Kevät tulee! Sitä ennen hyvissä ajoin tulevat postimyyntiluettelot ja katalogit, jotta voi fiilistellä ihanilla hepeneillä jo ennen kelien lämpenemistä. Selailin nämä tutuimmat : H&M, Ellos ja Josefsson. Sitten postilaatikkoon tupsahti Gudrun!
Sjödenska on ruotsalainen keski-ikäinen nainen, jonka suunnittelemista vaatteista ei väriä puutu. Vaatteet ovat hyvin omaperäisiä. Niissä on kansallispukumaisia yksityiskohti, erikoisia leikkauksia ja etnisyyttä. Ja sitä väriä.
Musta on musta ja valkoinen on valkea, mutta sitten muista väreistä en enää voinutkaan olla aivan varma. Piti hypätä malli- ja väriluettelon ja kuvan väliä niin että meinasi migreeni iskeä. Joinain vuosina värien elävöittämiseen oli haettu pontta eläinmaailmasta: kameli (tyypillisimmästä päästä), myyrä, majava. Mallistossa oli myös vaatteita väreissä utu ja ruoste. Nyt oltiin kasvimaalla ja puutarhassa.
Paidan raidat saattavat olla mustikkaa ja kanervaa. Vadelmaisia ja kirsikkaisia pellavahousuja ja hameita. No joo, aika helppoa vielä. Villatakki on avokado tai yrtinvihreä (aiemmin sama yrtti oli omenan vihreä tai herne). Kuinka monelle on munakoiso tuttu? Minkä värinen se on? Aika salaattia! Miksei siellä vaan voi lukea, että ruskea tai vaalean sininen, oranssi tai harmaa?
Ostin alennusmyynnistä ihanat huovutetut töppöset. Katalogiluonnehdinnan mukaan ne olisivat ulkopuolelta mustikka, sisäpinnalta utu ja somisteina musta, majava, mansikka, yrtinvihreä, viini, mandariini, auringonkehrä, syklaami ja jääminttu pallo.
maanantai 31. tammikuuta 2011
lauantai 29. tammikuuta 2011
Tosielämän ahdistusta ?
Istuessani kampaajan tuolissa väriraidat päässä lueskelin uusinta Oliviaa. Silmiini osui uusi sana: febsessoida. What?
Miltä näytämme toisten silmissä? Olemmeko tarpeeksi kiinnostavia ja vivahteikkaita? Mistä muodostuu ominaislaatuisuutemme? Tämän kysymyksen äärelle johtaa meidät verbi febsessoida = tuntea ahdistusta siitä, ettei elämässä ole tapahtunut mitään, mikä näyttäisi hyvältä Fb-postauksessa. Siis kliinistä, nousujohteista flowta, HappyHappyHappy life? Kohti amerikkalaista smiling face-kulttuuria ja smalltalkia? Eikä!
Todellisen elämän tuskaa edusti erään ihmisen toteamus, etten halua olla Assi Arkinen, Tarja Tavallinen, Perus-Pirjo. Hän oli tullut nimetyksi täksi yhteisössään. Miten mitätön olo ihmiselle voi tuollaisesta tullakaa. Mitä liikkuu ihmisen päässä, joka puhuttelee kanssaihmistään noin?
Tästä voisi tehdä johtopäätöksen, että meidän on erotuttava jollakin tavalla toisistamme. Se ei enää ole pelkkä ammatti. Koko ajan kehitellään raflaavampia harrastuksia ja muoti-ilmiöitä, joilla ruokitaan individualistin egoa. Kunnes puoli Suomea harrastaa sitä ja se muuttuu arkiseksi ja tavalliseksi. Kuka muistaa harrastuksen nimeltä squash? Eihän sitä pelaa enää kukaan. Nykyisin zumbataan. Mutta tässä törmätäänkin sitten paradoksiin: se onkin pian kaikkien saatavilla ja tavista. Siis laumaudumme kuitenkin omissa kirjavissa, toinen toistaan villeimmissä tanssitrikoissamme. Uutta putkeen!
Vaiko suorituksen kautta? Että on näkyvämpi, parempi, tehokkaampi kuin toiset. Herätys suomalainen suorittajakansa! Jokainen lopun kaiken eroaa toisista omana itsenään ja yksilöllisellä elämän polullaan.
Rönsyilen nyt sen verran, että vedän tähän hiljattain eronneen M.A:nkin... Hän esiintyi eilisiltana tvssä laulajana ja joku käsittämätön härpäke päässään. Erilainen voi siis olla näyttämällä naurettavaltakin (ja ihan tosissaan).
Pitää pitää varansa, ettei tässä febsessoivassa maailmassa kadota omaa johtotähteään, sitä mitä oikeasti itse haluaa ja mikä tuntuu omalta. (Okei M.A. haluaa laulajaksi, jep!) Miltä tuntuu olla minä ilman vertailua toisiin?
Suurimmaksi osaksi elämä on arkea. Sen tekeekö siitä harmaata vai kirjavaa, päättää jokainen itse. Riemun rajoja koetellaan aika ajoin. Ja että joinain päivinä ei hampaita naurata. Silloin pitää kirota! Ei siis kannata tehdä sitä irvistyksenomaista hymyntapaista vaan tunnustaa reilusti, että mättää, hermo kiristyy, elämä vetää armotta turpaan.
Miltä näytämme toisten silmissä? Olemmeko tarpeeksi kiinnostavia ja vivahteikkaita? Mistä muodostuu ominaislaatuisuutemme? Tämän kysymyksen äärelle johtaa meidät verbi febsessoida = tuntea ahdistusta siitä, ettei elämässä ole tapahtunut mitään, mikä näyttäisi hyvältä Fb-postauksessa. Siis kliinistä, nousujohteista flowta, HappyHappyHappy life? Kohti amerikkalaista smiling face-kulttuuria ja smalltalkia? Eikä!
Todellisen elämän tuskaa edusti erään ihmisen toteamus, etten halua olla Assi Arkinen, Tarja Tavallinen, Perus-Pirjo. Hän oli tullut nimetyksi täksi yhteisössään. Miten mitätön olo ihmiselle voi tuollaisesta tullakaa. Mitä liikkuu ihmisen päässä, joka puhuttelee kanssaihmistään noin?
Tästä voisi tehdä johtopäätöksen, että meidän on erotuttava jollakin tavalla toisistamme. Se ei enää ole pelkkä ammatti. Koko ajan kehitellään raflaavampia harrastuksia ja muoti-ilmiöitä, joilla ruokitaan individualistin egoa. Kunnes puoli Suomea harrastaa sitä ja se muuttuu arkiseksi ja tavalliseksi. Kuka muistaa harrastuksen nimeltä squash? Eihän sitä pelaa enää kukaan. Nykyisin zumbataan. Mutta tässä törmätäänkin sitten paradoksiin: se onkin pian kaikkien saatavilla ja tavista. Siis laumaudumme kuitenkin omissa kirjavissa, toinen toistaan villeimmissä tanssitrikoissamme. Uutta putkeen!
Vaiko suorituksen kautta? Että on näkyvämpi, parempi, tehokkaampi kuin toiset. Herätys suomalainen suorittajakansa! Jokainen lopun kaiken eroaa toisista omana itsenään ja yksilöllisellä elämän polullaan.
Rönsyilen nyt sen verran, että vedän tähän hiljattain eronneen M.A:nkin... Hän esiintyi eilisiltana tvssä laulajana ja joku käsittämätön härpäke päässään. Erilainen voi siis olla näyttämällä naurettavaltakin (ja ihan tosissaan).
Pitää pitää varansa, ettei tässä febsessoivassa maailmassa kadota omaa johtotähteään, sitä mitä oikeasti itse haluaa ja mikä tuntuu omalta. (Okei M.A. haluaa laulajaksi, jep!) Miltä tuntuu olla minä ilman vertailua toisiin?
Suurimmaksi osaksi elämä on arkea. Sen tekeekö siitä harmaata vai kirjavaa, päättää jokainen itse. Riemun rajoja koetellaan aika ajoin. Ja että joinain päivinä ei hampaita naurata. Silloin pitää kirota! Ei siis kannata tehdä sitä irvistyksenomaista hymyntapaista vaan tunnustaa reilusti, että mättää, hermo kiristyy, elämä vetää armotta turpaan.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Tosi työaikajärjestelyjä
Työttömyysprosentti on jälleen noussut. Uutiset pauhaavat lomautuksia ja irtisanomisia. En muista tuolla saralla hyviä uutisia kuulleeni -90-luvun laman jälkeen. Tuntuu, että sieltä saakka on supistettu ja vähennetty, säästetty ja rimpuiltu talouden kurimuksessa. Tänään keksin ratkaisun ainakin puolittaa työttömyyttä!
Sosiaali- ja terveydenhoitoalalla päivätyötä tekevien kohdalla voitaisiin siirtyä nelipäiväiseen viikkoon. Vuorotyöläisten kohdallakin samaa sovellettaisiin, mutta sen mukaisilla keinoilla (vuorotyötä tekemättömänä en osaa ratkaista tuon puolen ongelmaa). Palkasta tietysti tinkimättä. Samalla tasoittuisivat jumalattomat palkkaerot näiden alojen ja teknisten alojen, nais- ja miesvaltaisten alojen välillä. Mutta etuna valtiolle olisivat verorahat, jotka napsahtaisivat kassaan uusien työllistettyjen palkoista.
