Olympiakisat ovat melkoinen koettelemus tällaiselle optimistisuuteen taipuvalle naisihmiselle. Varsinkin kun siippa ei ihan yhtä optimistinen ole. Tänään oikein pysähdyin pohdiskelemaan, että ei ihme, että suomalaisurheilijoilla on niin suuret suorituspaineet, jos suurin osa suomalaisista kannattajista kannattaa heitä vain menestyksen hetkinä!
Tuntuu hassulta, että urheilussa menestyminen jotenkin määrittelisi kansallisen identiteettimme. Kovin on ailahtelevainen mittaristo!
"Kyllä suomalaiset on niin surkeita! Aivan paska syöttö... Ei tuu enempää mitaleja suomalaisille! Oikein antoi tilaa tolle ruåttalaiselle, että mene ohi, mene ohi..." Jne jne jne... Lauantaisen kisakatsomon kooste, ei miltään Shaiba-areenalta vaan Shaisse-katsomosta!
Tänään otin kotona käyttöön pakkotoimet. Kumautin miestäni ensin jälkiruokalusikalla takaraivoon (olin juomassa olohuoneessa teetä ja lusikka oli ensimmäinen joka osui käteen, ja huom! en normaalisti ole ollenkaan aggressiivinen). Kun ei toennut siitä, hutkaisin monistenipulla. Aikuinen poikakin jo hermostui siinä kohtaa ja käski isäänsä olemaan hiljaa. Minä totesin huulien raosta, että miten tulikin sellainen lapsuusvuosien kisakatsomokokemusolo. Miten ihmeessä olen tässä kohtaa onnistunut löytämään isäni kaltaisen miehen?! Facebookissa minulle piruili ystävä kynttilän valossa detox-teen juonnista ja sanoi lähtevänsä tuomaan lepositeitä. Pyysin häntä tosiaan tuomaan ne leparit, mutten itselleni. Lopulta laitoimme pojan kanssa isäihmisen puhekieltoon. Minuutin hiljaiselon jälkeen annoimme luvan puhua vain positiivisia asioita.
Suomen naisten viestin 2-3 osuuden aikana mies olikin sangen mukavaa kuunneltavaa, mutta tilanne karkasi käsistä sitten viestin viimeisen kilometrin aikana. Miten hienoa on voittaa olympiahopea, mutta miten katkeraa onkaan hävitä kulta juuri ruotsalaisille! Siitä sitten alkoi seuraava myllytys!
Maailmassa on tuhansia tärkeämpiä asioita kuin urheilussa menestyminen. Yksittäiselle urheilijalle se on tietysti iso asia jo sponsoritulojenkin kannalta. Mutta meidän katsojien kannalta ei, ei myöskään globaalisti. Suomalaisia rauhantekijöitä on toimimassa maailmalla, tieteellinen osaamisemme on huippuluokkaa, koulutusjärjestelmämme on hyväksi havaittu. Voisiko siis ajatella, että urheilun seuraamista voisi verrata viihteeseen, ei kansallisen identiteetin tilan hahmottamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti