Joku ihmeellinen lamatila valtasi minut syksyllä. Olen aina ollut kova liikkumaan. Nuoruudessani treenasin yleisurheilua 17-vuotiaaksi saakka, tein eri mittaisia lenkkejä ja lihaskuntotreenejä, uin, hiihdin, laskettelin, pelasin squashia ja tennistä. Solakkanahan siinä pysyy (eikä hormoonitkaan vielä jarruttaneet painonhallintaa) ja hyväpäisenä.
Sitä aina laatii erilaisia viikko-ohjelmia, joita innoissaan alkaa muka toteuttaa ja sitten huomaa puolen vuoden päästä, ettei se mennyt ollenkaan niin. NLP-gurut sanovat, että ihminen tarvitsee elämäntapamuutoksiin noin 21 toistoa, jotta se alkaa automatisoitua. Miten välttyä toistojen välillä haitallisilta katkoksilta? Sitä en jaksa olla hämmästelemättä, että miten ihminen, vaikka tietää sen hyvän olon liikunnan jälkeen, kuitenkin lösähtää sipsipussin viereen sohvalle ennemmin?
Nyt on taas hyvä alku. Meillähän on siis koira, vieläpä melkoisen energinen. Lenkkikaverin saa hänestä koska vaan. Eikä kaveritkaan pane pahakseen, jos pyytää lenkille. Äkkiä systerin lisäksi mieleen tulee 3 läheistä ystävää, joiden kanssa olen kävelylenkkejä heittänyt.
Kävelylenkkien ohella aloitin kuluneella viikolla vesijumpan: keskiviikkoaamu klo 8.15. Ystävän kanssa teimme kimppasopimuksen, että sinne yhdessä ja voi miten oli kivaa ja hyvä olo koko päivän. Työpaikkaliikuntana talo tarjoaa 10 e / kevät bailatinoa. Yrittelen sinne saada itseni ensi viikolla. En pakolla, koska se on viikon bonus!
Viikonvaihteen Iltalehdessä oli artikkeli kävelyn terveysvaikutuksista. Sen on todettu alentavan tehokkaasti haitallista LDL-kolesterolia ja ehkäisevän tehokkaasti myös rintasyöpää. Kävelyn (ja yleisesti liikunnan) mieleterveyseduista on tehty tutkimuksia jo vuosikausia.
USKO SIIS JO HYVÄ IHMINEN! (Etupäässä puhun nyt itselleni, mutta saavat muutkin uskoa!)
Ja nyt on vielä kaunistakin ulkona, raikasta ja rapsakkaa syksyn ja loppuvuoden märän loskan jälkeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti