torstai 24. lokakuuta 2013

Tosi terveisiä Turkista

Varoitus: Tämä matkapostaus sisältää numeroita.

Suuntana Turkki, Side. Siden symboli on granaattiomena.

Matkalla 2 äitiä ja 2 tytärtä. Minulle ja tyttärelle tämä oli toinen matkamme Turkkiin.

Lentokone nousi 10 000 metriin ja lentoaika oli 3h 50 min. Lensimme Turkish airlinesilla.

Silmämääräisesti Marmaris vuonna 2009 oli yleisilmeeltään siistimpi kuin Side 2013.
Marmariksessa on asukkaita 18 000. Siden asukasmäärä on 60 000. Kuhinaa ja nähtävää siis riitti enemmän.

Lämpötilashokki, molempiin suuntiin.
12.10. Helsinki-Vantaa klo 20 +5 astetta, Antalyan lentokentällä keskiyöllä plusasteita 24.
19.10. Antalyassa  klo 15 +25, Helsinki-Vantaa klo 20 -1 pakkasta.
Tuossa välissä lämpöaalto kohosi 30 asteeseen ja aiheutti yhden trooppisen ukkosmyrskyn torstaille. Merivesi oli noin +24 -asteista, hotellin altaalla hyvä jos +20.

Otimme tyttären kanssa matkalta yli 600 digikuvaa. Niistä maistiaisia täällä väleissä ja lopussa.

 Basaareja oli satoja! Koko vanha niemi roomalaisraunioineen oli yhtä ravintola- ja basaarialuetta.
1 liira = 2.6 euroa.
Olutpullo (500ml) maksoi keskimäärin 8 liiraa eli noin 3 e, siideri (330 ml) 10 - 12 liiraa eli alle 4.60 e. Hyvänkokoisen säänkestävää keinonahkaa olevan MK -laukun sai 70 liiralla, eli 26 e. Pizzat ravintolassa maksoivat 8-12 liiraa, mikä tekee 3 - 4.60 e. Kauppamiehiä ovat nuo anatolian miehet. Miehet nimenomaan. Näimme nimittäin vain kourallisen naisia päivätöissä. Tinkiminen oli ajoittain väsyttävää ja hirmuista, mutta hyvässä kaupassa alkuperäisestä hinnasta lähti yli 1/2 pois.

Liikkuminen Turkissa käy vaivattomasti dolmuksilla, eli pienillä valkeilla minibusseilla. Dolmuksessa on noin 10-13 istumapaikkaa. Yhteen pakettiauton kokoiseen dolmukseen saa äkkiä mahdutettua 25 ihmistä. Jouduimme markkinoilta palatessamme täpötäydessä bussissa ratsiaan ja voitte uskoa, että poliisi ripitti kuskin ylikuormasta... Taksimatka hotelliltamme Melissa Gardenista Siden vanhaan kaupunkiin maksoi 15 liiraa = 5.70e. Tosin muutamaan otteeseen meiltä yritettiin riistä ylihintaa, jolloin minä, Angry mama, nousin autosta ja sanoin, no no no!

Kävelimme kymmeniä kilometrejä viikon aikana. Matkaa hotellista vanhaan kaupunkiin oli reilu 3 km. Rantaviivaa Siden alueella on kaikkiaan 17 km.

Kulkiessamme kujilla ja kaduilla, rannoilla ja ravintoloissa kohtasimme kymmenittäin irrallaan kulkevia koiria ja kulkukissoja. Sidessä ihmiset olivat huomattavan eläinrakkaita ja kohtelivat kulkureita hyvin. Ravintolat antoivat niille mm. isoja lampaan reisiluita syötäväksi. Hotellin omistajalla oli kultainen noutaja Melissa, joka sai vapaasti kulkea allasalueella ja ravintolassa. Myös 1 kissa hyväksyttiin ravintolaan. Se hyppäsi syliin, kehräsi ja lopulta pomppasi pöydälle nuolemaan kermat piña colada -lasin reunalta. Eräässä suosikkiravintolassamme oli 3 koiranpentua, emä ja isäkin pyöri kuvioissa. Pentuja sai pitää syllissä vapaasti.

