Tosi tekstillinen ihminen

Viikonloppu Perheniemessä on jälleen takana. Kirjallisuusterapiaohjaajien koulutus on nytkähtänyt yli puolen välin. Rakastan tuota työtä! Kotiin tullessa olen yleensä vielä ihan ylikierroksilla ja sitä innostunutta höpötystä ei varmaan perhe kestä. Virta sammuu sunnuntai-iltana ennen yhdeksää kyllä...

Nyt meillä oli aiheena Natalie Goldbergin kirjoittamisen metodit. Paljon omakohtaista kirjoittamista ja ryhmässä oivaltamista. Ohjaajana ja kouluttajana koin ilmapiirin rentoutuneena ja innostuneena. Kaikin puolin hyvä viikonloppu.

Olen aina ollut tekstillinen ihminen, kirjoittanut päiväkirjaa ja runoja, tarinoitakin pienen ikäni. Rakastan sanailua ja sitä, että ihmiset käyttävät rehevää ja oivaltavaa kieltä. Nuo hetket kirjallisessa seurassa nostavat aina isomman vimman kirjoittaa itsekin. Niiden hetkien siivittämänä huomaan lukevanikin enemmän. Kiinnitän myös huomiota otsikoihin ja erityisesti laulujen sanoihin. Tällä hetkellä minuun kolisevat ja kovaa Haloo Helsingin Ellin jaTuure Kilpeläisen sanoitukset. Oivaltavaa, tunteisiin vetoavaa ja elämää kuvaavaa. 

Olen myös sujahtanut viiden päivän ajaksi syvemmälle runojen maailmaan, koska sain runohaasteen Facebookin kautta. Runoja haasteeseen hakiessani varmistui jälleen käsitykseni kirjallisuusterapeuttisesta valinnasta: teet valinnan alitajuisesti sen pohjalta, mitä elät, mitä tarvitset tai mitä kaipaat. Runot, jotka valitsin haasteeseen ovat tällä hetkellä lähellä.

Päivä1: Oma tuotos Claes Anderssonin oppositiorunon malliin (Google; "Andersson pitää pirunmoista meteliä...")

" Niemiskä voisi opetella nukkumaan seisaallaan, ettei se välikattoa jytisyttävä kuorsaus pitäisi koko korttelia hereillä! 
Niemiskä voisi muuttaa elämäntapojaan, että loppuisi se jatkuva jojoilu sen painon kanssa! 
Mutta kun Niemiskä on perso; suklaalle, kekseille, juustoille, kuohuviinille, punaviinille, viinille kuin viinille! 
Niemiskä luulee osaavansa laulaa ja veisaa karaokessa kuin epävireinen orava. 
Ääntä siitä kyllä lähtee! 
Niemiskä pitää kovalla äänellään hälyytystilassa koko poliklinikkaa!
Niemiskä saisi opetella nauramaan hiljempaa, ettei hampaat näy, ja kieli, ikenet ja risat!
Niemiskän päätä ympäröi pilvi, ruusunpunainen, jatkuvasta unelmoinnista ja haaveilusta. 
Voisiko joku sitoa Niemiskän nilkkoihin 5 kilon punnukset? 
Niemiskä on karjalainen ja sen kyllä huomaa. 
Tulisi vanhaksi ja raihnaiseksi niin loppuisi tuo ainainen touhotus!" 

Päivä 2: Tuula Sandströmiä

 "Rakkauden pitäisi kuolla äkkijyrkästi 

kamikazekotkana 

ei tukehtua korahdellen tiskiveteen, 

Pepsodentin vikajengoihin."

Päivä 3: Myöskin Tuula Sandströmiä

"Opetat mitä on ihmisyys
ja mihin elämää ei kannata tuhlata.

Et koskaan kasvanut aikuiseksi
ja niin minuunkin jäi lapsen katse.

Pidät iloa hengissä.
Ihmiset tulevat lähellesi hengittämään."

Päivä 4: Eeva Kilpeä

" Ajattele, minä sanoin sillä hetkellä kun olin varma, me sovimme yhteen.

Niin, hän sanoi. Oi että me tavattiin!

Loput minä muistan."

Päivä 5: Pablo Nerudaa

"Siirtyykö perhosen sielu lentokalaan?
Eikö siis ollutkaan totta, että Jumala asui kuussa?
Minkä väristä on tuoksu orvokkien sinisen itkun?
Montako vuotta on kuukaudella, montako viikkoa päivällä?

