Ihmisen pesä on koti. Sieltä lähdetään päivän suorituksiin, sinne palataan ja siellä nukutaan rasitusta pois. Homing? Tarvitsemmeko oikeasti muistutusta siitä, että kotonakin voi viihtyä? Kauas on ihmispolo kolostaan joutunut. Uusi trendi KOTOILU on rantautunut (vai pitäisikö sanoa raahautunut) Suomeen. Anu Harkki tuo kotona oleilun ilosanomaa meille harhautuneille vähän joka päivä. Kanavina radio ja tv. Löysäilyä, leivontaa ja säilöntää! Kotoilun ympärille on muodostunut blogipataljoona. Kaksplus-lehti on sitä mieltä, että kotoilu on muotia.
Alun perin homing-termi tarkoittaa lohikalojen vaellusta tuttuun jokeen kutemaan. Siis kaikki nyt koteihinsa kutemaan?
Kenties kotoilu on luotu täydentämään sohvan painona makaavan miehen onnea. Kotoilla saa nyt oikein luvan kanssa.
Vai onko ohjelma ohjausta uusavuttomille perheen äideille? Koti tulisi pitää puhtaana, ruokaakin voisi laittaa vähintään kerran päivässä... ainakin viikonloppuisin! Puhdas pyykki tuoksuu, tiesittekö? Leipominen on HAUSKAA! Harkki tarjoilee viikon ruoka- ja ostoslistan, jonka voi vaikka tulostaa suoraan koneelta maanantaiaamuna töissä. Ohjelma antaa vinkkejä elämänhallintaan. Voiko elämää hallita? Kokemuksia? Minun elämäni järjestää yllätyksiä, törmäyksiä, liukuja ja luisuja hallitsemattomasti ja hyvä niin. Täydelliseen hallinnan tunteeseen pyrkii vain neurotikko ja hakkaa samalla päätään seinään.
Työssäni tapaan paljon ihmisiä, jotka vallan kotoilevat. Nuoria aikuisia, jotka ovat kotoutuneet. Koulukiusattuja keski-ikäisiä. He pelkäävät kauppoja, kouluja, työpaikkaruokaloita, liikuntasaleja, jalkakäytäviäkin. Kotoilu ei aina ole pelkästään nautinto ja ihanuus. Kotoilusta koetetaan kuntouttaa kyläilyllä, ryhmäilyllä, vahvistamalla sosiaalisia taitoja.
Niin se vaan taitaa olla, että ihmisriepua vanutetaan vuoroin sinne, sitten taas tänne. Aina on tarjolla joku suppilo, johon ihmistä kokoon katsomatta yritetään tunkea. Joku tykkää vääntää vehnästä joka lauantai, toinen maksaa viikkosiivouksesta hyvillä mielin, kolmannen koti on kommuuni ja neljäs pitää cityyksiötä, asuu talvet Marbellassa ja matkustaa kaiken liikenevän ajan ja rahan. Näissä asioissa tuskin muotivirtauksia paljon kysellään?
perjantai 30. syyskuuta 2011
Tosi treeniä II
Uunin kello näyttää, että leivonnaisen aikaa paistua on 5 minuuttia. Siis treenikirjoituksen aika. Tänään annoin kirjallisuusterapiaryhmässäni aiheeksi 3 minuuttia ja alkulauseen "Kun suljin oven..." Lähdetään siitä siis.
Kun suljin oven en tiennyt mihin päin tulisi lähteä metsä oli sankka joka suunnassa ja ääneni hukkui suurien kuusien oksistoon aurinkoa ei näkynyt oli ilta jo mielessäni näin itseni nääntymässä kallion kielekkeellä vailla selviytymisen mahdollisuutta takaisin ei voinut kääntyä se oli liian riskialtista vangitsijaltani oli ovi jäänyt epähuomiossa salvatta kuulin sen äänen joka ikinen päivä ja tänään en sydän pysähtyi ja hengitin hiljaa tyynyä vasten jotta hän luulisi minun jo nukkuvan kun hevosen kavioitten ääni oli loitonnut kokeilin varovasti ovea ja saranoitten vingahdus sai minut jähmettymään paikoilleni sen oli täytynyt kuulua kilometrien päähän
Näin 5 minuuttiani päivän treeniä meni, nyt ilman välimerkkejä ja kontrollia. Tuli mitä tuli, outoa mielenmaisemaa.
Kun suljin oven en tiennyt mihin päin tulisi lähteä metsä oli sankka joka suunnassa ja ääneni hukkui suurien kuusien oksistoon aurinkoa ei näkynyt oli ilta jo mielessäni näin itseni nääntymässä kallion kielekkeellä vailla selviytymisen mahdollisuutta takaisin ei voinut kääntyä se oli liian riskialtista vangitsijaltani oli ovi jäänyt epähuomiossa salvatta kuulin sen äänen joka ikinen päivä ja tänään en sydän pysähtyi ja hengitin hiljaa tyynyä vasten jotta hän luulisi minun jo nukkuvan kun hevosen kavioitten ääni oli loitonnut kokeilin varovasti ovea ja saranoitten vingahdus sai minut jähmettymään paikoilleni sen oli täytynyt kuulua kilometrien päähän
Näin 5 minuuttiani päivän treeniä meni, nyt ilman välimerkkejä ja kontrollia. Tuli mitä tuli, outoa mielenmaisemaa.
torstai 29. syyskuuta 2011
Tosi treeniä I
Ja nyt se alkaa. Treenikirjoittaminen. Saimme kirjoittajakurssilla kotitehtävän treenikirjoittaa joka päivä viikon ajan 5 minuuttia kerrallaan.
Aloitan tämän kirjoituksen avaamalla lehden ja osoittamalla sormella jotain kohtaa... ja ensimmäinen lause on:
Ja päälle rentouttavat räkätykset.
Sitä on kunnon ystävyys. Kuvia selatessa hymyilin hiljaa. Kuvissa nauroimme ääneen, hirnuimme, hulluttelimme. Minä ja ystävättäreni jo 21 vuoden takaa. Illalla puhuimme puhelimessa ja nauru kumpusi jälleen, hankalienkin asioiden välistä. Päätimme pitää valokuvasession tavatessamme. Huomautin, että olemme skoolanneet aika usein. "Missä?" "No, teillä, meillä, Minnalla, mökillä..." Meidän ystävyytemme on vanhan ajattelun mukaan täysi-ikäinen. Uskallan sanoa, että vanhenemme yhdessä, muistelemme yhdessä. Jaamme ilot ja surut. Ja sinä siellä, tiedät kyllä, puhun sinusta <3
Tuon verran ehtii kirjoittaa viidessä minuutissa. Minulle kirjoittaminen käsin on luontevampaa. Koneella alan oitis editoida syntyvää tekstiä. Pilkut on saatava paikoilleen, vaihdan sanan toiseen. Käsin kirjoittaessa ei ehdi. Sitä suoltaa tekstiä niin, että lyijykynän säleet lentelee ja paperi savuaa. Mutta koitetaan nyt tämä viikko treenikirjoittaa koneella ja koittaa karkoittaa sisäistä kriitikkoa =0)
Aloitan tämän kirjoituksen avaamalla lehden ja osoittamalla sormella jotain kohtaa... ja ensimmäinen lause on:
Ja päälle rentouttavat räkätykset.
Sitä on kunnon ystävyys. Kuvia selatessa hymyilin hiljaa. Kuvissa nauroimme ääneen, hirnuimme, hulluttelimme. Minä ja ystävättäreni jo 21 vuoden takaa. Illalla puhuimme puhelimessa ja nauru kumpusi jälleen, hankalienkin asioiden välistä. Päätimme pitää valokuvasession tavatessamme. Huomautin, että olemme skoolanneet aika usein. "Missä?" "No, teillä, meillä, Minnalla, mökillä..." Meidän ystävyytemme on vanhan ajattelun mukaan täysi-ikäinen. Uskallan sanoa, että vanhenemme yhdessä, muistelemme yhdessä. Jaamme ilot ja surut. Ja sinä siellä, tiedät kyllä, puhun sinusta <3
Tuon verran ehtii kirjoittaa viidessä minuutissa. Minulle kirjoittaminen käsin on luontevampaa. Koneella alan oitis editoida syntyvää tekstiä. Pilkut on saatava paikoilleen, vaihdan sanan toiseen. Käsin kirjoittaessa ei ehdi. Sitä suoltaa tekstiä niin, että lyijykynän säleet lentelee ja paperi savuaa. Mutta koitetaan nyt tämä viikko treenikirjoittaa koneella ja koittaa karkoittaa sisäistä kriitikkoa =0)
tiistai 27. syyskuuta 2011
Tosi kurmeekokki
"Saisko olla kurmeeta vai karmeeta?" Meidän perheessä kysymys tarkoittaa: "Iskän vai äiskän tekemää ruokaa?" Tuossa järjestyksessä.
Jälleen eilen vanhin lapsi totesi, että sai pitkästä aikaa hyvää äidin tekemää ruokaa. Olin ottanut hot wingsit pakkauksestaan uunipellille ja paistanut ne uunissa. Niille oli lisukkeena nuudeleita. Tosi "työlästä"! Miehen kanssa söimme hyvällä ruokahalulla anopin tekemiä kaalikääryleitä, jotka eivät lapsille kelpaa.
Myönnän, en ole kummoinen kokki. Jo tutustuessamme mieheni kanssa, kerroin etten osaa laittaa juuri muuta kuin makaronilaatikkoa. Ei käynyt tie miehen sydämeen ainakaan vatsan kautta. Olen luova kokeilija ja kun itse tekee ja soveltaa, sattuu tulemaan vähän sitä sun tätä. Mies tekee ohjeen mukaan ja yleensä onnistuu. Hän on kiinnostunut ruuanlaitosta ja katsoo haaveellinen ilme kasvoillaan kaikki mahdolliset kokkiohjelmat. Ja niitähän riittää!
Ruuanlaitto kuuluu aika ajoin toimintaterapeutin toimintamuotoihinkin. Onneksi siinä saan teettää ruokaa, harvemmin joudun osallistumaan itse sopan tekoon kauhoineni. Hyviä aterioita olemme kuntoutujien kanssa syöneet. Se on sellainen epävirallinen työsuhde-etu. Normaalisti syön lounaalla miehen tekemistä ruuista jääneitä eväitä.
Vaan tänään... Kävimme ryhmän kanssa sushi-ravintolassa! Juu, meillä täällä Hämeenlinnassakin on sellainen. Oma sushi-kokemukseni rajoittui tähän asti Pirkan pakastemykyihin. Eivät ihan hirveän kummoisia olleet. Nyt joukkomme tilasi lounasannokset, joihin kuului 8 möykkyä (anteeksi sushi-fanit, en tiedä miksi niitä sanotaan). Tikuilla piti syödä. Suurin jännitysmomentti ei ollut se, saanko raaan kalan alas vaan se, että sinkoutuuko riisi-rapu-paketti puikoistani ikkunaan, kun sormet nyrjänhtävät ja tikut menevät ristiin. Meinasi siinä jännetuppi tulehtua, mutta hyviä olivat sashimit ja systeemit. Saatan mennä toistekin ja vien miehen myös.
Lapsuuden perheen ruuanlaittokulttuuri vaikuttaa aivan varmasti siihen, miten jälkikasvu tuohon toimeen tarttuu. Minun lapsuuden kodissani ruokaan suhtauduttiin mutkattomasti, se oli yksinkertaista ja mahdollisimman pitkälle itse tuotettua ja kalastettua. Pihasta kolmasosan lohkaisi kasvimaa. Kesät talvet isä kalastaa. Oli tiettyjä traditiota, kuten savumuikut, lauantainen saunamakkara ja omenapore, äidin tekemä veripalttu omenasoseella ja perunaa eri soosseilla, karjalanpaisti ja -piirakat. Äiti ei ollut töissä ja leipoi paljon, leipoo vieläkin. Niin teen myös minä. Miehen äiti teki uraa mm. perhepäivähoitajana ja marketin ruokaosastolla kalamestarina. Hänelle uudet ohjeet olivat ammatinkin vuoksi tärkeitä ja niitä hän kokeili kotona. Pöydät notkuivat (ja notkuvat) monenlaista lisuketta ja kuulemma aina oli jälkiruokaa, kiisseliä nyt vähintään. Eli jos meidän kahden ruokataustoja tutkii, toisen kodissa pöytään nostettiin kattilallinen pottuja ja ruukku paistia, salaatti tarkoitti pihalta haettuja salaatinlehtiä ja neljänneksen paloiksi lohkottuja tomaatteja. Toisen lapsuuden keittiössä haudutettiin kukkakaalia ja porkkanakuutioita, keitetty riisi herkuteltiin kermaisen broilerikastikkeen kera, salaatissa oli tomaatin ja kurkun lisäksi paprikaa ja sipulia ja jälkiruuaksi vadelmakastiketta kermavaahdolla.