Koimme 5 hellepäivää ja 1 ukkosmyrskyn. Lojuimme 2 päivänä rannalla ja 2 päivänä altaalla. Tytöt kävivät kameliratsastuksella ja snorklaamassa. Hotellillamme järjestettiin tervetuliaisilta livemusiikilla sekä turkkilainen ilta: kansantansseja, vatsatanssia, grillattua lammasta 25 lajilla turkkilaisia salaatteja ja tulishow. Illan kruunasi vaahtokoneen avaaminen katosta... Kävimme Manavgatin jokiristeilyllä ja näimme jokikilpikonnia ja merirosvolaivoja. Manavgatissa kävimme myös toisen kerran. Siellä järjestetään torstaisin suuret markkinat. Meteli oli korvia huumaava, mutta löytyihän sieltä tuliaisiksi 4 pakettia lokumeja, 3 pikkuhuivia, 3 pussia mausteita ja 3 pussia omenateetä.
 Oli melkoinen koettelemus reissata Sidessä 16-vuotiaan tytön kanssa, jolla on pitkät vaaleat hiukset. Tyttärelleni tarjoutui matkan aikana noin 7 poikaystäväehdokasta. Hänestä tarjosi hotellin tarjoilijapoika 10 kamelia ja muuan kamelin taluttaja 4 kamelia. Pyysin 2000 kamelia, mutta kuulemma kenelläkään Turkissa ei ole niin montaa. Voi voi, minullakin on vain 1 tytär!







perjantai 4. lokakuuta 2013

Tosi paradoksaalista

Päivä kasvatustieteiden parissa ja johan päässä taas raksuttaa.

Katsoimme dokumenttipätkän japanilaisesta koulun käynnistä. Lasten kasvattaminen ja opettaminen on siellä ajettu äärimmilleen ja se alkaa jo sikiökaudella. Suorituskeskeisyys alkoi ahdistaa. Toiseen ääripäähän meidät opeopiskelijat vei kertomus brittiläisestä Summerhillin koulusta, joka 30-luvulla tuli tunnetuksi vapaana, demokraattisena kouluna, jossa lapset saivat määritellä ajankäyttönsä ja osallistuminen oli vapaaehtoista.

Suomessa (ja monessa muussa nk. sivistysmaassa) on oppivelvollisuus, maksuton peruskoulu siis. Liekö sana velvollisuus se, joka saa varsinkin teini-ikäiset koululaiset kavahtamaan opiskelua ja koulua ja kaikkea siihen liittyvää. Kouluun menon into kun haihtuu melko nopeasti ekaluokan kuherrusvuoden jälkeen.

Kehitysmaissa eivät kaikki lapset pääse kouluun, koska se maksaa, vanhemmilla ei ole rahaa, koulumatka on kohtuuton, vain pojat pääsevät kouluun jne. Siellä lapset haluaisivat opiskelemaan, koska tietävät sen olevan väylä parempaan elämään.

Tässä kohtaa on jonkinlainen käppi! Onko ilmainen koulutus itsestäänselvyytenä muuttunut joksikin pakkopullaksi, jonka arvoa lapset ja nuoret eivät enää näe? Miten me aikuiset voimme tehdä koulun käynnistä mielekkäämpää niin, että se olisi samalla kasvattavaa, kehittävää ja hauskaakin?

Ei vastauksia tähän minulla... vielä...


torstai 3. lokakuuta 2013

Tosi arkirytmiin

Kun arjen rutiinit muuttuvat, menee rytmi epäjärjestykseen. Ihminen säntäilee edestakaisin, ei muista tavaroiden paikkaa ja vaikka muistaa, ei muista ottaa yläkerrasta mukaan alakertaan lähtiessään. On vähän niin kuin tutuissa nahkoissa keikkuisi vieras pää!

Minulle pääsi käymään näin, kun aloitin opintovapaan 1.9. Odotin sitä innolla ja olin ajatellut, että ensimmäiset pari viikkoa nukun pitkään, kun kerran on mahdollisuus. Muutama aamu tuli viruttua peittojen alla, tassuteltua paljasvarpain tukka kaikkiin ilmansuuntiin keittiöön, vessaan, yläkertaan, alakertaan, koiralle ruokaa, kahvinkeitin päälle. Aivoihin ei ulottunut tieto, mitä sitten pitäisi tehdä, oliko päivällä jokin agenda. Ehkä koiran aamupissatus korttelin ympäri, hattu päähän, koska tukka unohtui kammata. Toiset kahvit... Postin odotusta, ovat mokomat myöhästyttänet postin tuloa pitkälti yli puolen päivän jälkeen. Tietokone auki, aina-posti, sairaalan mailit, Taokk:n sähköpostit ja Tabula. Tytär kotiin. Istuskelua ulkoportailla syysauringossa. Mies kotio ja ruokaa ja niin se päivä painui iltaan.

