Vuosi on painumassa loppuun. Aionko tehdä uuden vuoden lupauksia. En!
Olen tullut siihen tulokseen, että liha on heikko ja mieli vielä heikompi. Kenelle ne lupaukset tekisin? Itselleni tietenkin, mutta kun ... Niin mutta kun. Jos kokeilisin tällä kertaa päätöksiä. Olisiko niissä enemmän kaikupohjaa ja syvää rintaääntä kuin lupauksissa?
Päätös vol I: Liikun vähintään 4 päivänä viikossa vähintään puoli tuntia kerrallaan. Liikkuminen voi olla mitä tahansa sykettä nostavaa: salsaa, kuntosalia, kuntopyöräilyä, kävelyä, uintia, hiihtoa, laskettelua, muttei hölkkää. Olen hölkkäkiintiöni nuoruusiän yleisurheilulle antanut, eikä polvikaan kestä.
Päätös vol II: Muistan ruokailun säännöllisyyden. Pienennän annoskokoja. Vähennän makean syömistä, mutta sallin lohtusuklaan tiukassa paikassa (tumman ja raaka).
Päätös vol III: Teen asioita, joista pidän. Saan kieltäytyä asioista, jotka eivät tunnu hyviltä, johtavat jotenkin väärään tai satuttavat minua tai läheisiäni.
Päätös vol IV: Vietän aikaani sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat minulle tärkeitä, jakavat elämää kanssani, eivät pyri myrkyttämään ajatuksiani liiallisella negativismilla, rumalla käytöksellä, kateudella tai turhalla marinalla. Todelliset murheet ja ilot jaetaan yhdessä <3
Päätös vol V: Muistan kuunnella kehoani ja jaksamiseni rajoja. Hellitän, kun sitä tarvitaan, muuten annan palaa!
Päätös vol VI: Kerron tärkeille ihmisilleni, että he ovat tärkeitä ja rakkaita. Annan muutenkin positiivista palautetta ihmisille, en kuitenkaan unohda rakentavaa kritiikkiäkään.
Ehkä tämä ovat ne tärkeimmät asiat, joihin aion kiinnittää huomiota vuonna 2013. Yleisen asenteen ensi vuoteen nappasin Leviltä. Joululomalla tapasin aussitytön. Hän oli kierrellyt maailmalla, työskennellyt mm. sademetsissä jonkin vuoden. Tytöllä on suomalaisia sukujuuria. Hän oli muuttanut Orimattilaan mumminsa luo, mutta todennut, että se on liian pieni ja tylsä paikka. Niinpä hän oli muuttanut Kittilään, työskenteli Husky-farmilla. Hmm... Why on earth? Aurinkoinen lämmin Australia vrs. pakkasasteinen huuruinen Lappi? Kun kysyin, miksi ihmeessä Kittilä, tyttö vastasi, että siellä ei ole ollenkaan tylsää. Keksin kysyä myös, koska hän pitää lomaa. Vastaus oli: Life is a holiday!
Näillä siis mennään kohti uutta alkavaa vuotta!
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
keskiviikko 19. joulukuuta 2012
Tosi satuja
Ajatelkaa, miten entisaikaan agraarikulttuurissa sadut ja tarinat elivät arjessa! Kun näin joulun läheisyydessä pimeä oli laskeutunut pohjolaan, väki kokoontui torppiin ja tupiin ja teki puhdetöitään sisällä. Samalla tarinoitiin. Perinteet siirtyivät totuuksina jälkipolville eikä niitä ollut syytä kyseenalaistaa. Kesän metsästysreissut muuttuivat hurjiksi jahtitarinoiksi niitä muistellessa. Samalla lapset oppivat jotain olennaista: kuinka olla vuorovaikutuksessa luontevasti eri-ikäisten kanssa, kuinka kunnioittaa toisen puheenvuoroa, kuinka hommia tehdään.
Tämän päivän perinnerinki on laaja. Se kattaa liki koko maailman. Ongelmana on tiedon määrä: sitä on loputtomasti. Perinnerinkinä toimii vaikka sähköpostirinki tai Fb. Tarinointi on niukempaa kuin ennen vanhaan ja sen muodot ovat muuttuneet kovastikin. Nyt kuulija / lukija joutuu ennemminkin rajaamaan infomäärää kuin kyselemään sitä lisää. Tarinointiin lienee aikaa 10 minuuttia lapsen iltasadun verran.
On mahtavaa huomata, miten sadun kirjoittaminen herättää uuden ilmaisun, mahdoton muuttuu mahdolliseksi ja maailma avartuu. Symbolista tasosta en viitsi tässä edes mainita, se on jo maailma sinänsä ja jokaiselle niin henkilökohtainen. Ja pian on joulu, ihmeiden ajoista kenties se suurin. Pidetään kynät ja paperia lähettyvillä. Voi ilmetä jotain, mistä kynä saa siivet ja tarina elämän. Satuillaan!
Tämän päivän perinnerinki on laaja. Se kattaa liki koko maailman. Ongelmana on tiedon määrä: sitä on loputtomasti. Perinnerinkinä toimii vaikka sähköpostirinki tai Fb. Tarinointi on niukempaa kuin ennen vanhaan ja sen muodot ovat muuttuneet kovastikin. Nyt kuulija / lukija joutuu ennemminkin rajaamaan infomäärää kuin kyselemään sitä lisää. Tarinointiin lienee aikaa 10 minuuttia lapsen iltasadun verran.
