Niin se sitten loppui, vapaus. Vuorotteluvapaus! Illalla valitsin huolella kassia, jonka ottaisin työkäyttöön. Niitä on muutama, joista valita. Valitsin vaaleanharmaan, johon mahtuu suorana A4-kokoinen kirja. Siinä on myös monta taskua, joihin voi fiksusti sijoittaa koti- ja työavaimet, oman ja työkännykän, kynät, huulipunan, puuterin, muistilehtiön, pari yksittäispakattua pikkuhousun suojaa ja muistitikun. Perattuani vapaille jäätyäni työkassin sieltä löytyi noiden artikkelien lisäksi kahvilusikka, 5 kuittia, kuivunut mandariini, pari pähkinää, runokirja, 50 sentin ja 5 sentin kolikot, litistynyt Jenkki-paketti, rutistuneen vaniljalatte-pussin ja Herbalifen soijapähkinöitä. Ja huom kyniä oli 5! Teinkin aikeen, että yritän pitää työkassini nyt mahdollisimman pelkistettynä.
Yöllä en meinannut unta saada, kun ajatukset lähtivät kehittelemään uusia kuvioita. Aamulla sitten haukoteltiin. Koko päivä haukoteltiin. Työhön paluussa ei vaikeaa ole se, että on irrottautunut niin totaalisesti tunnusluvuista. Tai ettei luottaisi omaan ammattitaitoonsa. Vaikeinta on solahtaa aikatauluihin ja aamuheräämiseen. No, pari viikkoa ja ei poissa huomaa olleensakaan.
Entä sitten se työssä viihtyminen? Miten se mahdollistuu?
Muista en tiedä, mutta minä en ole yksin puurtaja. Vapaalla kaipasin ennen kaikkea tiimejä, ihmisiä, joiden kanssa jaan arkeni viitenä päivänä viikossa 37,jotain tunnin ajan. Oli ihanaa nähdä työkavereita. Minulla on siis hyviä työkavereita!
Ryhmähuoneen valkotaululla luki isoilla kirjaimilla "tervetuloa töihin Satu!" Pöytäkalenterissa maanantain kohdalla sama teksti. Työkaverini toi vanhan kalenterini ja toivotti tervetulleeksi töihin. Kantta koristi kuva Barcelonasta, kortti, jonka ostin vuonna -07 paikan päältä (sama kuva on kirjan Tuulen varjo kannessa). Uudet täyttösivut odottivat lokerikossani. Itse asiassa löysin toisetkin toimintaterapian ryhmätilan pöydältä. Päätin kuitenkin palauttaa sisukset poliklinikan toimistoon ja pitää oman itse ostetun oranssin sekä työ- että siviilikäytössä. Kahdesta menee vain sekaisin. Sitä paitsi oranssin löytää laukusta aina helpommin kuin tumman. Naisen käsilaukku (työlaukkukin) on kuin musta aukko jo itsessään (ja niinpä onnistuin jo ensimmäisenä päivänä kadottamaan 8 avaimen nipun tuohon pelkistettyyn kassiini).
Kaipaan työhöni haasteita. En vaan ole sellainen ihminen, joka vuodesta toiseen tykkäisi puurtaa saman kaavan mukaan peläten muutoksia. Ilman muutoksia kuolisin tylsyyteen!
Päivä alkoi palaverilla, jossa loimme toimintaterapiatiimin kanssa alkuvuoden suuntaviivoja. Tämä vuosi alkoi hyvin, sillä saan kollegan jakamaan työtä: sairaalaosastot P2, P3, P3a, P4 ja P5, nuorten aikuisten päiväkuntoutus, päiväosasto, psykiatrian poliklinikka ja yleissairaalapsykiatrian poliklinikka. Siinä kyllä jakamista riittää! Ei tarvitse enää peräsuoli pitkällä, kieli vyön alla, tyrä rytkyen (ja mitä niitä kaikkia kliseitä on?) rynnätä paikasta toiseen. Huh!
Kävimme tiedusteluretkellä yhden osastonhoitajan juttusilla ja sitten raameja luomaan. Ajankäyttösuunnitelmaa tilanahtauteen. Muutoksia arviointisysteemeihin: 4 kertaa vuodessa koottavasta nonstopiksi, moniammatillisia yhsteistyökuvioita. Työhuoneen raivaus: raskastekoinen vähällä käytöllä ollut lipasto pihalle ja keveä kirjoituspöytä tilalle, 2 pussillista paperijätettä roskikseen. Työntämisestä, vetämisestä ja kyykistelystä kipeytynyt selkä. Onneksi tämä työ ei ihan joka päivä ole yhtä fyysistä!
Ja ettei arki nujertaisi alleen jo ensimmäisenä työpäivänä seitsemään kuukauteen, piti täyttää muutama virkavapaa-, kannustevapaa-, koulutus- ja vuosilomahakemus. Kalenteria selaillessa huomasin, että kohtahan se on jo hiihtoloma ja matka Sveitsiin. Sitten vapauttaa pääsiäinen pitkäksi viikonlopuksi, eikä vappuunkaan ole enää neljää kuukautta! Näillä suunnitelmilla ja lomilla sitä pärjännee toukokuun loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti