Tosi kauneuttamista

No johan on aikoihin eletty! Ihan menin vaan iltapäivälehden nettisivuille lukemaan olympiauutisia ja eksyin viihdesivuille. Siellä oli tuore raportti Miss Helsinki -kisan lopputuloksista ja mikä olikaan palkintona voittajalle? KAUNEUSLEIKKAUS! http://www.iltalehti.fi/viihde/2014021518032808_vi.shtml
Siis hei oikeeeeeesti! Tuore Miss Helsinki ei ole vielä varma, tarttuuko tilaisuuteen... No hyvä niin, että pohtii muitakin vaihtoehtoja!

Olen melko järkyttyneenä seurannut julkkisten sekä ihan tavistenkin suhtautumista omaan ulkomuotoonsa. Nainen ei tietenkään koskaan liene tyytyväinen kroppaansa ja naamaansa. Aina olisi parannettavaa omasta mielestä. Mutta tuoko kauneussilpominen todellakin parannusta tilanteeseen?

Luonnollisen kaunis?

Eräskin julkisuuden henkilö on ollut tyrkyllä kaikkiin viime vuonna esitettyihin tosiTV -sarjoihin. Muutos uransa alkuaikojen ulkomuotoon on huima. Poskipäitä on kohotettu, huulia turvotettu, otsaryppyjä siloteltu, hiuslisäkkeetkin on asemoitu. Näin hänet helsinkiläisellä kirpputorilla joulukuussa ja en kyllä voi sanoa operaatioiden häntä ainakaan kaunistaneen.

Tässä kotiseudulla eräs rouva on myös käynyt eteläisessä territoriossa (Viro) "korjauttamassa " olomuotoaan. Naapurikassalla lähikaupassa en ollut tuntea häntä niiden huulien takaa. Piti yrittää vaivihkaan vilkaista uudelleen, kun en uskonut silmiäni. Tarkemmin tarkasteltuani änkiessäni ostoksia muovipussiin totesin, ettei ollut operaatio jäänyt pelkkään huulien pullistamiseen. Kovasti oli kireyttä havaittavissa poskipäiden kohdalla.

Kauhukabinetti

Minä ymmärrän luomien kohotuksen, jos yläluomet estävät näkemästä maailmaa. On helppo hyväksyä rintojen pienennys, jos naista kiusaa jatkuva niska-hartiaseudun särky. Rintaimplantti syöpäleikkauksen jälkeen on enemmän kuin tarpeellinen monellekin naiselle. Senkin tajuan, jos kovasti laihtunut ihminen haluaa nipsaista kaulan alla heiluvan heltan pois. Niitä en näe turhuutena.

Entinen komea

Ihan kamalalta tuntuu ajatella, että turhamaiset amerikkalaisnaiset haluavat käydä operoittamassa alavarustustaan (vahaukset ovat so last season, pienennys ja valkaisu ovat tämän hetken hittejä) pitääkseen miehensä (tai tulevan miehensä) tyytyväisenä. Tämä missikisojen voittajan palkitseminen kauneusleikkauksella menee samaan poskettomuuksien sarjaan!

Tosi valmiiksi pettynyt

Olympiakisat ovat melkoinen koettelemus tällaiselle optimistisuuteen taipuvalle naisihmiselle. Varsinkin kun siippa ei ihan yhtä optimistinen ole. Tänään oikein pysähdyin pohdiskelemaan, että ei ihme, että suomalaisurheilijoilla on niin suuret suorituspaineet, jos suurin osa suomalaisista kannattajista kannattaa heitä vain menestyksen hetkinä!

Tuntuu hassulta, että urheilussa menestyminen jotenkin määrittelisi kansallisen identiteettimme. Kovin on ailahtelevainen mittaristo!

"Kyllä suomalaiset on niin surkeita! Aivan paska syöttö... Ei tuu enempää mitaleja suomalaisille! Oikein antoi tilaa tolle ruåttalaiselle, että mene ohi, mene ohi..." Jne jne jne... Lauantaisen kisakatsomon kooste, ei miltään Shaiba-areenalta vaan Shaisse-katsomosta!

Tänään otin kotona käyttöön pakkotoimet. Kumautin miestäni ensin jälkiruokalusikalla takaraivoon (olin juomassa olohuoneessa teetä ja lusikka oli ensimmäinen joka osui käteen, ja huom! en normaalisti ole ollenkaan aggressiivinen). Kun ei toennut siitä, hutkaisin monistenipulla. Aikuinen poikakin jo hermostui siinä kohtaa ja käski isäänsä olemaan hiljaa. Minä totesin huulien raosta, että miten tulikin sellainen lapsuusvuosien kisakatsomokokemusolo. Miten ihmeessä olen tässä kohtaa onnistunut löytämään isäni kaltaisen miehen?! Facebookissa minulle piruili ystävä kynttilän valossa detox-teen juonnista ja sanoi lähtevänsä tuomaan lepositeitä. Pyysin häntä tosiaan tuomaan ne leparit, mutten itselleni. Lopulta laitoimme pojan kanssa isäihmisen puhekieltoon. Minuutin hiljaiselon jälkeen annoimme luvan puhua vain positiivisia asioita.