Muistatko satuja, joita rakastit tai pelkäsit? Meillä oli lapsuudenkodissani Valittujen Palojen Suuri Satukirja. Sain kuunnella iltasatujani sieltä. Meillä tosin eivät ihan hirveästi vanhemmat lapsille lukeneet. Kun opin lukemaan, luinkin sitten itse kirjasta kannet irti. Suuren Satukirjan suosikkini oli Kolme pientä porsasta. (Liekö ohjannut minua ammatilliselle urallenikin, sen verran neuvokkaita possupojat olivat.) Ihailin possujen kekseliäisyyttä. Toinen syy sadun viehättävyyteen taisi olla se, että se oli kaikista kirjan saduista lyhyin... Pinna ei ole koskaan ollut mikään järin pitkä...
Kun omat lapseni olivat pieniä, luin heille ahkerasti. Poika oli tosin enemmän iltalaulujen perään. Hän oli sitkeä sinnittelijä hereillä pysymisessä ja siinä saattoi puolikin tuntia vierähtää hoilatessa. Sininen uni ja Pieni pojan palleroinen olivat ehdottomat unilaulusuosikit. Jostain syystä hän halusi kuulla usein myös Mikki Hiiri Merihädässä-laulun. Päästyäni "Oon meripeikko, tyirättättää..."-kohtaan, poika alkoi itkeä. Tyrskähdyksiltään sai sanottua, "jatka vaan!" laulussa oli jotain pelottavaa, jotain lohdullista ja jotain niin koskettavaa, että sitä toisteltiin tietyssä vaiheessa illasta toiseen.
Tyttäreni oli viehättynyt sadusta Kolme Pukkia. Siinä oli jotain samaa kekseliäisyyttä kuin pienten porsaiden toiminnassa. Satu piti lukea tietyllä nuotilla aina kunkin pukin repliikkien kohdalla. Pukki-sadun rinnalle tulivat lammasleikit.
Vielä isompanakin lapset toivoivat yhteislukuhetkiä. Luimme Ronja Ryövärin Tyttären ja Hobitin. Nelisen vuotta sitten vielä luin heille Joulutarinan. Huonostihan siinä iltalukemisena kävi. HArvoina iltoina sain kappaleen selväpäisenä loppuun. Useimmin nukahtelin kesken lauseen ja jostain alitajunnan syövereistä sävelsin aivan omaa tekstiä jatkoksi. Havahduin joko hervottomaan nauruun tai tönimiseen. Kampesin itseni tanakampaan istuma-asentoon makuulta ja jatkoin loppuun. Toisinaan tarina herkisti lukijaäidin ja sanoista ei meinannut saada selvää, kun alkoi itkettää. Jossain loppuvaiheessa tytär jo tiesi katsoa naamatauluani, unohti koko tekstin ja odotti vain, koska äiti alkaa pillittää. Ihana tarina kaikkiaan ja niin tunteisiin vetoava!
Nyt poika on Potterinsa lukenut ja on siirtynyt lukiokirjoihin sekä Kingin jännäreihin. Saduista käyvät nekin. Tytär opiskelee naiseuttaan nykypäivän tyttökirjoista ja Cosmosta. Itse viihdyn myös kirjojen äärellä edelleen. Nytkin odotan joululomaa ja sitä, että saa kääriytyä sohvan mutkaan torkkupeiton, suklaarasian ja hyvän kirjan kanssa.
Muutama päivä sitten tyttäreni luki koulussa ryhmätyönään kirjoittamansa joulutarinan. Ajoin autoa ja kun tarina oli lopussa, huomasin itkeväni. Se oli lämminhenkinen ja kauniisti kirjoitettu, täynnä hyvyyttä. Olin vaikuttunut ja onnellinen, sanoilla ja lukemisella kosketettu. Seuraavana päivänä minua ilahdutti suuresti entisen kirjoittajaryhmäläiseni lähettämä joulusatu. Ihastuin siihen ikihyvikseni! Se oli moderniin muotoon kirjoitettu tarina taivaalta tipahtaneesta pikku tähdestä ja ihmisestä sitä pelastamassa. Minua viehätti tarinan sijoittaminen kirjoittajalle tuttuun ympäristöön ja työyhteisöön. Lukiessani jo hymyilin, töissä huomasin kertovani sadusta läheisimmille työkavereilleni ja tulostin sen, jos vaikka lukisin sen joulusatuna aattoiltana seurueemme jälkiruoaksi. Saanhan luvan Lenchen, saanhan?
lauantai 15. joulukuuta 2012
Tosielämän musiikkia
Työtiimissäni työskentelee musiikkiterapeutti. Saan seurata hänen toimintaansa lähietäisyydeltä. Saan vaikuttua musiikin terapeuttisuudesta ja erilaisista lähestymistavoista. Miltei jokaisen kuntoutujan elämässä musiikki näyttelee jonkinlaista roolia. Ellei nyt ihan mökissään tönötä, musiikki tulvii tajuntaan ainakin terveysasemilla, suurissa marketeissa ja radiollisissa autoissa.
Kyllähän sitä nostalgiat herää, kun kuulee kasarimusiikkia. Mieli palaa aikamatkailijan nopeudella Imatrankoskelle ravintola Lolaan tai Vuoksenniskan työväentalon discoon. Sandran Maria Magdalena... George Michaelin Careless whisper... Joan Jettin I love rock n´roll... Eput... Olen kuitenkin aina ajatellut olevani enemmän visuaalinen ja kinesteettinen tyyppi. Auditiiviset kanavani olen kokenut jotenkin vajavaisiksi. En muista kuulemaani, mutta näkemäni kyllä, tekemäni varsin selvästi. Mutta, kun pysähdyn pohtimaan musiikkia, joka olisi jollain lailla koskettanut elämääni, löydän kolme kappaletta vaivatta.
Ensimmäinen lapseni, poika, syntyi loppuvuodesta 1994. Yö levytti albuminsa Hyviä vuosia ja sillä albumilla oli kappale Ihmisen poika. Ja minä itkin, joka ikinen kerta kun sen kuulin. ( Itkin jopa töissä ohjatessani kirjoittajaryhmää, kun eräs tilanteestani tietämätön potilas toi kappaleen kirjoittamisen virikkeeksi.) Kappale kertoi niin syvästi omasta elämän tilanteesta ja välitti vanhempien toiveita saattaa lapsi täyspäisenä aikuiseksi. http://www.youtube.com/watch?v=ZdXMwYwMbOU
Toinen lapseni, tyttö, syntyi loppuvuodesta 1997. Muutama vuosi tästä Yö-yhtyeen Olli Lindholm julkaisi sooloalbuminsa. Tällä levyllä vajaa kolmevuotiaan tytön äidin veret seisautti kappale Tyttöni mun. Vaikka laulussa isä laulaa tyttärelleen ja toivoo, että tämän purjeet pysyisivät valkeina elämän riepotellessa, koin sen äitinä myös hyvin henkilökohtaisesti. Liikutuin ja taas... vuolas kyynelvirta kasteli kasvoni. http://www.youtube.com/watch?v=oCsVn5Xclsc
Nyt yhteiselämää mieheni, lasten isän, kanssa on takana reilu 24 vuotta. Eräänä iltapäivänä vuonna 2008 ajoin tyttären kanssa kaupungilta kotiin. Autoradiosta alkoi kuulua Juha Tapion laulu. Laitoin volyymeja kovemmalle. Ja aloin itkeä. Tytär katsoi minua ensin ihmeissään, sitten jo nolona: "Äitiiii... tosi noloo!" Pelkäsi kai kanssa-autoilijoiden reaktioita. Vaan eivätpä nuo ehdi iltapäivän kotiinpaluuliikenteessä vastaantulijoitaan tutkailla. Kappale oli Kaksi puuta ja sen sanat iskivät tajuntaan lekan lailla. Mitä kaikkea olikaan jo elämässämme tapahtunut? Mitä olimme yhteisellä taipaleellamme kokeneet? Iloa, menetyksiä, vastoinkäymisiä, pettymyksiä, yhteisiä matkoja, rakentamisen... "Kuinka onkaan kaksi lasta, matkan myötä muuttuneet. Se ihme onkin vasta, oomme tänne selvinneet..." Kun kaksi aikuista ihmistä välittää toisistaan syvästi, elää kumppanuutta ja jakaa arjen, ei asiaa voi paremmin ilmaista kuin tämän kappaleen sanoin. Varsinkin näissä avioeroluvuissa. Ehkä vasta näillä vuosilla alkaa ymmärtää sanonnan, että rakkaus on myös tahdon asia. http://www.youtube.com/watch?v=Y6nypZLLqz4
Musiikillista alämäkertaani aion laajentaa, kun sille löytyy taas lisää aikaa ja materiaali ilmoittautuu elämääni. Lupaan malttaa odottaa!
perjantai 14. joulukuuta 2012
Tosi vaikuttavia persoonia
Jatkan edellisestä postauksestani: vaikutuksemme toinen toiseemme. Fokusoin nyt ihmissuhteet ja itsenään olemisen hankaluuden työyhteisöön. Tai siis siellä voi olla vaikeaa olla omana itsenään, jossain paikoissa... kai...
Haluaisin ajatella, että työnteko on oma valinta. Saa älähtää! Eihän se aina voi olla. On ihmisiä, jotka joutuvat olemaan vailla työtä pitkiäkin aikoja vastoin omaa tahtoaan. On. On myös ihmisiä, jotka saisivat töitä, mutta rajaavat jotkut työt itsensä ulkopuolelle. Tv:ssä tuli tästä teemasta erittäin hyvä keskusteluohjelma http://areena.yle.fi/tv/1715296. Ohjelmassa puhuttiin käsitteestä "paskaduuni". Mietin, onko sellaista edes? Eiköhän suurin piirteen jokaista työtä tarvita, mihin ihmisiä haetaan? (Puhelinmyynnistä en ole ihan varma, mutta muuten. ) On myös ihmisiä, jotka vaihtavat työpaikkaa tiuhaan tahtiin. Syitä tähän voi olla monia: ei viihdytä, työ ei vastannut odotuksia, se ei palkitse, loukkaannutaan rakentavastakin kritiikistä ja nostetaan kytkintä, työpaikka on liian kaukana kotoa, työ vaatii enemmän kuin antaa, työ ei vastaa koulutusta, työpaikalla on huono henki. Jos rajataan tuo ensimmäinen vaihtoehto, ettei saa töitä vaikka haluaisi, pois listalta, eikö kaikissa muissa ole taustalla kuitenkin oma valinta, mitä teen?