Miten lintujen kanssa sovitaan niiden kielten tulkkauksesta?
Miten kerron kilpikonnalle, että voitan sen hitaudessa?
Miten kysyn kirpulta sen suoritusten mittoja?
Entä mitä sanon neilikoille kiitellessäni niiden tuoksua?"

Nautitaan sanoista! Sanotaan kauniita sanoja toisillemme!

Tosi kynäilyä

Olen onnekas! Saan elää kirjallista, kirjoittavaa elämää yhdessä muutosvaiheessa olevien ihmisten kanssa. Monelle sana voimaantuminen on kiroilua, minulle se on mitä suurin tosi. Olen entistä vakuuttuneempi kirjoittamisen terapeuttisuudesta.

Tänä syksynä olen saanut olla tekemisissä monenlaisten kirjoittavien ryhmien kanssa. Olen päässyt ohjaamaan ihan tavallisia ihmisiä eri ammateista omassa arjessaan, opiskelijoita, ikäihmisiä ja mielenterveyskuntoutujia. Osa ryhmistä on ollut intensiivisiä joka viikko kokoontuneita, osa kertaluontoisia. Sovellan "työkalupakkini" harjoituksia, sytykkeitä, aina tarpeiden mukaan. Pyrin kuulemaan, millaisia teemoja kussakin ryhmässä nousee ja tuomaan niiden pohdintaan virittäviä keinoja.

On joitakin sytykkeitä, jotka muodostuvat toisia rakkaammiksi ja omilta tuntuviksi. Eräs niistä on silmukointiharjoitus. Silmukoida voi kirjailijoiden teksteistä, omista tai ryhmätoverin teksteistä. Uusiorunoharjoituksessa ryhmäläiset saavat käsiinsä nipun runoja. Runoista osa kannattaa olla pitkiä ja metaforallisia, osa voi olla aforistisen lyhyitäkin ja kenties suorempaa ilmaisua. On tärkeää, että nipussa on runoja, jotka mahdollistavat monenkirjavien tunteiden kokemisen ja etteivät kaikki aukea suoraan silmien eteen. Jokainen saa alleviivata runoista sanat ja lauseet, jotka puhuttelevat juuri nyt. Tämän jälkeen näitä alleviivauksia apuna käyttäen muodostetaan oma teksti. Teksti voi muodostua vain alleviivatuista sanoista ja lauseista tai ne voivat toimia luurankona, johon lisätään omaa tekstiä. Lopuksi annetaan omalle tekstille nimi.

Harjoitus on uskomattoman tehokas. Se paljastaa mielen päältä asioita, joita älyllinen minä ei ole havainnut tai suostunut tietoisuuteen päästämään. Olen huomannut masennuskuntoutuksessa sen, että alkuvaiheessa kuntoutujat valitsevat runoista helpommin ne raskaat, negatiiviset, pessimistiset sanat. Mitä pidemmälle kuntoutuminen etenee, sitä varmemmin omista teksteistä löytyy toivo ja eteenpäin menemisen tuntu.

Tänäänkin eräs kuntoutuja sanoi, että sanoja valitessa ei ehtinyt ajatella, millaiseksi teksti muodostuu ja valmista tekstiä lukiessa oli itselläkin yllättynyt olo. Teksteistä tuli hyvin kokonaisia ja henkilökohtaisia, vaikka lähdeaineisto oli kaikilla sama.

Itse olen käyttänyt uusiorunomenetelmää mm. päiväkirjatekniikkana. Kun tekee mieli kirjoittaa, muttei tiedä, mistä kirjoittaisi, voi alkaa selailla runokirjaa, romaania tai vaikka naistenlehteä, alleviivata itseä puhuttelevat kohdat ja lähteä niistä liikkeelle. Yllätys on suuri, kun huomaa olevansa itsensä äärellä. 

