sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Tosi kateissa ne lamput #X@

Kukkalamput!!! Huhuuuuu! Kaupat hei, mihin olette hävittäneet / hukuttaneet / jättäneet ne sellaiset hieman lilaa hohtavat pikkukantaiset lamput, joilla saa hiukka eksoottisemmat huonekasvit kasvamaan täällä pohjolan pimeydessä?

Toin kuulkaa Espanjasta palasen kaktusta matkalaukussa Hämeeseen. Se oli pudonnut emokaktuksesta maahan ja alkanut kehittää kuivaan hiekkaan juurta. Sinne se yritti kaivautua, mutta vesi oli noin 300 metriä alempana. Pelastin sen! Adoptoin sen Suomeen! Ja nyt haluaisin, että se elää hyvän ja pitkän elämän ja kasvaa samanlaiseksi kuin emonsa, kaksimetriseksi!

Toin myös neljänlaisia siemeniä. En tiedä, mitä kasveja ne ovat. Todennäköisesti jotain suuria, korkeita, käpypalmuja ja surinapuita. Laitoin ne istutusmultaan ja kastelin huolella. Odotan, että ne itävät ja tuovat palan rakastamaani Espanjaa olohuoneeseeni. Ja nyt haluaisin, että ne elävät hyvän ja pitkän elämän ja kasvavat samanlaisiksi kuin emonsa, kaksimetrisiksi ja tuuheiksi!

Olin ajatellut, että apunani kasvatusprosessissa olisivat kasvilannoite, puhumani sonta ja KUKKALAMPUT. Vaan niitä lamppujapa en ole löytänyt Hämeenlinnasta, en myöskään Ideaparkista, en edes Claes Ohlssonista. Missä pirussa niitä säilytetään ja mydään?

perjantai 26. lokakuuta 2012

Tosi ötököitä!!! IIIIK!

Söpö pikku otus! Ihana gekko! Tämä oli äidin mielipide Espanjan loman viidentenä aamuna olohuoneen katosta löytyneestä eläimestä. Kun kohta 15v tyttärelle paljastui, mikä "roska" katossa oli, seurasi siitä minuutin mittainen huuto-yököttely-paniikki-kohtaus. Tämä tyyppi oli vaaraton, 5 cm pitkä salamanteri. Hillittömät tahmatassut kaverilla, kun pysyi katossa varpaillaan. Gekko pääsi pusikkoon viinilasissa, johon mies urheasti sen pyydysti ja oli tyttärensä ritari!

Huvilan pihassa oli "surinapuu". Teinit antoivat sille tämän nimen. Illan tullen kaikki pihapiirin ampiaiset kokoontuivat makeisen punaisten terttujen ympärille ja muodostivat baritonikuoron. Teinineito pian 15v juoksi karkuun jokaikistä surisijaa. Jossain kohdassa kysyi äidiltään: "Vai oliko tuo kukkakärpänen... Onko täällä kukkakärpäsiä?" No enpä tiennyt tuohon ihan varmaa vastausta, mutta rauhoitin tilannetta vakaalla äänensävyllä ja myöntävällä kehonkielellä.

Patikkareissulla vuoren rinteellä olin aivan varma, että hiekalla kaktusten takana meitä vaani kalkkarokäärme. Yhtään sellaista ei näkynyt, ei kuulunut. Mitään muutakaan käärmettä ei vastaan madellut. Kiven koloissa oli vain pienen pieniä kuparin värisiä muurahaisia.

Vaan sitten löytyi se vaarallisin peto! Viimeisenä iltana iltakävelyllä pari huvilaa omaamme aiemmin. Rapatussa betoniaidassa lämmitteli raidallinen hämis. Neito oli jälleen kerran aivan vakkuuttunut siitä, että peto vaani siinä juuri häntä ja oli valmistautunut hyökkämään. Siis juosten omalle huvilalle, kun äitimuori jäi ottamaan kuvia hirviöstä. Ja tässä tämä on: 4 cm pitkä yhen jalkansakin menettänyt  ampiaismutaatiohämähäkki. 

Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että eniten pelättävää olisi ollut tämän aidan ja varoituskyltin takana!!!

Kuvaajan kimppuun on teinivuosina hyökännyt tiluksiaan puolustava "sakemanni" ja housuille kävi tismalleen samoin...



tiistai 23. lokakuuta 2012

Tosi farmaciassa

Vihreitä ristejä joka puolella, saman kadun varressa kolme, risteyksen jälkeen näkyy vielä muutama lisää. Turistikylän kukkulallakin nökötti yksi apteekki suuren huvilan alakerrassa. Toisena lomapäivänä tarvitsin farmaciaa todella kipeästi. Sain kirotun auringonpistoksen ja mukaan ei oltu pakattu migreenilääkkeitä, vain nelisatasta Buranaa. Ei tehoa!

Sain raahauduttua apteekkiin. "I have a migraine. I need some painkillers." Pöydän takaa kuului "Si!" ja kohta tiskiin napsahti 40 kappaleen paketti 1000 mg Ibuprofeiinia. Hinta: alle 2 euroa! Kävelin typertyneenä ulos apteekista ja ihmettelin, miten helposti kaikki kävi. Ei reseptejä, ei kyselyjä määristä.

Apteekkiin piti mennä toistamiseen loman kuudentena päivänä. Miehen selkä meni juntturaan ja hän alkoi näyttää vanhalta käppyräselkäiseltä äijältä. Samainen pieni pönäkkä farmaseutti-rouva sanoi taas "Si!", hävisi takahuoneeseen ja toi 20 kpl 500 mg Ibuprofeiinia terästettynä lihasrelaksantilla, antoi ohjeet näyttöpäätteeltä englanniksi ja hymyssäsuin varmisti vielä, ettei uhri ole raskaana... Niillä dropein ja ohjein mies saatiin takaisin käveleväksi, eikä lompakkokaan keventynyt taas kuin kolmella eurolla. Ihan uskomatonta!

Kaiken kaikkiaan espanjalainen palvelu oli ensiluokkaista (muuallakin kuin apteekissa asioimme). Ravintolassa saimme mitä tilasimme, vaikka välillä tarjoilijat eivät puhuneet kanssamme mitään samaa kieltä. Vaikka sanoin viimeisenä päivänä spontaanisti tarjoilijatytölle "Kiitos!", hän hymyili herttaisesti ja mumisi jotain vastaukseksi. Lähikaupassa pyysin "dos pescador, por favor!" ja sain ihan oikein myyjättären ystävällisen hymyn saattelemana kaksi kalaa (vaikka olin tilannut espanjaksi kaksi kalastajaa...) Hymyjä, tervehdyksiä "Hola!", eloisaa käsien heiluttelua (jopa puhelimessa puhuessa). Paikat olivat etupäässä siistejä, lähikaupunkien kaduilla oli roskia tosi vähän. Huomio kiinnittyi myös Morairan kaupungin kauniisiin ruostutetusta teräksestä tehtyihin taideteoksiin. Ne saivat olla aivan rauhassa katujen kulmissa, kiertoliittymissä, kirkon edessä. Ei tuherruksi tai niihin ripustettuja roskia. Elo ja olo kaikkineen oli niin erilaista kuin se, mihin pohjolassa on tottunut. En sano, että se olisi parempaa tai huonompaa, mutta erilaista, virkistävää.

Virkistyneen mielen lisäksi tuomisina oli siis roppa kaupalla kokemuksia ja noin 1000 valokuvaa, ohut rusketus, kielikylpy, toviksi kunnon kipulääkkeitä ja hieman vaatteita matkamuistoina.

Jatkuu tuonnempana...

maanantai 22. lokakuuta 2012

Tosi vapaalla

Jouten olemisen ihanuus ja vaikeus! Viikko syyslomaa lämpimässä perheen kesken. Viikon jälkeen jokainen kaipaa jo omaa tilaa ja aikaa yhdessä vietetyn 24/7-ajan vastapainoksi. Ihanaa kyllä oli, mutta ei vapaalle vaihtamista voi aina helpoksikaan väittää.

Olen aina ajatellut, että olen hyvin sopeutuvaista sorttia, että olen kotonani siellä, mihin laskeudun. Kyllä, edelleen olen sitä mieltä, mutta olen huomannut sen käyneen vaikeammaksi. Pohdin matkan aikana ja sen jälkeen, miksi on niin vaikeaa vain laskeutua aurinkotuolille nauttimaan lämmöstä ja kaikesta siitä vapaasta joutilaasta ajasta, jonka lomaviikko tarjoaa. Olin nimittäin ihan levoton ensimmäiset kolme päivää. En pystynyt lukemaan, englanninkielellä kommunikointi tuotti vaikeuksia, en muistanut suuntia huvilalle ja kauppaan, käsillä piti olla koko ajan jotain pikku puuhaa.