Se, miten maailmaan asennoituu (positiivi vai negatiivi ja onhan niitä muitakin tapoja tuolta väliltä), vaikuttaa siihen, miten sinuun asennoidutaan. Hapannaama löytää itsensä hapannaamojen keskeltä yhteisestä marmatusringistä tai on pahimmassa tapauksessa yksin. Vaikeaksi tilanteen tekee se, ellei itse tajua olevansa tuo ilmapiirin myrkyttäjä ja tee asialle jotain. Ja negatiiviset tunteetkin pitää tietysti päästä purkamaa. On vain niin tuhat ja yksi tapaa tehdä se. Minä-viestit: "Minusta tuntuu pahalta kun tilanne on tämä." "Toivoisin, että asiasta puhutaan..." "Voisiko tämän tehtävän tehdä toisin / joku muu?" Liian usein kuulee ongelman ulkoistettavan kokonaan itsen ulkopuolelle ja syyhän löytyy näppärästi aina toisaalta. Tämä ehkäisee tehokkaasti yhteistyötä. Syyttelymentaliteetti ei myöskään palvele ketään.
Tarkoitukseni ei ole viestittää sellaista toimintatapaa, että "Pepsodent-hymy naamalle ja tuulta päin, Well, kaikki yhdessä kivaa tekemään!" Olkaa omia itsiänne ihmiset, mutta antakaa itsellenne ja asioille kasvun mahdollisuudet kuulemalla erilaisia näkökulmia. Työyhteisöissä tarvitaan niin johtajia kuin toimijoitakin, tarvitaan myös hiljaisia epäilijöitä ja kriitikoita, taustatyömyyriä ja jälkien siivoajia. Eikö työyhteisössä se perimmäinen perustehtävä ole työtehtävän hoitaminen mahdollisimman hyvin? Tavoite useimmiten lienee samansuuntainen: luoda jotain myyntiin, pitää paikka siistinä, hoitaa tämä potilas itsenäisesti pärjääväksi, antaa opiskelijalle elämän eväitä jatko-opintoihin, vahtia tieliikennettä rötöstelijöiltä, myydä pikkumustia joulujuhliin... Kuka sitten mitäkin minkäkinlaisessa työyhteisössä tekee. Etuna on tietysti sitten se, jos ihmissuhteetkin vielä työpaikalla toimivat hyvin.
Löysin Runotalon Sarin mainion postauksen: http://runotalo.blogspot.fi/2011/11/tyopaikoillamme-on-hymyilevia.html. Käykää lukemassa. Niin totta! Kiitos Sari ajatuksistasi kauniiden kuvien kera. Aivan kuin olisit minun ajatuksiani kirjoittanut.
Täti kirjoittaa! |
Haluaisin ajatella, että työnteko on oma valinta. Saa älähtää! Eihän se aina voi olla. On ihmisiä, jotka joutuvat olemaan vailla työtä pitkiäkin aikoja vastoin omaa tahtoaan. On. On myös ihmisiä, jotka saisivat töitä, mutta rajaavat jotkut työt itsensä ulkopuolelle. Tv:ssä tuli tästä teemasta erittäin hyvä keskusteluohjelma http://areena.yle.fi/tv/1715296. Ohjelmassa puhuttiin käsitteestä "paskaduuni". Mietin, onko sellaista edes? Eiköhän suurin piirteen jokaista työtä tarvita, mihin ihmisiä haetaan? (Puhelinmyynnistä en ole ihan varma, mutta muuten. ) On myös ihmisiä, jotka vaihtavat työpaikkaa tiuhaan tahtiin. Syitä tähän voi olla monia: ei viihdytä, työ ei vastannut odotuksia, se ei palkitse, loukkaannutaan rakentavastakin kritiikistä ja nostetaan kytkintä, työpaikka on liian kaukana kotoa, työ vaatii enemmän kuin antaa, työ ei vastaa koulutusta, työpaikalla on huono henki. Jos rajataan tuo ensimmäinen vaihtoehto, ettei saa töitä vaikka haluaisi, pois listalta, eikö kaikissa muissa ole taustalla kuitenkin oma valinta, mitä teen?
Se, miten maailmaan asennoituu (positiivi vai negatiivi ja onhan niitä muitakin tapoja tuolta väliltä), vaikuttaa siihen, miten sinuun asennoidutaan. Hapannaama löytää itsensä hapannaamojen keskeltä yhteisestä marmatusringistä tai on pahimmassa tapauksessa yksin. Vaikeaksi tilanteen tekee se, ellei itse tajua olevansa tuo ilmapiirin myrkyttäjä ja tee asialle jotain. Ja negatiiviset tunteetkin pitää tietysti päästä purkamaa. On vain niin tuhat ja yksi tapaa tehdä se. Minä-viestit: "Minusta tuntuu pahalta kun tilanne on tämä." "Toivoisin, että asiasta puhutaan..." "Voisiko tämän tehtävän tehdä toisin / joku muu?" Liian usein kuulee ongelman ulkoistettavan kokonaan itsen ulkopuolelle ja syyhän löytyy näppärästi aina toisaalta. Tämä ehkäisee tehokkaasti yhteistyötä. Syyttelymentaliteetti ei myöskään palvele ketään.
