Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutos. Näytä kaikki tekstit

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Tosi itsellistä

Tämä vuosi on alkanut rytinällä ja itsellisillä suunnan muutoksilla. Olen joutunut katsomaan syvälle sisäänpäin. Millaista elämää haluan viettää? Kenen ehdoilla teen päätöksiä? Mitä oikeastaan haluan työelämältä? Kenen kanssa haluan viettää aikani? Ei mitään ihan pieniä teemoja!

Työelämän muutoksia olen kehitellyt jo useamman vuoden. Oikeastaan ammattiopettajan opinnoistani lähtien. Palasin kuitenkin reilu vuosi sitten toimeeni sairaalalla, työhön josta pidän, mahtavan tiimimme ja upeiden ihmisten pariin. Kaipasin kuitenkin jotain uutta, uudenlaista tapaa käyttää osaamistani.

Helmikuulla tuli hakuun lähihoitajakoulutuksen lehtorin paikkoja Tavastialla Hämeenlinnassa. Tein haun sinne ja ajattelin, että jos pääsen, rauhoitan tilanteen ja opettelen nyt käytännössä opeksi. Minulla oli varalla plan B...

Kun tuli tieto, etten ollut tullut valituksi opettajan toimeen, otin käyttöön varasuunnitelman 17.2. Laitoin hakupaperit Jönköpingin yliopiston verkko-opintoihin: The Master of Science with a major in Occupational Therapy. Kyseessä olisivat verkko-opinnot. Olin jo käännättänyt hakuvaatimusten mukaisesti todistukseni englannin kielelle ja kaikki oli valmista, kunhan lähetin hakemuksen liitteineen.

Viikko tästä eteenpäin 24.2. ja olin saanut opiskelupaikan. 26.2. minut headhuntattiin!!! Nyt olisi sitten edessä MYÖS työpaikan vaihto toviksi. Kyseessä on projekti erityisen mielenkiintoisen ja minun sydäntäni lähellä olevan asian tiimoilla kahdeksi vuodeksi. Siitä tuonnempana, kun on nimi oikeasti paperissa. Hyvässä lykyssä nämä kaksi uutta juttua ovat soviteltavissa ja hyödyttävät molemmat toisiaan. Mene ja tiedä!

Että elämäkö tasaista ja arki harmaata?

perjantai 31. tammikuuta 2014

Tosi oven raossa

Vanhassa sanonnassa väitetään, että kun sulkee jonkun oven, toisia avautuu. Olen alitajuisesti aina sen tiennyt, mutta ahneuksissani halunnut uskoa muuta. Nyt olen varma, että se pitää paikkansa.

Kai se on iänkin mukanaan tuomaa varmuutta, että uskoo oikeiden asioiden tulevan kohdalle. Ettei kaikkia ovia tarvitse tempoa ja varsinkaan pitää apposen auki. Olin pitkään siinä uskossa, että aika täällä loppuu, ennenkuin kaikki mielenkiintoinen on koettu. Nyt tiedän, että tuokin on totta. Joka soppaan ei voi lusikkaansa kastaa. Kiinnostavistakin asioista pitää priorisoida ne kaikkein eniten itselle sopivat!

Olen keskellä täysivaltaista muutosta! Voisi kuvitella, että tila olisi hirveän ahdistava, mutta ehei! Olen rauhallisempi kuin vuosiin. Vietän viikonloppuisin "do nothing -päiviä", joihin en työviikon jälkeenkään ole kyennyt. Olen hypännyt pois sairaalamaailmasta, ainakin toistaiseksi. Se ovi on raollaan. Takaisin paluu on yksi mahdollisuuksistani. Voin valita!