Ohjaajan tehtävässä on monenlaisia rooleja: taiteilija, tutkija, pomo, terapeutti, innostaja, sielunhoitaja, kuormakameli... On tärkeää lukea ryhmää, pohtia, mikä juuri tässä tilanteessa veisi prosesseja eteenpäin. Kuitenkin aina jää ohjaajallekin aikaa rustata muutama rivi. Ryhmäläisteni kirjoittaessa kokosin aineistostani oman uusiorunon:

Järkytät omaa olemustasi

Suojaa sisimpäämme kätketyt taivaat,
ettemme uuvu.
Kuka kestäisi nähdä kaiken?
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Kulkijat kohtaavat
hiljaisia puita hämärtyvässä huoneessa.
Ihaninta on tulla kohdatuksi,
kuulluksi vaiti.
Totuudet sekoavat
oman sydämen rukouksiin.

Pientä urheaa naista
eivät menneet horjuta.
Etene, syöksy,
näe silmissäsi syvien muistojen keveys.
Luota,
puhuttele ystävällisesti,
pysy hyvänä.
Ole nöyrä ja intohimoinen.
Jos kaadut, nouse.
Osaa nauraa itsellesi,
näin järkytät monien olemusta,
                   omaa olemustasi.

Tosi terapeuttista

Maanantain jälkeen olen pohtinut sitä, millainen vaikutus kirjoittamisella oikeastaan on ihmisen elämässä. Minä olen kirjallisuusterapeutti. Ohjaan terapeuttisen kirjoittamisen kurssia, aikuisten kasvuryhmää ja kirjallisuusterapiaryhmää, näissä käytän luovan kirjoittamisen menetelmiä. Tarpeeksi sekavaa? Mikä ero on terapeuttisella ja terapialla?

Suomen kielen sanakirja kertoo, että terapeuttinen on vaikuttavuus, hoitoon liittyvä elementti, terapia itse hoito. Koulutuksessa käytän myös sellaista määritelmää, että terapeuttista voi olla esim. päiväkirjan kirjoittaminen, mutta terapiaa siitä tekee jakaminen terapeutin / hoitajan kanssa.

Sairaalan ryhmää ohjaan selkeästi terapeuttina, mutta mikä on roolini kansalaisopiston ryhmää ohjatessani? Muistoina paperille on ikäihmisten muisteluryhmä, jossa tallennetaan tekstiksi omaa elämää. Viisas kynä -ryhmä on aikuisten kasvuryhmä. Kasvuryhmä määritellään seuraavasti: Kasvuryhmä on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat lisätä itsetuntemusta ja reflektiokykyä. Moni on kasvuryhmään hakeutuessaan risteyskohdassa, elämän muutoksessa ja hakemassa uutta suuntaa. Osa ryhmäläisistä nimittää minua opeksi, osalle olen ohjaaja. Olen joutunut pohtimaan, onko roolini loppujen lopuksi kovinkaan erilainen? Pohjimmiltaan kyse taitaa molemmissa ryhmämuodoissa kuitenkin olla vuorovaikutuksesta, tilan ja ajan antamisesta ihmisten tarpeille.

Sitä tilaa ja aikaa tarvitsen itsellenikin. Tänään tajusin, etten ole taas pariin viikkoon kirjoittanut päiväkirjaani. Sen kyllä huomaa. Arjen asiat ovat alkaneet kuormittaa ja tunnistan ärtymystä asioista, joihin en voi vaikuttaa. Kirjoittamalla saan asioihin etäisyyttä ja ne loksahtelevat oikeisiin mittasuhteisiin.

Vasempaan nilkkaani taltioitu sulkakynä.

Nöyräksi vetää! Olen etuoikeutettu kuulemaan erilaisia elämäntarinoita. Vaikuttua, hämmästellä, nieleskellä kyyneleitä ja nauraa sydämen kyllyydestä ryhmäni kanssa. Siitä hyvä esimerkki oli taas maanantain Viisaiden kokoontuminen. Ensin hieman tajunnanvirtaa, jotta siirryimme kirjoittavaan tilaan ja maadotuimme ryhmään. Tekstistä kaivoimme yhden kysymyksen, johon sitten lähdimme hakemaan vastausta. Kyseessä oli dialoginen kirjoittaminen. Sisäinen viisaus nousi vastausten muodossa kustakin kirjoittajasta. Oli mahtavaa huomata, miten oma elämä näyttäytyi arvokkaana. Eräskin ryhmäläinen totesi, että on alkanut kirjoittamisen myötä nähdä elämässään myös hyviä muistoja. Ne olivat päässeet hukkumaan arjen kuonan alle ja vain negatiiviset asiat muistuttivat kiireessä olemassaolostaan. Ohjaajana olin vakuutettu siitä, että kirjoittamisella on merkitystä. Se voi voimauttaa!

