Tosi runoilua Kuusamossa

 Vielä riittää juttua Kuusamon metsistä. Liekkö kaiku naurustamme jäänyt sinne pyörimään!

Retkueemme nimi Karhunkierroksella oli siis Vaeltavien runoilijoiden kerho. Meistä kaksi oli kirjallisuusterapiaohjaajia, joten meille kynän ja vihkon kuljettaminen joka paikkaan on aivan luonnollista. (Vihko saa mielellään olla ruma, jotta sinne on henkinen lupa soheltaa  ja sotkottaa kaikenlaista) Itse en lähde mihinkään ilman kynää laukussa. Paperia löytyy aina, jolle kirjoittaa, vaikka sitten vessasta...

Etapilla Oulangan retkeilyalueella kirjoittelimme uusiorunoja (jotka olivat näytillä aiemmin, retkipäivässä 3), runoja rumista ja kauniista sanoista sekä väri+vaellus -sanapareista. Tässä sanailun satoa.

Kauniit ja rumat sanat. Tämä eteni niin, että kukin kirjoitti pienille lapuille 4 kaunista sanaa (tarkoitus tai kauniilta kuulostava) sekä 4 rumaa sanaa (tarkoitus tai rumankuuloinen). Kohdalleni osuivat kauniit olivat KAIHO, KUULAS, AAMU, UNI ja rumat YRJÖ, KÄRVISTELLÄ, KARSEA, SOTA. Niistä syntyi kolme versiota...


"Yrjö huokaili kaihoisasti.
Kuulas aamu pyyhki karsean unen.
Hän oli kärvistellyt juoksuhaudassa.
Sota ympärillä melskasi.
Kuulas aamu,
rauha.
Kunnes lapset heräävät..."

"Karsea Yrjö läksi sotaan
kärvisteli siellä aikansa.
Pahaa unta!
Kunnes tuli kuulas aamu,
kaiho
ja sotakarkuruus."



"Karsea krapula!
Kärvistelyä!
Yrjö lentää!
Sota vatsahappoja vastaan.
Tulisipa uni, kuulas aamu
ja juhlinta olisi kaiho vain!"

Teimme kirjoituksen samalla tekniikalla väreistä ja vaellus-sanastosta.

"Taivas oli muuten kylmän sininen,
mutta suon päällä kulki värikäs sateenkaarisilta.
Suon tuoksu oli huumaava.
Kivenharmaa kelohonka natisi viisauksiaan,
kun istahdin pitkospuiden kylkeen penkille.
Sapenvihreä suonsilmä näytti virnistävän.
Otin rinkasta rakkolaastarin,
riisuin sukan ja tarkastin,
kuinka paha oli vasemman päkiän tilanne:
muheva rakko!
Sen oli aiheuttanut eilispäivän vesikenkä.
Mielen viisari ei siltikään heilahtanut alas.
Nikkasin suonsilmälle silmää
ja jatkoin matkaa.
Luonto parantaa!

Tosi kynäilyä

Olen onnekas! Saan elää kirjallista, kirjoittavaa elämää yhdessä muutosvaiheessa olevien ihmisten kanssa. Monelle sana voimaantuminen on kiroilua, minulle se on mitä suurin tosi. Olen entistä vakuuttuneempi kirjoittamisen terapeuttisuudesta.

Tänä syksynä olen saanut olla tekemisissä monenlaisten kirjoittavien ryhmien kanssa. Olen päässyt ohjaamaan ihan tavallisia ihmisiä eri ammateista omassa arjessaan, opiskelijoita, ikäihmisiä ja mielenterveyskuntoutujia. Osa ryhmistä on ollut intensiivisiä joka viikko kokoontuneita, osa kertaluontoisia. Sovellan "työkalupakkini" harjoituksia, sytykkeitä, aina tarpeiden mukaan. Pyrin kuulemaan, millaisia teemoja kussakin ryhmässä nousee ja tuomaan niiden pohdintaan virittäviä keinoja.

On joitakin sytykkeitä, jotka muodostuvat toisia rakkaammiksi ja omilta tuntuviksi. Eräs niistä on silmukointiharjoitus. Silmukoida voi kirjailijoiden teksteistä, omista tai ryhmätoverin teksteistä. Uusiorunoharjoituksessa ryhmäläiset saavat käsiinsä nipun runoja. Runoista osa kannattaa olla pitkiä ja metaforallisia, osa voi olla aforistisen lyhyitäkin ja kenties suorempaa ilmaisua. On tärkeää, että nipussa on runoja, jotka mahdollistavat monenkirjavien tunteiden kokemisen ja etteivät kaikki aukea suoraan silmien eteen. Jokainen saa alleviivata runoista sanat ja lauseet, jotka puhuttelevat juuri nyt. Tämän jälkeen näitä alleviivauksia apuna käyttäen muodostetaan oma teksti. Teksti voi muodostua vain alleviivatuista sanoista ja lauseista tai ne voivat toimia luurankona, johon lisätään omaa tekstiä. Lopuksi annetaan omalle tekstille nimi.