Opiskelen. Tutkin terveydenhuoltoa nyt pedagogisten linssien läpi: miten tulla opettajaksi, joka voisi kouluttaa lämminhenkisiä, eettisesti ajattelevia ammattilaisia? Olen hyppäämässä täysin erilaisiin koulutustehtäviin, mihin olen tottunut. Pääsen mukaan prosessiin, jolla on vaikutus ihmisen identiteetin kehitykseen, niin yksittäisenä ihmisenä kuin terveydenhuollon ammattilaisenakin. Tänään minulta kysyttiin epävirallisesti, haluaisinko lähialueen oppilaitoikseen valmistumiseni jälkeen töihin. Saatan valita senkin vaihtoehdon!

Vanhin lapseni on muuttanut opiskelukaupunkiinsa ja visiteeraa kotona vain viikonloput. Nuorempikin ottaa ensiaskeleitaan nuorena naisena, seurustelevana ja omaa uraa jo suunnittelevana. Roolini äitinäkin on muutoksessa.

Olen huomannut myös sellaisen muutoskehityksen, että valitsen entistä tarkemmin, kenen seurassa aikaani vietän. En suostu olemaan vain käyttö-Satu, hyödyttävä tyyppi. Enkä nyt tarkoita, että olisin töykeä ja hätistäisin ihmiset luotani. Olen vaan tarkkana sille, että ihmissuhteeni ovat vastavuoroisia. Että antaessa myös saa! (Mitään fifty-fifty-suhdetta en tavoittele, mutta jos vaikka fifty-sixty?) Tässäkin asiassa on tapahtunut sama ovi-ilmiö: uusia ihmissuhteita tulee -vanhoista, itselle vääränlaisista -luopumisen jälkeen. Silti: ihmissuhteet eivät ole kertakäyttöisiä! En suhtaudu eroihin keveästi. Rakkaat, tärkeät ovat ja pysyvät. Ja he sen tietävät!

Olen irrottautunut mm. yhdistyksestä, joka merkitsi minulle 20 vuotta todella paljon. Ehkä sen tie vain tuli päätepisteeseensä. On tärkeää punnita, ovatko toimintaperiaatteet sellaisia, että ne voi allekirjoittaa.

Nostin tämän kirjoittamisen päätteeksi voimakortin... Löydä oma polkusi!

Etsitään, löydetään, eletään!  <3




perjantai 30. elokuuta 2013

Tosi muutos


Intoa, iloa, haikeutta, epätietoisuutta, uteliaisuutta... Kaikkea tätä on ilmassa! Viimeinen työpäivä omassa toimessani reiluun vuoteen on käsillä. Maanantaina 2.9. alkaa opintovapaa, jota olen anonut vietettäväksi joulukuun 2014 loppuun. Mitä tuona aikana tapahtuu, ei vielä voi tietää, ounastella ja odottaa voi paljonkin.

Keskeneräisten asioiden sietäminen on ollut minulla eina vaikeaa. Työssäni toimintaterapeuttina sitä on ollut pakko oppia sietämään. Kuntoutuminen on hidas prosessi ja siinä voi olla mukana kanssakulkijana. Omaa osuutta asioiden eteenpäin menossa ei voi oikein mitata. On riemukkaita onnistumisen kokemuksia, mutta myös pettymyksiä siitä, ettei voinutkaan auttaa ihmistä muutoksen matkaan. Kuntoutuminen on monen asian summa.

Nyt olen aivan uudenlaisen keskeneräisyyden äärellä. Ensimmäistä kertaa ammattiurani aikana olen heittäytymässä vain opiskelijan rooliin. Täydennyskoulutuksia on tullut haalittua yli 90 opintopisteen verran, mutta ne olen suorittanut työn ohella. Opintovapaa alkaa näyttäytyä erittäin hyvältä vaihtoehdolta koulutuksen avajaispäivien jälkimainingeissa: deadlineja on pompsahtanut Tabulaan (oppimisympäristö verkossa) viikon aikana jo ainakin neljä....

Huomaan olevani hirveän innostunut opiskelusta. Se on ollut väylä pitää ammattitaitoa yllä, mutta myös tae työhyvinvoinnilleni. Tarvitsen haasteita ja uusia välineitä, jotta mielenkiinto ja taidot pysyvät yllä. Minun on aina ollut vaikeaa sopeutua staattiseen.

Pidän työstäni toimintaterapeuttina ja tiimistäni keskussairaalalla ja ne tekevät muutoksesta haikean! Haikeus on hyvä tunne, joka kantaa mukanaan tietoa välittämisestä ja pidetyksi tulemisesta. Muutos ei kuitenkaan koske vain työrooliani ja -yhteisöäni vaan kaikkia muitakin elämäni kenttiä. Opiskeluni on monimuotoista ja käyn Tampereella lähipäivilla joka toinen perjantai, paljolti opiskelu tapahtuu verkossa ja itseohjautuvasti, opintokäynneillä vielä tämän syksyn. Yhtäkkiä äitinä olenkin kotona suurimman osan viikosta lukiolaisen tullessa kotiin. Minulla jää aikaa ja energiaa hoitaa kuntoani ja ulkoiluttaa koirapoikaamme. Voin ottaa harrastuksiini opistolta aamupäivällä kokoontuvan englanninkielen keskustelukurssin. Löydän hiljaista aikaa oppimistehtäville ilman kiirettä (näin toivoisin). Pystyn lähtemään mieheni kanssa lyhyellä varoitusajalla pienelle kaupunkilomalle tai mukaan hänen työmatkalleen. Koko ajankäyttöni muuttuu.

Ja näin on hyvä. Juuri tässä on hyvä. Tätä olen kauan halunnut. Uskon oppivani tästä jaksosta elämääni paljon. Ajankäytöstä. Merkityksistä. Ammattitaidosta. Itsestäni. Olen identiteettimatkalla!

torstai 20. lokakuuta 2011

Tosi riippuvuutta

Tapasin tänään ihmisen, joka painii päihdeongelman kanssa. Mieleen pälähti samalla muinoin lukemani kirja "Sokeripommi". Kysyin keskustelukumppaniltani, mitä mieltä hän on riippuvuuden synnystä. Kävimme mielenkiintoisen juttutuokion.

Bitten Jonsson väittää kirjassaan, että sokeri raivaa tietä muille riippuvuuksille:
 "Nykyaikainen riippuvuustutkimus osoittaa, että lapsena kulutetut suuret sokerimäärät muuttavat aivot jo lapsuudessa "valmiiksi" nikotiinille. Sen vuoksi lapsi tulee myöhemmin riippuvaiseksi tupakasta ja nuuskasta, mikä puolestaan rakentaa aivoja edelleen siihen suuntaan, että nuori voi helposti jäädä alkoholikoukkuun."
 Mainitsin tuon seikan juttukumppanilleni. Hän toi keskusteluun mielenkiintoisen väitteen:
 "Karkkipäivät ajavat saman asian lapsille kuin viikonloppukossun odottaminen aikuiselle!"
 OHO! Voisiko asia olla noin? Lapsena lauantaipussia odotti, vähintään torstaista saakka. Lauantaiaamuna herätys seitsemältä ja vinkumaan vanhempia kauppaan. Perjantaina kävin täydentämässä viinikellarin hyllyjä, ostin kolme punaista ja kaksi valkoista viiniä. (En ajatellut ryypätä niitä tulevana viikonloppuna...) Edelläni jonotti kolme kohtalaisen kuluneen habituksen omaavaa miestä. Kaikilla oli yhdestä kahteen pulloa vähän viiniä väkevämpää kourissaan. Kieltämättä "nautintojen" odottelussa ja täyttymyksessä on samankaltaisuutta. Enpä ollut asiaa noin aiemmin ajatellutkaan.

Jotta napsahtaa riippuvuuteen, täytyy päihdyttävän kokemuksen olla palkitseva. Siispä täytyy toivoa sitä, että nuoren ensimmäinen päihdekokeilu olisi mahdollisimman huono. Mitään pahaa en toivo todellakaan kenellekään tapahtuvan. Toivon huonoa kokemusta siinä mielessä, että siitä tulisi paha olo, ettei se toisi harhaista omnipotenssin tunnetta, luuloja suuremmasta sosiaalisuudesta, valtaisista voimista. Niin ettei heti tulisi tarvetta toistaa kokemusta.