Iltapäivällä olin lenkillä ystävättäreni ja Kurkon kanssa. Kotiin ajellessani tuli ihana soitto: "Syömään!" Mies oli laittanut jälleen ruokaa, ihan sitä parasta mahdollistaan: spaghetti bolognesea. Tänään oli siis tarjolla kurmeeta!
Jälleen eilen vanhin lapsi totesi, että sai pitkästä aikaa hyvää äidin tekemää ruokaa. Olin ottanut hot wingsit pakkauksestaan uunipellille ja paistanut ne uunissa. Niille oli lisukkeena nuudeleita. Tosi "työlästä"! Miehen kanssa söimme hyvällä ruokahalulla anopin tekemiä kaalikääryleitä, jotka eivät lapsille kelpaa.
Myönnän, en ole kummoinen kokki. Jo tutustuessamme mieheni kanssa, kerroin etten osaa laittaa juuri muuta kuin makaronilaatikkoa. Ei käynyt tie miehen sydämeen ainakaan vatsan kautta. Olen luova kokeilija ja kun itse tekee ja soveltaa, sattuu tulemaan vähän sitä sun tätä. Mies tekee ohjeen mukaan ja yleensä onnistuu. Hän on kiinnostunut ruuanlaitosta ja katsoo haaveellinen ilme kasvoillaan kaikki mahdolliset kokkiohjelmat. Ja niitähän riittää!
Ruuanlaitto kuuluu aika ajoin toimintaterapeutin toimintamuotoihinkin. Onneksi siinä saan teettää ruokaa, harvemmin joudun osallistumaan itse sopan tekoon kauhoineni. Hyviä aterioita olemme kuntoutujien kanssa syöneet. Se on sellainen epävirallinen työsuhde-etu. Normaalisti syön lounaalla miehen tekemistä ruuista jääneitä eväitä.
Vaan tänään... Kävimme ryhmän kanssa sushi-ravintolassa! Juu, meillä täällä Hämeenlinnassakin on sellainen. Oma sushi-kokemukseni rajoittui tähän asti Pirkan pakastemykyihin. Eivät ihan hirveän kummoisia olleet. Nyt joukkomme tilasi lounasannokset, joihin kuului 8 möykkyä (anteeksi sushi-fanit, en tiedä miksi niitä sanotaan). Tikuilla piti syödä. Suurin jännitysmomentti ei ollut se, saanko raaan kalan alas vaan se, että sinkoutuuko riisi-rapu-paketti puikoistani ikkunaan, kun sormet nyrjänhtävät ja tikut menevät ristiin. Meinasi siinä jännetuppi tulehtua, mutta hyviä olivat sashimit ja systeemit. Saatan mennä toistekin ja vien miehen myös.
Lapsuuden perheen ruuanlaittokulttuuri vaikuttaa aivan varmasti siihen, miten jälkikasvu tuohon toimeen tarttuu. Minun lapsuuden kodissani ruokaan suhtauduttiin mutkattomasti, se oli yksinkertaista ja mahdollisimman pitkälle itse tuotettua ja kalastettua. Pihasta kolmasosan lohkaisi kasvimaa. Kesät talvet isä kalastaa. Oli tiettyjä traditiota, kuten savumuikut, lauantainen saunamakkara ja omenapore, äidin tekemä veripalttu omenasoseella ja perunaa eri soosseilla, karjalanpaisti ja -piirakat. Äiti ei ollut töissä ja leipoi paljon, leipoo vieläkin. Niin teen myös minä. Miehen äiti teki uraa mm. perhepäivähoitajana ja marketin ruokaosastolla kalamestarina. Hänelle uudet ohjeet olivat ammatinkin vuoksi tärkeitä ja niitä hän kokeili kotona. Pöydät notkuivat (ja notkuvat) monenlaista lisuketta ja kuulemma aina oli jälkiruokaa, kiisseliä nyt vähintään. Eli jos meidän kahden ruokataustoja tutkii, toisen kodissa pöytään nostettiin kattilallinen pottuja ja ruukku paistia, salaatti tarkoitti pihalta haettuja salaatinlehtiä ja neljänneksen paloiksi lohkottuja tomaatteja. Toisen lapsuuden keittiössä haudutettiin kukkakaalia ja porkkanakuutioita, keitetty riisi herkuteltiin kermaisen broilerikastikkeen kera, salaatissa oli tomaatin ja kurkun lisäksi paprikaa ja sipulia ja jälkiruuaksi vadelmakastiketta kermavaahdolla.
Iltapäivällä olin lenkillä ystävättäreni ja Kurkon kanssa. Kotiin ajellessani tuli ihana soitto: "Syömään!" Mies oli laittanut jälleen ruokaa, ihan sitä parasta mahdollistaan: spaghetti bolognesea. Tänään oli siis tarjolla kurmeeta!
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Tosi helkutin perkuleen autoilijat
Mikä vaivaa autoilijoita??? Kun on yksi kaista molempiin suuntiin, sitä ajetaan juuri hieman alle sallitun nopeuden. Mutkaa on niin, ettei ohi pääse ja takana ajavan päästä nousee höyry. Sitten tulee ohituskaista. Nopeudet nousevat salamannopeasti 10 km sallitun nopeuden yli. ONKO JÄRKEE? Siinä kohtaa kun teistä tupeksijoista pääsisi ohi!
Perkules juuri tunti sitten palasimme Itä-Suomi-tourneelta vanhempien luota ja nyt pitää mennä saunaan hermoja lepuuttamaan. Mennessä mies ajoi ja minä nukuin. Tullessa minä ajoin ja hermoilin. Krääh!
Perkules juuri tunti sitten palasimme Itä-Suomi-tourneelta vanhempien luota ja nyt pitää mennä saunaan hermoja lepuuttamaan. Mennessä mies ajoi ja minä nukuin. Tullessa minä ajoin ja hermoilin. Krääh!
perjantai 23. syyskuuta 2011
Tosi paniikkinappula
Meillä oli tänään töissä MAPA-koulutusta.( Management of Actual or Potential Aggression ) Opettelimme vapautumaan erilaisista aggressiivisista kiinnipitotilanteista. Hyödyllistä ja herättelevää.
Olen työskennellyt psykiatrian maailmassa nyt 17 vuotta akselilla Helsinki-Riihimäki-Hämeenlinna. Varsinaisiin väkivaltatilanteisiin en ole joutunut, mutta uhkaavista, epäselvistä tilanteista olen selvinnyt yleensä puhumalla ja järkee vetoamalla. Mutta entä kun vastapeluri onkin aineissa tai psykoottinen? Kuinka hyvin järkipuhe sellaisessa tilassa olevaan ihmiseen tehoaa?
Työkaverin kanssa oli hauskaa "vääntää". Irrottauduimme sormiin ja ranteisiin tarttuneesta parista sekä erilaisista junttaotteista ja kuristustilanteista. Yllättävän pienillä ja yksinkertaisilla liikkeillä se onnistui, eikä näin harjoittelutilanteessa aiheuttanut kipua. Tosi toimissa se voisi olla vähän enemmän huhtomista!
Varsinainen tapausharjoitus herätti paljon kysymyksiä. Vaikka nujakoivaa parivaljakkoa esitti tuttu ohjaajapari, se näytti hurjalta ja kuulosti pahalta. En ollut ensimmäisten joukossa tarttumassa tappelupukareihin ja riistämässä heitä erilleen. Jäin hieman hämmentyneenä sivusta seuraamaan, mitä tapahtuu. (Että näin turvallinen työkaveri teillä kuulkaa kantislaiset on!!!) Ehkä tosi tilanteessa olisin ollut se, joka lähtee hälyyttämään apua, soittaa poliisille. Joku oli kekseliäs ja sovelsi juuri oppimaansa irrottautumistekniikkaa ja työnsi peukalonsa kaulassa roikkuvan kainaloihin. Vesselit erilleen ja eri huoneisiin rauhoittumaan. Paljon jäi ajatuksia, epävarmuutta, mutta hyvää mieltäkin pääkoppaan päivän jäljiltä.
Pohdin, millaisia uhkaavat tilanteeni ovat olleet. Harjoitteluaikana nuori psykoottinen mies kuvitteli minun olevan hänen tyttöystävänsä. Oli hivenen hämmentävä kokemus 22-vuotiaana toimintaterapeuttiopiskelijana. Potilaani kanssa kiersimme eräänä päivänä ruokapöytää muutaman kierroksen, hän kun oli saanut päähänsä antaa minulle suukon. Pääsin tilasta oven kautta ulos. Eräs potilas lukkiutui osaston kylpytilaan ja kahlitsi vielä varmuuden vuoksi itsensä patteriin kiinni. Oven läpi kävimme lempeän tiukkaa keskustelua tunnin verran, minkä jälkeen hän säntäsi ulos. Yhden kanssa on käyty elämää suurempia keskusteluja katolla. Siinä ne sitten olivatkin.
Vaarallisempaa on ollut naisena kulkea kadulla ilta-aikaan. Erilaisia puristelijoita ja kiinni kävijöitä on ollut enemmän kuin tarpeeksi. MAPA:a voin ehkä soveltaa heihinkin, jos jatkossa tädin tarvitsee irrottautua epätoivotusta (ja ilmeisen epätoivoisesta) tunkeilijasta.
Tiedättekö, mikä on "iiksikalaukku"? Olen sellaista joutunut pari kertaa käyttämään. Kerran tanssilattialla puolituttu mies kävi takaapäin vyötäisilleni kiinni ja liiskautui selkään. Heilautin pientä punaista kassiani niin, että se osui herraa olkapäähän. Tupsahdusta säestin pienellä murahduksella. Toisen kerran iikasikalaukku on heilahtanut ravintola Hälläpyörän edessä. Oli tullut miehen kanssa riitaa baarissa ja päätin kävellä kaupungilta kotiin (tosi fiksua!) Kannat kopsuen määrätietoisesti kuljin Reskaa kohti Vanajan siltaa. Hällästä tuli ulos kaksi korstoa, bodareita molemmat. Kävelivät aivan kuin olisi ollut banaanit tai ainakin finnit kainaloissa. "Kato mikä vosu", sanoi toinen ja tarrasi iloisesti hanuristani kiinni. "Hyvä perä!" Tällä kertaa kassi oli hieman isompi, sellainen käsilaukkumallinen ja kovakulmainen. Reippaalla ranneliikkeellä pamautin miestä laukulla ja huusin: "Näpit irti s***n sika, se on mun hanuri!" Ällikällä (ja iiksikalaukulla) lyöty kaveri irrotti otteensa, perääntyi kolme askelta kädet antautumisasennossa ja pyysi anteeksi.
Joskus siis auttaa puhe, määrätietoinen pieni irrottautumisliike, pako paikalta tai joskus reipashenkinen vastaisku. Hyvä on harjoitella ja tiedostaa tilanteiden vakavuus. Se, mitä tapahtuu ja miten vastapuoli reagoi, on aina yllätys. Kuten vanha suomalainen viisaus sanoo, vahinko ei tule kello kaulassa.
Olen työskennellyt psykiatrian maailmassa nyt 17 vuotta akselilla Helsinki-Riihimäki-Hämeenlinna. Varsinaisiin väkivaltatilanteisiin en ole joutunut, mutta uhkaavista, epäselvistä tilanteista olen selvinnyt yleensä puhumalla ja järkee vetoamalla. Mutta entä kun vastapeluri onkin aineissa tai psykoottinen? Kuinka hyvin järkipuhe sellaisessa tilassa olevaan ihmiseen tehoaa?
Työkaverin kanssa oli hauskaa "vääntää". Irrottauduimme sormiin ja ranteisiin tarttuneesta parista sekä erilaisista junttaotteista ja kuristustilanteista. Yllättävän pienillä ja yksinkertaisilla liikkeillä se onnistui, eikä näin harjoittelutilanteessa aiheuttanut kipua. Tosi toimissa se voisi olla vähän enemmän huhtomista!
