maanantai 29. syyskuuta 2014

Tosi Toscanaa I

Matkailu avartaa ja kasvattaa. Ihana reissuviikko takana. Tähän postaukseen tulevat ensin risut, myöhemmin kertoilen muita juttuja.

Neljäs kertani Italiassa. Nyt osasin jo suhtautua ja katsella sormien lävitse... Kulttuurieroja on ja niitä pitääkin olla. Välillä puski läpi odotellessa ja ihmetellessä luterilainen työmoraali, suomalainen säntillisyys ja tasa-arvoisuus. Toimimme niin eri tavoin. Ihana matka kaikkiaan, mutta kahta en jää kaipaamaan: italialaista liikennekulttuuria ja "palvelua".

Jo ensimmäisellä matkallani Italiaan (tuolloin Rooma) huomasin, että palvelumentaliteetissa on monia eroja suomalaiseen ( ja mm.ruotsalaiseen, sveitsiläiseen ja itävaltalaiseen) tottuneelle. Näin on ollut nyt joka kerralla. Aina et tokikaan saa sitä, mitä luulit tilanneesi, niinkuin nyt "aqua frizzante", se on sitten tälle rouvalle "naturale". Jossain tarjoilija päätti, ettei seurueemme eräs rouva tarvitse alkupalakseen sipulikeittoa eikä myöskään punaviiniä ja jätti tuomatta.


Mennään vähän niin  kuin lärvituntumalla. Naistarjoilija palvelee ensin tiskin liepeillä notkuvat miesasiakkaat ja vasta sitten naisen. Miespuoliset työntekijät eivät voi sietää sitä, etttä nainen antaa hänelle vinkkejä tai suoranaisia ohjeita toiminnan suhteen. Nopeat ja suuret liikkeet ovat näyttäviä, vaikka itse asiassa kovin vähän ehtii tapahtua asiakkaan kannalta. Nyt sentään oli kahviloihin tulleet tiedotuslaput, onko kyseessä self service vai pöytiin tarjoilu. Tuo olisi ollut minulle jo Roomassa tärkeä tieto, niin ei olisi tullut tappelua nuoren tarjoilijakollin kanssa...

Liikenne taas... se kyllä kulkee... hervotonta vauhtia. Olimme reissussa isolla porukalla ja käytössämme oli 9-hengen pikkubussi. Meitä oli 2 merkittyä kuljettajaa, minä toisena, toinen oli mies. Nainen ja iso auto... o-ouuu! Muutama ihmettelevä katse kylillä ja suoranaisesti huulilta luettuna: "Oh my god!" Minäkään en ole tottunut jalkoihin jäämään, eli ajan rivakasti. Jopa niin, että muutamaa seurueestamme pelotti olla kyydissäni pikkuteillä. Hyvin kuitenkin selvittiin.

Tiet ovat turkasen kapeita (mutta kauniita) Italiassa. Usein mutkaisella tiellä vastaan tultiin meidän kaistalla. Välistä mahtui puikkaamaan vielä pari vespaa ja moottoripyörääkin. Kypärän remmit vaan tuulessa heiluivat... Tavoilleni uskollisena ajoin ripeästi hieman nopeusrajoituksien yli ja silti ohi painallettiin kyläteillä reilusti 10 kilometriä tunnissa kovempaa.

Pysäköinti taas on oma lukunsa. Minä kun etsin sopivaa kolosta, johon lotjamme pistäisin, italiatar tuikkasi Fiat Pandansa risteykseen hätävilkut päällä ja käväisi apteekissa. Risteykset kun muutenkin olivat meikäläisittäin ajateltuna hurjan ahtaita ja näkyvyys kulman taakse usein nolla. Mutta kyllä siellä autokanta olikin lommoisempaa kuin meillä Suomessa (myös autoverot ovat toista luokkaa).

Matkustimme kahtena päivänä paikallisjunalla. Ensimmäisellä kerralla aikataulut toimivat ihan vallan mainiosti. Toisena päivänä 40 min myöhässä, kuulutukset vain ja ainoastaan italiaksi. Siinä sovelsimme poikani osaamia espanjan numeroita ja paikallisten kanssamatkustajien elekieltä, että saimme selville, mitä oikein on meneillään. Kun vihdoin pääsimme junaan, se pysähtyi yhtä pysäkkiä aikaisemmin, eli ei Firenzen keskustaan. Junasta löytyi yksi englantia puhuva rouva, joka tulkkasi meille kuulutukset. Joku oli saanut sairaskohtauksen junassa ja nyt odottelivat ambulanssia saapuvaksi. Niin että se 20 min matka kesti reilun tunnin.

Tällä kokemuksella kiteytettynä: mitä pienempi kylä, sitä mukavampi ilmapiiri ja palvelu, muttei kielitaitoa, mitä suurempi city, sitä töykeämpi palvelu ja kielitaitoa. Omituisia yhtälöitä! Tällä kertaa en joutunut sanaharkkaan enkä raivoamaan, minua ei myöskään ryöstetty eikä huijattu, pahaa mieltä ei jäänyt vaan paljon positiivisia kokemuksia.


perjantai 19. syyskuuta 2014

Tosi limerikkiä haastaen

Sari Runotalosta http://runotalo.blogspot.fi  (/2014/09/limerikki-blogihaaste-peilini-etsii.html ) heitti ihanalla runohaasteella! Limerikki on kirjoittajaohjaajallekin uusi tuttavuus :D  Haaste on lähtöisin Valkoisen Kirahvin Opuscolo blogista.

"Huomenna aion Firenzeen lennähtää,
siellähän on niin paljon nähtävää.
Taiteesta voi siellä kuulemma seota
sillalla Ponte Vecchion kyynelissä liota.

Kotiin sitten viikon päästä, jahka ennättää..."



L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen.

(Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka - siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

Haastan
kaimani Satun http://www.ihkunaabeli.net
Italian Leilan http://leilakk.blogspot.fi/
Äiti-Hannan http://hipsu.blogspot.fi/


tiistai 16. syyskuuta 2014

Tosi pahuuden ihmettelyä

Yhtä asiaa tässä maailmassa on vaikea käsittää: Miksi joku ihminen tahtoo olla automaattisesti toiselle (ihmiselle tai eläimelle) paha?

No nyt moni miettii, että tyhmäkö se on! Syitä on vaikka kuinka:
* ilkeä luonne
* kaltoinkohtelu lapsena
* kostonhimo
* uskonriidat
* kateus
* heikko itsetunto
* saa tyydytyksen vain toisen kärsimyksestä
* hyökkäys ennen kuin toinen ehtii
* tyhmyys
* ajattelemattomuus
* rasismi
* vallanhimo / alistaminen
* * * * *  jne * * * * *

Vaikka saatatte Ymmi Hinaajamaisesti todeta, ettei se maailma vaan pyöri niin, että kaikki olis kivoja, olen idealisti! Haluan uskoa hyvyyteen ja siihen, että lopulta hyvä voittaa. Aina se ei ole helppoa, kun seuraa päivän uutisia. Itse asiassa se on joka päivä vaikeaa! Siispä en katso iltauutisia enää. Kyse ei ole siitä, että työntäisin pääni pensaaseen. En vain halua järkyttää mielenrauhaani enää illalla. Olisiko tässä yksi ratkaisu laajaan unettomuusongelmaan?

En myöskään pysty katsomaan Facebookissa pyöriviä uutisia kurjista kohtaloista. Niiden lähettäjät tarkoittavat hyvää, tiedän sen sydämeni pohjasta. Tarkoitus on herätellä ja auttaa hädänalaisia. Kuitenkin ne ankeuttavat mieleni. Koen syvää myötätuntoa ja riittämättömyyttä, kun en voi auttaa heitä kaikkia. Osani pyrin tekemään mahdollisimman hyvin. Siksi olen esim. toiminut 20 vuotta kuntayhtymällä terveydenhoitotyössä, kuukausilahjoittajana Suomen Punaiselle Ristille, Amnestylle ja Unicefille pienillä summilla sekä käynyt Setlementin vapaaehtoistyön koulutuksen.

Omassa pienessä elämässäni haluan jakaa hyvää mieltä, iloa, voimia ja valoa sen missä pystyn. Se tarkoittaa sitä, että minun tulee pitää ensisijaisesti hyvää huolta itsestäni, jotta jaksan ja kykenen. Kutsun tätä terveeksi itsekkyydeksi altruismin hyväksi. Arjessa hyvän jakaminen näkyy mm. sillä, että pyrin antamaan omille lapsilleni tasapainoisen kodin ilmapiirin ja mahdollisuuden muodostaa itse omat käsityksensä asioista ja maailmasta. Saatan itse olla vahvastikin jotain mieltä, mutta suon jokaiselle oikeuden ajatella omalla tavallaan. Korttelissamme on aina eletty yhteisöllisesti. Varsinkin lasten ollessa pieniä. Kasvatusvastuu aikuisena kuului siis jokaiselle tämän kadun varressa. Toivon, että olen saanut silläkin saralla annettua joitakin ilon ja kasvun siemeniä eteenpäin.