Kun riippuvuus on päässyt syntymään, siitä irti pääseminen on vaikeaa, mutta mahdollista. Portia Nelson kuvaa muutosta ajattelussa ja toiminnassa mainiosti tekstissään Omaelämäkerta viidessä pienessä luvussa.

"Kävelen katua pitkin. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Minä putoan, hukun... olen avuton.
Ei syy ole minun. Kestää iäisyyden päästä ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Olen kuin en sitä näkisi. Putoan uudelleen.
En käsitä, että olen jälleen tässä, mutta ei syy ole minun. 
Kestää edelleen kauan päästä ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Näen sen. Putoan... siitä on tullut tapa vaikka silmäni ovat auki. Tiedän missä olen.
Syy on minun. Nousen saman tien ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa.
Kierrän sen.


Kävelen toista katua."


maanantai 5. syyskuuta 2011

Tosi provosoitunut

Nyt ajattelin yrittää kirjoittaa siitä, mitä tapahtui, kun kirjoittajakurssilainen kohtasi Linkolan. Ehkä nyt tulee jo sivistyneempää tekstiä, mitä viikko sitten olisi tullut. 
Oli siis Kirjan aika ja kirjailijaistuntoja. Jotakin on tapahtunut. Maailma muuttuu, huomaammeko mitään? Millaisessa yhteiskunnassa elämme - näemmekö selvästi vasta myöhemmin? Keskustelemassa kirjailijat Jarkko Tontti, Anu Silfverberg ja Pentti Linkola.


Tontti otti yltiöpositiivisen kannan muutokseen. "Koskaan ei ole ollut näin vaurasta, korkeaa koulutustasoa ja vähän lukutaidottomia." Hän korosti, että eri alueiden ihmisten ja rotujen tarpeet ovat lopun kaiken hyvin samanlaisia. Erot ovat keinotekoisia ja hyvinvoinnin kaksi suurinta uhkaa  ovat vahvat ideologiat sekä nationalismi. Hmm. Järkeen käypää. Paljon jäi myös puimatta, mutta kannanotto oli tuore ja mielenkiintoinen.


Silfverbergin alustuksesta jäi parhaiten mieleen pohdinta siitä, miltä ja miten suljemme silmämme. Tapoja teräväsanainen nainen löysi monia. Hän pohti kyynikon ja pessimistin eroa. Tämä oli jotenkin hyvin avaavaa: pessimisti toteaa, että asiat on päin helvettiä, kyynikko toteaa saman, mutta lisää, ettei asialle enää kannata tehdäkään mitään. Meneekö kaikki kivuttomammin, jos kaikilla on kivaa, numerot näyttävät hyvältä, otetaan kasvoille optimistinen hymyn tapainen ja ajatellaan: "Tämä sopii minulle ja perheelleni, valitsen tämän. Ja sitä paitsi, ei maailman paha Suomea koske. Meillä on täällä kaikki niiiiiiiin hyvin!" Näinkö se menee? Silfverberg ravisutteli hereille, moni ajatus kolahti ihan perille saakka.


Linkolan alustuksen aikana kirjoitin kolme A4 sivullista tekstiä. Teksti ei suurimmalta osin ole julkaisukelpoista. Se on rumaa ja pisteliästä. Linkola sai minut raivon partaalle. Hän aloitti puheensa kertomalla, että hän suree. Luonnon tuho on hänelle henkilökohtainen kärsimys. Surua tuo myös se, että hän on tiedostanut syntyneensä liian myöhään. Jäin miettimään, millainen on ihmisen elämänlaatu, jos koko elämänsä suree väärinajoitettua syntymäänsä?


Olen Linkolan kanssaan monessa kohtaa samaa mieltä luonnon suojelun suhteen. Kuulin kuitenkin Linkolan puheessa kyynisyyden: onko hän heittänyt hanskat tiskiin? Hän kertoi pyöräillensä mm. Saksanmailla, koska ei kestä Suomen avohakkuita ja luonnon raiskaamista. Muistaakohan Pentti, että -80-luvulla Länsi-Saksa kärsi kaikkein pahiten teollisuuden aiheuttamista happosateista. Siinäkö meille sopiva luonnonsuojelumalli? 


Linkola on totaalikieltäytyjä. Hän ei suostu valtavirtaan. Hienoa. Jokainen saa pitää oman linjansa niin kauan kuin se ei satuta ketään toista. Linkola kertoo elävänsä vasta sähkövalon aikaa. Ei jokaisen tarvitse televisioihin, mp3-soittimiin, tietokoneisiin, mikroaaltouuneihin eikä tallentaviin digiboxeihin seota. Ilman niitä pärjää vallan mainiosti. Linkola tuntuu ottaneen elämäntyökseen kritisoida kaikkea ja vähän kaikkia. Mutta onko kyseessä valtaisa muutosvastarinta? Onko tekninen ymmärrys jyrännyt vanhan miehen ja se ahdistaa? Tässä kohtaa alustusta huomasin ärtyneeni siitä, että muutos ja teknologia esiteltiin itsestään selvyytenä. Niitä ei pitäisi nähdä jokaisen automaattisesti haluamina, mieltä kiihottavina uutuuksina vaan mahdollisuuksina, joista voi valita, halutessaan. Kilpistyykö tämä kaikki lopulta ihmisen itsetuntoon? Pystyykö hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen valitsemaan paremmalta pohjalta itselleen hyvät asiat ympärilleen?


Linkolan mielestä edistys ja kehitys ovat maailman pahimmat kirosanat. Seuraavana mielessä kirvelee sana uusi. Hänen ominta ilmaisuaan on myös perustyperyys-termi. Sen hän määritteli seuraavasti: oman edun ja reviirin suojeleminen hinnalla millä hyvänsä. No, mitä hänen oma toimintansa on? Haiskahtaa omalta osaltaan melko samanlaiselta. 


Viimeistään siinä kohtaa järkytyin lopullisesti, kun Linkola sanoi "Elämä on yhtä kuin pettymysten summa". Eikö Pentti-polon elämässä ole tapahtunut mitään hyvää? Hänen kaksi tytärtään? Lapsuuden perheen eväät? Pettymysten summa on aika raju ilmaisu. Olen ehkä se Silfverbergin optimisti ja siksi en näe asioiden oikeaa tolaa. Niinkö? Ei ihme, että Jarkko Tontti tituleerasi Linkolaa Tuhon Profeettana. Tämä kilpistyi keskusteluosuuden sosialismi- ja natsi-ihannointiin ja demokratian kritisointiin. Käväisi mielessä, että saisiko Linkola näin julkisesti hihkua mielipiteitään lähinaapurissamme Venäjällä, Afganistanissa ehkä Irlannissakaan? Demokratian tekosia tämäkin puheoikeus...


Kuva Wikipedia
Olin lähteä puoli tuntia ennen keskustelun loppua pois Vanaja-salista. Päässä kihisi ja oikeaa rannetta pakotti huonosta kirjoitusasennosta. Kuitenkin nyt tilannetta zoomatessa olen tyytyväinen kuulemaani. Oli todella mielenkiintoinen paneeli. Omassa päässä moni asia löysi paikkansa. Linkolalle kuitenkin päädyin suosittelemaan muuttoa Ameriikan sydänmaille, Pennsylvaniaan, Ohioon tai Indianaan. Siellä asustavat Amishit. Heidän askeettinen vanhoja arvoja korostava elämäntyylinsä voisi sopia Linkolan tarpeisiin. Hekin kyllä saattavat olla liian vapaamielisiä Pentin makuun. Amishin täytettyä 16-vuotta hän saa elää yhteisön ulkopuolella ja parin vuoden sisällä itse valita, haluaako palata yhteisöön vai elää nyky-yhteiskunnan parissa.