Tarkoitukseni ei ole viestittää sellaista toimintatapaa, että "Pepsodent-hymy naamalle ja tuulta päin, Well, kaikki yhdessä kivaa tekemään!" Olkaa omia itsiänne ihmiset, mutta antakaa itsellenne ja asioille kasvun mahdollisuudet kuulemalla erilaisia näkökulmia. Työyhteisöissä tarvitaan niin johtajia kuin toimijoitakin, tarvitaan myös hiljaisia epäilijöitä ja kriitikoita, taustatyömyyriä ja jälkien siivoajia. Eikö työyhteisössä se perimmäinen perustehtävä ole työtehtävän hoitaminen mahdollisimman hyvin? Tavoite useimmiten lienee samansuuntainen: luoda jotain myyntiin, pitää paikka siistinä, hoitaa tämä potilas itsenäisesti pärjääväksi, antaa opiskelijalle elämän eväitä jatko-opintoihin, vahtia tieliikennettä rötöstelijöiltä, myydä pikkumustia joulujuhliin... Kuka sitten mitäkin minkäkinlaisessa työyhteisössä tekee. Etuna on tietysti sitten se, jos ihmissuhteetkin vielä työpaikalla toimivat hyvin.
Löysin Runotalon Sarin mainion postauksen: http://runotalo.blogspot.fi/2011/11/tyopaikoillamme-on-hymyilevia.html. Käykää lukemassa. Niin totta! Kiitos Sari ajatuksistasi kauniiden kuvien kera. Aivan kuin olisit minun ajatuksiani kirjoittanut.
torstai 13. joulukuuta 2012
Tosi haastavaa
Tosi haastavaa on olla tässä maailmassa oma itsensä. Teet niin tai näin, koskaan et voi miellyttää kaikkia. Eikä niin tarvitse ollakaan! Olisi kamalaa, jos pitäisi kumarrella sinne tänne naama virneessä ja toisaalla hameen helma nousisi pakaroille ja tulisi pyllistettyä samalla puolelle maailmaa. Joku sopii yhdelle, eräs toiselle.
Olen tämän kohta päättyvän vuoden aikana pohtinut paljon positiivisuutta ja negatiivisuutta. Molempiin olen saanut törmätä lempeästi, mutta myös törkeästi.
Saan itse toiminnastani ja olemuksestani paljon palautetta: olet aina niin pirteä ja positiivinen, sinulla on tuota virtaa, miten jaksat aina hymyillä? En aina jaksakaan. Onhan ihmisellä se varjonsa, jonka kanssa tuijotellessa maailman nurja puoli näyttäytyy. Sen näkevät myös läheiseni, puolitutuille ei ole sitä tarvetta rääpiä. Mutta jos kiihdyn tai olen vihainen jostain asiasta, sen kyllä kirjaan vaikka Fb-päivitykseeni. Ei siellä pelkkää auvoa ole! Tiedän optimistisuuteni tekevän välillä kipeää alavireisissä tai pessimistisissä ihmisissä. Siitä on viime aikoina kuitattukin. Positiivisuudesta saan kuitenkin myös itse voimaa. Koen kerran uupuneena, että negatiivisissa sfääreissä vellominen vie voimaa, kilahtaa omaan nilkaan, estää näkemästä pieniä arjen ihania asioita ja iloitsemasta. Eikä lähipiirilläkään kyllä ole kovin hilpeää. Pessimisti ajattelee, ettei kannata hirnua nyt, kun kohta kuitenkin itkettää. Sanoo sen vielä ääneen toisillekin. Positivisti ajattelee, että riemuitaan nyt ja naura sinäkin minun kanssani. Eihän kenenkään ilo ja onni pitäisi olla toisilta pois!?
Toisilla ihmisillä on oma asennoituminen elämään: pessimisti ei pety! Sen suon heille, ketkä sen haluavat pitää. Pessimismi jossain tapauksissa leviää ulospäin negatiivisena puheena ja asennoitumisena. Sitä taas minun on vaikeaa jaksaa. Negatiivinen puhe myrkyttää lähiympäristöä ja saa kuulijat varpailleen. "Onko negatiivisen ihmisen läsnäollessa oikeus olla iloinen, näyttää iloaan tai olla niinkin riehakas, onnellinen?" Vastareaktiona kun saattaa tulla kateellinen kommentti, mitätöivä tuhahdus tai leima otsaan: "TUULIHATTU"! Ei se mene niin, että vain vakavamielinen ihminen ja varovaisesti asioihin suhtautuva on vakavasti otettava!!! Positiivisella ihmisellä voi olla vaikka vielä paljon enemmän sanottavaa ja energiaa toteuttaa asioita. Luulisi negativismissä vellovalla ihmisellä itselläänkin olevan raskasta. Maailma näytttäytyy mustavalkoisena tai sitten vain ihan harmaan eri sävyissä. Tyytymättömyys paistaa kilometrien päähän ja sieltä käsin on helppo huudella. Negatiivi lähtee helposti opettamaan positiivia, että kyllä se totuus tällekin valkenee ja karvaasti. Kiva on siinä sitä karvautta sitten yhdessä odotella... Tai sitten ei!