Tosi sokeita pisteitä

Ihminen on sokea omalle kirjoitukselleen: painovirhepaholaiset saavat rellestää rauhassa. On vaikeaa arvioida, onko maalaamansa taulu "hyvä". Lauluääni kuulostaa toisten korviin erilaiselta kuin oman kaikukopan sisällä. Tänään huomasin senkin, että ihmisellä on sokeita pisteitä oman tietotaitonsakin suhteen.

Olen nyt kouluttanut ihmisiä terapeuttisen kirjoittamisen ja ryhmänohjaamisen tiimoilta. Ennen jokaista koulutustilaisuutta jännittää. Sitä epäilee omia kykyjään, tietonsa määrää ja laatua sekä uskottavuuttaan. Vuosien myötä olen ottanut kynän kauniiseen käteen ja allekirjoittanut vanhan sanonnan "Tieto lisää tuskaa". Aina on lisää tietoa, joka pitäisi omaksua. Ihmisessä tulee olla tietty määrä nöyryyttä, jotta säilyy kyky ja halu oppia uutta, päivittää tietojaan ja olla avoin erilaisille näkökannoille.

Kouluttaja oppii siinä missä kurssilainenkin. Kun tavoite yhteiselle matkalle on selkeä, ei muuta kuin matkaan. Se, miten matkaa tehdään, selviää usein vasta luokkahuoneessa. Opettajalla on mukanaan sekä laukullinen kirjoja ja muuta rekvisiittaa että henkinen työkalupakkinsa ja luottovihko täynnä ideoita. Pidän opetustyöstä.

Uskon käytännön kautta oppimiseen ja tiedän siinä sivussa, että se on vain yksi tapa oppia. Toiset kuulevat kaiken selkeäsi kuin pläkki, imuroivat asiat korvain väliin ja siellä se pysyy. Toisilla on valokuvamuisti ja asiat palautuvat verkkokalvojen kautta aktiivimuistiin. Käytännön, kokeilemisen kautta jää erilainen muistijälki. Yhdistettynä oppimiskokemus on vielä vahvempi. Sopiva määrä faktoja ja perusteita, niihin sidottuja harjoituksia, jotka tekevät teorian eläväksi. Kamalinta, mitä tiedän, on Power Point-sirkus, slaidi slaidin perään. Siinä pitkästyy. Nolouden saa aikaan höpöttelijä, joka ei kerro lähteitä vaan perustaa tarinointinsa puhtaasti omiin asenteisiin ja olettamuksiin. Sitä paitsi kuulija haluaa tulla kuulluksi. Nykypäivänä kurssittajan täytyy osata olla sopivasti vuorovaikutteinen.

Tänään päättyi Hämeen kesäyliopiston terapeuttisen kirjoittamisen kurssi. Sain kurssipalautteet ja istahdin mykistyneenä alas niitä lukemaan. Olin saanut asiani kerrottua ymmärrettävästi ja käytännönläheisesti. Arvioinnin skaala on 1-5. Kurssini palauteskaala oli nelosesta vitoseen! Nöyräksi vetää! Kiitos!

Palautteen innoittamana palasin kotiin. Heittäydyin sohvalle ja suunnittelin, miten voisin tehdä kouluttamisesta joka kuukautisen työn. Toisaalta, jos vain kouluttaisin enkä tekisi kliinistä ryhmänohjausta tai kirjallisuusterapiaa,  ei minulla olisi materiaalia käytännönläheiseen kouluttamiseen. Siis molempi parempi!

Tosi terapiaworkshop

Huhtikuussa on valtakunnalliset TOI-päivät. Siis toimintaterapeuttien vuosittaiset säpinät. Sinne kyseltiin meiltä liiton jäseniltä workshop-ideoita. Menin ja ehdotin terapeuttista kirjoittamista ja niin sovittiin puolentoista tunnin istunto noin 30 hengelle. Pari kolme käyttökelpoista harjoitusta ja niiden jakaminen, tietoa vaikuttavasta prosessista ja muutama case-esimerkki. Tänään tuli viesti, että sinne olisi tulossa enemmänkin workshoppareita kuin 30. Pääsen siis soveltamaan, lähinnä tuota harjoitusten jakamisosuutta.

Terapeuttisella kirjoittamisella on nostetta! Onhan se ihan mahtavaa, että on näin käyttökelpoinen, tehokas, toimiva toimintamuoto ihan käden ulottuvilla. Likipitäen ilmainenkin vielä.

Itselleni kirjoittaminen on ollut merkityksellistä toimintaa kouluikäisestä. Ensimmäiset päiväkirjamerkinnät ovat seitsenvuotiaan Satun tekemiä. Päiväkirja oli sydämenmuotoinen ja sen välistä löytyi kirjeenvaihtokavereitten kirjeet, luokkakavereitten lappuset ja poikien nimet kätkevät sydämet. Niissä oli myös runoja, joita jo silloin kirjoittelin.

Teinivuosina päiväkirja sai aivan erityisen merkityksen angstien purkupaikkana, irtiottojen näyttämönä, tunnustusten rippituolina. Runoja syntyi joka ilta. Kirjoittelin myös joitakin novelleja. Teinivuosista lähtien olen muuten kirjoittanut iltasivuja. Ilta, hetki ennen nukkumaan menoa, on minulle se otollisin aika rauhoittua ja päästää mielessä olevat asiat vuotamaan paperille.

Opiskeluvuosina oli joitakin taukoja päiväkirjakirjoittamisessa. Kunnes koitti kirjallisuusterapia-kurssin aika ja syvempi ymmärrys siitä, miksi olin kirjoittanut. Miehen armeija-aika ja sitten raskausajat saivat kynän laulamaan. Taas taltioituivat kirjeet ja sosiaalisten suhteiden kiemurat päiväkirjan kansien väliin.

Hakeuduin opiskelemaan kirjallisuusterapiaa; yhteensä 37,5 opintopistettä Kuopion Sibeliusakatemiassa ja TYT:ssa. Omakohtaista terapeuttista työskentelyä, kokemuksia miten menetelmät vaikuttavat ja hengenheimolaisten kohtaamisia.

Kirjan aika-tapahtumassa kirjailijat kertoivat omasta työskentelystään ja siitä, kuinka paljon he laittavat omaa elämäänsä teksteihinsä, jopa fiktioon. Äkkipäätä voisi ajatella, että kaikki kirjoittamistyö palvelee ihmistä itseään vähintään yhtä paljon kuin tekstin lukeminen ja siihen samaistuminen lukijaa. Jo luovuuden sinänsä katsotaan olevan terapeuttista, oli se sitten luovaa kirjoittamista tai luovaa lukemista.

Tuleeko koskaan pohdittua, miksi kirjastossa tarttuu juuri siihen kirjaan, minkä aikoo lainata? Entä runoa, joka kulkee matkassa tietyn pätkän? Millaisia teemoja luettaviksi valikoituneista teksteistä löytää? Olen pitänyt kirjapäiväkirjaa nyt 10 vuotta. Se on ollut mielenkiintoista. Sen lisäksi, että sieltä paljastuvat lempikirjailijani, sieltä voi lukea teemoja, jotka ovat puhutelleet minua tiettyinä aikoina.

Terapeuttinen prosessi etenee niin, ettemme valitessamme kirjaa tai runon lähtökohtaa tiedä, mistä aihe kumpuaa. Tunnistamme, että tämä asia puhuttelee, muttemme vielä tiedä miksi. Alamme tutkia aihetta, kirjoittaa sitä auki ja ympäri. Terapeuttisessa kontaktissa saamme perspektiiviä, erilaisia näkökulmia, oivalluksia. Terapeutin tai / ja ryhmän kommentit ja palaute toimivat peileinä. Eri elämän vaiheiden toimintatavat, arvomaailma ja teemat pujottautuvat kuin helmet siimaan. Siinä niitä voi tarkastella, miten asiat näyttäytyvät nyt, tässä tilanteessa ja ovatko ne adekvaatteja. Onko tarvetta muutokseen?

Minä uskon tähän! Vetäydynkin nyt lukemaan John Irvingiä. Twisted riverin maisemista löytyy paljon Irvingin elämää. Kirjan hahmojen valinnoista ja tavasta kohdata toisia ihmisiä löytyy tarttumapintaa omaanikin. Ehkä kerron näistä kokemuksista ja ajatuksistani huhtikuussa kollegoille.