Näkisin asiassa montakin hyötyä. Työssä jaksaminen lisääntyisi huomattavasti. Ihmissuhdetyötä tekevien kuulee niin usein sanovan, ettei normaali viikonloppu riitä työrasituksesta elpymiseen. Jos sitten alkaisi riittää! Uudet koulutetut ihmiset pääsisivät nopeammin kiinni työn syrjään. Veikkaanpa että sairaspäivien määrä tipahtaisi. Hoidon ja huolenpidon laadun luulisi paranevan, kun paikalla on jaksavampaa asiantuntijaa ja myös tuoretta näkemystä. Luutuneet käsitykset voisivat saada kyytiä ja muutokset tuulta siipiensä alle.
Kaikki haluaisivat sitten olla vapailla maanantaisin tai perjantaisin? Ei välttämättä. Vuorotyöläisten viikko on muutenkin erirytminen kuin päivätyöläisten. Itse voisin hyvin normaalia 8-16 työaikaa tekevänä ajatella olevani vapaalla vaikka keskiviikkona. Jakaisi kivasti viikon. Ja pävähän voisi vaihdella esim puolen vuoden tai vuoden välein.
Mahdotontako? Idealisti minussa huutaa EI! Realisti tajuaa, että tätäkin ehdotusta pyöriteltäisiin työryhmissä ja valiokunnissa baltiarallaa kaksi vaalikautta. Muutos on tuskastuttavan hidasta, koneistot raskaita. Taidan jättää tämän tähän... Tai jos sittenkin lähestyisi työministeriä kirjeellä "Blondilla on asiaa..."
Sosiaali- ja terveydenhoitoalalla päivätyötä tekevien kohdalla voitaisiin siirtyä nelipäiväiseen viikkoon. Vuorotyöläisten kohdallakin samaa sovellettaisiin, mutta sen mukaisilla keinoilla (vuorotyötä tekemättömänä en osaa ratkaista tuon puolen ongelmaa). Palkasta tietysti tinkimättä. Samalla tasoittuisivat jumalattomat palkkaerot näiden alojen ja teknisten alojen, nais- ja miesvaltaisten alojen välillä. Mutta etuna valtiolle olisivat verorahat, jotka napsahtaisivat kassaan uusien työllistettyjen palkoista.
Näkisin asiassa montakin hyötyä. Työssä jaksaminen lisääntyisi huomattavasti. Ihmissuhdetyötä tekevien kuulee niin usein sanovan, ettei normaali viikonloppu riitä työrasituksesta elpymiseen. Jos sitten alkaisi riittää! Uudet koulutetut ihmiset pääsisivät nopeammin kiinni työn syrjään. Veikkaanpa että sairaspäivien määrä tipahtaisi. Hoidon ja huolenpidon laadun luulisi paranevan, kun paikalla on jaksavampaa asiantuntijaa ja myös tuoretta näkemystä. Luutuneet käsitykset voisivat saada kyytiä ja muutokset tuulta siipiensä alle.
Kaikki haluaisivat sitten olla vapailla maanantaisin tai perjantaisin? Ei välttämättä. Vuorotyöläisten viikko on muutenkin erirytminen kuin päivätyöläisten. Itse voisin hyvin normaalia 8-16 työaikaa tekevänä ajatella olevani vapaalla vaikka keskiviikkona. Jakaisi kivasti viikon. Ja pävähän voisi vaihdella esim puolen vuoden tai vuoden välein.
Mahdotontako? Idealisti minussa huutaa EI! Realisti tajuaa, että tätäkin ehdotusta pyöriteltäisiin työryhmissä ja valiokunnissa baltiarallaa kaksi vaalikautta. Muutos on tuskastuttavan hidasta, koneistot raskaita. Taidan jättää tämän tähän... Tai jos sittenkin lähestyisi työministeriä kirjeellä "Blondilla on asiaa..."
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Tosi puumaa
Keskiviikkoaamu. Klo 7.45. Auto täynnä teinejä. Suunta Ruununmyllystä Hätilään ja Ahvenistolle. Syöksysämpylä oli jostain syystä vetänyt ikkunat ohueen jäähän sisäpuolelta ja oli totaalisen huurteinen olo. Edessä ajoi toinen samanmoinen. Poika viereltä: "Taitaa olla Joukon tyttöystävä."
SIIS MITÄ!
Poika on 16, täyttää loppuvuodesta 17. Hänen lukiokaverinsa tyttöystävällä on auto... siis tytön täytyy olla vähintään 18. Miten se jotenkin tuntuu äiti-ihmisestä niin hurjalta! Eikä tämä ole ensimmäinen poikani ikätoveri, jolla on 2-3 vuotta vanhempi tyttöystävä. Yksi nuorista miehistä oli veistellyt omasta puumanaisestaan. Ja nyt tulee se kuuluisa lause: "Ei minun nuoruudessani..."
Aikani tätä päiviteltyäni poika katsahti minuun ja totesi: "Ootsä joku rasisti vai?" Myönsin tässä kohtaa olevani hieman ikärasistinen. Tuollainen ikäerohan on onnettoman pieni.... silloin kun kaikki osapuolet ovat täysi-ikäisiä!
Ja taas on äitimuori palautettu maan pinnalle, tähän päivään, erilaiseen nuoruuteen kuin se hänen omansa.
maanantai 24. tammikuuta 2011
Tosi eväitä
Päivän teema: leftovers, eväät! Aina on jämiä, jotka voi ottaa seuraavan päivän lounaaksi. Saan oltua tarkempi tuon karppaamisen kanssa, eikä tule vedettyä lounaspaikan herkuilla övereitä. Saan noiden syiden lisäksi vielä itse päättää ruokailuajastani. Aina ei ole nälkä klo 11.
Normiaamuna sullon työkassiini yhden säilytysrasiallisen ruokaa, pullon vichyä tai light limua sekä hedelmän. Välillä siellä on myös rasiallinen raejuustorahkaa, vaniljasokeripurkki ja vaniljalattepussi. Sekalaiset eväät, jotka tulevat kyllä päivän mittaan syötyä.
Vaan kyllä ei oltu syöty sitä hedelmää, joka tänään löytyi laukun pohjalta. Tökkäsin siihen keskisormeni hakiessani "mustasta aukosta" lompakkoani. Ylös pöllähti lämmin ylikypsän banaanin haju. Kynsien alta löytyi kellertävää tahmaa. Kalenteri ulos, nippu papereita (onneksi muovitaskussa) ulos, musta banaanin raato ulos. Vein sen tolpparoskikseen mennessäni kirjastoon. Piti palauttaa Janssonin novellikirja, joka oli reippaasti myöhässä. Astellessani palvelutiskille tunnustamaan syntini kääntelin kirjaa ajatuksissani ja huomasin, että sen yksi kulma oli mustunut ja kostea: banaanissa. Tein äkkimutkan itsepalvelupalautusautomaatille. Arvoitukseksi jäi, miten kallis velka myöhästymisesestä vielä tuleekaan. Ja mahdollinen banaanibonus!
Normiaamuna sullon työkassiini yhden säilytysrasiallisen ruokaa, pullon vichyä tai light limua sekä hedelmän. Välillä siellä on myös rasiallinen raejuustorahkaa, vaniljasokeripurkki ja vaniljalattepussi. Sekalaiset eväät, jotka tulevat kyllä päivän mittaan syötyä.
Vaan kyllä ei oltu syöty sitä hedelmää, joka tänään löytyi laukun pohjalta. Tökkäsin siihen keskisormeni hakiessani "mustasta aukosta" lompakkoani. Ylös pöllähti lämmin ylikypsän banaanin haju. Kynsien alta löytyi kellertävää tahmaa. Kalenteri ulos, nippu papereita (onneksi muovitaskussa) ulos, musta banaanin raato ulos. Vein sen tolpparoskikseen mennessäni kirjastoon. Piti palauttaa Janssonin novellikirja, joka oli reippaasti myöhässä. Astellessani palvelutiskille tunnustamaan syntini kääntelin kirjaa ajatuksissani ja huomasin, että sen yksi kulma oli mustunut ja kostea: banaanissa. Tein äkkimutkan itsepalvelupalautusautomaatille. Arvoitukseksi jäi, miten kallis velka myöhästymisesestä vielä tuleekaan. Ja mahdollinen banaanibonus!
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Tosi talkoohenkeä
Lapsena ja nuorena kuuluin yleisurheiluseuraan Vuoksenniskan Vesa. Vanhempani olivat aktiivisesti mukana. Mukana oloon kuuluivat myös kisajärjestelyt ja -matkat. Nämä jaettiin pienessä seurassa talkoohengessä pienen porukan kesken. Viikonloput kuluivat Pietarsaaressa, Tampereella, Lappeenrannassa, Turussa, Savonlinnassa ja vaikka missä.
Nyt olen itse vanhempi ja viettänyt viikonloppuja laskettelukeskuksissa. Koko perhe kuuluu Alppi Janaan, paikalliseen alppihiihtoseuraan. Poika kisasi alppicupissa ja kävi valmennusleirit ja SM:t. Tämä talvi on ollut kisaton. Lapsi halusi keskittyä lukioon (ja skeittaamiseen). Kuitenkin porukassa on imua ja osallistuimme jälleen viikonloppuna seuran järjestämiin Etelä-Suomen cup-kisoihin Kalpalinnassa. Ikäluokat 9v - yleinen.
Seuramme on pieni ja aktiivilaskijoita on vain kourallinen. Osan lapset / nuoret ovat oman kilpailu-uransa lopettaneet, mutta talkoissa tavataan. Mikä on tämä kummalinen henki ja halu raahautua aamukahdeksaksi mäen juurelle? Hommaa kun ei voi kevyeksi väittää. Pujottelukeppejä raahataan olalla sukset jalassa hissillä ylös. Yhdellä on kymmenen kiloa painava jättipora, toisella väännin keppien kiinni saamiseksi, lapio ja lana kolmannella. Muutama riuska mies virittää turvaverkkoja. Kiivaasti liikehtivä pari asentaa maalikelloja, kun lähtötuomari raahustaa rinnettä ylös lähtöportin asennukseen. Naiset touhuavat kisatoimistoa pystyyn.
Kisatoimistolla vaaditaan hyvityksiä poisjääneiden kilpailijoiden osalta. Rinteessä porisee suomi ja ruotsi. Jotkut irvailevat kuuluttajan lausumista: "Täällä ei osata ruotsalaisia nimiä, Store!" Kuuluttaja kuulutti oikein (Starast), isä kuuli väärin. Takavuosina kuuluttajakopilla on käyty jopa oikomassa sukunimen lausuntaa. 15 v sarjan poika laski ulos ennen loppulinjaa. Isän mielestä rata on kulunut: "Eikö teillä ole täällä minkäänlaista lanausryhmää? Siellä on reikiä radassa!" Lapsi vieressä sanoo kirkkain silmin, että eikun ihan hyvä se rata on. Kupru ei ollut radassa, se taisikin tulla isän egoon, ei lapsen kokemukseen onnistumisestaan. Rataryhmään kuului 4 aktiiviuransa päättänyttä nuorta, valmentaja ja yksi isä. Nyt ei tullut yhtään protestia väärin tuomaroiduista porttivirheistä. Niitäkin on nähty. Aina joku vanhempi näkee paremmin kuin laskijan vierellä seissyt porttituomari.
Kotona olimme 16.30. Reissuun meni reilut 8.5 h. Parin viikon kuluttua on FIS-mastersit, eli alppikisat ikäryhmille yleiset - 90v. Vanhimmat laskijat tulevat olemaan yli 80v. Heitä on kaksi aivan mieletöntä vanhaa herraa. Toinen kertoi viime vuonna, että pitää varoa kaatumasta vasemmalle, kun lonkka on leikattu siltä puolelta. Toinen kertoi olleensa juuri kuukauden Ranskassa leirillä. Elämää! Sama kisaorganisaatio kuin junnukisoissa, aivan eri tunnelma. Ai miksikö? Sieltä puuttuvat ne vaativat hermoheikot vanhemmat!
Nyt olen itse vanhempi ja viettänyt viikonloppuja laskettelukeskuksissa. Koko perhe kuuluu Alppi Janaan, paikalliseen alppihiihtoseuraan. Poika kisasi alppicupissa ja kävi valmennusleirit ja SM:t. Tämä talvi on ollut kisaton. Lapsi halusi keskittyä lukioon (ja skeittaamiseen). Kuitenkin porukassa on imua ja osallistuimme jälleen viikonloppuna seuran järjestämiin Etelä-Suomen cup-kisoihin Kalpalinnassa. Ikäluokat 9v - yleinen.
Seuramme on pieni ja aktiivilaskijoita on vain kourallinen. Osan lapset / nuoret ovat oman kilpailu-uransa lopettaneet, mutta talkoissa tavataan. Mikä on tämä kummalinen henki ja halu raahautua aamukahdeksaksi mäen juurelle? Hommaa kun ei voi kevyeksi väittää. Pujottelukeppejä raahataan olalla sukset jalassa hissillä ylös. Yhdellä on kymmenen kiloa painava jättipora, toisella väännin keppien kiinni saamiseksi, lapio ja lana kolmannella. Muutama riuska mies virittää turvaverkkoja. Kiivaasti liikehtivä pari asentaa maalikelloja, kun lähtötuomari raahustaa rinnettä ylös lähtöportin asennukseen. Naiset touhuavat kisatoimistoa pystyyn.
Kisatoimistolla vaaditaan hyvityksiä poisjääneiden kilpailijoiden osalta. Rinteessä porisee suomi ja ruotsi. Jotkut irvailevat kuuluttajan lausumista: "Täällä ei osata ruotsalaisia nimiä, Store!" Kuuluttaja kuulutti oikein (Starast), isä kuuli väärin. Takavuosina kuuluttajakopilla on käyty jopa oikomassa sukunimen lausuntaa. 15 v sarjan poika laski ulos ennen loppulinjaa. Isän mielestä rata on kulunut: "Eikö teillä ole täällä minkäänlaista lanausryhmää? Siellä on reikiä radassa!" Lapsi vieressä sanoo kirkkain silmin, että eikun ihan hyvä se rata on. Kupru ei ollut radassa, se taisikin tulla isän egoon, ei lapsen kokemukseen onnistumisestaan. Rataryhmään kuului 4 aktiiviuransa päättänyttä nuorta, valmentaja ja yksi isä. Nyt ei tullut yhtään protestia väärin tuomaroiduista porttivirheistä. Niitäkin on nähty. Aina joku vanhempi näkee paremmin kuin laskijan vierellä seissyt porttituomari.
Kotona olimme 16.30. Reissuun meni reilut 8.5 h. Parin viikon kuluttua on FIS-mastersit, eli alppikisat ikäryhmille yleiset - 90v. Vanhimmat laskijat tulevat olemaan yli 80v. Heitä on kaksi aivan mieletöntä vanhaa herraa. Toinen kertoi viime vuonna, että pitää varoa kaatumasta vasemmalle, kun lonkka on leikattu siltä puolelta. Toinen kertoi olleensa juuri kuukauden Ranskassa leirillä. Elämää! Sama kisaorganisaatio kuin junnukisoissa, aivan eri tunnelma. Ai miksikö? Sieltä puuttuvat ne vaativat hermoheikot vanhemmat!
lauantai 22. tammikuuta 2011
Tosi korinaa
Olen siunattu hyvillä unen lahjoilla. Perhe nauraakin, ettei mamilla ehdi pää tyynyä koskettaa, kun se jo nukkuu. Useimmiten niin se taitaa olla. Osaan sulkea nukahtamisvaiheessa kaiken muun ulkopuolelle, lakkaan ajattelemasta ja uni tulee. Hyvin yksinkertaista! Tiedän, useammat eivät pysty. Koen myös, että tuo nimenomainen hetki, kun päättää alkaa nukkumaan, on valtavan nautinnollinen. Valot pois ja kyljelleen, tyyny hyvin, peitto toisen korvan päälle. Suloinen lämpö alkaa virrata jäseniin. Osittain senkin takia, että koira makaa jalkojeni välissä tai kainalossa...
Z ZZ Z Z ZZZ
Mies ei omista yhtä hyviä nukahtamisominaisuuksia kuin minä. Ja tästä seuraa ongelma! Nukahdan miltei aina ennen häntä ja minä kuorsaan! Nyt tiedätte senkin. Minussa on rakennevika, sukuvika ja muutama ylimääräinen kilo, jotka aiheuttavat korskahtelua yöaikaan. Ei tarvita nuhaa ja tukkoisuutta, mutta niiden aikana meteli onkin sitten ihan valtava. Osaan kuorsata kaikissa asennoissa, myös mahallaan nukkuessa, sekä suu kiinni.
ZZ ZZZZ z z z z z zzzzzzzzzz Z Z ZZZZ
Viimeinen puoli vuotta tässä talossa on ollut yhtä vaeltelua öiseen aikaan. Jos neito ei kävele unissaan niin sitten hän kävelee tarkoituksellisesti pois omasta huoneestaan äipän viereen, jotta isi saa mennä nukkumaan tyttären sänkyyn. Uni kun ei tullut rouvan korinaa kuunnellessa. Mies löytyy välillä aamulla vierashuoneesta, joskus olohuoneen sohvalta. Olen suosiolla joinain iltoina mennyt itse vierashuoneeseen nukkumaan, jotta mies saa riittävät yöunensa.
z z z z z Z Z Z Z ZZ Z z z z z
Erinäisiä konsteja on kokeiltu. Perinteisin tökkäys ja asennon vaihto ei hyödytä kumpaakaan: mies vahtaa minun ääntelyäni ja itse alan olla jo hermoheikko hieman syvemmän hengityksenkin suhteen. On kyllä aika karmeaa herätä siihen, kun itse vetää oikein syvän korahduksen... Nenäteippi taisi olla seuraava kokeilu. Nuha-aikaan auttaa kyllä muuten hengittämistä, muttei vaimenna kurkkuääniä. Aamuisin teipin jäljiltä keskellä naamaa on possun kärsä. Se kun levittää sieraimet ääriasentoon. Silence-vaahto lupaa rahat takaisin, jos ongelma ei katoa. Olisin voinut pari purtiloa palauttaa, ellen olisi heittänyt kuitteja roskiin. Se on kyllä ällöttävääkin. Spruutasta pitää sumuttaa vaahtoa kurkkuun, odottaa hetki ja nielaista. Herkkäkurkkuisimmilta (hah, hauska sana) tulisi oksennus.
z Z Z z z z z z z z z z z z Z ZZZ
Sitten tuli ohjelma Unen lyhyt oppimäärä! Englantilaiset tekivät kokeen jo mainitulla nenäteipillä ja kitapurjeeseen laitettavalla läpyskällä. Läpyskä vaimensi kuorsaajan. Apteekkiin: ei löydy. Haa, ystävä asuu briteissä. Apu tuli kirjekuoressa. Se ei kylläkään ollut se läpyskä... Sain itse muotoiltavan silikoni-muovisen kuorsauskiskon. Uittelin sitä kuumassa vedessä ja muotoilin omaan suuhuni sopivaksi. Hyvin toimintaterapeuttista hommaa (olenhan sentään vääntänyt erilaisia muotoiltavia lastoja reumapotilaille). Ja sitten testaamaan. Ensimmäisenä aamuna mies sanoi, ettei juuri ollut muutosta huomannut. Itsellä olivat leukaperät kipeinä, kun olin koko yön purrut härpäkettä. Tajusin, että kapine estää myös hampaiden narskuttelua!