Levottomuus saattoi johtua pikkuhiljaa minusta irtautuvasta flunssaviruksesta. Köhin vielä ne kolme ensimmäistä päivää Costa Blancallakin. Syy saattaa löytyä kiihkeästä työrupeamasta kuluneen 2,5 kk:n aikana. Olenhan kuitenkin tehnyt kolmenlaista työtä syyskuun alusta asti. Saatoin saada härväämistartunnan perheen miehistä, joille asettuminen on minua vaikeampaa. He pyörivät ympärillä ja pohtivat koko ajan, mitä tehdä! Saattaapa syynä levottomalle ololle olla myös äkillinen valon lisääntyminen ja aurinko (sain toisena päivänä auringonpistoksen...).

Oli mikä oli, se meni ohi.

Nautin valosta ja lämmöstä, joka hivutti elohopean yli 30 asteeseen parhaina päivinä. Maisema oli henkeäsalpaava: 300 m meren pinnasta, vuoren rinteellä, panoraamanäkymä Välimerelle, mies laittoi taivaallista ruokaa, sai nukkua ja uida, viettää aikaa rakkaiden kanssa, nähdä lähikaupunkeja, patikoida ja valokuvata.

Aion kirjoittaa tuonnempana loman annista enemmän. Tämä oli pintaraapaisu / ihmettely / avaus.

torstai 11. lokakuuta 2012

Tosi keltainen


Loppukesästä minut valtasi keltainen!

Aloin nähdä keltaisia esineitä.
Kun valo alkoi vähentyä päivistä,
keltainen ryömi ovesta sisään.
Se tarttui housun lahkeeseen ja
vaati saada asettua taloksi.
Enhän minä hennonut sitä poiskaan työntää,
vaikka olin sitä inhonnut monta vuotta.

Keltaiselle ei kuitenkaan riittänyt taloksi asettuminen.
Se alkoi haluta enemmän, enemmän.
Keltainen tuli iholle.
Ihastuin keltaiseen toppiin.
Ostin keltaiset sandaalit ja rannekorun.
Niitä piti saada katsella.


Minua pelotti!
Ajattelin sen elinvoimaisuuden vievän minusta energiaa, muuttavan minut kalvakkaan ruumiin näköiseksi.

Mutta keltaisella oli tehtävä.

Se ei vienytkään energioitani.
Se toi sitä takaisin.
Pimeys on energiavaras
ja sitä vastaan keltainen taistelee!

Puin keltaisen topin päälleni.
Varuiksi siihen päälle valkoisen t-paidan,
ettei vaan hyppisi silmille,
omille eikä vieraille.


Huomasin ostaneeni keltaiset housut.
Ennenkuulumatonta!
Seuraavaksi tuli neule,
kaulakoru,
kohta varmaan jo keltaiset kumisaappaat!

Työhuoneeseen löytyi kirpputorilta
kynäteline, jonka kyljessä on keltainen kukka.
Kellon alle asetin Van Goghin auringonkukat.
Pihassani syksyn viimeiset pörröiset
auringonkukat nyökyttävät keltaisia päitään.
Aikovatko ne antaa periksi kylmälle
ja pimeälle?



Nautin vielä koivujen keltaisuudesta,
en malta haravoida lehtiä pois.
Jos jätän ne lumen alle,
ne varmasti säteilevät energiaansa sieltä!

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Tosi kiitolaukkaa

En meinaa vieläkään osata

- maaduttua vain tähän hetkeen
- hidastaa askelia vaikkei olisi kiire
- olla tekemättä mitään
- hiljentää tahtia syksyllä, kun valo vähenee
- puhua hiljaa puhelimessa
- olla ottamatta vetovastuuta ryhmätöissä
- tehdä isoja päätöksiä
- rajoittaa vaatteiden ja kenkien ostelua
- pähkiä asioita vain omassa päässäni (aina on kiekaistava ne vähintään kolmelle)
- juoda kahvia ilman vaniljasokeria
- olla kiroilematta
- ajaa nopeusrajoitusten mukaan
- olla pelkäämättä lentokoneessa nousujen ja laskujen aikana
- syödä oliiveja
- suhtautua lempeästi ikääntyvään kehooni
- olla kovin järjestelmällinen
- pitää autoani siistinä
- tehdä tasajälkistä neulosta puikoilla
- virkata
- tehdä ruokaa ohjeesta ja malttaa seisoa lieden ääressä, kun maitopohjainen ruoka kiehuu (yli!)
- solahtaa yli nelikymppisen naisen rooliin (likka sisälläni seisoo edelleen barrikadeilla)

Vaan tarviiko sitä kaikkea osatakaan?

perjantai 5. lokakuuta 2012

Tosi pakkolukemista (vaan ei pakkomatkustamista)

Sain pari iltaa sitten kirjan loppuun. Sivuja oli rapiat 600, ohuita kuin perhosen siivet. Kääntäessä meni miltei aina kaksi sivua kerrallaan ja pläräsin niitä siis edes takaisin. Kirja oli monien kehuma ja olin lukenut kirjailijan esikoisen ja pitänyt siitä. Erikoinenhan se oli, ihan erilainen verrattuna muihin lukemiini kirjoihin. En tavoittanut sillekään vertailupintaa. Nyt kuitenkin mentiin tosi oudoissa sfääreissä ja huomasin eksyneeni paitsi kirjan sivuissa myös Barcelonan kaduille.

Kirja on siis Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli. Alun perin tartuin Zafonin Tuulen varjo-kirjaan sen kansikuvan perusteella. Kannessa  kuljetaan vanhan katedraalin takana olevan komean portin ali. Olin toki kuullut sitä mainostettavan mahtavana kirjana. Kiinnostustani lisäsi tietenkin myös se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat rakastamaani kaupunkiin Barcelonaan. Tarina unohdettujen kirjojen haustausmaasta oli kiehtova.

Enkelipelissä kaikki meni kuitenkin jotenkin yli. On varmasti vaatinut kirjailijalta mieletöntä juonikarttaa, jotta ei itse sekoillut kujilla. (Kannen kuva on La Ramblalta ihanien vanhojen katulamppujen alta) Minä menin sekaisin henkilöissä. Ketkä olivat todellisia ja elossa? Rationaalinen puoli minussa huusi, ettei noin voi tapahtua. Silti olen lukenut Potterini suurella mielenkiinnolla kaikkine taikaolentoineen. Myös käännöksessä oli jotain liian vanhahtavaa ja kökköä. Huomasin ärtyväni välillä siihen.

Jokin Enkelipelissä kuitenkin piti kiinni, koska sain luettua sen loppuun. Olen pidellyt myös kirjoja, jotka ovat armotta jääneet kesken. Ehkä Enkelipelissä kiinni pitävä tekijä oli kaupunki. Kuljin mielikuvissani tuttuja kujia Barri Goticossa ja Ravellissa, samoilin Parc Güellissa, puistoissa ja La Ramblalla. * Huokaus *

Reilun viikon kuluttua laskeudun Barcelonan maaperälle. Se on kolmas kertani tuossa upeassa ja monivivahteisessa kaupungissa. Tällä kertaa viivähdän siellä vain saapumis- ja lähtöpäivinä (jatkamme sieltä vielä 400 km etelään lepäilemään lämpöön). Onneksi molempina päivinä on aikaa käydä katsomassa jotain sellaista, mitä en vielä ole siellä nähnyt: Montjuic ja Tibidabo kenties. Parc Güelliin haluan viedä perheeni, se on ehdottomasti suosikkipaikkani Barcelonassa. Lupaan mietiskellä paikan päällä lukemaani. Ehkä saan siihen vielä uudenlaista näkökulmaa.


maanantai 1. lokakuuta 2012

Tosi kansainvälisessä seurassa

Vietin viime viikolla kaksi päivää Väestöliitossa koulutuksessa. Aiheena oli maahanmuuttajien ohjaaminen ja vertaistukiryhmät.

Työssäni tapaan entistä enemmän eri kulttuureista tulevia ihmisiä. Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten eri puolilla maailmaa eletään. Erilaiset taustat tuovat mausteita vuorovaikutukseen ihmisten välillä; syntyy väärinkäsityksiä, kielimuurin yli ei päästä, persoonallisuus ei pääse esille väärien tulkintojen vuoksi. Saako katsoa silmiin, kätellä, puhutella miestä, riisutaanko sisälle mentäessä kengät vai ei, onko tabu-aiheita joista ei sovi puhua. Koulutus antoikin lisää tietoa siitä, miten voi kohdata toisesta kulttuuritaustasta tulevia ihmisiä. Ja voin sanoa, että useimmat asiat eivät olleet pälkähtäneet minun päähäni näiden vuosien aikana.