Jo neljäntenä aamuna ei pysynyt uni silmässä juurikaan kahdeksan jälkeen, alkoi kahvihammasta kolottaa, teki mieli kurkkia, miltä ulkona näyttää. Keittiöstä alkoi kuulua kolinaa ja tytär teki lähtöä kouluun. Makuuhuoneen ovi narahteli ja vaalea kuontalo työntyi kuiskuttelemaan, josko mamma veisi kouluun. Koira veti sikeitä raskaana jalkojen välissä peiton päällä. Ylös siis. Ja seuraavana aamuna ja sitä seuraavana ja ja ja...

Mutta nyt! Nyt alkaa löytyä jonkin sortin rytmi!

On se uskottava tuohon oman ammattiviitekehyksen ajatteluun rutiineista, tavoista ja ajankäytöstä. Jotenkin ihmisen pitää rakentaa muuttuva elämäntilanne palikka kerrallaan. On muodostettava uusia rutiineja ja aikatauluja, jotta hallinnan tunne ja tuttuus palaavat jäseniin ja ennen kaikkea PÄÄHÄN!

Ja sitten taas tulee muuttuja X ja pakka heilahtaa... Such is life!

tiistai 1. lokakuuta 2013

Tosi kuntoon

Taivas, että ihminen päästää itsensä huonoon fyysiseen kuntoon! Näin on päässyt käymään. Ensin ajattelin, että rapakunnon syynä on viime kesän lämpimässä löhöily, mutta kyllä juuret johtavat pidemmälle.

Päätin aloittaessani opintovapaan panna käyntiin myös kuntoiluohjelman. Suunnittelin sen seuraavasti: tiistaina opiston kuntoliikunta läheisellä koululla, keskiviikkona työkavereiden kanssa sairaalan kuntosalille, torstaina sairaalan henkilökuntayhdistyksen bailatino ja muina päivinä koiran kanssa ulkoilua ja metsässä samoilua tai polkupyöräilyä.

Ihan kaikkea en ole vielä samaan viikkoon saanut mahdutettua, mutta pyrkimys on. Kaksi viikkoa on kuntosalille meno estynyt hammasoperaation vuoksi. Puoli päätä puuduksissa ei ole kivaa mennä salille kuolaamaan. Ja ei sitä tiedä, mihin se puudutusaine vielä huhkiessa valahtaa... Opiskeluaikatauluni ovat myös hieman sotkeneet aikatauluja. Olen kyllä niinäkin päivinä juossut junalle tai kävellyt oppimisympäristöharjoittelupaikkaan, joten ihan löysänä ei olla oltu!

Järkytys oli kyllä kaaaaaaaamea, kun ensimmäisen kerran olin tiistain kuntojumpassa 10.9. Luulin valuvani kuiviin hien paljoudessa, henki rahisi askelsarjoissa, käsivarret eivät jaksaneet pysyä ylhäällä suorina (mokomat pulkan narut!) ja vatsalihakset... siis mitkä vatsalihakset... Kyllähän ne sitten torstaina ilmoittivat äänekkäästi olemassaolostaan! Seuraavalla viikolla kidutettiin reisiä ja pakaroita, minkä seurauksena kävelin seuraavat pari päivää kuin housuuni paskoneena. Bailatinossa ei mennyt juurikaan paremmin. Ainoa lisävauhtia ja sisua antava tekijä suhteessa kuntoliikuntaan oli se, että pidän lattarimusiikista ja tanssimisesta, joten jaksoi, jaksoi! Sen jälkeen oli reisien ulkosyrjien vuoro protestoida äkillistä liikunnan lisäystä.

Tänään koittaa neljäs viikko tätä programmia. Alkaa helpottaa. Onneksi kunto kohoaa kuitenkin epäluuloistani huolimatta. Ja ei vain fyysinen kunto vaan tämä mielenterveyskin siinä kupeessa. Olen jossain vaiheessa viime tai edellisen talven tuiskuissa kirjoittanut kiukkuisena pahasta ja hyvästä hiestä... Lumen kolauksessa tulee paha hiki, eikä mielenterveys kohene, paita kastuu, hanskat kastuvat, päällystakkikin kastuu, otsasuoni pullistuu ja suusta pääsee ärriä. Kuntoliikunnassa ja varsinkin tanssiessa tulee hyvä hiki, suupielet kääntyvät irvistyksen sijaan hymyyn ja hikinorot selän rännissä tuntuvat nautinnollisilta. Minusta ei siis ole hyötyliikkujaksi. Liikunnan pitää olla ensisijaisesti hauskaa!

Tänään on taas luvassa kuntoliikuntaa klo 20. Mukaan tarvitsee ottaa pienet käsipainot ja jumppakumi. Hallelujaa mun pulkan narujani!!!