Z Z Z zzz zzzzzzzzzzzzzzzzzzzz Z ZZZZ Z ZZ zz
Ihan täysin tyytyväinen en vieläkään ole käytettävissä oleviin välineisiin. Sitä kitapurjelärpäkettä kaipailen, jos se toisi tarvittavan rauhan. Muutaman yön jälkeen mies oli edelleen aamulla herätessä vieressä. Jos ei muuta niin laite ainakin vaimentaa kuorsausäänen silikonien taakse. Tosin yhtenä aamuna silikonirenkula oli kietoutunut oikean korvani ympärille ja toisena aamuna se löytyi tyynyn alta...
Z ZZ Z Z ZZZ
Mies ei omista yhtä hyviä nukahtamisominaisuuksia kuin minä. Ja tästä seuraa ongelma! Nukahdan miltei aina ennen häntä ja minä kuorsaan! Nyt tiedätte senkin. Minussa on rakennevika, sukuvika ja muutama ylimääräinen kilo, jotka aiheuttavat korskahtelua yöaikaan. Ei tarvita nuhaa ja tukkoisuutta, mutta niiden aikana meteli onkin sitten ihan valtava. Osaan kuorsata kaikissa asennoissa, myös mahallaan nukkuessa, sekä suu kiinni.
ZZ ZZZZ z z z z z zzzzzzzzzz Z Z ZZZZ
Viimeinen puoli vuotta tässä talossa on ollut yhtä vaeltelua öiseen aikaan. Jos neito ei kävele unissaan niin sitten hän kävelee tarkoituksellisesti pois omasta huoneestaan äipän viereen, jotta isi saa mennä nukkumaan tyttären sänkyyn. Uni kun ei tullut rouvan korinaa kuunnellessa. Mies löytyy välillä aamulla vierashuoneesta, joskus olohuoneen sohvalta. Olen suosiolla joinain iltoina mennyt itse vierashuoneeseen nukkumaan, jotta mies saa riittävät yöunensa.
z z z z z Z Z Z Z ZZ Z z z z z
Erinäisiä konsteja on kokeiltu. Perinteisin tökkäys ja asennon vaihto ei hyödytä kumpaakaan: mies vahtaa minun ääntelyäni ja itse alan olla jo hermoheikko hieman syvemmän hengityksenkin suhteen. On kyllä aika karmeaa herätä siihen, kun itse vetää oikein syvän korahduksen... Nenäteippi taisi olla seuraava kokeilu. Nuha-aikaan auttaa kyllä muuten hengittämistä, muttei vaimenna kurkkuääniä. Aamuisin teipin jäljiltä keskellä naamaa on possun kärsä. Se kun levittää sieraimet ääriasentoon. Silence-vaahto lupaa rahat takaisin, jos ongelma ei katoa. Olisin voinut pari purtiloa palauttaa, ellen olisi heittänyt kuitteja roskiin. Se on kyllä ällöttävääkin. Spruutasta pitää sumuttaa vaahtoa kurkkuun, odottaa hetki ja nielaista. Herkkäkurkkuisimmilta (hah, hauska sana) tulisi oksennus.
z Z Z z z z z z z z z z z z Z ZZZ
Sitten tuli ohjelma Unen lyhyt oppimäärä! Englantilaiset tekivät kokeen jo mainitulla nenäteipillä ja kitapurjeeseen laitettavalla läpyskällä. Läpyskä vaimensi kuorsaajan. Apteekkiin: ei löydy. Haa, ystävä asuu briteissä. Apu tuli kirjekuoressa. Se ei kylläkään ollut se läpyskä... Sain itse muotoiltavan silikoni-muovisen kuorsauskiskon. Uittelin sitä kuumassa vedessä ja muotoilin omaan suuhuni sopivaksi. Hyvin toimintaterapeuttista hommaa (olenhan sentään vääntänyt erilaisia muotoiltavia lastoja reumapotilaille). Ja sitten testaamaan. Ensimmäisenä aamuna mies sanoi, ettei juuri ollut muutosta huomannut. Itsellä olivat leukaperät kipeinä, kun olin koko yön purrut härpäkettä. Tajusin, että kapine estää myös hampaiden narskuttelua!
Z Z Z zzz zzzzzzzzzzzzzzzzzzzz Z ZZZZ Z ZZ zz
Ihan täysin tyytyväinen en vieläkään ole käytettävissä oleviin välineisiin. Sitä kitapurjelärpäkettä kaipailen, jos se toisi tarvittavan rauhan. Muutaman yön jälkeen mies oli edelleen aamulla herätessä vieressä. Jos ei muuta niin laite ainakin vaimentaa kuorsausäänen silikonien taakse. Tosin yhtenä aamuna silikonirenkula oli kietoutunut oikean korvani ympärille ja toisena aamuna se löytyi tyynyn alta...
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Tosi törppöautoilua
Ja niin sitä sitten kadut ovat kapeampia ja ihmiset kohteliaampia kuin aikoihin! Olen aloittanut reilu viikko sitten nuo työmatkaruuhkailut ja hermo on mennä harva se aamu.
Tiistaina heitettyäni teinit koulun nurkille Hätilän mäelle jatkoin matelua virran mukana kohti keskustaa ja sieltä sairaalalle. Puoli tuntia meni 8 kilometrin matkaan. Ei ihan normiaamu! Siis Hämeenlinnassa. Juuri sinä päivänä (ei ollut satanut lunta) kaikki tiekoneet: aurat, kuorma-autot ja bobcatit olivat saaneet PuuhaPete-kohtauksen ja lähteneet liikkeelle.
Neljäntenä työpäivänä töihin paluun jälkeen olin materiaalinhakureissulla paikallisen halpatavaratalon valikoimilla. Ihan kaikkea en löytänyt, mitä hakemaan läksin, mutta kassillinen tavaraa kuitenkin. Pussi takapenkille ja peruuttamaan parkkiruudusta. TuMPs! "Voi perkele!" Miten se pääsee suusta niin helposti? Vaihde ykköselle ja takaisin parkkiruutuun. Sitikkani oli "pussannut" kullan väristä Volvoa, tai sitten toisin päin. Tiedä häntä. Etupenkiltä nousi mies puku päällä ja pelkääjän paikalta toinen. Ajattelin, että nyt alkaa naisautoilun sadattelu ja ämmittely ja kiirehdin itse avaamaan keskustelun.
Se PRKL pääsi sitten taas tänä aamuna suusta. Hallituskadulla sai tehdä rallikuskin tavoin töitä, että auto meni suoraan siinä kanelimurotaikinamössössä, joka oli vallannut ajoradat. Edessäni ajoi nuorten miesten poppikone, jonka kuljettaja päätti lennosta ilman vilkkuja vetää parkkiruutuun. Varoaikaa oli takana tuleville alle 2 sekuntia huomioiden luisuvat renkaat. Ei osunut, edes hipupusua.
Puoli kilometriä ja edessä ajavalle Jeep-kuskille iski kohteliaisuuspuuska. Juuri silloin aamuruuhkassa piti päästää se yksinäinen jalankulkija tien yli yhdessä vilkkaimmista risteyksistä. Parin sentin päähän jäi sekin suutelo.
Ystävättäreni veisteli, että pitää kuitenkin seurailla tilannetta. Tuollaisesta kevyestäkin suhteesta Volvon kanssa voi seurata vaikka mitä. Jos Sitikka alkaa vaikka munimaan. Voi syntyä pieniä Vositikoita.
Tiistaina heitettyäni teinit koulun nurkille Hätilän mäelle jatkoin matelua virran mukana kohti keskustaa ja sieltä sairaalalle. Puoli tuntia meni 8 kilometrin matkaan. Ei ihan normiaamu! Siis Hämeenlinnassa. Juuri sinä päivänä (ei ollut satanut lunta) kaikki tiekoneet: aurat, kuorma-autot ja bobcatit olivat saaneet PuuhaPete-kohtauksen ja lähteneet liikkeelle.
Neljäntenä työpäivänä töihin paluun jälkeen olin materiaalinhakureissulla paikallisen halpatavaratalon valikoimilla. Ihan kaikkea en löytänyt, mitä hakemaan läksin, mutta kassillinen tavaraa kuitenkin. Pussi takapenkille ja peruuttamaan parkkiruudusta. TuMPs! "Voi perkele!" Miten se pääsee suusta niin helposti? Vaihde ykköselle ja takaisin parkkiruutuun. Sitikkani oli "pussannut" kullan väristä Volvoa, tai sitten toisin päin. Tiedä häntä. Etupenkiltä nousi mies puku päällä ja pelkääjän paikalta toinen. Ajattelin, että nyt alkaa naisautoilun sadattelu ja ämmittely ja kiirehdin itse avaamaan keskustelun.
Taidettiin ottaa yhteen! (Ja leveä hymy)
Niinpä taidettiin... (varovainen hymyn tapainen)Molemmat tutkivat takahelmojaan: minä apukuskin puoleista ja hän kuskin puoleista. Todettiin, että on lähdetty peruuttamaan kyllä niin yhtäaikaa näkemättä toisiamme. Siinä oli hieman lika liikkunut, ei muuta.
Se taisi olla sitten vaan sellainen pieni pusu!
Tästä jatketaan.Seuraavana päivänä peruutin miehen auton, joka on 2 kertaa omani mittainen, lumipenkkaan. Sitä kolmatta ei vielä ole kuulunut...
Se PRKL pääsi sitten taas tänä aamuna suusta. Hallituskadulla sai tehdä rallikuskin tavoin töitä, että auto meni suoraan siinä kanelimurotaikinamössössä, joka oli vallannut ajoradat. Edessäni ajoi nuorten miesten poppikone, jonka kuljettaja päätti lennosta ilman vilkkuja vetää parkkiruutuun. Varoaikaa oli takana tuleville alle 2 sekuntia huomioiden luisuvat renkaat. Ei osunut, edes hipupusua.
Puoli kilometriä ja edessä ajavalle Jeep-kuskille iski kohteliaisuuspuuska. Juuri silloin aamuruuhkassa piti päästää se yksinäinen jalankulkija tien yli yhdessä vilkkaimmista risteyksistä. Parin sentin päähän jäi sekin suutelo.
Ystävättäreni veisteli, että pitää kuitenkin seurailla tilannetta. Tuollaisesta kevyestäkin suhteesta Volvon kanssa voi seurata vaikka mitä. Jos Sitikka alkaa vaikka munimaan. Voi syntyä pieniä Vositikoita.
perjantai 14. tammikuuta 2011
Tosi tilanahtautta
On se kumma,kun ei neljä ihmistä mahdu näihin neliöihin. Meillä on kolme vessaa. Kaikissa on peili seinällä ja hana sekä allas. Meitä asuu taloss neljä. Jokaisen täytyy päästä aamulla tarpeilleen. Maskuliinien tarpeet ovat lähinnä primaareja, feminiineillä sekundaarisia. Ja aina on yksi vessaa vailla.
Koska talomme on kolmikerroksinen, vailla ovia kerrosten välillä, erilaisten tuoksujen pilvi pääsee laskeutumaan yläkerrasta olohuoneeseen ja keittiöön. Siitä syntyy mölinää. Sanoista ei välttämättä saa selvää, mutta intensiteetistä voi ymmärtää, ettei ääntely ole ystävällissävytteistä. Ei sen puoleen, ykköskerroksen aromitkaan eivät hivele nautintonystyröitä.
Meitä on siis nykyisin kaksi naista nenä peilissä kiinni paklaamassa naamaansa. Värivoide vaihtaa omistajaa ja hiuslakka sameuttaa silmälasit. Omiin rutiineihini kuuluu hammaspyykki, hiusten järjesteleminen ihmismäiseen muottiin, silmänympärysvoide, sävyttävä päivävoide, nestemäinen luomiväri, eyeliner ja ripsiväri. Max 7 min. Tänä aamuna 16 v (uros) totesi, että äiti on sentään aika nopee, mut Venlalla kestää. Lienee iän mukanaan tuomaa rutiinia (ja huononäköisyyttä).
Hyvää huomenta vaan kaikille teille naturelleille (joilla herätyskello voi soida sen 10 min myöhemmin) ja maalipäille (aika on rahaa ja kauneutta!)
Koska talomme on kolmikerroksinen, vailla ovia kerrosten välillä, erilaisten tuoksujen pilvi pääsee laskeutumaan yläkerrasta olohuoneeseen ja keittiöön. Siitä syntyy mölinää. Sanoista ei välttämättä saa selvää, mutta intensiteetistä voi ymmärtää, ettei ääntely ole ystävällissävytteistä. Ei sen puoleen, ykköskerroksen aromitkaan eivät hivele nautintonystyröitä.
Meitä on siis nykyisin kaksi naista nenä peilissä kiinni paklaamassa naamaansa. Värivoide vaihtaa omistajaa ja hiuslakka sameuttaa silmälasit. Omiin rutiineihini kuuluu hammaspyykki, hiusten järjesteleminen ihmismäiseen muottiin, silmänympärysvoide, sävyttävä päivävoide, nestemäinen luomiväri, eyeliner ja ripsiväri. Max 7 min. Tänä aamuna 16 v (uros) totesi, että äiti on sentään aika nopee, mut Venlalla kestää. Lienee iän mukanaan tuomaa rutiinia (ja huononäköisyyttä).
Hyvää huomenta vaan kaikille teille naturelleille (joilla herätyskello voi soida sen 10 min myöhemmin) ja maalipäille (aika on rahaa ja kauneutta!)
torstai 13. tammikuuta 2011
Tosi (s-)karppaaja
Joulu meni. Tänään on Nuutin päivä, sen pahan jätkän, joka viepi joulun! Se voisi viedä mennessään myös muutaman kilon, joka on parkkeerannut tuohon vyötärön seudulle. Olen saanut muutaman pahatapaisen jo häädettyä. Aloitin karppauksen.
Olen karpannut aikaisemminkin, vuonna 2004. Tuolloin lähti 7 kiloa, mutta tuli energiaa varmaan 7 Wattia lisää. Mieletön kokemus. Mutta ihminen on laiska, mukavuudenhaluinen ja liha heikko. Makea maistuu! Vuoden karpattuani palasin vanhaan mässytykseen ja sokeripöhnään gramma grammalta kilot hiipivät takaisin. Viimeisenä niittinä -07 alppihiihto-onnettomuuteni ja operoitu oikea polvi. PAM! Tulin tietoiseksi terveydelle vaarallisesta vyötärölihavuudesta, jaksamattomuudesta ja puristavista housun kauluksista.
Joten hyvä kokemus uuteen käyttöön. Aamiaisella iso lasi vettä vitamiiniporeella, omatekoinen vaniljakahvi sekä kevyt Activiaa soijaproteiinijauheella (sellainen sopiva puuro ja ääntä kohti). Viikonloppuisin, kun on aikaa kokkailla, munakasta ja pekonia. Päivällä ruokaisa katkarapu- tai kanasalaatti tai edellispäivän tähteitä (broilerin rintafile ja kirsikkatomaatteja). Välipalaksi hedelmä. Illalla perheen kanssa lihaisa päivällinen: Burgundilaista lihapataa ja höyrytettyä parsakaalia. Illalla vielä ennen nukkumaan menoa keitetty kananmuna ja pari siivua savukinkkua. Vettä, vettä ja vettä (ja vähän light colaa).
Siis proteiinia, proteiinia, proteiinia. Nälkä pysyi kurissa. Itse asiassa tavoitin pitkästä aikaa tunteen siitä, kun oikeasti on nälkä. En vain sitä syömisen himoa. Muistan ajatelleeni -04, etten ollut koskaan syönyt niin paljon ja laadukkaasti kuin karppausaikana. Erilaisten kasvisten, varsinkin kaalien, syönti viisinkertaistui. Otin ruokavalioon aivan outoja tuttavuuksia, kuten selleri ja munakoiso.
Moni vierastaa rasvan määrää, jonka syömisen karppaaminen mahdollistaa, jopa vaatii. Emme tule ajatelleeksi, että ihminen on suuressa määrin myös rasvaa. Meillä on rasva-aineenvaihdunta, joka tarvitsee syöttöä uusiutuakseen. Rasvattomien tuotteiden aiheuttamaa lihomistahan on todettu tapahtuvan, eikä ihme: keho menee rasva-aineenvaihdunnan osalta säästöliekille, eikä halua luopua varastoistaan. Mutta kun niitä ruokkii, ne alkavat liikkua. Ha haa, silavat liukkaiksi!
Luin kirjan Sokeripommi. Oli helppo samaistua kirjan kirjoittajaan, itse sokeriaddiktiin, joka on perustanut Ruotsiin sokerivieroitusklinikan. Kaupassa ei voi tiedää, mitä vasen käsi tekee irrotettuaan otteen ostoskärrystä. Ja kassalla ihmettelet, mistä ne suklaalevyt ja keksit ovat hihnalle tupsahtaneet! Sokeri ja tärkkelys aiheuttavat vaihteluita verensokerissa. Niistä seuraa helposti kierre. Humahdus ja nopea pudotus, uusi humautus ja rojahdus. Toki tarvitsemme myös hiilareita, niitä ei saa kokonaan jättää. Kunhan alkuvaihe (kiihdytys) on ohi, kiinnitetään huomiota hiilareiden laatuun. Täysjyvää, jos leivättää tai pastattaa.
Viikottain surffailen karppaus.info-sivuilla etsimässä reseptejä, vaihtelua arjen ruoanlaittoon. Olen tehnyt loistavia löytöjä. Ja se että saa syödä silloin tällöin mudcakea, pelastaa paatuneimmankin laihduttajan. Kaupassa käynti on seikkailu. Siellä menee nykyisin paljon enemmän aikaa (juu, hieman enemmän myös euroja). Joutuu kyykkimään hyllyjen edessä, välissä ja takana, kun kyttää piilohiilareita. Yllättävän moni eines on jäänyt kaupan hyllyille.
