohtaloonkin ja siihen, että kaikki on mahdollista.
Ehkä hiukka sekava postaus tällä kertaa. Tämä oli kirjoittelua hyvän mielen höyräkässä perjantai-iltana, kun viikon vastuut on takana ja pyjamalauantai edessä (klo 19 asti, sen jälkeen ystävien kanssa syömään). Sunnuntaina mennäänkin sitten kirjoittamaan se kakkonen koululle sellaiseen valkoiseen taitettavaan lappuseen ja vietetään jännittävä ilta. Nyt jo vain tuudittautua siihen, että ihmeitä on jo tapahtunut!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)