Harjoitus on uskomattoman tehokas. Se paljastaa mielen päältä asioita, joita älyllinen minä ei ole havainnut tai suostunut tietoisuuteen päästämään. Olen huomannut masennuskuntoutuksessa sen, että alkuvaiheessa kuntoutujat valitsevat runoista helpommin ne raskaat, negatiiviset, pessimistiset sanat. Mitä pidemmälle kuntoutuminen etenee, sitä varmemmin omista teksteistä löytyy toivo ja eteenpäin menemisen tuntu.

Tänäänkin eräs kuntoutuja sanoi, että sanoja valitessa ei ehtinyt ajatella, millaiseksi teksti muodostuu ja valmista tekstiä lukiessa oli itselläkin yllättynyt olo. Teksteistä tuli hyvin kokonaisia ja henkilökohtaisia, vaikka lähdeaineisto oli kaikilla sama.

Itse olen käyttänyt uusiorunomenetelmää mm. päiväkirjatekniikkana. Kun tekee mieli kirjoittaa, muttei tiedä, mistä kirjoittaisi, voi alkaa selailla runokirjaa, romaania tai vaikka naistenlehteä, alleviivata itseä puhuttelevat kohdat ja lähteä niistä liikkeelle. Yllätys on suuri, kun huomaa olevansa itsensä äärellä. 

Ohjaajan tehtävässä on monenlaisia rooleja: taiteilija, tutkija, pomo, terapeutti, innostaja, sielunhoitaja, kuormakameli... On tärkeää lukea ryhmää, pohtia, mikä juuri tässä tilanteessa veisi prosesseja eteenpäin. Kuitenkin aina jää ohjaajallekin aikaa rustata muutama rivi. Ryhmäläisteni kirjoittaessa kokosin aineistostani oman uusiorunon:

Järkytät omaa olemustasi

Suojaa sisimpäämme kätketyt taivaat,
ettemme uuvu.
Kuka kestäisi nähdä kaiken?
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Kulkijat kohtaavat
hiljaisia puita hämärtyvässä huoneessa.
Ihaninta on tulla kohdatuksi,
kuulluksi vaiti.
Totuudet sekoavat
oman sydämen rukouksiin.

Pientä urheaa naista
eivät menneet horjuta.
Etene, syöksy,
näe silmissäsi syvien muistojen keveys.
Luota,
puhuttele ystävällisesti,
pysy hyvänä.
Ole nöyrä ja intohimoinen.
Jos kaadut, nouse.
Osaa nauraa itsellesi,
näin järkytät monien olemusta,
                   omaa olemustasi.

Tosi naivisteja I

Odottelen kylään rakasta ystävääni Sveitsistä. Meillä on kesätraditio: Naivistit Iittalassa. Se on hyvän olon käynti, sellainen hyrisyttävä.

Tässä odotellessa, juhannuspyhinä, toinen ystävä armas luki minulle Heli Laaksosta, Peippo vei. On minulla ihania ystäviä!!! Ja mitä huomasinkaan siinä järven rannalla istuessani, Laaksosen lounaismurteen soljuessa pääni sisään, vääntäessä suupieliä ylöspäin? Laaksonen on kirjallinen naivisti!

Minulle tuli samanlainen olo kuin Iittalan vanhalla puukoululla: hilpeä ja rentoutunut, pohdituttava, jalat maassa, pää pilvissä. Kuunnellessani Kaarinan päivän korttia odottelevan ei-Kaarinan murheita näin mielessäni Nokkalan maalauksen postilaatikkoon nojailevasta huokailevasta huivipäästä. Viikilä olisi hyvin voinut valjastaa pronssipatsaaksi runon, jossa lähdetään siirtolohkareen kanssa uimahalliin ja jäätelölle.

Aiemmista runokirjoista muistan rouvan, joka pohtii, mitä elämä olisikaan ollut, jos hän olisi nainut kreikkalaisen niehen. Muisti kun menee, niin ei edes miehens naamaa muista ja Retsina-lasin kilinä sekoittuu outoon mukellukseen. Voi miten mehevä naivistitaulun aihe!

Muutama viikko pitää vielä odottaa näyttelyyn pääsyä. Sitä ennen taidan herkutella naivistirunoudella ja pistäytyä katsomassa tilkkutaidetta Hauhon Kivituvalla.