Kaksi viikkoa on kulunut ja joulukilot karisseet. Ne lähtivät helpolla. Pari päivää alkuun särkyä, kun sokeriaddiktio heitti vieroitusoireet päänuppiin. Makean himo riivaa aika ajoin, mutta kokemuksesta tiedän, että kuukauden tullessa täyteen sekin helpottaa poistuakseen pian kokonaan. Alkoi myös se mieletön energisoituminen. Tavoitteeni on tästä vielä 6000 grammaa, 6 kiloa. Kumpi näyttää paremmalta??? Niin... kilot... Minä ennen vai 4 kuukauden päästä? Katsotaan.
Olen karpannut aikaisemminkin, vuonna 2004. Tuolloin lähti 7 kiloa, mutta tuli energiaa varmaan 7 Wattia lisää. Mieletön kokemus. Mutta ihminen on laiska, mukavuudenhaluinen ja liha heikko. Makea maistuu! Vuoden karpattuani palasin vanhaan mässytykseen ja sokeripöhnään gramma grammalta kilot hiipivät takaisin. Viimeisenä niittinä -07 alppihiihto-onnettomuuteni ja operoitu oikea polvi. PAM! Tulin tietoiseksi terveydelle vaarallisesta vyötärölihavuudesta, jaksamattomuudesta ja puristavista housun kauluksista.
Joten hyvä kokemus uuteen käyttöön. Aamiaisella iso lasi vettä vitamiiniporeella, omatekoinen vaniljakahvi sekä kevyt Activiaa soijaproteiinijauheella (sellainen sopiva puuro ja ääntä kohti). Viikonloppuisin, kun on aikaa kokkailla, munakasta ja pekonia. Päivällä ruokaisa katkarapu- tai kanasalaatti tai edellispäivän tähteitä (broilerin rintafile ja kirsikkatomaatteja). Välipalaksi hedelmä. Illalla perheen kanssa lihaisa päivällinen: Burgundilaista lihapataa ja höyrytettyä parsakaalia. Illalla vielä ennen nukkumaan menoa keitetty kananmuna ja pari siivua savukinkkua. Vettä, vettä ja vettä (ja vähän light colaa).
Siis proteiinia, proteiinia, proteiinia. Nälkä pysyi kurissa. Itse asiassa tavoitin pitkästä aikaa tunteen siitä, kun oikeasti on nälkä. En vain sitä syömisen himoa. Muistan ajatelleeni -04, etten ollut koskaan syönyt niin paljon ja laadukkaasti kuin karppausaikana. Erilaisten kasvisten, varsinkin kaalien, syönti viisinkertaistui. Otin ruokavalioon aivan outoja tuttavuuksia, kuten selleri ja munakoiso.
Moni vierastaa rasvan määrää, jonka syömisen karppaaminen mahdollistaa, jopa vaatii. Emme tule ajatelleeksi, että ihminen on suuressa määrin myös rasvaa. Meillä on rasva-aineenvaihdunta, joka tarvitsee syöttöä uusiutuakseen. Rasvattomien tuotteiden aiheuttamaa lihomistahan on todettu tapahtuvan, eikä ihme: keho menee rasva-aineenvaihdunnan osalta säästöliekille, eikä halua luopua varastoistaan. Mutta kun niitä ruokkii, ne alkavat liikkua. Ha haa, silavat liukkaiksi!
Luin kirjan Sokeripommi. Oli helppo samaistua kirjan kirjoittajaan, itse sokeriaddiktiin, joka on perustanut Ruotsiin sokerivieroitusklinikan. Kaupassa ei voi tiedää, mitä vasen käsi tekee irrotettuaan otteen ostoskärrystä. Ja kassalla ihmettelet, mistä ne suklaalevyt ja keksit ovat hihnalle tupsahtaneet! Sokeri ja tärkkelys aiheuttavat vaihteluita verensokerissa. Niistä seuraa helposti kierre. Humahdus ja nopea pudotus, uusi humautus ja rojahdus. Toki tarvitsemme myös hiilareita, niitä ei saa kokonaan jättää. Kunhan alkuvaihe (kiihdytys) on ohi, kiinnitetään huomiota hiilareiden laatuun. Täysjyvää, jos leivättää tai pastattaa.
Viikottain surffailen karppaus.info-sivuilla etsimässä reseptejä, vaihtelua arjen ruoanlaittoon. Olen tehnyt loistavia löytöjä. Ja se että saa syödä silloin tällöin mudcakea, pelastaa paatuneimmankin laihduttajan. Kaupassa käynti on seikkailu. Siellä menee nykyisin paljon enemmän aikaa (juu, hieman enemmän myös euroja). Joutuu kyykkimään hyllyjen edessä, välissä ja takana, kun kyttää piilohiilareita. Yllättävän moni eines on jäänyt kaupan hyllyille.
Kaksi viikkoa on kulunut ja joulukilot karisseet. Ne lähtivät helpolla. Pari päivää alkuun särkyä, kun sokeriaddiktio heitti vieroitusoireet päänuppiin. Makean himo riivaa aika ajoin, mutta kokemuksesta tiedän, että kuukauden tullessa täyteen sekin helpottaa poistuakseen pian kokonaan. Alkoi myös se mieletön energisoituminen. Tavoitteeni on tästä vielä 6000 grammaa, 6 kiloa. Kumpi näyttää paremmalta??? Niin... kilot... Minä ennen vai 4 kuukauden päästä? Katsotaan.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Tosi virtuaalivanhempi
Siis oikea kakaroitten (varsinkin omien) kauhistus! Aina näppäilemässä kommentteja päivityksiin. Omat teinit näkevät kirkuvan punaista ja se on taas niiiiiiin noloo! Kyläkadullakin saatan kasvattaa tai ymmärtää tuttuja lapsia. En vaan voi sille mitään, enkä tiedä edes haluaisinko voida. Olen vaan rakentunut näin.
Jos huomaan pihassa epäkohdan mukuloitten kesken (lähinnä kun olivat alakouluikäisiä), menen selvittelemään sitä. Kysyn eri näkökulmat ja mitä oikein tapahtui. Yhden tosi ei ole toiselle totta. Jokainen puhuu omaan pussiinsa. Pyrin oikeudenmukaiseen lopputulokseen, anteeksipyyntöön ja -antoon. Kehun hyvästä yhteistyöstä ja toden puhumisesta. Juttelen tarvittaessa vanhemmille. Siis rajaava, mutta varmasti tosi rasittavakin.
Nyt tämän kylän lapset ovat jo murkkuja, osa melkein aikuisia. Olen heidän kanssaan hyvissä väleissä; kuljettelen harrastuksiin omieni kanssa, istun keittiön pöydän ääressä höpöttelemässä tai pelaamassa korttia, olen kiinnostunut, miten koulu sujuu, mitä skeittihallilla tapahtui, millaista pätkää on nyt kuvattu, onko kaikki hyvin. Ihania nuoria ihmisiä: kiittävät kyydistä, selittävät ärtymättä outoja termejä, joita muamo ei ymmärrä. Muutamalta tyttären ystävältä olen saanut jopa joululahjoja!
Jokunen on uskaltautunut pyytämään minua Fb-kaveriksi. Olen valikoiden suostunut, punninnut edut ja haitat. Haluanko tietää ihan kaikkea, mistä teinit puhuvat. Ja ennen kaikkea, miten. Joskus päivittelen armotonta kiroamista ja räävittömyyttä. Sitä vaan on niin vaikeaa.... noh, hyväksyäkö se oikea sana sitten on. Että kolmetoista vuotias tyttö huorittelee kaveriaan, perusteluna, että sehän nyt on läppä, hellittelynimi. Hellittelynimi??? Minua ei sitten yhdenkään kaverin tarvitse tulla tuolla tavalla hellittelemään!
Tänään eräs tutun lapsi päivitti profiilinsa tekstillä: "Mihin vittuun tää maailma on menossa?" Ennen kuin huomasin, olin kommentoinut: "Toivottavasti ei ainakaan sinne... Veden alle joltain osin." Ensin tyttö tykkäsi kommentistani. Sitten vastasi: "Miehet sais hukkua sen tulvan mukana." Pakkohan siihen oli vastata: "Nuori tai vähän vanhempi, aika ajoin niistä on mieliharmia!" Äiti osallistui keskusteluun kirjoittamalla, että eipäs kiroilla. Neito poisti siihen mennessä tekemänsä päivitykset ja keskustelut sivuiltaan.
Niin, hiljainen suunnan vaihto vai kiljaistu kielto? Odottelen, koska omat lapseni sanovat Fb-kaveruutemme irti.
Jos huomaan pihassa epäkohdan mukuloitten kesken (lähinnä kun olivat alakouluikäisiä), menen selvittelemään sitä. Kysyn eri näkökulmat ja mitä oikein tapahtui. Yhden tosi ei ole toiselle totta. Jokainen puhuu omaan pussiinsa. Pyrin oikeudenmukaiseen lopputulokseen, anteeksipyyntöön ja -antoon. Kehun hyvästä yhteistyöstä ja toden puhumisesta. Juttelen tarvittaessa vanhemmille. Siis rajaava, mutta varmasti tosi rasittavakin.
Nyt tämän kylän lapset ovat jo murkkuja, osa melkein aikuisia. Olen heidän kanssaan hyvissä väleissä; kuljettelen harrastuksiin omieni kanssa, istun keittiön pöydän ääressä höpöttelemässä tai pelaamassa korttia, olen kiinnostunut, miten koulu sujuu, mitä skeittihallilla tapahtui, millaista pätkää on nyt kuvattu, onko kaikki hyvin. Ihania nuoria ihmisiä: kiittävät kyydistä, selittävät ärtymättä outoja termejä, joita muamo ei ymmärrä. Muutamalta tyttären ystävältä olen saanut jopa joululahjoja!
Jokunen on uskaltautunut pyytämään minua Fb-kaveriksi. Olen valikoiden suostunut, punninnut edut ja haitat. Haluanko tietää ihan kaikkea, mistä teinit puhuvat. Ja ennen kaikkea, miten. Joskus päivittelen armotonta kiroamista ja räävittömyyttä. Sitä vaan on niin vaikeaa.... noh, hyväksyäkö se oikea sana sitten on. Että kolmetoista vuotias tyttö huorittelee kaveriaan, perusteluna, että sehän nyt on läppä, hellittelynimi. Hellittelynimi??? Minua ei sitten yhdenkään kaverin tarvitse tulla tuolla tavalla hellittelemään!
Tänään eräs tutun lapsi päivitti profiilinsa tekstillä: "Mihin vittuun tää maailma on menossa?" Ennen kuin huomasin, olin kommentoinut: "Toivottavasti ei ainakaan sinne... Veden alle joltain osin." Ensin tyttö tykkäsi kommentistani. Sitten vastasi: "Miehet sais hukkua sen tulvan mukana." Pakkohan siihen oli vastata: "Nuori tai vähän vanhempi, aika ajoin niistä on mieliharmia!" Äiti osallistui keskusteluun kirjoittamalla, että eipäs kiroilla. Neito poisti siihen mennessä tekemänsä päivitykset ja keskustelut sivuiltaan.
Niin, hiljainen suunnan vaihto vai kiljaistu kielto? Odottelen, koska omat lapseni sanovat Fb-kaveruutemme irti.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Tosi työntouhua
Niin se sitten loppui, vapaus. Vuorotteluvapaus! Illalla valitsin huolella kassia, jonka ottaisin työkäyttöön. Niitä on muutama, joista valita. Valitsin vaaleanharmaan, johon mahtuu suorana A4-kokoinen kirja. Siinä on myös monta taskua, joihin voi fiksusti sijoittaa koti- ja työavaimet, oman ja työkännykän, kynät, huulipunan, puuterin, muistilehtiön, pari yksittäispakattua pikkuhousun suojaa ja muistitikun. Perattuani vapaille jäätyäni työkassin sieltä löytyi noiden artikkelien lisäksi kahvilusikka, 5 kuittia, kuivunut mandariini, pari pähkinää, runokirja, 50 sentin ja 5 sentin kolikot, litistynyt Jenkki-paketti, rutistuneen vaniljalatte-pussin ja Herbalifen soijapähkinöitä. Ja huom kyniä oli 5! Teinkin aikeen, että yritän pitää työkassini nyt mahdollisimman pelkistettynä.
Yöllä en meinannut unta saada, kun ajatukset lähtivät kehittelemään uusia kuvioita. Aamulla sitten haukoteltiin. Koko päivä haukoteltiin. Työhön paluussa ei vaikeaa ole se, että on irrottautunut niin totaalisesti tunnusluvuista. Tai ettei luottaisi omaan ammattitaitoonsa. Vaikeinta on solahtaa aikatauluihin ja aamuheräämiseen. No, pari viikkoa ja ei poissa huomaa olleensakaan.
Entä sitten se työssä viihtyminen? Miten se mahdollistuu?
Muista en tiedä, mutta minä en ole yksin puurtaja. Vapaalla kaipasin ennen kaikkea tiimejä, ihmisiä, joiden kanssa jaan arkeni viitenä päivänä viikossa 37,jotain tunnin ajan. Oli ihanaa nähdä työkavereita. Minulla on siis hyviä työkavereita!
Ryhmähuoneen valkotaululla luki isoilla kirjaimilla "tervetuloa töihin Satu!" Pöytäkalenterissa maanantain kohdalla sama teksti. Työkaverini toi vanhan kalenterini ja toivotti tervetulleeksi töihin. Kantta koristi kuva Barcelonasta, kortti, jonka ostin vuonna -07 paikan päältä (sama kuva on kirjan Tuulen varjo kannessa). Uudet täyttösivut odottivat lokerikossani. Itse asiassa löysin toisetkin toimintaterapian ryhmätilan pöydältä. Päätin kuitenkin palauttaa sisukset poliklinikan toimistoon ja pitää oman itse ostetun oranssin sekä työ- että siviilikäytössä. Kahdesta menee vain sekaisin. Sitä paitsi oranssin löytää laukusta aina helpommin kuin tumman. Naisen käsilaukku (työlaukkukin) on kuin musta aukko jo itsessään (ja niinpä onnistuin jo ensimmäisenä päivänä kadottamaan 8 avaimen nipun tuohon pelkistettyyn kassiini).
Kaipaan työhöni haasteita. En vaan ole sellainen ihminen, joka vuodesta toiseen tykkäisi puurtaa saman kaavan mukaan peläten muutoksia. Ilman muutoksia kuolisin tylsyyteen!
Päivä alkoi palaverilla, jossa loimme toimintaterapiatiimin kanssa alkuvuoden suuntaviivoja. Tämä vuosi alkoi hyvin, sillä saan kollegan jakamaan työtä: sairaalaosastot P2, P3, P3a, P4 ja P5, nuorten aikuisten päiväkuntoutus, päiväosasto, psykiatrian poliklinikka ja yleissairaalapsykiatrian poliklinikka. Siinä kyllä jakamista riittää! Ei tarvitse enää peräsuoli pitkällä, kieli vyön alla, tyrä rytkyen (ja mitä niitä kaikkia kliseitä on?) rynnätä paikasta toiseen. Huh!
Kävimme tiedusteluretkellä yhden osastonhoitajan juttusilla ja sitten raameja luomaan. Ajankäyttösuunnitelmaa tilanahtauteen. Muutoksia arviointisysteemeihin: 4 kertaa vuodessa koottavasta nonstopiksi, moniammatillisia yhsteistyökuvioita. Työhuoneen raivaus: raskastekoinen vähällä käytöllä ollut lipasto pihalle ja keveä kirjoituspöytä tilalle, 2 pussillista paperijätettä roskikseen. Työntämisestä, vetämisestä ja kyykistelystä kipeytynyt selkä. Onneksi tämä työ ei ihan joka päivä ole yhtä fyysistä!
Ja ettei arki nujertaisi alleen jo ensimmäisenä työpäivänä seitsemään kuukauteen, piti täyttää muutama virkavapaa-, kannustevapaa-, koulutus- ja vuosilomahakemus. Kalenteria selaillessa huomasin, että kohtahan se on jo hiihtoloma ja matka Sveitsiin. Sitten vapauttaa pääsiäinen pitkäksi viikonlopuksi, eikä vappuunkaan ole enää neljää kuukautta! Näillä suunnitelmilla ja lomilla sitä pärjännee toukokuun loppuun.
Yöllä en meinannut unta saada, kun ajatukset lähtivät kehittelemään uusia kuvioita. Aamulla sitten haukoteltiin. Koko päivä haukoteltiin. Työhön paluussa ei vaikeaa ole se, että on irrottautunut niin totaalisesti tunnusluvuista. Tai ettei luottaisi omaan ammattitaitoonsa. Vaikeinta on solahtaa aikatauluihin ja aamuheräämiseen. No, pari viikkoa ja ei poissa huomaa olleensakaan.
Entä sitten se työssä viihtyminen? Miten se mahdollistuu?
Muista en tiedä, mutta minä en ole yksin puurtaja. Vapaalla kaipasin ennen kaikkea tiimejä, ihmisiä, joiden kanssa jaan arkeni viitenä päivänä viikossa 37,jotain tunnin ajan. Oli ihanaa nähdä työkavereita. Minulla on siis hyviä työkavereita!
Ryhmähuoneen valkotaululla luki isoilla kirjaimilla "tervetuloa töihin Satu!" Pöytäkalenterissa maanantain kohdalla sama teksti. Työkaverini toi vanhan kalenterini ja toivotti tervetulleeksi töihin. Kantta koristi kuva Barcelonasta, kortti, jonka ostin vuonna -07 paikan päältä (sama kuva on kirjan Tuulen varjo kannessa). Uudet täyttösivut odottivat lokerikossani. Itse asiassa löysin toisetkin toimintaterapian ryhmätilan pöydältä. Päätin kuitenkin palauttaa sisukset poliklinikan toimistoon ja pitää oman itse ostetun oranssin sekä työ- että siviilikäytössä. Kahdesta menee vain sekaisin. Sitä paitsi oranssin löytää laukusta aina helpommin kuin tumman. Naisen käsilaukku (työlaukkukin) on kuin musta aukko jo itsessään (ja niinpä onnistuin jo ensimmäisenä päivänä kadottamaan 8 avaimen nipun tuohon pelkistettyyn kassiini).
Kaipaan työhöni haasteita. En vaan ole sellainen ihminen, joka vuodesta toiseen tykkäisi puurtaa saman kaavan mukaan peläten muutoksia. Ilman muutoksia kuolisin tylsyyteen!