Valitsen tuon ei:n! Olen joutunut tekemään itseni kanssa hurjan työn siinä, että olen rajannut negatiivisuutta lietsovia ihmisiä oman kuplani ulkopuolelle. Kokonaan en ole heiltä pääsyä sinne teljennyt, mutta asetan sisään pääsylle tietyt ehdot. Suhtaudun aina ensin ihmiseenarvostaen, optimistisesti ja positiivisesti. Suostun muuttamaan kantaani vain, jos ihminen itse osoittaa olevansa arvostukseni ulkopuolella ja harrastaa törkyilyä. Minun elämäni on minun. Minun kanssani ei ole pakko olla. Minä määrittelen itse itseni, ei kukaan muu (valintani ovat minun, elämäntyyliniini minulla on yksinoikeus). Saan valita seurani (sukuun synnytään, ystävät valitaan). Mikäli toinen ihminen on kanssani eri mieltä, se on hyvä, sitä kautta maailma meillä molemmilla avartuu. Ja toiselta odotan myös sitä, että myös hänen maailmansa avartuu, eikä tuijota yksisilmäisesti omaan totuuteensa. Odotan rakentavaa keskustelua, en suostu huuteluihin, vihjailuihin enkä solvaamiseen. En hyväksy sitä, että minun elämääni kuuluvia asioita tai ihmisiä tuomitaan väärin perustein ottamatta asioista selvää. Olisivatkohan ne näin pääpiirteittäin tässä.
Olen tämän kohta päättyvän vuoden aikana pohtinut paljon positiivisuutta ja negatiivisuutta. Molempiin olen saanut törmätä lempeästi, mutta myös törkeästi.
Saan itse toiminnastani ja olemuksestani paljon palautetta: olet aina niin pirteä ja positiivinen, sinulla on tuota virtaa, miten jaksat aina hymyillä? En aina jaksakaan. Onhan ihmisellä se varjonsa, jonka kanssa tuijotellessa maailman nurja puoli näyttäytyy. Sen näkevät myös läheiseni, puolitutuille ei ole sitä tarvetta rääpiä. Mutta jos kiihdyn tai olen vihainen jostain asiasta, sen kyllä kirjaan vaikka Fb-päivitykseeni. Ei siellä pelkkää auvoa ole! Tiedän optimistisuuteni tekevän välillä kipeää alavireisissä tai pessimistisissä ihmisissä. Siitä on viime aikoina kuitattukin. Positiivisuudesta saan kuitenkin myös itse voimaa. Koen kerran uupuneena, että negatiivisissa sfääreissä vellominen vie voimaa, kilahtaa omaan nilkaan, estää näkemästä pieniä arjen ihania asioita ja iloitsemasta. Eikä lähipiirilläkään kyllä ole kovin hilpeää. Pessimisti ajattelee, ettei kannata hirnua nyt, kun kohta kuitenkin itkettää. Sanoo sen vielä ääneen toisillekin. Positivisti ajattelee, että riemuitaan nyt ja naura sinäkin minun kanssani. Eihän kenenkään ilo ja onni pitäisi olla toisilta pois!?
Toisilla ihmisillä on oma asennoituminen elämään: pessimisti ei pety! Sen suon heille, ketkä sen haluavat pitää. Pessimismi jossain tapauksissa leviää ulospäin negatiivisena puheena ja asennoitumisena. Sitä taas minun on vaikeaa jaksaa. Negatiivinen puhe myrkyttää lähiympäristöä ja saa kuulijat varpailleen. "Onko negatiivisen ihmisen läsnäollessa oikeus olla iloinen, näyttää iloaan tai olla niinkin riehakas, onnellinen?" Vastareaktiona kun saattaa tulla kateellinen kommentti, mitätöivä tuhahdus tai leima otsaan: "TUULIHATTU"! Ei se mene niin, että vain vakavamielinen ihminen ja varovaisesti asioihin suhtautuva on vakavasti otettava!!! Positiivisella ihmisellä voi olla vaikka vielä paljon enemmän sanottavaa ja energiaa toteuttaa asioita. Luulisi negativismissä vellovalla ihmisellä itselläänkin olevan raskasta. Maailma näytttäytyy mustavalkoisena tai sitten vain ihan harmaan eri sävyissä. Tyytymättömyys paistaa kilometrien päähän ja sieltä käsin on helppo huudella. Negatiivi lähtee helposti opettamaan positiivia, että kyllä se totuus tällekin valkenee ja karvaasti. Kiva on siinä sitä karvautta sitten yhdessä odotella... Tai sitten ei!
Valitsen tuon ei:n! Olen joutunut tekemään itseni kanssa hurjan työn siinä, että olen rajannut negatiivisuutta lietsovia ihmisiä oman kuplani ulkopuolelle. Kokonaan en ole heiltä pääsyä sinne teljennyt, mutta asetan sisään pääsylle tietyt ehdot. Suhtaudun aina ensin ihmiseenarvostaen, optimistisesti ja positiivisesti. Suostun muuttamaan kantaani vain, jos ihminen itse osoittaa olevansa arvostukseni ulkopuolella ja harrastaa törkyilyä. Minun elämäni on minun. Minun kanssani ei ole pakko olla. Minä määrittelen itse itseni, ei kukaan muu (valintani ovat minun, elämäntyyliniini minulla on yksinoikeus). Saan valita seurani (sukuun synnytään, ystävät valitaan). Mikäli toinen ihminen on kanssani eri mieltä, se on hyvä, sitä kautta maailma meillä molemmilla avartuu. Ja toiselta odotan myös sitä, että myös hänen maailmansa avartuu, eikä tuijota yksisilmäisesti omaan totuuteensa. Odotan rakentavaa keskustelua, en suostu huuteluihin, vihjailuihin enkä solvaamiseen. En hyväksy sitä, että minun elämääni kuuluvia asioita tai ihmisiä tuomitaan väärin perustein ottamatta asioista selvää. Olisivatkohan ne näin pääpiirteittäin tässä.