Varsinainen tapausharjoitus herätti paljon kysymyksiä. Vaikka nujakoivaa parivaljakkoa esitti tuttu ohjaajapari, se näytti hurjalta ja kuulosti pahalta. En ollut ensimmäisten joukossa tarttumassa tappelupukareihin ja riistämässä heitä erilleen. Jäin hieman hämmentyneenä sivusta seuraamaan, mitä tapahtuu. (Että näin turvallinen työkaveri teillä kuulkaa kantislaiset on!!!) Ehkä tosi tilanteessa olisin ollut se, joka lähtee hälyyttämään apua, soittaa poliisille. Joku oli kekseliäs ja sovelsi juuri oppimaansa irrottautumistekniikkaa ja työnsi peukalonsa kaulassa roikkuvan kainaloihin. Vesselit erilleen ja eri huoneisiin rauhoittumaan. Paljon jäi ajatuksia, epävarmuutta, mutta hyvää mieltäkin pääkoppaan päivän jäljiltä.
Pohdin, millaisia uhkaavat tilanteeni ovat olleet. Harjoitteluaikana nuori psykoottinen mies kuvitteli minun olevan hänen tyttöystävänsä. Oli hivenen hämmentävä kokemus 22-vuotiaana toimintaterapeuttiopiskelijana. Potilaani kanssa kiersimme eräänä päivänä ruokapöytää muutaman kierroksen, hän kun oli saanut päähänsä antaa minulle suukon. Pääsin tilasta oven kautta ulos. Eräs potilas lukkiutui osaston kylpytilaan ja kahlitsi vielä varmuuden vuoksi itsensä patteriin kiinni. Oven läpi kävimme lempeän tiukkaa keskustelua tunnin verran, minkä jälkeen hän säntäsi ulos. Yhden kanssa on käyty elämää suurempia keskusteluja katolla. Siinä ne sitten olivatkin.
Vaarallisempaa on ollut naisena kulkea kadulla ilta-aikaan. Erilaisia puristelijoita ja kiinni kävijöitä on ollut enemmän kuin tarpeeksi. MAPA:a voin ehkä soveltaa heihinkin, jos jatkossa tädin tarvitsee irrottautua epätoivotusta (ja ilmeisen epätoivoisesta) tunkeilijasta.
Tiedättekö, mikä on "iiksikalaukku"? Olen sellaista joutunut pari kertaa käyttämään. Kerran tanssilattialla puolituttu mies kävi takaapäin vyötäisilleni kiinni ja liiskautui selkään. Heilautin pientä punaista kassiani niin, että se osui herraa olkapäähän. Tupsahdusta säestin pienellä murahduksella. Toisen kerran iikasikalaukku on heilahtanut ravintola Hälläpyörän edessä. Oli tullut miehen kanssa riitaa baarissa ja päätin kävellä kaupungilta kotiin (tosi fiksua!) Kannat kopsuen määrätietoisesti kuljin Reskaa kohti Vanajan siltaa. Hällästä tuli ulos kaksi korstoa, bodareita molemmat. Kävelivät aivan kuin olisi ollut banaanit tai ainakin finnit kainaloissa. "Kato mikä vosu", sanoi toinen ja tarrasi iloisesti hanuristani kiinni. "Hyvä perä!" Tällä kertaa kassi oli hieman isompi, sellainen käsilaukkumallinen ja kovakulmainen. Reippaalla ranneliikkeellä pamautin miestä laukulla ja huusin: "Näpit irti s***n sika, se on mun hanuri!" Ällikällä (ja iiksikalaukulla) lyöty kaveri irrotti otteensa, perääntyi kolme askelta kädet antautumisasennossa ja pyysi anteeksi.
Joskus siis auttaa puhe, määrätietoinen pieni irrottautumisliike, pako paikalta tai joskus reipashenkinen vastaisku. Hyvä on harjoitella ja tiedostaa tilanteiden vakavuus. Se, mitä tapahtuu ja miten vastapuoli reagoi, on aina yllätys. Kuten vanha suomalainen viisaus sanoo, vahinko ei tule kello kaulassa.
torstai 22. syyskuuta 2011
Tosi ihmismäistä
Pieni laulu ihmisestä
Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
- Tommy Tabermann -
Kaunista ja niin totta, mutta mihin ihminen on kadottanut tämän perusolemuksensa? Runo voisi alkaa myös sanoin "Ihminen tarvitsee ihmettä, ollakseen itse ihminen..."
Perään kuulutan tässä postauksessa ihmisyyden ihmettä, suvaitsevaisuuden ihmettä. Törmäsin tänään järkyttyneisiin vanhempiin, joiden lapsi on joutunut kiusatuksi. Kiusaajia ovat sekä luokkatoveri että tämän äiti. Tuo nainen oli jopa agitoinut tyttöjen muita luokkakavereita välttelemään tuttavaperheen tyttöä. Tuo nainen ei suostu näkemään sitä, että hänen murusensa on ollut useimmiten se, joka kahnaukset aiheuttaa. Tuo nainen kieltäytyy tulemasta koulun järjestämään yhteispalaveriin, jossa vanhemmat voivat keskustella tapakasvatuksesta ja lastensa vuorovaikutuksesta. Tuo nainen soittaa kiusatulle tytölle ja haukkuu tätä rasisitisesti, pelotellen ja uhkaillen poliisilla. Tytön vanhempien kanssa hän ei halua puhua. Syy: tyttö perheineen tulee eri kulttuurista!
Onko meillä suloisessa Suomessamme todellakin vallalla näin suuri muukalaisviha? Pöyristyttävintä tässä tapauksessa on se, että vanhempi myrkyttää lapsensa mielen, ei anna hänen itse muodostaa omaa mielipidettään ihmisestä ihmisenä.
Työssäni olen saanut tutustua eri kulttuureista tuleviin ihmisiin. Osalla on valmiiksi hyvä koulutus ja kielitaito. Osa ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Toisilla on erilainen kirjaimisto, kirjoitussuunta, eikä mitään yhteneväisyyttä suomen kieleen. Suomen kielen on sanottu olevan yksi vaikeimmin opittavista kielistä. Miten siis daria kotikielenään puhuva luku- ja kirjoitustaidoton nainen oppii suomen?
Illalla chattasin ystäväni kanssa, joka myös on alkuperältään ulkomaalainen, nykyisin myös suomalainen. Sain aivan uudenlaista perspektiiviä ongelmiin, joihin maahanmuuttaja törmää. Hyvin monessa eri kulttuurissa jo pelkkä päiväyksen merkintä on erilainen kuin meillä pohjoismaissa. Tästä päästään esimerkiksi vaikkapa kerrostalon pesutupaan. Tulee tilanne, että kakkoskerroksen vanhapoika suivaantuu ensimmäisen kerroksen afgaanirouvalle, kun rouva oli laittanut pyykit pesuun vartin ennen herran varauksen alkua. Rouva ei ollut tiennyt käytäntöä, että vuoro pitää varata laittamalla nimi listaan oikean päivämäärän kohdalle. Kerrostalon ala-aulassa on toki ohjeet asukkaille, mutta kielitaito ei riitä tulkitsemaan niitä. Pitäisikö ohjeet olla eri kielillä? Millä? Big problem!
Suomalaisena, suomen kieltä omasta mielestäni hyvin taitavana, törmäilen jatkuvasti sanakarikoihin virastokaavakkeiden kanssa. Kuinka ihmeessä ulkomaalaistaustaiset ihmiset pärjäävät niiden kanssa? Avustin tuttavaperhettä mm. asuntohakemuksen tekemisessä, automyynti-ilmoituksen laatimisessa, selitin mitä Kelasta tullut virallinen paperi tarkoitti.
Entä kielikoulutus? Onko meillä Suomessa johdonmukainen kielikoulutussysteemi maahanmuuttajille? Kursseja järjestävät paikalliset Setlementit, kansalaisopistot, maahanmuuttotoimistot. Näistä opitaan kenties arjen käyttökieltä. Pääseekö sellaisen kielitaidon omaava ihminen töihin? Millaisiin töihin? Onko mahdollista opiskella pidemmälle?
Nyt kirjoitukseni on kilpistynyt pitkälti kieleen ja sen hallintaan. Kieltä osaamattomalle ongelmat ovat samat riippumatta siitä, mihin on muuttanut. Joku kokee, että kielen oppiminen on vielä helppoa verrattuna suomalaisen kulttuurin omaksumiseen. Suomalainen yhteiskunta ja sen normien noudattaminen koetaan jäykkänä ja normitiivisenä. Meillä kyllä luetaankin toimintaohjeita tiukemmin kuin esimerkiksi eteläisessä Euroopassa. Osaammeko siis hymyillä hyväntahtoisesti kulttuurikäppien tekijöille ja asettua auttamaan? Voi kuinka toivoisin!
Tummahipiäinen mies lastaa K-marketin kassalla ostoksiaan muovikassiin. Juopunut suomalainen naapurikassalta suunnistaa miehen luo ja alkaa tempoa kassia: "Nää on mun ruuat!" Tässä kohtaa toinen suomalainen käskisi känniääliön suksia vitsikkäästi kuusikkoon, mutta mitä tekee toisen kulttuurin ihminen? Hän ei voi alkaa rähistä, koska saattaisi herättää pahaa verta. Näemme jo keltaisen lehdistön otsikot: "Maahanmuuttajat riehuivat kaupassa!" Ei, on pidettävä tiukasti kassin sangoista kiinni ja todettava ystävällisesti, että herra on käsittänyt nyt väärin. "Painu kotiis!", huikkaa juopunut ja horjuu ulos itsetyytyväisyyttä uhkuen.
Alakerran naapuri koputtaa kattoon. Kello on viisi iltapäivällä. Kohta soi ovikello. Ovella seisoo naama punaisena huutava nainen ja vaatii asukkaita puhumaan hiljempaa. Ei kuulemma kestä korkeaa kimittävää mongerrusta. Olen kyllä kuullut klo 22 hiljaisuudesta, mutta en iltapäivärauhasta. Yläkerran perhe on tullut Suomeen keskeltä Angolan sodan kauhuja. He viettivät tavallista tiistai-iltapäivää perheen kesken ruokaillen.
Tällaista kohteluako haluamme tarjota? Näinkö haluaisimme tulla kohdelluksi, jos itse asuisimme vieraassa kulttuuriympäristössä? Paljon olisi asioita paremmin, mikäli ihmiset pysähtyisivät ajattelemaan asioita myös toisen kantilta.
Uhan tunne on suuri liikkeelle paneva voima. Kaikkea vierasta pelätään. Pelko kääntyy äkkiä vihaksi. Vihaa on helppo lietsoa. Mitä tapahtuu, jos joku alkaa lietsoa rakkautta?
Luin Wikipediasta rasismin määritelmää: ”Rasismia ovat sellaiset uskomukset ja toiminnot, jotka pohjautuvat ajatukseen ihmisryhmien perustavanlaatuisesta kulttuurisesta ja/tai biologisesta erilaisuudesta, ja jotka oikeuttavat ihmisryhmien negatiivisen kohtelun tällä perusteella." Kaikki tähän kirjoittamani esimerkit täyttänevät rasismin kriteerit. Missä on terve lapsekas uteliaisuus: "Hei kuka sinä olet ja mistä tulet? Minä olen tällainen. Millainen ihminen sinä olet? Olisitko ihminen ihmiselle, ihminen minulle?"
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Tosi konsultiksi
Minulla on haave. En tiedä uskallanko koskaan ottaa niin suurta haastetta oikeasti vastaan, mutta haaveillahan aina saa.
Olen mennyt haavettani kohti pitkän aikaa huomaamattani. Haave on suoristellut siipiään, niinkuin pesän reunalla istuva räksän poikanen, joka aikoo piakkoin pyrähtää lentoon. Viime aikoina se on alkanut olla aika äänekäs räksä. Se on alkanut vaatia toimenpiteitä lentoon pääsyn suhteen. Kollegani vielä yllytti sitä, ottamalla tulevaisuuteni puheeksi. Hän kysyi, olenko koskaan ajatellut ryhtyä freelanceriksi. Olen!
Vaikka olen innostuva ja impulsiivinen, olen kuitenkin aika varovainen isojen päätösten suhteen. Ammatillinen suunnan vaihto on juuri sellainen suuri heittäytyminen. En ole markkinointihenkinen itseni suhteen. En osaa rummuttaa ja mainostaa, että katsokaa, mitä minä osaan. Kokeilenkin, miltä tuntuu kirjoittaa osaamiaan asioita ylös näin julkisesti. Katsotaan sitten, saako räksän poikanen siivet alleen.