Päivä alkoi palaverilla, jossa loimme toimintaterapiatiimin kanssa alkuvuoden suuntaviivoja. Tämä vuosi alkoi hyvin, sillä saan kollegan jakamaan työtä: sairaalaosastot P2, P3, P3a, P4 ja P5, nuorten aikuisten päiväkuntoutus, päiväosasto, psykiatrian poliklinikka ja yleissairaalapsykiatrian poliklinikka. Siinä kyllä jakamista riittää! Ei tarvitse enää peräsuoli pitkällä, kieli vyön alla, tyrä rytkyen (ja mitä niitä kaikkia kliseitä on?) rynnätä paikasta toiseen. Huh!
Kävimme tiedusteluretkellä yhden osastonhoitajan juttusilla ja sitten raameja luomaan. Ajankäyttösuunnitelmaa tilanahtauteen. Muutoksia arviointisysteemeihin: 4 kertaa vuodessa koottavasta nonstopiksi, moniammatillisia yhsteistyökuvioita. Työhuoneen raivaus: raskastekoinen vähällä käytöllä ollut lipasto pihalle ja keveä kirjoituspöytä tilalle, 2 pussillista paperijätettä roskikseen. Työntämisestä, vetämisestä ja kyykistelystä kipeytynyt selkä. Onneksi tämä työ ei ihan joka päivä ole yhtä fyysistä!
Ja ettei arki nujertaisi alleen jo ensimmäisenä työpäivänä seitsemään kuukauteen, piti täyttää muutama virkavapaa-, kannustevapaa-, koulutus- ja vuosilomahakemus. Kalenteria selaillessa huomasin, että kohtahan se on jo hiihtoloma ja matka Sveitsiin. Sitten vapauttaa pääsiäinen pitkäksi viikonlopuksi, eikä vappuunkaan ole enää neljää kuukautta! Näillä suunnitelmilla ja lomilla sitä pärjännee toukokuun loppuun.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Tosi tarpeellista
Tulin Tupperware-kutsuilta. Minut varustettiin sinne lauseella: "Ja mitään et sitten osta." Sillä asenteella lähdin. No arvatkaa nyt sitten, miten kävi!
Esittelykierros oli hyvä. Meitä oli 16 naista ja jokainen sai mainita suosikkituotteensa Tupperilta. Hetken siinä ehti omaa vuoroaan odotellessa miettiä, mitähän kaappien uumenista löytyy ja mitä käytän. On tullut istuttua muutamilla kutsuilla... eikä se ole aina (lue: juuri koskaan) jäänyt pelkäksi istuskeluksi. Tutustumisen jälkeen kuunnellessani tuote-esittelyä ajattelin, että tämähän onkin hyvä muistin virkistäjä. Meillähän on tuollainen sähkötön yleiskone. Oliko se käytössä jouluna v.-06 Pyhätunturilla? Tarviipa kaivaa esille, ottaa käyttöön, silputa salaatti. Tuollainen monitoimikannu on käytössä päivittäin!
Onhan ne fiksuja vekottimia. Äkkiä vaan kaapin sisältö maksaa saman verran kuin kaappi itsessään, mutta toisaalta kaapit pysyvät siisteinä. Mutta kun en ole kamalan järjestyksellinen ihminen, niin ne purkit jäävät myyjälle. Vaan kyllä siltä jälleen ne muutamat tuotteet löytyivät, jotka meille muuttavat viikolla 4. Ehkä tässä lähitulevaisuudessa kerron, mitä olen vanhoilla uudelleen käyttöön otetuilla sekä uusillä fiksuilla vekottimillani kokkaillut. Vink vink: karppausta!
Esittelykierros oli hyvä. Meitä oli 16 naista ja jokainen sai mainita suosikkituotteensa Tupperilta. Hetken siinä ehti omaa vuoroaan odotellessa miettiä, mitähän kaappien uumenista löytyy ja mitä käytän. On tullut istuttua muutamilla kutsuilla... eikä se ole aina (lue: juuri koskaan) jäänyt pelkäksi istuskeluksi. Tutustumisen jälkeen kuunnellessani tuote-esittelyä ajattelin, että tämähän onkin hyvä muistin virkistäjä. Meillähän on tuollainen sähkötön yleiskone. Oliko se käytössä jouluna v.-06 Pyhätunturilla? Tarviipa kaivaa esille, ottaa käyttöön, silputa salaatti. Tuollainen monitoimikannu on käytössä päivittäin!
Onhan ne fiksuja vekottimia. Äkkiä vaan kaapin sisältö maksaa saman verran kuin kaappi itsessään, mutta toisaalta kaapit pysyvät siisteinä. Mutta kun en ole kamalan järjestyksellinen ihminen, niin ne purkit jäävät myyjälle. Vaan kyllä siltä jälleen ne muutamat tuotteet löytyivät, jotka meille muuttavat viikolla 4. Ehkä tässä lähitulevaisuudessa kerron, mitä olen vanhoilla uudelleen käyttöön otetuilla sekä uusillä fiksuilla vekottimillani kokkaillut. Vink vink: karppausta!
maanantai 3. tammikuuta 2011
Tosi elämää
Elä niinkuin opetat! Ketä opetat, mitä? No ainakin lapsia kasvattamalla ja elämän ohjeita ystävien kanssa vaihtamalla. Meneekö se niin? Onko ihminen turvassa mokilta, vaikka toteuttaakin tuota ajatusta?
Ei ole! Elämä tarjoaa yllätysiä niin hyvässä kuin pahassa. Aika ajoin sitä joutuu kasvokkain oman alkukantaisuutensa ja raadollisuutensa kanssa. Myös sen kanssa, ettei voi itseäänkään kokonaan tuntea. Joharin ikkunan salattu minä esittäytyy! Ja se jos mikä on pelottavaa. Se on paljon karmivampaa kuin se, ettet voi tuntea toista. Molemmissa tapauksissa touhutaan mielikuvilla ja itsetuntemuksella.
Miten minusta löytyy tuo ja tämäkin puoli? Mikä ajaa nuo puolet esille? Jos minussa on tuollaista saastaa, voinko sanoa olevani hyvä ihminen?
Läpeensä hyvä ihminen on pyhä. Hänelle ei satu virheitä, ei mokia, hän ei loukkaa ketään. Onko sellaista ihmistä? Ei ole. Ehkä Äiti Amma on lähellä tuota pyhyyttä ja rakkautta. Sanotaan, että ystävyyden mitta on se, kuinka paljon se kestää vastoinkäymisiä. Niitä ei soisi ystävyyteen edes tulevan, mutta minkäs teet. Ihminen on inhimillinen ja erehtyy, loukkaa toista asenteillaan, ajatuksillaan, puheillaan tai teoillaan. Joskus tietoisesti, useimmiten kai kuitenkin tiedostamattaan, huomaamattaan.
Aloitankin tämän vuoden nöyränä ja pyydän anteeksi läheisiltäni ja ystäviltäni, jos olen heitä loukannut. Lupauksia en ole tehnyt menneinä vuosina, enkä niitä aikonut tänäkään vuonna tehdä. Aikomuksen kyllä teen.
Aion välttää käyttäytymistä, joka loukkaa, puuttumista asioihin, jotka eivät minulle kuulu ja myöntää jos olen väärässä. Aion sanoa reippaammin ei asioille, jotka sotivat vastaan arvojani tai eivät käy elämän tilanteeseeni.
Aion kohti hyvyyttä, en pyhäksi.
Ei ole! Elämä tarjoaa yllätysiä niin hyvässä kuin pahassa. Aika ajoin sitä joutuu kasvokkain oman alkukantaisuutensa ja raadollisuutensa kanssa. Myös sen kanssa, ettei voi itseäänkään kokonaan tuntea. Joharin ikkunan salattu minä esittäytyy! Ja se jos mikä on pelottavaa. Se on paljon karmivampaa kuin se, ettet voi tuntea toista. Molemmissa tapauksissa touhutaan mielikuvilla ja itsetuntemuksella.
Miten minusta löytyy tuo ja tämäkin puoli? Mikä ajaa nuo puolet esille? Jos minussa on tuollaista saastaa, voinko sanoa olevani hyvä ihminen?
Läpeensä hyvä ihminen on pyhä. Hänelle ei satu virheitä, ei mokia, hän ei loukkaa ketään. Onko sellaista ihmistä? Ei ole. Ehkä Äiti Amma on lähellä tuota pyhyyttä ja rakkautta. Sanotaan, että ystävyyden mitta on se, kuinka paljon se kestää vastoinkäymisiä. Niitä ei soisi ystävyyteen edes tulevan, mutta minkäs teet. Ihminen on inhimillinen ja erehtyy, loukkaa toista asenteillaan, ajatuksillaan, puheillaan tai teoillaan. Joskus tietoisesti, useimmiten kai kuitenkin tiedostamattaan, huomaamattaan.
Aloitankin tämän vuoden nöyränä ja pyydän anteeksi läheisiltäni ja ystäviltäni, jos olen heitä loukannut. Lupauksia en ole tehnyt menneinä vuosina, enkä niitä aikonut tänäkään vuonna tehdä. Aikomuksen kyllä teen.
Aion välttää käyttäytymistä, joka loukkaa, puuttumista asioihin, jotka eivät minulle kuulu ja myöntää jos olen väärässä. Aion sanoa reippaammin ei asioille, jotka sotivat vastaan arvojani tai eivät käy elämän tilanteeseeni.
Aion kohti hyvyyttä, en pyhäksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)