Suomen naisten viestin 2-3 osuuden aikana mies olikin sangen mukavaa kuunneltavaa, mutta tilanne karkasi käsistä sitten viestin viimeisen kilometrin aikana. Miten hienoa on voittaa olympiahopea, mutta miten katkeraa onkaan hävitä kulta juuri ruotsalaisille! Siitä sitten alkoi seuraava myllytys!

Maailmassa on tuhansia tärkeämpiä asioita kuin urheilussa menestyminen. Yksittäiselle urheilijalle se on tietysti iso asia jo sponsoritulojenkin kannalta. Mutta meidän katsojien kannalta ei, ei myöskään globaalisti. Suomalaisia rauhantekijöitä on toimimassa maailmalla, tieteellinen osaamisemme on huippuluokkaa, koulutusjärjestelmämme on hyväksi havaittu. Voisiko siis ajatella, että urheilun seuraamista voisi verrata viihteeseen, ei kansallisen identiteetin tilan hahmottamiseen.

Tosi rupsahtanut (-ko?)

Jo nyt on aikoihin eletty! Minulle on alkanut sosiaalisen median kautta tulla kyseenalaisia mainoksia... Monenkin laisia!

(Ennen kuin kerron noista, motkotan tovin puhelimen kautta tulevasta mainonnasta:
Minulla on salainen puhelinnumero ja estot päällä liittymässäni. Aina vaan kuitenkin jostain kautta erilaiset puhelinmyyntifirmat onkivat numeroni ja kausittain pommitus on melkoista. Ärsyttää!)

Noin!

Tuossa reilu vuosi sitten Facebook-tilini yhteyteen oli linkitetty deitti-firmojen mainoksia. Tämä täti on ollut tukevasti naimisissa samaisen miehensä kanssa kohta jo 25 vuotta. En tarvitse, en halua riesakseni toista miestä! Suomi 24-treffit-eliittikumppani. Hohhoijaa! Suututtaa, että deittipalstan nimi on Eliittikumppani. Ihan hirveää ihmisten lajittelua ja minkä mukaan: ammatin (oletetun tulotason). Kaikkein posketon on se Victoria-mikä-lie-pettämissivusto!!! Ehkä toiminta onnistuisi ilman sivustojakin, jos haluaisi moiseen ryhtyä, elleivät nämä naama ja keho olisi näin rupsahtaneita...

"Haloo, ei kiitos, tyydyn tähän tämän elämän ajan!"

Olen nimittäin saanut kuluneen vuoden aikana mainospostia someen myös plastiikkakirurgisilta sairaalaloilta, mitä lie fitshapeja, siluetteja ja scalpelleja! TIEDOKSI NIILLE: En tule, vaikka kuinka yritätte savustaa! Pidän orastavat ryppyni (tulevat suurimmaksi osaksi nauravaisesta luonteestani), otsakurttuni (ovat muuten pienentyneet opintovapaani aikana), pyöreät poskeni (lapsen pyöreyttäkö lie edelleen), roikkoperäni ja C-kuppini. Kiitos!

Työtään tekevät nämä mainosihmiset ja hyvä niin. Minusta mainonta menee kuitenkin ihan liian pitkälle ja on paikoitellen tunkeilevaa. Laitan tähän loppuun kuitenkin linkin, jonka mukaista mainontaa toivoisin näkeväni tulevaisuudessa enemmän.

http://www.upworthy.com/a-catalog-that-believes-reality-can-sell-clothes-better-than-photoshop?g=6&c=ufb3

Tosi tekniikan ihme

En oikein tule toimeen kaukosäätimien kanssa! Niitä on aina liikaa tai ne ovat väärään vempeleeseen. Kun nappulasta painaa, kohinaa kuuluu mutta mitään ei näy. Niillä aukeaa joku sellainen luukku, jonka pitäisi pysyä kiinni ja pyörittää levyä tai sitten alkaa leivänpaahdin soimaan!

Lyhyt tekniikan oppi: Hermo menee!

