Tosi vaikuttavia persoonia



Täti kirjoittaa!

 Jatkan edellisestä postauksestani: vaikutuksemme toinen toiseemme. Fokusoin nyt ihmissuhteet ja itsenään olemisen hankaluuden työyhteisöön. Tai siis siellä voi olla vaikeaa olla omana itsenään, jossain paikoissa... kai...

Haluaisin ajatella, että työnteko on oma valinta. Saa älähtää! Eihän se aina voi olla. On ihmisiä, jotka joutuvat olemaan vailla työtä pitkiäkin aikoja vastoin omaa tahtoaan. On. On myös ihmisiä, jotka saisivat töitä, mutta rajaavat jotkut työt itsensä ulkopuolelle. Tv:ssä tuli tästä teemasta erittäin hyvä keskusteluohjelma http://areena.yle.fi/tv/1715296. Ohjelmassa puhuttiin käsitteestä "paskaduuni". Mietin, onko sellaista edes? Eiköhän suurin piirteen jokaista työtä tarvita, mihin ihmisiä haetaan? (Puhelinmyynnistä en ole ihan varma, mutta muuten. ) On myös ihmisiä, jotka vaihtavat työpaikkaa tiuhaan tahtiin. Syitä tähän voi olla monia: ei viihdytä, työ ei vastannut odotuksia, se ei palkitse, loukkaannutaan rakentavastakin kritiikistä ja nostetaan kytkintä, työpaikka on liian kaukana kotoa, työ vaatii enemmän kuin antaa, työ ei vastaa koulutusta, työpaikalla on huono henki. Jos rajataan tuo ensimmäinen vaihtoehto, ettei saa töitä vaikka haluaisi, pois listalta, eikö kaikissa muissa ole taustalla kuitenkin oma valinta, mitä teen?

Se, miten maailmaan asennoituu (positiivi vai negatiivi ja onhan niitä muitakin tapoja tuolta väliltä), vaikuttaa siihen, miten sinuun asennoidutaan. Hapannaama löytää itsensä hapannaamojen keskeltä yhteisestä marmatusringistä tai on pahimmassa tapauksessa yksin. Vaikeaksi tilanteen tekee se, ellei itse tajua olevansa tuo ilmapiirin myrkyttäjä ja tee asialle jotain. Ja negatiiviset tunteetkin pitää tietysti päästä purkamaa. On vain niin tuhat  ja yksi tapaa tehdä se. Minä-viestit: "Minusta tuntuu pahalta kun tilanne on tämä." "Toivoisin, että asiasta puhutaan..." "Voisiko tämän tehtävän tehdä toisin / joku muu?" Liian usein kuulee ongelman ulkoistettavan kokonaan itsen ulkopuolelle ja syyhän löytyy näppärästi aina toisaalta. Tämä ehkäisee tehokkaasti yhteistyötä. Syyttelymentaliteetti ei myöskään palvele ketään.

Tarkoitukseni ei ole viestittää sellaista toimintatapaa, että "Pepsodent-hymy naamalle ja tuulta päin, Well, kaikki yhdessä kivaa tekemään!" Olkaa omia itsiänne ihmiset, mutta antakaa itsellenne ja asioille kasvun mahdollisuudet kuulemalla erilaisia näkökulmia. Työyhteisöissä tarvitaan niin johtajia kuin toimijoitakin, tarvitaan myös hiljaisia epäilijöitä ja kriitikoita, taustatyömyyriä ja jälkien siivoajia. Eikö työyhteisössä se perimmäinen perustehtävä ole työtehtävän hoitaminen mahdollisimman hyvin? Tavoite useimmiten lienee samansuuntainen: luoda jotain myyntiin, pitää paikka siistinä, hoitaa tämä potilas itsenäisesti pärjääväksi, antaa opiskelijalle elämän eväitä jatko-opintoihin, vahtia tieliikennettä rötöstelijöiltä, myydä pikkumustia joulujuhliin... Kuka sitten mitäkin minkäkinlaisessa työyhteisössä tekee. Etuna on tietysti sitten se, jos ihmissuhteetkin vielä työpaikalla toimivat hyvin.

Löysin Runotalon Sarin mainion postauksen: http://runotalo.blogspot.fi/2011/11/tyopaikoillamme-on-hymyilevia.html. Käykää lukemassa. Niin totta! Kiitos Sari ajatuksistasi kauniiden kuvien kera. Aivan kuin olisit minun ajatuksiani kirjoittanut.

Tosi hyvä henki

Arki palasi kahden viikon loman jälkeen mm. työn muodossa. Silloin voi olla onnellinen, jos aamulla töihin lähtiessä ei kamalasti ota päähän (kaunis ilmaisu tähän kohtaan). Yleensä minua ei satu päänupin mihinkään kohtaan. Yleensä. Silloin jos ottaa kovasti ohimoon, on syytä tehdä asialle jotakin. Yleensä silloin on loman tarpeessa. Kuntayhtymälle kiitos myös kannustevapaista!

Tänä aamuna kyllä täytyy myöntää, että oli vaikeaa motivoida itsensä ovesta ulos, kylmään autoon, kaupungin halki ja kellokorttikoneelle. Jotain kuitenkin tapahtui heti astuttuani toimintaterapiatiloihin. Hyvä henki leijui vastaan, iloiset halaukset hivelivät keltaisen untuvatakkini läpi ja uuden vuoden toivotukset tuntuivat tulevan sydämestä. Olin tullut töihin!

Aamukahvi kollegoiden kanssa kuulumiset vaihtaen ja samalla orientoituen seuraaviin kahteen viikkoon. Sain aika hyvän tilannekatsauksen joulun ajalta. Sitten vuorossa oli poliklinikan tiimit. Lisää iloisia jälleennäkemisiä, kahvia ja töihin paluita lomilta (vuosi- ja äitiys) ja hymyä, nauruakin yhdessä.

Meillä on opittu antamaan palautetta toisillemme, alettu kertoa kuulemamme hyvä oikeaan osoitteeseen. Meillä osataan myös useimmiten kertoa, jos on huono päivä. Näin ennaltaehkäistään oletuksia ja turhaa syyllistymistä. Meillä kannustetaan ja tajutaan tiimityön merkitys. Itselleni on tärkeä tunne se, kun voin kokea olevani jakamassa tätä hyvää. Sanotaanhan sitä, että hymy palaa antajalleen, niin makaat kuin petaat, rakkaus ei kuluttamisesta vähene vaan lisääntyy. Keneltä se on pois jos osoittaa lähimmäisen rakkautta kanssaihmisilleen? Se, että haetaan ratkaisuja, vie usein asioita enemmän eteenpäin kuin syyllisten jahtaaminen.

Ei voi valittaa: Meillä on hyvä yhteishenki! Se vaatii kaikkien osallistumista talkoisiin, mutta palkitsee hyvällä ololla. Kiitos ihanille työkavereilleni. On ilo tehdä töitä yhdessä!