Haaveilen siitä, että voisin ohjata erilaisia kirjoittavia ryhmiä. Niin, teen sitä kyllä nytkin, mutta ihan niinkuin päätyökseni. Osa ajatuksesta on siinä, että keventäisin työn osuutta elämässä ja keskittyisin siihen, mikä tällä hetkellä kaikkein eniten viehättää. Haaveilen myös (hieman pelonsekaisin tuntein) työtiimien kanssa työskentelystä, niiden toiminnallisuuden ja hyvinvoinnin parantamisesta ja ryhmien toiminnan ymmärtämisestä. Ei mikään kevyt rasti, mutta erittäin mielenkiintoinen. Ja sitten huutelee vielä perään se pieni opettaja, joka minussa asuu. Luennointityö kirjallisuusterapiasta, luovien toimintojen käyttämisestä ihmissuhdetyössä sekä ryhmänohjaamisesta.
Sitten tietysti täytyy tarkastaa ne räksän siipisulat, että minkälaisilla tyngillä sitä lentoon oikein yrittää. Että millä putkilla se rouva terapeutti lähtisi toisia valistamaan? CV:n paikka on tässä.
KOULUTUKSET:
1993 Toimintaterapeutti, Helsingin sairaanhoito-opisto
2009 Toimintaterapeutti AMK Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia (nyk. Metropolia)
1997 The Model of Human Occupation -theory and practice
2007 Toiminta muutosvoimana aikuisten toimintaterapiassa, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia (nyk. Metropolia)
1999 Kirjallisuus ja kuvataide terapian välineinä, Sibelius-akatemia Kuopio
2001 Kirjallisuusterapian perusteet, Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus
2004 Ryhmänohjaajan täydennyskoulutus, Hämeen ammattikorkeakoulu Wetterhoff
2011 Vahvuuksien hyödyntämisen inventaari, SDI-sertifiointi, Mirror Learning Espoo (vuorovaikutuskuvioiden tutkimista, vahvuuksien inventointia ja konfliktitilanteiden ennaltaehkäisyä)
(huomenna alkaa Voimauttavan valokuvan perusteet-koulutus Hämeen kesäyliopistolla)
LUENNOINTIA mm:
- Vammalan seudun kirjallisuuspäivät
- Tampereen yliopisto
- Suomen kirjallisuusterapiayhdistyksen tapahtumissa
- Kirjallisuusterapian perusteet-koulutus Palmenia Lahti
- Hämeen kesäyliopisto
- Koulutuskeskus Tavastia
- Hämeen ammattikorkeakoulu
- Suomen mielenterveysseura
- Mielenterveyden keskusliitto
- Kanta-Hämeen keskussairaala
- Valtakunnalliset toimintaterapia-päivät Tampere-talo
TYÖTEHTÄVIÄ:
Toimintaterapeutti Riihimäen aluesairaala, psykiatrian kuntoutus 1994-2005 (myöh. Kanta-Hämeen keskussairaala)
Toimintaterapeutti Kanta-Hämeen keskussairaala HML, psykiatrian poliklinikka 2006 -
Tuntiopettaja Vanajaveden opisto, Viisas kynä, Jaettu kirja ja Muistoina paperille-kurssit 2010 -
Kokemuksellisen ryhmän ohjaaja Kirjallisuusterapian perusteet- kurssilla Palmeniassa 2010-2011
Työyhteisökouluttaja Aina com 2008
Onhan tuota tullut kaikenlaista matkan varrella kokeiltua. Vieläkö pitää kokeilla? Ehkäpä tämä on sitä neljänkympin tilinpäätösaikaa ja -toimia. Suorittaja on huomannut, että elämässä on paljon muutakin kuin työ. Voisiko vähemmälläkin pärjätä? Työrooli on minulle merkittävä, eli ilman sitä ei osaa olla.
On tullut tunne, että omat arvot ovat vahvistuneet. Haluan tehdä asioita, joilla on oikeasti merkitystä. Psykiatrian poliklinikalla koen tekeväni merkityksellistä (vaikka välillä hyvinkin merkillistä) työtä. Kirjallisuusterapian saralla koen olevani ilosanoman välittäjä, mahdollisuuksien tarjoaja. Opiston kirjoittajaryhmissä rooli on taas aivan erilainen: se on opettajuuden ja ohjaajuuden välimaasto. Olisiko siis jokapaikan höylällä annettavaa työyhteisöille?
Minulta puuttuu työnohjaajakoulutus. Siitä kollegani minulta kysyi ja herätteli ajattelemaan haaveen eteenpäin viemistä entistä tanakammin. Vieläkö sen jaksaisi kahlata? Tarvitseeko vai alkaisiko paletti olla jo riittävän kattava, uskottava ryhmien toiminnan tutkimiseen ja parantamiseen työyhteisöissä? En tiedä, mutta aion kokeilla. Ensin testaan taitoni omassa työtiimissä sairaalalla. Olen jo saanut varovaisen tiedustelun aivan toisen alan organisaatiostakin. Muutama tilaisuus siis olisi siunaantumassa. Ne saattavat olla ensimmäisiä räksän poikasen siiven iskuja. Toivon ja uskon, etteivät ne päädy mahalaskuun.
Olen mennyt haavettani kohti pitkän aikaa huomaamattani. Haave on suoristellut siipiään, niinkuin pesän reunalla istuva räksän poikanen, joka aikoo piakkoin pyrähtää lentoon. Viime aikoina se on alkanut olla aika äänekäs räksä. Se on alkanut vaatia toimenpiteitä lentoon pääsyn suhteen. Kollegani vielä yllytti sitä, ottamalla tulevaisuuteni puheeksi. Hän kysyi, olenko koskaan ajatellut ryhtyä freelanceriksi. Olen!
Vaikka olen innostuva ja impulsiivinen, olen kuitenkin aika varovainen isojen päätösten suhteen. Ammatillinen suunnan vaihto on juuri sellainen suuri heittäytyminen. En ole markkinointihenkinen itseni suhteen. En osaa rummuttaa ja mainostaa, että katsokaa, mitä minä osaan. Kokeilenkin, miltä tuntuu kirjoittaa osaamiaan asioita ylös näin julkisesti. Katsotaan sitten, saako räksän poikanen siivet alleen.
Haaveilen siitä, että voisin ohjata erilaisia kirjoittavia ryhmiä. Niin, teen sitä kyllä nytkin, mutta ihan niinkuin päätyökseni. Osa ajatuksesta on siinä, että keventäisin työn osuutta elämässä ja keskittyisin siihen, mikä tällä hetkellä kaikkein eniten viehättää. Haaveilen myös (hieman pelonsekaisin tuntein) työtiimien kanssa työskentelystä, niiden toiminnallisuuden ja hyvinvoinnin parantamisesta ja ryhmien toiminnan ymmärtämisestä. Ei mikään kevyt rasti, mutta erittäin mielenkiintoinen. Ja sitten huutelee vielä perään se pieni opettaja, joka minussa asuu. Luennointityö kirjallisuusterapiasta, luovien toimintojen käyttämisestä ihmissuhdetyössä sekä ryhmänohjaamisesta.
Sitten tietysti täytyy tarkastaa ne räksän siipisulat, että minkälaisilla tyngillä sitä lentoon oikein yrittää. Että millä putkilla se rouva terapeutti lähtisi toisia valistamaan? CV:n paikka on tässä.
KOULUTUKSET:
1993 Toimintaterapeutti, Helsingin sairaanhoito-opisto
2009 Toimintaterapeutti AMK Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia (nyk. Metropolia)
1997 The Model of Human Occupation -theory and practice
2007 Toiminta muutosvoimana aikuisten toimintaterapiassa, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia (nyk. Metropolia)
1999 Kirjallisuus ja kuvataide terapian välineinä, Sibelius-akatemia Kuopio
2001 Kirjallisuusterapian perusteet, Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus
2004 Ryhmänohjaajan täydennyskoulutus, Hämeen ammattikorkeakoulu Wetterhoff
2011 Vahvuuksien hyödyntämisen inventaari, SDI-sertifiointi, Mirror Learning Espoo (vuorovaikutuskuvioiden tutkimista, vahvuuksien inventointia ja konfliktitilanteiden ennaltaehkäisyä)
(huomenna alkaa Voimauttavan valokuvan perusteet-koulutus Hämeen kesäyliopistolla)
LUENNOINTIA mm:
- Vammalan seudun kirjallisuuspäivät
- Tampereen yliopisto
- Suomen kirjallisuusterapiayhdistyksen tapahtumissa
- Kirjallisuusterapian perusteet-koulutus Palmenia Lahti
- Hämeen kesäyliopisto
- Koulutuskeskus Tavastia
- Hämeen ammattikorkeakoulu
- Suomen mielenterveysseura
- Mielenterveyden keskusliitto
- Kanta-Hämeen keskussairaala
- Valtakunnalliset toimintaterapia-päivät Tampere-talo
TYÖTEHTÄVIÄ:
Toimintaterapeutti Riihimäen aluesairaala, psykiatrian kuntoutus 1994-2005 (myöh. Kanta-Hämeen keskussairaala)
Toimintaterapeutti Kanta-Hämeen keskussairaala HML, psykiatrian poliklinikka 2006 -
Tuntiopettaja Vanajaveden opisto, Viisas kynä, Jaettu kirja ja Muistoina paperille-kurssit 2010 -
Kokemuksellisen ryhmän ohjaaja Kirjallisuusterapian perusteet- kurssilla Palmeniassa 2010-2011
Työyhteisökouluttaja Aina com 2008
Onhan tuota tullut kaikenlaista matkan varrella kokeiltua. Vieläkö pitää kokeilla? Ehkäpä tämä on sitä neljänkympin tilinpäätösaikaa ja -toimia. Suorittaja on huomannut, että elämässä on paljon muutakin kuin työ. Voisiko vähemmälläkin pärjätä? Työrooli on minulle merkittävä, eli ilman sitä ei osaa olla.
On tullut tunne, että omat arvot ovat vahvistuneet. Haluan tehdä asioita, joilla on oikeasti merkitystä. Psykiatrian poliklinikalla koen tekeväni merkityksellistä (vaikka välillä hyvinkin merkillistä) työtä. Kirjallisuusterapian saralla koen olevani ilosanoman välittäjä, mahdollisuuksien tarjoaja. Opiston kirjoittajaryhmissä rooli on taas aivan erilainen: se on opettajuuden ja ohjaajuuden välimaasto. Olisiko siis jokapaikan höylällä annettavaa työyhteisöille?
Minulta puuttuu työnohjaajakoulutus. Siitä kollegani minulta kysyi ja herätteli ajattelemaan haaveen eteenpäin viemistä entistä tanakammin. Vieläkö sen jaksaisi kahlata? Tarvitseeko vai alkaisiko paletti olla jo riittävän kattava, uskottava ryhmien toiminnan tutkimiseen ja parantamiseen työyhteisöissä? En tiedä, mutta aion kokeilla. Ensin testaan taitoni omassa työtiimissä sairaalalla. Olen jo saanut varovaisen tiedustelun aivan toisen alan organisaatiostakin. Muutama tilaisuus siis olisi siunaantumassa. Ne saattavat olla ensimmäisiä räksän poikasen siiven iskuja. Toivon ja uskon, etteivät ne päädy mahalaskuun.
lauantai 17. syyskuuta 2011
Tosi tarttuvaa
Tulet tilaan kiukkuisena. Huoneen hilpeä tunnelma kuihtuu olemattomiin, valuu oven raosta pihalle. Ilonpilaaja!
Olet saanut suorituksestasi maailman ihanimpaa palautetta. Aamulla työpaikan ovi on harvinaisen kevyt avata, askel lennokas. Hyvän huomenen tervehdys tulee astetta lujempaa ja hymyn saattelemana. Kohta mukava pulina kahvipöydässä on vienyt koko tiimin mennessään.
Mitä tapahtui? Tunne tarttui. Se on eräänlainen infektio. Toiset ovat herkempiä kokemaan tunnetilojen vaihtelut, sen mikä sfääreissä liikehtii. Ja sfääreissähän liikkuu! Tämä hienonhieno tunnetomu leijailee tilassa on se sanotettu tai ei. Sanottamattomat fiilikset ovat vielä tehokkaampia tartunnan aiheuttajia. Jos töihin tullessaan kiekaisee aamun olleen elämän kurjimpia, saa osakseen sympatiaa. Tällöin karmeita kokenut kantaa itse vastuun tunteistaan. Sanottamattomat tunteet hakevat kohdetta, kuka olisi herkillä kantamaan tonnien taakkaa, keneen laskeutua.