Kuka vielä uskaltaa olla kanssani linjoilla?
Väleissä? Kavereita? Ystäviä? |
maanantai 10. joulukuuta 2012
Tosi jääkaira
Pantoum päivän ratoksi. (Syntyi keskustelusta tuttavan kanssa. Hän kertoi hankalasta äitisuhteestaan ja minä tätä korkkiruuviksi tituleerasin...)
Jääkaira se on!
Ai että niinkin järeä ase?
Kyllä voi ihminen
olla jääkaira.
Ai että niinkin järeä ase?
Jäätävä totuus hänestä:
Olla jääkaira
omissa kalmankylmissä kourissaan.
Jäätävä totuus hänestä
nostaa ihon kananlihalle,
omissa kalmankylmissä kourissaan
pitelee hän pullantuoksuista lapsuuden valokuvaa.
Nostaa ihon kananlihalle
kyllä voi ihminen.
Pitelee hän pullantuoksuista lapsuuden valokuvaa...
Jääkaira se on!
Jääkaira se on!
Ai että niinkin järeä ase?
Kyllä voi ihminen
olla jääkaira.
Ai että niinkin järeä ase?
Jäätävä totuus hänestä:
Olla jääkaira
omissa kalmankylmissä kourissaan.
Jäätävä totuus hänestä
nostaa ihon kananlihalle,
omissa kalmankylmissä kourissaan
pitelee hän pullantuoksuista lapsuuden valokuvaa.
Nostaa ihon kananlihalle
kyllä voi ihminen.
Pitelee hän pullantuoksuista lapsuuden valokuvaa...
Jääkaira se on!
tiistai 4. joulukuuta 2012
Tosi kynäilyä
Olen onnekas! Saan elää kirjallista, kirjoittavaa elämää yhdessä muutosvaiheessa olevien ihmisten kanssa. Monelle sana voimaantuminen on kiroilua, minulle se on mitä suurin tosi. Olen entistä vakuuttuneempi kirjoittamisen terapeuttisuudesta.
Tänä syksynä olen saanut olla tekemisissä monenlaisten kirjoittavien ryhmien kanssa. Olen päässyt ohjaamaan ihan tavallisia ihmisiä eri ammateista omassa arjessaan, opiskelijoita, ikäihmisiä ja mielenterveyskuntoutujia. Osa ryhmistä on ollut intensiivisiä joka viikko kokoontuneita, osa kertaluontoisia. Sovellan "työkalupakkini" harjoituksia, sytykkeitä, aina tarpeiden mukaan. Pyrin kuulemaan, millaisia teemoja kussakin ryhmässä nousee ja tuomaan niiden pohdintaan virittäviä keinoja.
On joitakin sytykkeitä, jotka muodostuvat toisia rakkaammiksi ja omilta tuntuviksi. Eräs niistä on silmukointiharjoitus. Silmukoida voi kirjailijoiden teksteistä, omista tai ryhmätoverin teksteistä. Uusiorunoharjoituksessa ryhmäläiset saavat käsiinsä nipun runoja. Runoista osa kannattaa olla pitkiä ja metaforallisia, osa voi olla aforistisen lyhyitäkin ja kenties suorempaa ilmaisua. On tärkeää, että nipussa on runoja, jotka mahdollistavat monenkirjavien tunteiden kokemisen ja etteivät kaikki aukea suoraan silmien eteen. Jokainen saa alleviivata runoista sanat ja lauseet, jotka puhuttelevat juuri nyt. Tämän jälkeen näitä alleviivauksia apuna käyttäen muodostetaan oma teksti. Teksti voi muodostua vain alleviivatuista sanoista ja lauseista tai ne voivat toimia luurankona, johon lisätään omaa tekstiä. Lopuksi annetaan omalle tekstille nimi.
Harjoitus on uskomattoman tehokas. Se paljastaa mielen päältä asioita, joita älyllinen minä ei ole havainnut tai suostunut tietoisuuteen päästämään. Olen huomannut masennuskuntoutuksessa sen, että alkuvaiheessa kuntoutujat valitsevat runoista helpommin ne raskaat, negatiiviset, pessimistiset sanat. Mitä pidemmälle kuntoutuminen etenee, sitä varmemmin omista teksteistä löytyy toivo ja eteenpäin menemisen tuntu.
Tänäänkin eräs kuntoutuja sanoi, että sanoja valitessa ei ehtinyt ajatella, millaiseksi teksti muodostuu ja valmista tekstiä lukiessa oli itselläkin yllättynyt olo. Teksteistä tuli hyvin kokonaisia ja henkilökohtaisia, vaikka lähdeaineisto oli kaikilla sama.
Itse olen käyttänyt uusiorunomenetelmää mm. päiväkirjatekniikkana. Kun tekee mieli kirjoittaa, muttei tiedä, mistä kirjoittaisi, voi alkaa selailla runokirjaa, romaania tai vaikka naistenlehteä, alleviivata itseä puhuttelevat kohdat ja lähteä niistä liikkeelle. Yllätys on suuri, kun huomaa olevansa itsensä äärellä.