Ensinnäkin lähdimme liikkeelle erilaisista syistä jättää kotimaa. Suurin osa tällä hetkellä Suomeen tulevista ulkomaalaisista on perheen yhdistämisohjelman kautta tulevia maahanmuuttajia. Kiintiöpakolaisten määrä Suomessa on 750 henkeä/vuosi. Tiedoksi, siihen lukemaan ei olla päästy vielä kertaakaan. Eräs syy siihen on se, että ei ole tarjota kuntapaikkoja ja sen lisäksi jotkut kunnat asettavat rajoitteita sille, mistä etnisestä taustasta tulevia pakolaisia he kuntaansa huolivat. Pieni osa maahanmuuttajista on turvapaikan hakijoita, osa tulee työn tai opiskelun merkeissä Suomeen.

Muuttajilla on siis jo lähtökohtaisesti hyvin erilaiset tiedot maastamme. Työnhakija tai opiskelijastatuksella oleva ulkomaalainen on todennäköisemmin hankkinut tietoa siitä, millaiseen maahan hän on tulossa. Heillä voi olla jo käytössään hyvät tietotekniset valmiudet ja välineetkin. He tulevat Suomeen luultavimmin hyvinkin vapaaehtoisesti. Toisin on pakolaisella ja turvapaikan hakijalla. Kiintiöpakolaisille järjestetään lähtömaassa kolmen päivän kurssitus tulevasta muutosta. Osa ei tiedä, missä maa nimeltä Suomi sijaitsee. He eivät välttämättä haluaisi juuri tuonne, pohjoiseen maahan, jossa kuulemma on lunta. Finland. Sehän on vapaasti suomennettuna loppumaa, maailman loppu. Pelottava ajatus!

Koulutuksen aikana kuulimme erilaisia tarinoita siitä, miten Suomeen on saavuttu. Tuntui järkyttävältä kuulla, että ennen kiintiöpakolaisen statusta saattaa joutua asumaan kymmenenkin vuotta pakolaisleirillä. Olet paperiton ilman pysyvää kotia. Olet pitkälti toisten täysin vieraitten ihmisten varassa. Toiset päättävät, mihin sinut perheinesi sijoitetaan. Pääset perheesi kanssa, jos hyvin käy. Luin myös tarinan 14-vuotiaasta pojasta, joka oli joutunut eksyksiin perheestään ja ajautunut salakuljettajien mukana Tampereelle. Siellä hänet oli tyrkätty ulos rekasta. Poika ei ymmärtänyt kieltä, ei tiennyt, missä maassa oli, mitä muulle perheelle oli tapahtunut tai mistä saisi ruokaa.

Meidän systeemimme ovat hyvinkin erilaisia kuin esimerkiksi Afganistanissa tai Myanmarissa. Suomeen tultuaan pakolainen saa täytettäväkseen kymmeniä lomakkeita. Osa ei osaa kirjoittaa omalla äidinkielelläänkään. Miten ymmrätää, että toimeentulotuen saat sosiaalitoimistosta, asumisasioita hoidetaan sekä sieltä, että tuetaan KELA:n kautta, poliisilaitoksellakin käytetään, työvoimatoimistoon pitää ilmoittautua kielikurssia varten ja että meillä rahayksikkö on Euro. Maahanmuuttajalla ei todennäköisesti ole asiaankuuluvia vaatteita talviaikaan tullessaan. Kaikkialla mongerretaan outoa kieltä, jossa on sanoja, joita oma kieli ei tunne. (Olen törmännyt mm. tilanteeseen, että maahanmuuttajan kielessä ei ole sanaa masennus. Mitenkä selittää asia sitten tulkille... )

Jo muutto itsessään on suuri kriisin paikka. Kriisiytymistä lisäävät vielä entisestää kotimaassa mahdollisesti koetut kauhut, sota, nälänhätä tai väkivalta. Traumat blokkaavat muistitoimintoja ja uuden oppimista pois päältä. Kielen oppiminenkin voi siis alussa olla vaikeaa. Kielen oppimiseen vaikuttaa myös se, millaisesta kulttuurista tulet. Monikaan muslimikulttuurista tuleva nainen ei välttämättä opi suomea, koska hänen paikkansa kulttuurinsa mukaan on kotona lasten kanssa.

