Kai se on iänkin mukanaan tuomaa varmuutta, että uskoo oikeiden asioiden tulevan kohdalle. Ettei kaikkia ovia tarvitse tempoa ja varsinkaan pitää apposen auki. Olin pitkään siinä uskossa, että aika täällä loppuu, ennenkuin kaikki mielenkiintoinen on koettu. Nyt tiedän, että tuokin on totta. Joka soppaan ei voi lusikkaansa kastaa. Kiinnostavistakin asioista pitää priorisoida ne kaikkein eniten itselle sopivat!
Olen keskellä täysivaltaista muutosta! Voisi kuvitella, että tila olisi hirveän ahdistava, mutta ehei! Olen rauhallisempi kuin vuosiin. Vietän viikonloppuisin "do nothing -päiviä", joihin en työviikon jälkeenkään ole kyennyt. Olen hypännyt pois sairaalamaailmasta, ainakin toistaiseksi. Se ovi on raollaan. Takaisin paluu on yksi mahdollisuuksistani. Voin valita!
Opiskelen. Tutkin terveydenhuoltoa nyt pedagogisten linssien läpi: miten tulla opettajaksi, joka voisi kouluttaa lämminhenkisiä, eettisesti ajattelevia ammattilaisia? Olen hyppäämässä täysin erilaisiin koulutustehtäviin, mihin olen tottunut. Pääsen mukaan prosessiin, jolla on vaikutus ihmisen identiteetin kehitykseen, niin yksittäisenä ihmisenä kuin terveydenhuollon ammattilaisenakin. Tänään minulta kysyttiin epävirallisesti, haluaisinko lähialueen oppilaitoikseen valmistumiseni jälkeen töihin. Saatan valita senkin vaihtoehdon!
Vanhin lapseni on muuttanut opiskelukaupunkiinsa ja visiteeraa kotona vain viikonloput. Nuorempikin ottaa ensiaskeleitaan nuorena naisena, seurustelevana ja omaa uraa jo suunnittelevana. Roolini äitinäkin on muutoksessa.
Olen huomannut myös sellaisen muutoskehityksen, että valitsen entistä tarkemmin, kenen seurassa aikaani vietän. En suostu olemaan vain käyttö-Satu, hyödyttävä tyyppi. Enkä nyt tarkoita, että olisin töykeä ja hätistäisin ihmiset luotani. Olen vaan tarkkana sille, että ihmissuhteeni ovat vastavuoroisia. Että antaessa myös saa! (Mitään fifty-fifty-suhdetta en tavoittele, mutta jos vaikka fifty-sixty?) Tässäkin asiassa on tapahtunut sama ovi-ilmiö: uusia ihmissuhteita tulee -vanhoista, itselle vääränlaisista -luopumisen jälkeen. Silti: ihmissuhteet eivät ole kertakäyttöisiä! En suhtaudu eroihin keveästi. Rakkaat, tärkeät ovat ja pysyvät. Ja he sen tietävät!
Olen irrottautunut mm. yhdistyksestä, joka merkitsi minulle 20 vuotta todella paljon. Ehkä sen tie vain tuli päätepisteeseensä. On tärkeää punnita, ovatko toimintaperiaatteet sellaisia, että ne voi allekirjoittaa.Nostin tämän kirjoittamisen päätteeksi voimakortin... Löydä oma polkusi!
Etsitään, löydetään, eletään! <3
Elämään kuuluu muutokset, ne tuovat uutta sisältöä ja niihin on suhtauduttava positiivisesti, tylsää olisi, jos jokainen päivä olisi samanlainen.
VastaaPoistaLuin tämän kauniisti ja tunteella kirjoittamasi tekstin kolmeen kertaan, ilolla ja pienellä haikeudella.
Tunsin kolmanneksi viimeisen kappaleen lopussa hiukan itserakkautta, sehän ei ole kiellettyä, jollei rakasta itseään, ei voi rakastaa muitakaan.
Satu aurinkoiseni: Olet Rakas Ystäväni ikuisesti!