Tosielämän ahdistusta ?

Istuessani kampaajan tuolissa väriraidat päässä lueskelin uusinta Oliviaa. Silmiini osui uusi sana: febsessoida. What?

Miltä näytämme toisten silmissä? Olemmeko tarpeeksi kiinnostavia ja vivahteikkaita? Mistä muodostuu ominaislaatuisuutemme? Tämän kysymyksen äärelle johtaa meidät verbi febsessoida = tuntea ahdistusta siitä, ettei elämässä ole tapahtunut mitään, mikä näyttäisi hyvältä Fb-postauksessa. Siis kliinistä, nousujohteista flowta,  HappyHappyHappy life? Kohti amerikkalaista smiling face-kulttuuria ja smalltalkia? Eikä!

Todellisen elämän tuskaa edusti erään ihmisen toteamus, etten halua olla Assi Arkinen, Tarja Tavallinen, Perus-Pirjo. Hän oli tullut nimetyksi täksi yhteisössään. Miten mitätön olo ihmiselle voi tuollaisesta tullakaa.  Mitä liikkuu ihmisen päässä, joka puhuttelee kanssaihmistään noin?

Tästä voisi tehdä johtopäätöksen, että meidän on erotuttava jollakin tavalla toisistamme. Se ei enää ole pelkkä ammatti. Koko ajan kehitellään raflaavampia harrastuksia ja muoti-ilmiöitä, joilla ruokitaan individualistin egoa. Kunnes puoli Suomea harrastaa sitä ja se muuttuu arkiseksi ja tavalliseksi.  Kuka muistaa harrastuksen nimeltä squash? Eihän sitä pelaa enää kukaan. Nykyisin zumbataan. Mutta tässä törmätäänkin sitten paradoksiin: se onkin pian kaikkien saatavilla ja tavista. Siis laumaudumme kuitenkin omissa kirjavissa, toinen toistaan villeimmissä tanssitrikoissamme. Uutta putkeen!

Vaiko suorituksen kautta? Että on näkyvämpi, parempi, tehokkaampi kuin toiset. Herätys suomalainen suorittajakansa! Jokainen lopun kaiken eroaa toisista omana itsenään ja yksilöllisellä elämän polullaan.

Rönsyilen nyt sen verran, että vedän tähän hiljattain eronneen M.A:nkin... Hän esiintyi eilisiltana tvssä laulajana ja joku käsittämätön härpäke päässään. Erilainen voi siis olla näyttämällä naurettavaltakin (ja ihan tosissaan).

Pitää pitää varansa, ettei tässä febsessoivassa maailmassa kadota omaa johtotähteään, sitä mitä oikeasti itse haluaa ja mikä tuntuu omalta. (Okei M.A. haluaa laulajaksi, jep!) Miltä tuntuu olla minä ilman vertailua toisiin?

Suurimmaksi osaksi elämä on arkea. Sen tekeekö siitä harmaata vai kirjavaa, päättää jokainen itse. Riemun rajoja koetellaan aika ajoin. Ja että joinain päivinä ei hampaita naurata. Silloin pitää kirota! Ei siis kannata tehdä sitä irvistyksenomaista hymyntapaista vaan tunnustaa reilusti, että mättää, hermo kiristyy, elämä vetää armotta turpaan.