Jäin pohtimaan erityisesti teemaa, miten kasvattaa lapsia vieraassa kulttuurissa, jota itsekään ei tunne? Aikamoinen haaste. Maahanmuuttajavanhemmat eivät tunne suomalaista historiaa ja kulttuuria. Heidän lapsensa lähtevät suomalaiseen päivähoitoon ja kouluun, jossa törmäävät aivan perheelle vieraisiin asioihin. Lapsesta saattaa tässä kohtaa tulla perheen tietotoimisto, perheen roolit vääristyvät. Ei ole oikein, että lapsi toimii vanhemmilleen tulkkina tai kertoo käsityksiään systeemeistä. Vanhemmalla voi tämän kertoman mukaan olla hyvinkin outo käsitys suomalaisesta järjestelmästä. Lapsi osaa myös taitavasti tarvittaessa manipuloida kieltä taitamatonta vanhempaa omien tarpeittensa mukaisesti.

Lapsen kielitaidon oppimiselle olisi tärkeää, että vanhemmat käyttäisivät äidinkieltään kotona lastensa kanssa eivätkä puhuisi heille "huonoa suomea". Lapset oppivat uuden kielen yleensä hyvin nopeasti ja itse asiassa on tutkimuksissa todettu, että jos lapsi hallitsee äidinkielensä hyvin, uuden kielen oppiminen käy helposti.

Katsoimme koulutuksessa muutaman mielenkiintoisen videoklipin. Niissä afrikkalaistaustaiset miehet kertoivat kokemuksiaan koululaitosten eroista maitten välillä. Se johdatteli katsojan auktoriteetti-kysymyksen eteen. Afrikassa ajatellaan, että opettaja on ehdoton auktoriteetti ja tietää, mikä on lapselle hyväksi. Koulussa opettaja saa esim. rankaista lasta. Jos lapsi kertoo tästä kotona, hän saattaa saada vanhemmiltaan vielä uuden rangaistuksen, koska on käyttäytynyt huonosti. Opettaja saattaa saada anteeksipyynnön ja hyvityslahjan perheeltä. Kaikki tiedämme, miten Suomessa kävisi, jos opettaja kajoaisi oppilaaseensa. Hämeenlinnan koulussa vanhempainillassa saattaakin olla vastakkain kaksi hyvin erilaista tapaa kohdata: afrikkalainen tapa osoittaa arvostusta auktoriteettia kohtaan  ja suomalainen tapa pyrkiä tasavertaisuuteen ja tiedon jakamiseen.

Keskustelimme myös yhteiskunnan eroista. Moni maahanmuuttaja tulee yhteisöllisestä kulttuurista, jossa suku on se tärkein ja lähin auttaja. Heille saattaa olla hyvinkin vieras ajatus se, että pitäisi lähteä puhumaan ongelmistaan ulkopuoliselle. Suomi kuuluu yhteiskunnallisiin kulttuureihin, jossa myös kunta, viranomaiset kantavat vastuuta asukkaistaan. No mitä tapahtuu musliminaiselle, joka lähtee synnyttämään Suomalaiseen sairaalaan? Vastassa saattaa olla mieskätilö! Uusiksi meni heti kättelyssä! Vauva syntyy, olet yksin sairaalahuoneessa. Vain mies pääsee vierailulle. Kotiuduttuasi sinun täytyy jaksaa hoitaa vauva, käydä kaupassa jne. Kerran viikossa tapaat terveydenhoitajaa. Välttämättä vanhempasi tai muuta sukua ei ole maassa. Omassa maassaan (esim. Iranissa) äitiä ja lasta tulevat hakemaan sekä äidin että isän suku suurella joukolla. Osa porukasta jää taloon jopa pariksi viikoksi. He hoitavat vauvaa, jotta äiti saa levätä. Yhteisö!

Koulutuksen jälkeen toivon, että kaikki suomalaiset saisivat tämän tietopaketin, jota itse olin kuulemassa ja kokemassa. Moni ennakkoluulo ja rasistinen ajatus karisisi. Oli mahtavaa jakaa ajatuksia kantaväestön edustajien kanssa sekä somali-, iranilais-, venäläis- ja myanmar-taustaisten naisten sekä Kolumbialaisen miehen kanssa. Opin heiltä todella paljon. Toivon, että voin osaltani myös valaista heidän ajatuksiaan Suomesta ja kulttuuristamme.

http://www.youtube.com/watch?v=INOL2zVv7mw     Ymmärrystä, hyvää tahtoa ja kavereita!