Muistan kaiholla opiskeluaikaa Malminkartanossa, kun kaksiomme olohuoneeseen sohvan lisäksi mahtuivat miehen stereot kahdella muhkealla kaiuttimella ja kuvaputki-tv. Jos halutti katsoa elokuvaa muualta kuin tv:n tarjonnasta, mentiin elokuviin tai vuokrattiin lähibensikseltä moviebox. Se oli hassu salkkumainen vehje: kytkettiin vaan telkkariin ja alettiin katsoa.

Sitten ostimme ensimmäiset omat videot. Olin käyttömestari. Osasin jopa ajastaa nauhoituksen.

Muutamia viikkoja sitten meillä kävi digiboxin asentaja. Se vyörytti tilannetta niin, että piti käydä etsimässä Y-kaapelia sen, tv:n ja kotiteatterin välille. Mikä hiton Y-kaapeli? Kun kysyin sellaista paikallisessa elektroniikkajätissä, sain käteeni motikan, jossa oli piuha perässä. Ei mitään ulkonäön puitteissa Y:hyn viittaavaa (tajusin sen sitten kyllä, miksi tuo nimi). Mukana kaapeliostoksilla oli myös tytär, joka haluaisi katsella netistä elokuvia tv:n kautta. Äitimuori taas huuli soikeana, että miten. Myyjätär kaupassa kertoi rauhallisesti, että "tällä motikalla otetaan signaali tietsikasta ja se siirtyy tv:n ruudulle, mutta jos tv on vanhempi kuin v. 2009 ostettu, voi olla, ettei tämä toimi." Ja eikun kotiin kokeilemaan ja eihän se toiminut.

Nyt on Netflixit, kanavapaketit, se uusi tallentava digiboxi ja umpiuuno emäntä! Miksei tekniikka pysy päässä? En koe olevani vanha, että oppimiskyky olisi sen takia koetuksella. En edes usko, että vanhana ei oppisi uusia asioita. Pötypuhetta! Pidän elokuvista ja laatusarjoista. Katsomisen motivaatiosta se ei siis ole kiinni. Tyttären täytyy aina näyttää, mistä mennään menuun ja mistä sitten painetaan, että saadaan lempisarja tallennettua. Ja sitten kun yritin katsoa tallennettani, se ei suostunu sitä minulle esittämään. PrKL!!!

Minulle riittäisi normaali kanavatarjonta 1-4 plus Subit ja Livit. Nyt tarjontaa on niin paljon, etten edes jaksa selata, mitä mistäkin tulee. Elämässä on niin paljon tärkeämpääkin muistettavaa ja ajateltavaa, että se lienee suurin syy sille, ettei kodin elektroniikan käyttö ole syöpynyt selkäytimeen.

Tosi bongattu: puikot

Neulominen! Vimma, joka valtaa syksyn tullen, mutta lopahtaa talven taittuessa kevään puolelle.

Neuloin taas syksyllä pätkän keltaisenkirjavaa jättineulettani, joka on ollut kesken jo puolitoista vuotta. Saa nähdä saanko tehtyä ensi talvena valmiiksi etu- ja takakappaleet. Sitten voin siirtyä hihoihin, näin pitkällä tähtäimellä. Neuloin myös tyttärelleni superpitkän valkean kaulaliinan patellaneuleella. Siihen kuuluvat lapaset avoimilla peukalon päillä ovat vielä kesken... (avoimet pukalon päät siksi, että voi siten käsitellä IPhoneaan). Myös yhdet keltaiset lapaset ovat kesken. Tytär sanoi niitä rumimmiksi lapasiksi, jotka on kuunaan nähnyt. Jotenkin meni maku niiden tekemiseen...

Ja sitten on se virkkaaminen. Minä en ymmärrä virkkuuohjeita. Ne puhuvat ihan eri kieltä kuin minä. Se on varmaan sen verran matemaattinen käsityön laji, etten ymmärrä sen logiikkaa.

Neulomisesta ja virkkaamisesta on tullut muoti-ilmiö ihan Pariisin kahviloissa asti. Siellä kokoonnutaan juomaan cafe au laita, tapaamaan tuttuja ja opettelemaan uusia virkkuuohjeita gurun johdolla. Mitä roheampi jälki, sitä parempi. Nyt pitää olla selkeästi itsetehdyn näköistä!

Kuva Novita

Hahaa! Bongasin tänään olympiakisojen slope stylen lähtövirkailijan, joka neuloi siinä urheilijoiden alamäkilaskuun lähettämisen ohessa. Pitkälti oli jo valkeaa neuletta syntynyt. Mies hieraisi silmiään ja huudahti, että "Mitä hittoa tuolla tapahtuu!" Ihan säikähdin, että mitä nyt sitten, onko joltain kinttu poikki tai jäikö joku laskija haaruksistaan kaiteelle keikkumaan. Vaan ei, puikot siellä vaan vilahtelivat! Minusta se sopi siihen ympäristöön oikein mainiosta. Neulomisessa ja virkkaamisessa suomalaiset ovat olleet nimittäin aikaansa edellä.