Ohjaajan tehtävässä on monenlaisia rooleja: taiteilija, tutkija, pomo, terapeutti, innostaja, sielunhoitaja, kuormakameli... On tärkeää lukea ryhmää, pohtia, mikä juuri tässä tilanteessa veisi prosesseja eteenpäin. Kuitenkin aina jää ohjaajallekin aikaa rustata muutama rivi. Ryhmäläisteni kirjoittaessa kokosin aineistostani oman uusiorunon:
Järkytät omaa olemustasi
Suojaa sisimpäämme kätketyt taivaat,
ettemme uuvu.
Kuka kestäisi nähdä kaiken?
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Kulkijat kohtaavat
hiljaisia puita hämärtyvässä huoneessa.
Ihaninta on tulla kohdatuksi,
kuulluksi vaiti.
Totuudet sekoavat
oman sydämen rukouksiin.
Pientä urheaa naista
eivät menneet horjuta.
Etene, syöksy,
näe silmissäsi syvien muistojen keveys.
Luota,
puhuttele ystävällisesti,
pysy hyvänä.
Ole nöyrä ja intohimoinen.
Jos kaadut, nouse.
Osaa nauraa itsellesi,
näin järkytät monien olemusta,
omaa olemustasi.
Tänä syksynä olen saanut olla tekemisissä monenlaisten kirjoittavien ryhmien kanssa. Olen päässyt ohjaamaan ihan tavallisia ihmisiä eri ammateista omassa arjessaan, opiskelijoita, ikäihmisiä ja mielenterveyskuntoutujia. Osa ryhmistä on ollut intensiivisiä joka viikko kokoontuneita, osa kertaluontoisia. Sovellan "työkalupakkini" harjoituksia, sytykkeitä, aina tarpeiden mukaan. Pyrin kuulemaan, millaisia teemoja kussakin ryhmässä nousee ja tuomaan niiden pohdintaan virittäviä keinoja.
On joitakin sytykkeitä, jotka muodostuvat toisia rakkaammiksi ja omilta tuntuviksi. Eräs niistä on silmukointiharjoitus. Silmukoida voi kirjailijoiden teksteistä, omista tai ryhmätoverin teksteistä. Uusiorunoharjoituksessa ryhmäläiset saavat käsiinsä nipun runoja. Runoista osa kannattaa olla pitkiä ja metaforallisia, osa voi olla aforistisen lyhyitäkin ja kenties suorempaa ilmaisua. On tärkeää, että nipussa on runoja, jotka mahdollistavat monenkirjavien tunteiden kokemisen ja etteivät kaikki aukea suoraan silmien eteen. Jokainen saa alleviivata runoista sanat ja lauseet, jotka puhuttelevat juuri nyt. Tämän jälkeen näitä alleviivauksia apuna käyttäen muodostetaan oma teksti. Teksti voi muodostua vain alleviivatuista sanoista ja lauseista tai ne voivat toimia luurankona, johon lisätään omaa tekstiä. Lopuksi annetaan omalle tekstille nimi.
Harjoitus on uskomattoman tehokas. Se paljastaa mielen päältä asioita, joita älyllinen minä ei ole havainnut tai suostunut tietoisuuteen päästämään. Olen huomannut masennuskuntoutuksessa sen, että alkuvaiheessa kuntoutujat valitsevat runoista helpommin ne raskaat, negatiiviset, pessimistiset sanat. Mitä pidemmälle kuntoutuminen etenee, sitä varmemmin omista teksteistä löytyy toivo ja eteenpäin menemisen tuntu.
Tänäänkin eräs kuntoutuja sanoi, että sanoja valitessa ei ehtinyt ajatella, millaiseksi teksti muodostuu ja valmista tekstiä lukiessa oli itselläkin yllättynyt olo. Teksteistä tuli hyvin kokonaisia ja henkilökohtaisia, vaikka lähdeaineisto oli kaikilla sama.
Itse olen käyttänyt uusiorunomenetelmää mm. päiväkirjatekniikkana. Kun tekee mieli kirjoittaa, muttei tiedä, mistä kirjoittaisi, voi alkaa selailla runokirjaa, romaania tai vaikka naistenlehteä, alleviivata itseä puhuttelevat kohdat ja lähteä niistä liikkeelle. Yllätys on suuri, kun huomaa olevansa itsensä äärellä.
Ohjaajan tehtävässä on monenlaisia rooleja: taiteilija, tutkija, pomo, terapeutti, innostaja, sielunhoitaja, kuormakameli... On tärkeää lukea ryhmää, pohtia, mikä juuri tässä tilanteessa veisi prosesseja eteenpäin. Kuitenkin aina jää ohjaajallekin aikaa rustata muutama rivi. Ryhmäläisteni kirjoittaessa kokosin aineistostani oman uusiorunon:
Järkytät omaa olemustasi
Suojaa sisimpäämme kätketyt taivaat,
ettemme uuvu.
Kuka kestäisi nähdä kaiken?
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Kulkijat kohtaavat
hiljaisia puita hämärtyvässä huoneessa.
Ihaninta on tulla kohdatuksi,
kuulluksi vaiti.
Totuudet sekoavat
oman sydämen rukouksiin.
Pientä urheaa naista
eivät menneet horjuta.
Etene, syöksy,
näe silmissäsi syvien muistojen keveys.
Luota,
puhuttele ystävällisesti,
pysy hyvänä.
Ole nöyrä ja intohimoinen.
Jos kaadut, nouse.
Osaa nauraa itsellesi,
näin järkytät monien olemusta,
omaa olemustasi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)