Tosi Toscanaa I

Matkailu avartaa ja kasvattaa. Ihana reissuviikko takana. Tähän postaukseen tulevat ensin risut, myöhemmin kertoilen muita juttuja.

Neljäs kertani Italiassa. Nyt osasin jo suhtautua ja katsella sormien lävitse... Kulttuurieroja on ja niitä pitääkin olla. Välillä puski läpi odotellessa ja ihmetellessä luterilainen työmoraali, suomalainen säntillisyys ja tasa-arvoisuus. Toimimme niin eri tavoin. Ihana matka kaikkiaan, mutta kahta en jää kaipaamaan: italialaista liikennekulttuuria ja "palvelua".

Jo ensimmäisellä matkallani Italiaan (tuolloin Rooma) huomasin, että palvelumentaliteetissa on monia eroja suomalaiseen ( ja mm.ruotsalaiseen, sveitsiläiseen ja itävaltalaiseen) tottuneelle. Näin on ollut nyt joka kerralla. Aina et tokikaan saa sitä, mitä luulit tilanneesi, niinkuin nyt "aqua frizzante", se on sitten tälle rouvalle "naturale". Jossain tarjoilija päätti, ettei seurueemme eräs rouva tarvitse alkupalakseen sipulikeittoa eikä myöskään punaviiniä ja jätti tuomatta.


Mennään vähän niin  kuin lärvituntumalla. Naistarjoilija palvelee ensin tiskin liepeillä notkuvat miesasiakkaat ja vasta sitten naisen. Miespuoliset työntekijät eivät voi sietää sitä, etttä nainen antaa hänelle vinkkejä tai suoranaisia ohjeita toiminnan suhteen. Nopeat ja suuret liikkeet ovat näyttäviä, vaikka itse asiassa kovin vähän ehtii tapahtua asiakkaan kannalta. Nyt sentään oli kahviloihin tulleet tiedotuslaput, onko kyseessä self service vai pöytiin tarjoilu. Tuo olisi ollut minulle jo Roomassa tärkeä tieto, niin ei olisi tullut tappelua nuoren tarjoilijakollin kanssa...

Liikenne taas... se kyllä kulkee... hervotonta vauhtia. Olimme reissussa isolla porukalla ja käytössämme oli 9-hengen pikkubussi. Meitä oli 2 merkittyä kuljettajaa, minä toisena, toinen oli mies. Nainen ja iso auto... o-ouuu! Muutama ihmettelevä katse kylillä ja suoranaisesti huulilta luettuna: "Oh my god!" Minäkään en ole tottunut jalkoihin jäämään, eli ajan rivakasti. Jopa niin, että muutamaa seurueestamme pelotti olla kyydissäni pikkuteillä. Hyvin kuitenkin selvittiin.

Tiet ovat turkasen kapeita (mutta kauniita) Italiassa. Usein mutkaisella tiellä vastaan tultiin meidän kaistalla. Välistä mahtui puikkaamaan vielä pari vespaa ja moottoripyörääkin. Kypärän remmit vaan tuulessa heiluivat... Tavoilleni uskollisena ajoin ripeästi hieman nopeusrajoituksien yli ja silti ohi painallettiin kyläteillä reilusti 10 kilometriä tunnissa kovempaa.

Pysäköinti taas on oma lukunsa. Minä kun etsin sopivaa kolosta, johon lotjamme pistäisin, italiatar tuikkasi Fiat Pandansa risteykseen hätävilkut päällä ja käväisi apteekissa. Risteykset kun muutenkin olivat meikäläisittäin ajateltuna hurjan ahtaita ja näkyvyys kulman taakse usein nolla. Mutta kyllä siellä autokanta olikin lommoisempaa kuin meillä Suomessa (myös autoverot ovat toista luokkaa).

Matkustimme kahtena päivänä paikallisjunalla. Ensimmäisellä kerralla aikataulut toimivat ihan vallan mainiosti. Toisena päivänä 40 min myöhässä, kuulutukset vain ja ainoastaan italiaksi. Siinä sovelsimme poikani osaamia espanjan numeroita ja paikallisten kanssamatkustajien elekieltä, että saimme selville, mitä oikein on meneillään. Kun vihdoin pääsimme junaan, se pysähtyi yhtä pysäkkiä aikaisemmin, eli ei Firenzen keskustaan. Junasta löytyi yksi englantia puhuva rouva, joka tulkkasi meille kuulutukset. Joku oli saanut sairaskohtauksen junassa ja nyt odottelivat ambulanssia saapuvaksi. Niin että se 20 min matka kesti reilun tunnin.

Tällä kokemuksella kiteytettynä: mitä pienempi kylä, sitä mukavampi ilmapiiri ja palvelu, muttei kielitaitoa, mitä suurempi city, sitä töykeämpi palvelu ja kielitaitoa. Omituisia yhtälöitä! Tällä kertaa en joutunut sanaharkkaan enkä raivoamaan, minua ei myöskään ryöstetty eikä huijattu, pahaa mieltä ei jäänyt vaan paljon positiivisia kokemuksia.