Nuoret lumilautailevat miehet innostuivat nimittäin pipojen virkkaamisesta niin, että alkoivat virkata päähineensä itse. Jokunen vuosi sitten törmäsin niihin ihaniin paksusta langasta virkattuihin, kirkuvan värisiin, mahtavan mallisiin pipoihin Ski Expo:ssa. Yksi esimerkki on Outo-pipot (http://www.outowear.com/#!about/c10fk), jonka luoja koukuttui itsetehtyihin päähineisiin niin, että teki niistä itselleen uran.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/aijat_ja_lumilautailijat_loysivat_virkkaamisen_96118.html#media=96197

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/aijat_ja_lumilautailijat_loysivat_virkkaamisen_96118.html#media=96197

Annan omien neuletekeleitteni taas muhia ja odottaa uutta syksyä. Neidin lapaset täytyy kyllä ennen pahempia pakkasia saada valmiiksi...

Ps. Murrealueittain on toiminnalla eroja. Virkkaus lienee virkkausta, mutta neulotko sinä vai kuulutko kutojiin?

Tosi uusia asioita

Luin viime vuonna Gretchen Rubinin kirjan Onnellisuusprojekti. Onnettomaksi hän ei elämäänsä koskaan väittänyt, mutta hän pohti, voisiko olla vielä onnellisempi. Kirjassaan hän kuvasi vuotta, jonka aikana hänen oli tarkoitus tehdä elämästään entistä onnellisempaa. Rubin nimesi joka kuukaudelle teeman, johon kiinnitti huomiota.

Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Ihminen todella voi vaikuttaa elämänsä kulkuun ja tuntuun omilla valinnoillaan.

Tämän vuoden minä nimesin itselleni uusien asioiden vuodeksi. Aion tehdä joka kuukausi jotain uutta, aiemmin kokematonta. Aion myös raportoida kokemuksistani täällä blogissani.

Tammikuu päättyi juuri. Rakastan ilmaisua "korahteli loppuunsa", mutta se ei sovi tähän. Tammikuu oli vauhdikas ja meni nopeasti, eikä myöskään ollut tipaton (melkein kyllä kuntokuurin takia). Hyvä että ehdin tuon kuukauden kelkassa keikkua!

Ehdin kuitenkin tehdä yhden ennenkokemattoman asian: käydä elämäni ensimmäisen kerran oopperatalossa. Kävimme kummityttöni kanssa katsomassa baletin Lumikuningatar. Mikä lavastus, puvustus ja yleinen atmosfääri! Olimme lukeneet oopperaetiketin tarkkaan netistä ennen reissua ja pukeutuneet hieman normaalia paremmin. Eräs nuori naiskatsoja oli jopa sonnustautunut sähkönsiniseen iltapukuun. Koko talo jo itsessään oli elämys: valaistus, näköala Töölönlahdelle, taide seinillä ja arkkitehtuuri. Ennen esitystä kauhistelin lippujen hintoja. Ostin lipun kummitytölleni joululahjaksi. Kun näin sen valtavan populan, joka osallistui projektiin, en enää ihmetellyt 72 euron aikuisten lipun hintaa. Porukkaa oli kuin meren mutaa!

Baletista Lumikuningatar
Kansallisooppera

En ihan vieläkään tunnustaudu klassisen baletin hartaaksi ihailijaksi. Voisi olla suorastaan tylsää seurata pelkästään klassista tepsuttelua (suokaa anteeksi baletin intohimoiset rakastajat!) kaksi tuntia putkeen. Lumikuningattaressa oli sekoitettuna sopivasti klassista kärkitossutekniikkaa, rosoa, tekniikkaa, kansantanssimaisia osioita ja nykytanssia. Ei käynyt aika pitkäksi! Meidän katselukerralla kertojan roolissa oli Minna Haapkylä. Se helpotti niin lapsikatsojia kuin juonivammaisia aikuisiakin. Toiselle puoliajalle lapsikatsojat saivat taikasauvan, jolla luvan saatuaan auttoivat pääosan esittäjä Kerttua pelastamaan ystävänsä. Ja kyllä välkkyi koko katsomo, kun lapset käynnistivät sauvansa!

Ihana aloitus uusille elämyksille. Kun kuukausi vaihtuu maaliskuuksi (ajatelkaa, se on jo kevätkuukausi), kerron, mitä uutta tein helmikuussa!