Arjessa hyvän eteenpäin vieminen tapahtuu myös auttamalla ystäviä, siinä missä voin, ohjaamalla voimauttavaa kirjoittajryhmää, tekemällä hyvää ruokaa, leipomalla herkkuja, hoitamalla lemmikkiä ja ympäristöä kunnioittavasti, hymyilemällä tuntemattomalle vastaantulijalle. Ystävyyden arvoa ei voi mitata, oli kyse ihmis- tai eläinystävästä. Siksi juuri valitsin tähän yhden koskettaneen tietoiskun (joka sai minut kyyneliin):

Kuvan alalaidassa voisi lukea myös oikeutta ihmisille. Eilenkin kuulin autoradiosta kamalan uutisen, miten maanpakolaisia kuljettaneeseen laivaan oli tahallisesti törmätty ja yli 200 ihmistä hukkui! Kutsun tuota jos mitä pahuudeksi.

Välillä olen ajatellut, ettei ole ihme, että luonto nostaa aika ajoin metakan, jonkun mullistuksen. Yrittääkö se ojentaa ihmistä luonnon lakiin ja järjestykseen, ottaa omaansa edes murto-osan takaisin?

On vaarallista sairastua putinismiin, haluta valtaa ja valtavia valtioita itselleen. On monesti tappavaa nostaa oma asema tai usko muita ylemmäs. Siinä jos missä on syntynyt maailman sivu väkivaltaa, orjuutta ja ruumiita. Erivärisyys ei ole vamma, haitta tai sairaus, ei uhka vaan mahdollisuus.

Hyvän eteenpäin vieminen ei ole naivismia. Hyvän levittämisessäkin voi olla taka-ajatuksia, mutta valitsisin kymmenen kertaa mielummin nuo kuin pahan teon taka-ajatukset. Hyvyydessä ja hyväsydämisyydessä on nykypäivänä ripaus sulaa uhkarohkeutta ja hulluutta. Siinä saa aika ajoin turpiinsa, mutta ai että se on parhaimmillaan palkitsevaa!

Ei mulla muuta, tänään... Hyvyyksiä päivääsi!


lauantai 13. syyskuuta 2014

Tosi yhteiseloa

Ovat ajat ja muoti muuttuneet! Ja se on hyvä se, näissä asioissa.

Kun minä olin 16-vuotias, vietin kaiken mahdollisen aikani kavereitten luona, ulkona tai kylillä. Ei tullut kuuloonkaan, että olisin perjantai-iltana poikaystävän kera laittanut pizzaa vanhempieni kanssa.
16 -vuotias tyttäreni on viettänyt useamman perjantai-illan meillä kotona poikaystävänsä kanssa. Ovat tehneet vohveleita, lettuja ja eilen pizzaa isänsä kanssa. Ateria on nautittu yhdessä ja sen perään vielä hyvä leffa dvd:ltä. Nuoriso valtaa sohvan ja myttyilee sillä, vanhemmat saavat hajaantua nojatuoleille. Pieni hinta yhteisestä ajasta.

Kun minä olin 16 -vuotias, oli muotia sekoittaa pää viinillä tai oluelle. Jotkut sekoittivat päitään aivan totaalisesti imppaamalla ja muutamalle koulukaverilleni kävikin sitten tosi huonosti...
16 -vuotias tyttäreni on maistellut alkoholia ja varmaan joissain illan istujaisissa ottanut enemmänkin (poissa äidin silmistä). Koskaan en kuitenkaan ole tavannut häntä humalassa, enkä krapulaisena. Hän ei polta tupakkaa ja pyrkii muutenkin viettämään terveellistä elämää (on ajoittain jopa terveysterroristi äidilleen!). Ei liene muotia olla doku?!

Asiallisesti ollaan nyt... 

Äiti on kovasti onnellinen jälkikasvunsa kasvuajasta! Moni asia on tällä sukupolvella kuitenkin hankalampaa, kuten kesätyöpaikkojen saanti ja työllistyminen, opiskelupaikkoihin pääseminen ja elämän kallius. Uskon, että tämä sukupolvi hoitaa kuitenkin hommansa mallikkaasti. Heillä on sosiaalisia taitoja ja tahtoa yhteiseen hyvään.
Kuvassa kolmen sukupolven naiset...
Eikä nää kaks nyt enää niin asiallisesti!

torstai 11. syyskuuta 2014

Tosi omenan raatoja

Tämä vuosi on ollut huisi omenasadon kannalta. Valkeita kuulaita ei ehdi syömään, kun niitä mätkähtelee nurmikolle. Ne ovat kuin luontopommeja: halkeavat maahan osuessaan ja tirskauttavat mehunsa pihalle! Keltakanelit alkavat vasta olla kypsiä, mutta tippunut on niitäkin.

Olen tehnyt omenahyvettä (eli kauraomenoita), lohkonut pakkaseen tulevaa talvea varten piirakkatarpeiksi ja puristanut lingolla mehua.

Niin paljon noita keltaisia herkkuja on tullut, että laitoin postilaatikon viereen pöllin, pöllille korin ja koriin omenoita. Tein vielä omin pikku kätösin omenan muotoisen kyltin: OTA OMENAA!

Tekivät kauppansa. Omenakori oli tyhjentynyt aina seuraavaan aamuun mennessä. Mutta niin oli täyttynyt postilaatikon laitama omenan raadoista! Ihmiset siis ovat nassuttaneet omenat siinä seisoviltaan ja tiputtaneet raadon lähtösijoilleen!!! En ymmärrä. Ei mielestäni ihan asiallista kyllä. Saatikka sitten se, että muutamana aamuna pari omenan karaa on löytynyt aseteltuna kauniisti vielä syömättömien omenoiden päälle. Syö siinä sitten alimmaiset!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun yritin olla yhteisöllinen ja mukava ja jakaa omastani! Aina saa valittaa ja kirota! Murrr!

torstai 4. syyskuuta 2014

Tosi uutta elokuussa -14

Syksy! Saapui tuo ristiriitaisia tunteita aiheuttava vuodenaika. Kuulaassa viilenevässä säässä on mahtavaa vaellella metsässä. Alkusyksyn valo on taas aivan omanlaisensa. Sitten kun se valo alkaa vähetä, siitä on ihanuus kaukana. Silloin tämä ihmispolo kärsii energiatason laskusta. Mutta tämän postauksen aihe ei ole voivotella pimeyden laskeutumista Suomen ylle vaan kerrata ihanan elokuun uudet kokemukset.

Kuukausihan vaihtui heinäkuusta Kuusamon kairoilla vaelluksella. Olin elämäni ensimmäistä kertaa tallustelemassa pitkää Karhunkierrosta. Siitähän oli jo heinäkuussa pitkä kirjoitus kuvineen. Ei siitä siis sen enmpää, muuta kuin että IHANAA OLI!!!

Pääsin pienellä porukalla tutustumaan Helsingin edustan Vallisaareen. Lankoni on entinen armeijan upseeri ja nyt eläkkeelle sieltä jäätyään tekee uraauurtavaa työtä saarien tunnetuksi tekemiseksi. Veneilimme Suomenlinnan editse ja nousimme maihin puolustusvoimilla kauan hallinnassa (osittain) olleeseen saareen. Kuulimme saaren historiasta mielenkiintoisia detaljeja, ihmettelimme saaren monipuolista flooraa ja vaelsimme pitkin lehmuspolkuja kohti Aleksanterin patteria.

Mukanani oli tietysti kamera. Olin nähnyt lankomieheni otoksia kyseisestä paikasta ja en todellakaan missään nimessä halunnut missata tilaisuutta kuvata itse upeaa bunkkeria. Tässä muutama makupala paikan päältä.

Elokuulla oli ihanan kutkuttavan jännittävää myös se, että tapasin ensimmäistä kertaa meille loppuvuodesta tulevan vaihto-oppilaamme. Tämä suloinen tyttö tulee Argentiinasta ja on saapunut jo ensimmäiseen isäntäperheeseensä Hämeenlinnaan elokuun alussa.

Harvemmin tulee käytyä kuuntelemassa sotilassoittokuntaa... Niin! 26.8. Hämeenlinnan Verkatehtaalla esiintyi Varusmiessoittokunta solistinaan Timo Kotipelto. Siellä yläpermannolla istuin ja kuuntelin rockin klassikkoja isosti soitettuna ja laulettuna, käsivarsien iho pukkasi kananlihalle ja huomasin kroppani hytkyvän musiikin tahdissa koko ajan. Brothers in arms -konsertti oli huikea! Kokenut isoääninen laulaja ja nuoruuden intoa instrumenteissa.

Ja sitten 29.8. alkoi Perheniemen opistolla kirjallisuusterapiaohjaaja -koulutus, jonka olen yhdessä opiston ja opettajakollegani Hannan kanssa organisoinut ja nyt siis käynnistänyt. Ensimmäistä kertaa elmässäni olen saanut olla kokoamassa näin mittavaa ja suurta koulutusta alusta asti. Se on ollut hieno, työtunteja niellyt mutta antoisa projekti. Projektihan siis jatkuu toukokuun 2015 loppuun. Silloin voi sitten kirjata, mitkä asiat toimivat, mitä tulisi ottaa huomioon jatkoa ajatellen ja mitkä osiot ja asiat heittää romukoppaan ja polttaa.






Nyt siis elämme syksyä ja sepä tuokin taas mukanaa kaikkea uutta!