Ryhmiä ohjatessa otan usein tämän teeman puheeksi. Ryhmissä ollaan herkillä toisten suhteen: mitä muut minusta ajattelevat, miten tulen huomatuksi itsenäni, millaisia rooleja otan / saan ryhmässä. Nämä ovat suhteessa tunnekokemuksiin. Estyneelle ihmiselle on vaikeaa ilmaista omia tunnelmiaan. Tullessaan ryhmään lastinsa kanssa hän tahtomattaan ja tiedostamattaan levittää tunneinfektiota. Mutta mitä tapahtuukaan, jos hän kertoo, miltä juuri sillä hetkellä tuntuu? Yksityisestä tulee yleistä, ehkä jonkun toisenkin olotila saa sanat. Käynnistyy vertaiskokemus. Oma tunne saa tilaa, se tulee jakoon ja pienenee. Paitsi ilo. Ilolla on tapana suureta!
Eilen sain olla seurassa, jossa innostus tarttui, levisi positiivisen ruton lailla. Istuimme naisporukassa karaokebaarissa ja toinen toistamme kannustaen valitsimme kappaleita ja nekin, jotka eivät ole juuri julkiselle laulajan uralle uskaltautuneet, menettivät näyttävästi karaokeneitsyytensä. Siinä seurassa oli jotenkin luontevaa päättää päivä biisillä Oon voimissain!
Olet saanut suorituksestasi maailman ihanimpaa palautetta. Aamulla työpaikan ovi on harvinaisen kevyt avata, askel lennokas. Hyvän huomenen tervehdys tulee astetta lujempaa ja hymyn saattelemana. Kohta mukava pulina kahvipöydässä on vienyt koko tiimin mennessään.
Mitä tapahtui? Tunne tarttui. Se on eräänlainen infektio. Toiset ovat herkempiä kokemaan tunnetilojen vaihtelut, sen mikä sfääreissä liikehtii. Ja sfääreissähän liikkuu! Tämä hienonhieno tunnetomu leijailee tilassa on se sanotettu tai ei. Sanottamattomat fiilikset ovat vielä tehokkaampia tartunnan aiheuttajia. Jos töihin tullessaan kiekaisee aamun olleen elämän kurjimpia, saa osakseen sympatiaa. Tällöin karmeita kokenut kantaa itse vastuun tunteistaan. Sanottamattomat tunteet hakevat kohdetta, kuka olisi herkillä kantamaan tonnien taakkaa, keneen laskeutua.
Ryhmiä ohjatessa otan usein tämän teeman puheeksi. Ryhmissä ollaan herkillä toisten suhteen: mitä muut minusta ajattelevat, miten tulen huomatuksi itsenäni, millaisia rooleja otan / saan ryhmässä. Nämä ovat suhteessa tunnekokemuksiin. Estyneelle ihmiselle on vaikeaa ilmaista omia tunnelmiaan. Tullessaan ryhmään lastinsa kanssa hän tahtomattaan ja tiedostamattaan levittää tunneinfektiota. Mutta mitä tapahtuukaan, jos hän kertoo, miltä juuri sillä hetkellä tuntuu? Yksityisestä tulee yleistä, ehkä jonkun toisenkin olotila saa sanat. Käynnistyy vertaiskokemus. Oma tunne saa tilaa, se tulee jakoon ja pienenee. Paitsi ilo. Ilolla on tapana suureta!
Eilen sain olla seurassa, jossa innostus tarttui, levisi positiivisen ruton lailla. Istuimme naisporukassa karaokebaarissa ja toinen toistamme kannustaen valitsimme kappaleita ja nekin, jotka eivät ole juuri julkiselle laulajan uralle uskaltautuneet, menettivät näyttävästi karaokeneitsyytensä. Siinä seurassa oli jotenkin luontevaa päättää päivä biisillä Oon voimissain!
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Tosi halailua
Olen kinesteettinen ihminen. Tykkään käpälöidä kaikkea. Koskettamalla saa parhaan tuntuman niin asioihin kuin ihmisiinkin. Täytyy vaan olla herkkänä siitä, haluaako toinen tulla kosketetuksi. Minä siis halaan. Mies, lapset ja koira tulee rutisteltua päivittäin, vanhemmat, anoppi, appiukko, sisko ja käly, kummilapset, läheiset ystävät ja rempseät kaverit halataan tullen mennen. Työkavereitten (oman työyksikön) kanssa halataan vähintään kerran viikossa. Halaan tutuimmat kuntoutujat ja kurssilaiset. Halaan jopa virtuaalisesti. Tekstiviestini lopetan usein sanaan "hali".
Halaus lämmittää sekä ulkoisesti että sisäisesti. Se saa tuntemaan itsensä erityiseksi. Halaamalla liikkuu myös energia. Joskus väsyneenä ystävän halaus saa tuntemaan itsensä energisemmäksi, voimautuneeksi. Halaus on pikareikiä (reiki-hoito, joka perustuu energian kiertoon).
Jo -90-luvun alkupuolella Frank Pappa lanseerasi lauseen "Kosketelkaa toisianne!" Ei tainnut pappa olla kovin väärässä koskettamisen hyvää tekevän voiman suhteen.
"Halaus on yksi monimuotoisimpia tapoja kommunikoida toisten kanssa. Se laajentaa kieleemme aivan oman halauskielen. Erilaisin halauksin voimme viestiä esimerkiksi tuvallisuudesta, varmuudesta, luottamuksesta ja yhteenkuuluvuudesta. Halaus on yksi mainioimpia tapoja parantaa omaa ja halattavan itsetuntoa: "WOW, toihan hyväksyy mut just tällaisena!" Myöskin juhlalliset tilanteet saavat aivan uuden ulottuvuuden, kun niihin lisätään halaus." (http://www.uta.fi/~ms54336/halia2.htm)
27.8. vietettiin halauspäivää. Minun mielestäni halauspäiviä voisivat olla kaikki! Hali!
Halaus lämmittää sekä ulkoisesti että sisäisesti. Se saa tuntemaan itsensä erityiseksi. Halaamalla liikkuu myös energia. Joskus väsyneenä ystävän halaus saa tuntemaan itsensä energisemmäksi, voimautuneeksi. Halaus on pikareikiä (reiki-hoito, joka perustuu energian kiertoon).
Jo -90-luvun alkupuolella Frank Pappa lanseerasi lauseen "Kosketelkaa toisianne!" Ei tainnut pappa olla kovin väärässä koskettamisen hyvää tekevän voiman suhteen.
"Halaus on yksi monimuotoisimpia tapoja kommunikoida toisten kanssa. Se laajentaa kieleemme aivan oman halauskielen. Erilaisin halauksin voimme viestiä esimerkiksi tuvallisuudesta, varmuudesta, luottamuksesta ja yhteenkuuluvuudesta. Halaus on yksi mainioimpia tapoja parantaa omaa ja halattavan itsetuntoa: "WOW, toihan hyväksyy mut just tällaisena!" Myöskin juhlalliset tilanteet saavat aivan uuden ulottuvuuden, kun niihin lisätään halaus." (http://www.uta.fi/~ms54336/halia2.htm)
27.8. vietettiin halauspäivää. Minun mielestäni halauspäiviä voisivat olla kaikki! Hali!
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Tosi lääkitty
Syysflunssa! Heti se iskee koulujen alettua. Minä imuroin sen yleensä ensimmäisten joukossa. Nyt sitä on kestänyt 2 viikkoa ja alkavat limakalvot olla koetuksella, samoin mieli. Olen kuulostanut Bonnie Tylerilta nyt jo reilun viikon. Haluaisin ääneni takaisin, vaikka tämä kovin sexyltä kuulostaakin. Haluaisin myös alkaa taas kuntoiun, joka pahasti keskeytyi taudin varastettua kehoni käyttöönsä.
Olen nyt maannut tautia pois, tylsistynyt ja lähtenyt töihin. Olen myös lääkinnyt itseäni erilaisilla flunssalääkkeillä ja nenäsumutteilla, kurkkutableteilla ja -pastilleilla.
Perjantaina olin töiden jälkeen aivan raato. Makasin sohvalla ja kiukuttelin miehelle, joka yritti aktivoida minua kanssaan ruoanlaittoon. Käänsin kylkeä, vedin oranssin saalin päälleni ja nukahdin. Parin tunnin kuluttua ruoka oli valmis ja kömmin poterostani tukka kaakossa ylös. Olo oli läpitukkoinen. Etsin keittiöstä Panadolia. Mies sanoi, että pöydän kulmalla on yksi. Tabletissa oli jakouurre, jonka molemmin puolin merkintä "P250". Jep! Se tekee 500 mg parasetamolia. Vettä ja lääke kurkusta alas. Ruokailun jälkeen alkoi poskia pakottaa. Epäilin poskionteloiden tulehdusta ja säntäsin yläkerran vessaan onteloitani tyhjentämään. Hyvin meni, kultasulat tuli ulos ja ei kun taas maate ja kuppi kuumaa teetä sisuksiin.
Lauantaiaamuna heräsin hieman jo terveemmän oloisena. Ajattelin kuitenkin ehkäistä mahdollista tulehdusta ja haeskelin jälleen niitä Panadoleja. Löysin yhden foliossaan ja tipautin sen kämmenelleni. Sepä näytti jotenkin erilaiselta kuin edellisiltana ottamani... Siinä ei ollut jakouurretta... Ei siinä myöskään lukenut mg-määriä... Hmm! Kahvikuppi kourassa istahdin keittiön pöydän ääreen pohtimaan, mitähän lääkettä perjantai-iltana oli tullut otettua. Kelasin päiviä taaksepäin ja haa! Torstaina olin antanut koiralle viimeisen matolääkkeen kolmen päivän kuurista. Selvitystyöt paljastivat, että koira oli siirtänyt sen pois ruokakupistaan, tytär oli löytänyt tabletin maasta ja laittanut sen keittiön pöydlle. Siitä mies ojensi sen minulle ja minä siemaisin sen kiduksiini. Ei ihme, että ontelot tyhjeni! Muuhun elimistöön se tuskin vaikuttaa. Axiluria oli tarkoitettu 500 mg kymmentä painokiloa kohti!
Olen nyt maannut tautia pois, tylsistynyt ja lähtenyt töihin. Olen myös lääkinnyt itseäni erilaisilla flunssalääkkeillä ja nenäsumutteilla, kurkkutableteilla ja -pastilleilla.
Perjantaina olin töiden jälkeen aivan raato. Makasin sohvalla ja kiukuttelin miehelle, joka yritti aktivoida minua kanssaan ruoanlaittoon. Käänsin kylkeä, vedin oranssin saalin päälleni ja nukahdin. Parin tunnin kuluttua ruoka oli valmis ja kömmin poterostani tukka kaakossa ylös. Olo oli läpitukkoinen. Etsin keittiöstä Panadolia. Mies sanoi, että pöydän kulmalla on yksi. Tabletissa oli jakouurre, jonka molemmin puolin merkintä "P250". Jep! Se tekee 500 mg parasetamolia. Vettä ja lääke kurkusta alas. Ruokailun jälkeen alkoi poskia pakottaa. Epäilin poskionteloiden tulehdusta ja säntäsin yläkerran vessaan onteloitani tyhjentämään. Hyvin meni, kultasulat tuli ulos ja ei kun taas maate ja kuppi kuumaa teetä sisuksiin.
Lauantaiaamuna heräsin hieman jo terveemmän oloisena. Ajattelin kuitenkin ehkäistä mahdollista tulehdusta ja haeskelin jälleen niitä Panadoleja. Löysin yhden foliossaan ja tipautin sen kämmenelleni. Sepä näytti jotenkin erilaiselta kuin edellisiltana ottamani... Siinä ei ollut jakouurretta... Ei siinä myöskään lukenut mg-määriä... Hmm! Kahvikuppi kourassa istahdin keittiön pöydän ääreen pohtimaan, mitähän lääkettä perjantai-iltana oli tullut otettua. Kelasin päiviä taaksepäin ja haa! Torstaina olin antanut koiralle viimeisen matolääkkeen kolmen päivän kuurista. Selvitystyöt paljastivat, että koira oli siirtänyt sen pois ruokakupistaan, tytär oli löytänyt tabletin maasta ja laittanut sen keittiön pöydlle. Siitä mies ojensi sen minulle ja minä siemaisin sen kiduksiini. Ei ihme, että ontelot tyhjeni! Muuhun elimistöön se tuskin vaikuttaa. Axiluria oli tarkoitettu 500 mg kymmentä painokiloa kohti!
perjantai 9. syyskuuta 2011
Tosi virallisia kieliä
Suomessa on kaksi virallista kieltä, suomi ja ruotsi. Miksei ole kolmea?
Minä en ymmärrä keskustelua pakkoruotsista. Mielestäni kielitaito on vain ja ainoastaan positiivinen asia, iso rikkaus. Aivan sama onko kieli espanja, italia, venäjä tai ruotsi. Tietysti oppimisen takana on vahvasti motivaatio, mihin se mielenkiinto kohdistuu.
Olen ihaillen seurannut ystäväperheen lasten kielitaitoa. Tytöt hallitsevat vanhempiensa puolelta suomen ja ruotsin, asumisympäristönsä puolesta saksan ja koulun puolelta englannin. Oliko vielä joku vapaavalinnainenkin kieli? Italia? Ranska? Mahtavaa! Ulkomaalaistaustainen tuttavani hallitsee arkipäivän tasolla noin 9 kieltä, mm. venäjän, saksan, englannin, espanjan, suomen, ruotsin, albanian. Mikä pääoma!
Eilen ajaessani töistä kotiin liikennevaloissa huomioni kiinnittyi edessäni seisovan auton takapenkkiläisiin. Siellä kävi kamala huiskinta. Huomasin hymyileväni. Takapenkillä puhuttiin vilkkaasti, viittomakieltä. Se on ylivoimaisesti ilmeikkäin kieli. Edes espanja tai italia eivät yllä samalle tasolle, vaikka siellä paikalliset huiskivat käsillään hyvinkin reippaasti (nimim. Espanjassa peräänajoa todistamassa ollut kirjoittaja). Siispä, ihmettelen, miksei viittomakielellä ole virallisen kielen asemaa. Suomessa viittomakieltä käyttäviä kuuroja on noin 5000. Tämän lisäksi noin 9000 huonokuuloista, kuulovammaisen omaista, ystävää ja yhteistyökumppania käyttävät kieltä jossain määrin.
Viittomakielen puhujaa on hauskaa seurata. Peilisolut aktivoituvat ja sitä huomaa oman naamansa alkavan elää keskustelun mukana. Vaikkei käsimerkeistä mitään ymmärtäisi, elekieli antaa vahvaa vinkkiä tunnelatauksesta. Viittomakieli on vahvasti fyysinen kieli (gesturaalis-visuaalinen kieli) ja voisin kuvitella sen hallitsevien elämysmaailman olevan hyvinkin voimakas. Tietysti, kun kuuloaisti on poissa käytöstä, kehon muut aistit ottavat korvatakseen osan sen toiminnoista. Jos normaalistikin viittomakielinen ilmehtii keskivertoihmistä enemmän, millaista on hyvin temperamenttisen viittomakielisen kielenkäyttö?
Minä en ymmärrä keskustelua pakkoruotsista. Mielestäni kielitaito on vain ja ainoastaan positiivinen asia, iso rikkaus. Aivan sama onko kieli espanja, italia, venäjä tai ruotsi. Tietysti oppimisen takana on vahvasti motivaatio, mihin se mielenkiinto kohdistuu.
Olen ihaillen seurannut ystäväperheen lasten kielitaitoa. Tytöt hallitsevat vanhempiensa puolelta suomen ja ruotsin, asumisympäristönsä puolesta saksan ja koulun puolelta englannin. Oliko vielä joku vapaavalinnainenkin kieli? Italia? Ranska? Mahtavaa! Ulkomaalaistaustainen tuttavani hallitsee arkipäivän tasolla noin 9 kieltä, mm. venäjän, saksan, englannin, espanjan, suomen, ruotsin, albanian. Mikä pääoma!
Eilen ajaessani töistä kotiin liikennevaloissa huomioni kiinnittyi edessäni seisovan auton takapenkkiläisiin. Siellä kävi kamala huiskinta. Huomasin hymyileväni. Takapenkillä puhuttiin vilkkaasti, viittomakieltä. Se on ylivoimaisesti ilmeikkäin kieli. Edes espanja tai italia eivät yllä samalle tasolle, vaikka siellä paikalliset huiskivat käsillään hyvinkin reippaasti (nimim. Espanjassa peräänajoa todistamassa ollut kirjoittaja). Siispä, ihmettelen, miksei viittomakielellä ole virallisen kielen asemaa. Suomessa viittomakieltä käyttäviä kuuroja on noin 5000. Tämän lisäksi noin 9000 huonokuuloista, kuulovammaisen omaista, ystävää ja yhteistyökumppania käyttävät kieltä jossain määrin.
Kuva VIIVI viittomakielen opetuksen portti |
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Tosi eränkävijä
Aulangon puistometsä on melkoisen iso... Se kävi minulle selväksi tänä aamuna. Vein miehen autoliikkeeseen, mistä hän suoriutui töihinsä. Minä lähdin koiran kanssa kävellen kotiin. Ajattelin tehdä ihanan syysaamun lenkin Aulangon halki kotiin. Matkaa noin 7 km.
Minulla on tapana hortoilla. Johtunee innostuvasta mielenalastani, kun sammaleen peittämät utuiset polut vetävät minua puoleensa. Sellaisen bongasin Aulangontien laidasta ja se nousi rinnettä myötäillen ylöspäin sinne, missä arvelin ulkoilureitin olevan. Koiralla lipesi tassu ja se poksautti otsansa seuraavaan hieman enemmän kohollaan olevaan kiveen. Seurauksena oli ketjukolari. Minä törmäsin koiran takapuoleen ja jalkani lipesi sellaiselta söpöltä sammaleiselta kiveltä ja huomasin olevani ahterillani koiran vieressä. Ei löytynyt ulkoilureittiä, löytyi ratsastusreitti ja hevosen lantaa.
Aikani hevosväylää seurattuani löysin valaistulle reitille. Hienoa, koordinaatit hallussa. Havahduin olevani tutussa paikassa, keskellä jättimäistä kivimuuria, muinasjäännettä. Mutta kun sitten pitää taas lähteä oikaisemaan. Oikaisureissuista tulee yleensä noin puolentoistakertaiset verrattuna alkuperäiseen ja ajallisesti se vie äkkiä jopa tuplat. Maasto kun vaihtelee kovasti noilla epävirallisilla poluilla. Lähdin seuraamaan voimalinjaa, koska tiesin, että se risteää polkua, joka vie kotiin. En tiedä, mihin kaikki muut olivat polun keskipaikkeilta lennähtäneet. Se nimittäin loppui louhikkoon, eikä jatkoa näkynyt missään. Kastuin. Hengästyin. Ärsyynnyin. Sadattelin ääneen omaa eräintoiluani ja vajavaisia erätaitoja. Tähtäämäni polku löytyi ja puolentoista tunnin tarpomisen jälkeen olin kotona.
Ei ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta, kun haahuilen metsässä. Rakastan metsää, varsinkin syksyllä.
Koiran kanssa on mukavaa kulkea metsäpolkuja. Paitsi silloin jos alkaa sataa... tai ukkostaa. Näin kävi muutama vuosi sitten. Ukkonen alkoi kirkkaalta taivaalta. Olimme koiran kanssa lähimetsässä, noin puolen kilometrin päässä kotoa. Koira oli irti. Ukkonen murahti. Koiraa ei missään. Lähdin polulta vain hieman sivulle huhuilemaan ja yhtäkkiä en ollenkaan tiennyt missä olin. Yritin kuulostella, mistä päin kuuluu autojen ääniä, koska Lahdentielle ei voinut olla paljon matkaa. Sateelta en kuullut muuta kuin sen kohinaa.
Koira löytyi, polkua ei. Tunnin etsinnän jälkeen katsoin parhaaksi soittaa apua. Tiesin, että mies oli nukkumassa ja puhelin äänettömällä. Hänelle ei siis kannattanut soittaa. Soitin ystävättärelleni, joka asuu samalla kadulla. Pyysin häntä tulemaan metsätielle auton torvea tööttäilemään, jotta saisin vähän osviittaa, mihin suuntaan umpimetsästä tulisi lähteä. Tove tuli. Miehensä oli ehdottomasti halunnut lähteä seuraamaan tätä jännitysnäytelmää. Ja niin me kohtasimme metsätiellä. Seuraavana aamuna Hämeensanomien kanssa postilaatikossa odotti kompassi!
Minulla on tapana hortoilla. Johtunee innostuvasta mielenalastani, kun sammaleen peittämät utuiset polut vetävät minua puoleensa. Sellaisen bongasin Aulangontien laidasta ja se nousi rinnettä myötäillen ylöspäin sinne, missä arvelin ulkoilureitin olevan. Koiralla lipesi tassu ja se poksautti otsansa seuraavaan hieman enemmän kohollaan olevaan kiveen. Seurauksena oli ketjukolari. Minä törmäsin koiran takapuoleen ja jalkani lipesi sellaiselta söpöltä sammaleiselta kiveltä ja huomasin olevani ahterillani koiran vieressä. Ei löytynyt ulkoilureittiä, löytyi ratsastusreitti ja hevosen lantaa.
Aikani hevosväylää seurattuani löysin valaistulle reitille. Hienoa, koordinaatit hallussa. Havahduin olevani tutussa paikassa, keskellä jättimäistä kivimuuria, muinasjäännettä. Mutta kun sitten pitää taas lähteä oikaisemaan. Oikaisureissuista tulee yleensä noin puolentoistakertaiset verrattuna alkuperäiseen ja ajallisesti se vie äkkiä jopa tuplat. Maasto kun vaihtelee kovasti noilla epävirallisilla poluilla. Lähdin seuraamaan voimalinjaa, koska tiesin, että se risteää polkua, joka vie kotiin. En tiedä, mihin kaikki muut olivat polun keskipaikkeilta lennähtäneet. Se nimittäin loppui louhikkoon, eikä jatkoa näkynyt missään. Kastuin. Hengästyin. Ärsyynnyin. Sadattelin ääneen omaa eräintoiluani ja vajavaisia erätaitoja. Tähtäämäni polku löytyi ja puolentoista tunnin tarpomisen jälkeen olin kotona.
Ei ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta, kun haahuilen metsässä. Rakastan metsää, varsinkin syksyllä.
Koiran kanssa on mukavaa kulkea metsäpolkuja. Paitsi silloin jos alkaa sataa... tai ukkostaa. Näin kävi muutama vuosi sitten. Ukkonen alkoi kirkkaalta taivaalta. Olimme koiran kanssa lähimetsässä, noin puolen kilometrin päässä kotoa. Koira oli irti. Ukkonen murahti. Koiraa ei missään. Lähdin polulta vain hieman sivulle huhuilemaan ja yhtäkkiä en ollenkaan tiennyt missä olin. Yritin kuulostella, mistä päin kuuluu autojen ääniä, koska Lahdentielle ei voinut olla paljon matkaa. Sateelta en kuullut muuta kuin sen kohinaa.
Koira löytyi, polkua ei. Tunnin etsinnän jälkeen katsoin parhaaksi soittaa apua. Tiesin, että mies oli nukkumassa ja puhelin äänettömällä. Hänelle ei siis kannattanut soittaa. Soitin ystävättärelleni, joka asuu samalla kadulla. Pyysin häntä tulemaan metsätielle auton torvea tööttäilemään, jotta saisin vähän osviittaa, mihin suuntaan umpimetsästä tulisi lähteä. Tove tuli. Miehensä oli ehdottomasti halunnut lähteä seuraamaan tätä jännitysnäytelmää. Ja niin me kohtasimme metsätiellä. Seuraavana aamuna Hämeensanomien kanssa postilaatikossa odotti kompassi!
maanantai 5. syyskuuta 2011
Tosi provosoitunut
Nyt ajattelin yrittää kirjoittaa siitä, mitä tapahtui, kun kirjoittajakurssilainen kohtasi Linkolan. Ehkä nyt tulee jo sivistyneempää tekstiä, mitä viikko sitten olisi tullut.
Oli siis Kirjan aika ja kirjailijaistuntoja. Jotakin on tapahtunut. Maailma muuttuu, huomaammeko mitään? Millaisessa yhteiskunnassa elämme - näemmekö selvästi vasta myöhemmin? Keskustelemassa kirjailijat Jarkko Tontti, Anu Silfverberg ja Pentti Linkola.
Tontti otti yltiöpositiivisen kannan muutokseen. "Koskaan ei ole ollut näin vaurasta, korkeaa koulutustasoa ja vähän lukutaidottomia." Hän korosti, että eri alueiden ihmisten ja rotujen tarpeet ovat lopun kaiken hyvin samanlaisia. Erot ovat keinotekoisia ja hyvinvoinnin kaksi suurinta uhkaa ovat vahvat ideologiat sekä nationalismi. Hmm. Järkeen käypää. Paljon jäi myös puimatta, mutta kannanotto oli tuore ja mielenkiintoinen.
Silfverbergin alustuksesta jäi parhaiten mieleen pohdinta siitä, miltä ja miten suljemme silmämme. Tapoja teräväsanainen nainen löysi monia. Hän pohti kyynikon ja pessimistin eroa. Tämä oli jotenkin hyvin avaavaa: pessimisti toteaa, että asiat on päin helvettiä, kyynikko toteaa saman, mutta lisää, ettei asialle enää kannata tehdäkään mitään. Meneekö kaikki kivuttomammin, jos kaikilla on kivaa, numerot näyttävät hyvältä, otetaan kasvoille optimistinen hymyn tapainen ja ajatellaan: "Tämä sopii minulle ja perheelleni, valitsen tämän. Ja sitä paitsi, ei maailman paha Suomea koske. Meillä on täällä kaikki niiiiiiiin hyvin!" Näinkö se menee? Silfverberg ravisutteli hereille, moni ajatus kolahti ihan perille saakka.
Linkolan alustuksen aikana kirjoitin kolme A4 sivullista tekstiä. Teksti ei suurimmalta osin ole julkaisukelpoista. Se on rumaa ja pisteliästä. Linkola sai minut raivon partaalle. Hän aloitti puheensa kertomalla, että hän suree. Luonnon tuho on hänelle henkilökohtainen kärsimys. Surua tuo myös se, että hän on tiedostanut syntyneensä liian myöhään. Jäin miettimään, millainen on ihmisen elämänlaatu, jos koko elämänsä suree väärinajoitettua syntymäänsä?
Olen Linkolan kanssaan monessa kohtaa samaa mieltä luonnon suojelun suhteen. Kuulin kuitenkin Linkolan puheessa kyynisyyden: onko hän heittänyt hanskat tiskiin? Hän kertoi pyöräillensä mm. Saksanmailla, koska ei kestä Suomen avohakkuita ja luonnon raiskaamista. Muistaakohan Pentti, että -80-luvulla Länsi-Saksa kärsi kaikkein pahiten teollisuuden aiheuttamista happosateista. Siinäkö meille sopiva luonnonsuojelumalli?
Linkola on totaalikieltäytyjä. Hän ei suostu valtavirtaan. Hienoa. Jokainen saa pitää oman linjansa niin kauan kuin se ei satuta ketään toista. Linkola kertoo elävänsä vasta sähkövalon aikaa. Ei jokaisen tarvitse televisioihin, mp3-soittimiin, tietokoneisiin, mikroaaltouuneihin eikä tallentaviin digiboxeihin seota. Ilman niitä pärjää vallan mainiosti. Linkola tuntuu ottaneen elämäntyökseen kritisoida kaikkea ja vähän kaikkia. Mutta onko kyseessä valtaisa muutosvastarinta? Onko tekninen ymmärrys jyrännyt vanhan miehen ja se ahdistaa? Tässä kohtaa alustusta huomasin ärtyneeni siitä, että muutos ja teknologia esiteltiin itsestään selvyytenä. Niitä ei pitäisi nähdä jokaisen automaattisesti haluamina, mieltä kiihottavina uutuuksina vaan mahdollisuuksina, joista voi valita, halutessaan. Kilpistyykö tämä kaikki lopulta ihmisen itsetuntoon? Pystyykö hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen valitsemaan paremmalta pohjalta itselleen hyvät asiat ympärilleen?
Linkolan mielestä edistys ja kehitys ovat maailman pahimmat kirosanat. Seuraavana mielessä kirvelee sana uusi. Hänen ominta ilmaisuaan on myös perustyperyys-termi. Sen hän määritteli seuraavasti: oman edun ja reviirin suojeleminen hinnalla millä hyvänsä. No, mitä hänen oma toimintansa on? Haiskahtaa omalta osaltaan melko samanlaiselta.
Viimeistään siinä kohtaa järkytyin lopullisesti, kun Linkola sanoi "Elämä on yhtä kuin pettymysten summa". Eikö Pentti-polon elämässä ole tapahtunut mitään hyvää? Hänen kaksi tytärtään? Lapsuuden perheen eväät? Pettymysten summa on aika raju ilmaisu. Olen ehkä se Silfverbergin optimisti ja siksi en näe asioiden oikeaa tolaa. Niinkö? Ei ihme, että Jarkko Tontti tituleerasi Linkolaa Tuhon Profeettana. Tämä kilpistyi keskusteluosuuden sosialismi- ja natsi-ihannointiin ja demokratian kritisointiin. Käväisi mielessä, että saisiko Linkola näin julkisesti hihkua mielipiteitään lähinaapurissamme Venäjällä, Afganistanissa ehkä Irlannissakaan? Demokratian tekosia tämäkin puheoikeus...
Olin lähteä puoli tuntia ennen keskustelun loppua pois Vanaja-salista. Päässä kihisi ja oikeaa rannetta pakotti huonosta kirjoitusasennosta. Kuitenkin nyt tilannetta zoomatessa olen tyytyväinen kuulemaani. Oli todella mielenkiintoinen paneeli. Omassa päässä moni asia löysi paikkansa. Linkolalle kuitenkin päädyin suosittelemaan muuttoa Ameriikan sydänmaille, Pennsylvaniaan, Ohioon tai Indianaan. Siellä asustavat Amishit. Heidän askeettinen vanhoja arvoja korostava elämäntyylinsä voisi sopia Linkolan tarpeisiin. Hekin kyllä saattavat olla liian vapaamielisiä Pentin makuun. Amishin täytettyä 16-vuotta hän saa elää yhteisön ulkopuolella ja parin vuoden sisällä itse valita, haluaako palata yhteisöön vai elää nyky-yhteiskunnan parissa.
Oli siis Kirjan aika ja kirjailijaistuntoja. Jotakin on tapahtunut. Maailma muuttuu, huomaammeko mitään? Millaisessa yhteiskunnassa elämme - näemmekö selvästi vasta myöhemmin? Keskustelemassa kirjailijat Jarkko Tontti, Anu Silfverberg ja Pentti Linkola.
Tontti otti yltiöpositiivisen kannan muutokseen. "Koskaan ei ole ollut näin vaurasta, korkeaa koulutustasoa ja vähän lukutaidottomia." Hän korosti, että eri alueiden ihmisten ja rotujen tarpeet ovat lopun kaiken hyvin samanlaisia. Erot ovat keinotekoisia ja hyvinvoinnin kaksi suurinta uhkaa ovat vahvat ideologiat sekä nationalismi. Hmm. Järkeen käypää. Paljon jäi myös puimatta, mutta kannanotto oli tuore ja mielenkiintoinen.
Silfverbergin alustuksesta jäi parhaiten mieleen pohdinta siitä, miltä ja miten suljemme silmämme. Tapoja teräväsanainen nainen löysi monia. Hän pohti kyynikon ja pessimistin eroa. Tämä oli jotenkin hyvin avaavaa: pessimisti toteaa, että asiat on päin helvettiä, kyynikko toteaa saman, mutta lisää, ettei asialle enää kannata tehdäkään mitään. Meneekö kaikki kivuttomammin, jos kaikilla on kivaa, numerot näyttävät hyvältä, otetaan kasvoille optimistinen hymyn tapainen ja ajatellaan: "Tämä sopii minulle ja perheelleni, valitsen tämän. Ja sitä paitsi, ei maailman paha Suomea koske. Meillä on täällä kaikki niiiiiiiin hyvin!" Näinkö se menee? Silfverberg ravisutteli hereille, moni ajatus kolahti ihan perille saakka.
Linkolan alustuksen aikana kirjoitin kolme A4 sivullista tekstiä. Teksti ei suurimmalta osin ole julkaisukelpoista. Se on rumaa ja pisteliästä. Linkola sai minut raivon partaalle. Hän aloitti puheensa kertomalla, että hän suree. Luonnon tuho on hänelle henkilökohtainen kärsimys. Surua tuo myös se, että hän on tiedostanut syntyneensä liian myöhään. Jäin miettimään, millainen on ihmisen elämänlaatu, jos koko elämänsä suree väärinajoitettua syntymäänsä?
Olen Linkolan kanssaan monessa kohtaa samaa mieltä luonnon suojelun suhteen. Kuulin kuitenkin Linkolan puheessa kyynisyyden: onko hän heittänyt hanskat tiskiin? Hän kertoi pyöräillensä mm. Saksanmailla, koska ei kestä Suomen avohakkuita ja luonnon raiskaamista. Muistaakohan Pentti, että -80-luvulla Länsi-Saksa kärsi kaikkein pahiten teollisuuden aiheuttamista happosateista. Siinäkö meille sopiva luonnonsuojelumalli?
Linkola on totaalikieltäytyjä. Hän ei suostu valtavirtaan. Hienoa. Jokainen saa pitää oman linjansa niin kauan kuin se ei satuta ketään toista. Linkola kertoo elävänsä vasta sähkövalon aikaa. Ei jokaisen tarvitse televisioihin, mp3-soittimiin, tietokoneisiin, mikroaaltouuneihin eikä tallentaviin digiboxeihin seota. Ilman niitä pärjää vallan mainiosti. Linkola tuntuu ottaneen elämäntyökseen kritisoida kaikkea ja vähän kaikkia. Mutta onko kyseessä valtaisa muutosvastarinta? Onko tekninen ymmärrys jyrännyt vanhan miehen ja se ahdistaa? Tässä kohtaa alustusta huomasin ärtyneeni siitä, että muutos ja teknologia esiteltiin itsestään selvyytenä. Niitä ei pitäisi nähdä jokaisen automaattisesti haluamina, mieltä kiihottavina uutuuksina vaan mahdollisuuksina, joista voi valita, halutessaan. Kilpistyykö tämä kaikki lopulta ihmisen itsetuntoon? Pystyykö hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen valitsemaan paremmalta pohjalta itselleen hyvät asiat ympärilleen?
Linkolan mielestä edistys ja kehitys ovat maailman pahimmat kirosanat. Seuraavana mielessä kirvelee sana uusi. Hänen ominta ilmaisuaan on myös perustyperyys-termi. Sen hän määritteli seuraavasti: oman edun ja reviirin suojeleminen hinnalla millä hyvänsä. No, mitä hänen oma toimintansa on? Haiskahtaa omalta osaltaan melko samanlaiselta.
Viimeistään siinä kohtaa järkytyin lopullisesti, kun Linkola sanoi "Elämä on yhtä kuin pettymysten summa". Eikö Pentti-polon elämässä ole tapahtunut mitään hyvää? Hänen kaksi tytärtään? Lapsuuden perheen eväät? Pettymysten summa on aika raju ilmaisu. Olen ehkä se Silfverbergin optimisti ja siksi en näe asioiden oikeaa tolaa. Niinkö? Ei ihme, että Jarkko Tontti tituleerasi Linkolaa Tuhon Profeettana. Tämä kilpistyi keskusteluosuuden sosialismi- ja natsi-ihannointiin ja demokratian kritisointiin. Käväisi mielessä, että saisiko Linkola näin julkisesti hihkua mielipiteitään lähinaapurissamme Venäjällä, Afganistanissa ehkä Irlannissakaan? Demokratian tekosia tämäkin puheoikeus...
Kuva Wikipedia |
torstai 1. syyskuuta 2011
Tosi arvoja
Aamulehti 1.9.11. herätteli lukijansa pohtimaan arvoja. Niitä olin kyllä pohtinut jo koko maanantain ja tiistain koulutuksessa, jossa otin haltuun SDI-menetelmän. SDI on Elias Porterin ihmissuhdetietoisuusteoriaan perustuva menetelmä, joka tuo esille vuorovaikutustilanteissa motivoivia tekijöitä. Motivaation taustalla ovat mm. arvot. Menetelmä jakaa ihmiset karkeasti neljään tyyppiin. Näiden neljän tyypin sisällä on runsaasti variaatioita, kolme välityyppiä ja henkilökohtaisia vahvuuksia, jotka motivoivat ja näyttäytyvät toisille erilaisena käyttäytymisenä. Arvoja olen toimintaterapeuttina pohtinut jo vuodesta -90 lähtien. Toiminnan teorian mukaan ihmisen valinnat ja toimintaan ryhtyminen pohjaavat arvoihin, mielenkiintoihin ja motivaatioon.
Arvo on käsitys tavoiteltavasta ja haluttavasta fyysisestä tai abstraktista objektista tai asiantilasta. Yksi keskeinen arvoja koskeva kysymys on, onko olemassa objektiivisia eli ihmisestä riippumattomia arvoja. Toisten mukaan tällaisia arvoja on olemassa. Jos objektiivisia arvoja ei ole, ovat arvot viime kädessä aina makuasioiden kaltaisia ihmisistä itsestään riippuvaisia seikkoja. Näin ollen myöskään perimmäisiä arvoja koskevia arvoristiriitoja on vaikea ratkaista. Arvoteoriaan liittyy läheisesti myös hyvyyden käsite. Siitä, mikä on "hyvää", on monia erilaisia käsityksiä.(Ote Wikipediasta)
Voidaanko siis ajatella, että perusarvo on se, että ihminen pyrkii hyvyyteen? Kaikki muunlainen toiminta olisi tuomittavaa. Nyt täytyy kysyä, kenen hyvyyteen? Voidaanko yleinen hyvyys määritellä? Minun arvomittapuuni mukaan hyvyys on sitä, ettei aiheuta toiminnallaan toisille pahaa. Paha on satuttaminen (fyysinen ja henkinen). Ultimatehyvyyttä on se, että antaa paitansa päältää toisen hädässä. Näen kuitenkin tässä vaaran. Antaja voi tehdä pahaa, karhunpalveluksen: oppiiko toinen hoitamaan asioitaan, jos joku tulee aina hätiin? Rajasin tästä tekstistä äärimmäiset teot ja niiden takana olevat arvot tai arvottomuuden pois. Se olisi liian raskas taakka ajateltavaksi tänä aamuna.
Aamulehti siteeraa Etelä-Suomen sanomia, jonka mukaan sisäministeri Räsäsellä on pipo tiukalla. Ja minä peesaan. Ensimmäisenä tulee mieleen viime syksyn Ylen Homoilta. Räsäsellä on vahvat kristilliset arvot. Kuka sanoo, että ne arvot ovat oikeat ja tulisi kaikkien allekirjoittaa? Minusta on vaarallista, että vallan avaimet annetaan ihmiselle, jolla on hyvin suvaitsematon kanta ihmisten erilaisuuteen.
Aamulehti kirjoittaa, että "Räsänen haluaa puhua arvoista, mutta päällimmäiseksi on hänen ehdotuksistaan jäänyt tiukka kieltolinja." Se mielikuva on helppo allekirjoittaa. Teinien äitinä ajattelen, että kasvaville ja ajatteleville ihmisille tulee olla rajat, joiden sisällä rellestää. Kotiin on tultava tiettynä aikana ja teineillä on ilmoittautumisvelvollisuus. Ellei määräaikaan ole ilmoittauduttu tai pyrähdetty kotipesään, lentää muamo jälkikasvunsa hakemaan, mikä taas on äärimmäisen noloa. Mutta kasvattavaa. Kortin toinen puoli on neuvotteleminen, perustelu ja yhteisesti sovitut säännöt. Emme voi varauksetta mätkiä teesejä seinälle. Maailma muuttuu, lapsemme arvot voivat olla (vaikkakin kehittymisvaiheessa) hyvinkin erilaisia. He voivat hahmottaa pahuuden ja hyvyyden hyvinkin eri tavalla kuin me edellisen sukupolven kasvatit. Tunnemmeko lapsemme ja hänen ajatuksiaan?
Aamulehden toinen mielenkiintoinen vahvasti arvoja käsittelevä juttu on elokuvaesittely. Huomenna perjantaina tulee ensi-iltaan Pussikaljaelokuva. Jutussa haastatellaan näyttelijöitä Eero Milonoffia ja Ylermi Rajamaata. Miehet "nostavat hattua ihmisille, jotka mittaavat elämänsä arvoa muiden asioiden kuin työssä menestymisen ja tehokkuuden avulla. Jos ei arvota elämäänsä vallitsevien arvojen, kuten työssä menestymisen ja tehokkuuden kautta, yhteiskunta ryhtyy äkkiä painostamaan." Hmm.
Yhteiskunnalla nyt on tapana painostaa ihmistä milloin mihinkin suuntaan. Siksi olisikin hyvä olla tietoinen ihan omista arvoistaan. Eräällä tapaa eri trendit perustuvat jonkun arvoihin. Hän on nerokkaasti oivaltanut, miten tuoda asia julki ja laajaan levitykseen. Mutta mitä juuri minä elämältäni tahdon? Jokaisen meidän takanamme seisoo sukulaisten jono. Jonoon liittyvät myös puolison sukulaiset, ystävät ja työkaverit. Jonosta kuuluu mitä kummallisempia ääniä, jotka takuulla vaikuttavat jokaisen valintoihin. Osaammeko erottaa niistä ne, joiden takana voimme oikeasti seisoa ja ne, joiden suuntaan kumarramme vain pelkkää lojaaliuttamme, kiltteyttämme, uskaltamattomuuttamme?
Turusen määrittelemistä kolmesta perusarvosta minua puhuttelee ensisijaisesti siis hyvyys. Toiseksi nousee totuus ja kolmanneksi kauneus. Hänen luettelemistaan ihanteista voin allekirjoittaa kaikki. Päällimmäiseksi nostan suvaitsevuuden ja tasa-arvon. Tasa-arvo on mielestäni juuri sitä, että kunnioittaa jokaisen omia arvoja. Siinä ei tarvitse katsoa housujen sisään, onko kyseessä uros vai naaras. Arvostuksieni top kolmeen nousevat terveys, ystävyys ja mahdollisuudet käyttää omia taitoja (luominen, laskeminen, urheilu...). Sinun arvopohjasi on kenties hyvinkin erilainen. Hyvä niin. Vaikkei perimmäisiä arvoristiriitoja voidakaan täydellisesti koskaan ratkaista, niiden etu on keskustelun herättäjinä ja erilaisten perspektiivien esiintuojana.
Arvo on käsitys tavoiteltavasta ja haluttavasta fyysisestä tai abstraktista objektista tai asiantilasta. Yksi keskeinen arvoja koskeva kysymys on, onko olemassa objektiivisia eli ihmisestä riippumattomia arvoja. Toisten mukaan tällaisia arvoja on olemassa. Jos objektiivisia arvoja ei ole, ovat arvot viime kädessä aina makuasioiden kaltaisia ihmisistä itsestään riippuvaisia seikkoja. Näin ollen myöskään perimmäisiä arvoja koskevia arvoristiriitoja on vaikea ratkaista. Arvoteoriaan liittyy läheisesti myös hyvyyden käsite. Siitä, mikä on "hyvää", on monia erilaisia käsityksiä.(Ote Wikipediasta)
Voidaanko siis ajatella, että perusarvo on se, että ihminen pyrkii hyvyyteen? Kaikki muunlainen toiminta olisi tuomittavaa. Nyt täytyy kysyä, kenen hyvyyteen? Voidaanko yleinen hyvyys määritellä? Minun arvomittapuuni mukaan hyvyys on sitä, ettei aiheuta toiminnallaan toisille pahaa. Paha on satuttaminen (fyysinen ja henkinen). Ultimatehyvyyttä on se, että antaa paitansa päältää toisen hädässä. Näen kuitenkin tässä vaaran. Antaja voi tehdä pahaa, karhunpalveluksen: oppiiko toinen hoitamaan asioitaan, jos joku tulee aina hätiin? Rajasin tästä tekstistä äärimmäiset teot ja niiden takana olevat arvot tai arvottomuuden pois. Se olisi liian raskas taakka ajateltavaksi tänä aamuna.
Kari E. Turunen (1992) ryhmittelee arvot neljään luokkaan.
- Varsinaisia arvoja on vain kolme, eli totuus, kauneus ja hyvyys. Näitä voidaan tavoitella, mutta ei pysyvästi saavuttaa.
- Ihanteita on lukematon joukko: rehellisyys, oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus, vastuullisuus, ystävällisyys, tasa-arvo jne.
- Arvostuksia on vielä enemmän kuin ihanteita: tavarat, omaisuus, ulkonäkö, terveys, matkat, kunnia, taide, ystävyys jne. Arvostuksilla on yleensä selvä kohde, joka on konkreettinen (auto) tai abstrakti (tiede).
- Inhimillisesti arvokkaita kokemuksia ei voi luontevasti sijoittaa aikaisempiin luokkiin: oivallukset, taiteelliset elämykset, ystävyyden tai luonnon antama kokemus jne.
Kun voit työskennellä omien arvojesi mukaisesti, viihtyvyytesi työympäristössä lisääntyy ja voit toteuttaa itseäsi paremmin. On todettu, että ihminen, joka tekee omakohtaisesti mielekkääksi ja arvokkaaksi kokemaansa työtä, menestyy siinä paremmin, kuin sellainen, jolle työnteko tarjoaa ”vain” välinearvon, esim. palkan. Välinearvon turvin tällainen ihminen voi toteuttaa itseään työn ulkopuolella, mutta ei työssään. Siksi sinun kannattaa olla selvillä omista arvoistasi.
http://www.aarresaari.net/urasuunnittelu3.htmAamulehti siteeraa Etelä-Suomen sanomia, jonka mukaan sisäministeri Räsäsellä on pipo tiukalla. Ja minä peesaan. Ensimmäisenä tulee mieleen viime syksyn Ylen Homoilta. Räsäsellä on vahvat kristilliset arvot. Kuka sanoo, että ne arvot ovat oikeat ja tulisi kaikkien allekirjoittaa? Minusta on vaarallista, että vallan avaimet annetaan ihmiselle, jolla on hyvin suvaitsematon kanta ihmisten erilaisuuteen.
Aamulehti kirjoittaa, että "Räsänen haluaa puhua arvoista, mutta päällimmäiseksi on hänen ehdotuksistaan jäänyt tiukka kieltolinja." Se mielikuva on helppo allekirjoittaa. Teinien äitinä ajattelen, että kasvaville ja ajatteleville ihmisille tulee olla rajat, joiden sisällä rellestää. Kotiin on tultava tiettynä aikana ja teineillä on ilmoittautumisvelvollisuus. Ellei määräaikaan ole ilmoittauduttu tai pyrähdetty kotipesään, lentää muamo jälkikasvunsa hakemaan, mikä taas on äärimmäisen noloa. Mutta kasvattavaa. Kortin toinen puoli on neuvotteleminen, perustelu ja yhteisesti sovitut säännöt. Emme voi varauksetta mätkiä teesejä seinälle. Maailma muuttuu, lapsemme arvot voivat olla (vaikkakin kehittymisvaiheessa) hyvinkin erilaisia. He voivat hahmottaa pahuuden ja hyvyyden hyvinkin eri tavalla kuin me edellisen sukupolven kasvatit. Tunnemmeko lapsemme ja hänen ajatuksiaan?
Aamulehden toinen mielenkiintoinen vahvasti arvoja käsittelevä juttu on elokuvaesittely. Huomenna perjantaina tulee ensi-iltaan Pussikaljaelokuva. Jutussa haastatellaan näyttelijöitä Eero Milonoffia ja Ylermi Rajamaata. Miehet "nostavat hattua ihmisille, jotka mittaavat elämänsä arvoa muiden asioiden kuin työssä menestymisen ja tehokkuuden avulla. Jos ei arvota elämäänsä vallitsevien arvojen, kuten työssä menestymisen ja tehokkuuden kautta, yhteiskunta ryhtyy äkkiä painostamaan." Hmm.
Yhteiskunnalla nyt on tapana painostaa ihmistä milloin mihinkin suuntaan. Siksi olisikin hyvä olla tietoinen ihan omista arvoistaan. Eräällä tapaa eri trendit perustuvat jonkun arvoihin. Hän on nerokkaasti oivaltanut, miten tuoda asia julki ja laajaan levitykseen. Mutta mitä juuri minä elämältäni tahdon? Jokaisen meidän takanamme seisoo sukulaisten jono. Jonoon liittyvät myös puolison sukulaiset, ystävät ja työkaverit. Jonosta kuuluu mitä kummallisempia ääniä, jotka takuulla vaikuttavat jokaisen valintoihin. Osaammeko erottaa niistä ne, joiden takana voimme oikeasti seisoa ja ne, joiden suuntaan kumarramme vain pelkkää lojaaliuttamme, kiltteyttämme, uskaltamattomuuttamme?
Turusen määrittelemistä kolmesta perusarvosta minua puhuttelee ensisijaisesti siis hyvyys. Toiseksi nousee totuus ja kolmanneksi kauneus. Hänen luettelemistaan ihanteista voin allekirjoittaa kaikki. Päällimmäiseksi nostan suvaitsevuuden ja tasa-arvon. Tasa-arvo on mielestäni juuri sitä, että kunnioittaa jokaisen omia arvoja. Siinä ei tarvitse katsoa housujen sisään, onko kyseessä uros vai naaras. Arvostuksieni top kolmeen nousevat terveys, ystävyys ja mahdollisuudet käyttää omia taitoja (luominen, laskeminen, urheilu...). Sinun arvopohjasi on kenties hyvinkin erilainen. Hyvä niin. Vaikkei perimmäisiä arvoristiriitoja voidakaan täydellisesti koskaan ratkaista, niiden etu on keskustelun herättäjinä ja erilaisten perspektiivien esiintuojana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)