Tosi koulutuskeskustelua

Eilen illalla kävimme mieheni kanssa hyvin tärkeää keskustelua koulutuksesta, sen tuomasta statuksesta, rahallisesta korvauksesta ja siihen kohdistuvasta mielenkiinnosta. Meillä on jonkin verran erilainen asenne asiaan. Se on herättänyt molemmissa paljon ajatuksia nyt, kun jälkikasvu on yhteishakuvaiheessa.

Mieheni ajattelee, että nuoren kannattaa heti satsata mahdollisimman korkealle, jos paukut vaan riittävät. Siis Korkeakouluun ja yliopistoon. Minä ajattelen asiaa mielenkiinnon kautta: satsaa siihen, mikä tuntuu omalta ja kiinnostavalta. No onhan noissa ajatuksissa melkoinen ero. Perustelin mielenkiinto-näkökulmaani sillä, että tapaan työni puolesta paljon eri-ikäisiä ihmisiä, jotka ovat työurallaan uupuneet ja usean tarinassa korostuu se, että tuli lähteneeksi alun alkaen alalle, joka ei kiinnostanut, mutta kun vanhemmat halusivat / vaativat / laittoivat.

Minulla ja miehelläni on totaalisen erilaiset opintopolut. Hän opiskeli 8 vuotta Teknillisessä korkeakoulussa ja on käynyt sen jälkeen joitakin lyhyitä johtamistaidon koulutuksia. Minä opiskelin terveydenhuoltoalaa opistotasoisesti 4 vuotta ja jatkoin opiskelua työn ohessa aina tasaisin väliajoin. Hankin työkalupakin, josta on hyötyä käytännön työssäni. Yhteensä opiskeluvuosia on takana nyt nuo 4 + 5 tiivistä vuoden pätkää amk ja yliopistokoulutasolla + muutama lyhyempi, ei niin tiivis kurssi... Olisiko siis noin 11 vuotta. Kuka voi määrittää, onko toisen meistä koulutus arvokkaampi, kattavampi, parempi kuin toisen? Sitä ei kerro aika, ei titteli, alojamme ei voi verrata mitenkään.

Tottakai haluamme varmasti molemmat lapsillemme parasta tulevaisuutta. On vain luotettava siihen, että he itse osaavat ohjautua suuntaan, joka on juuri heille sopiva. Jos jankutan jotain tiettyä alaa tai koulutusmuotoa, voi olla, että teini ei juuri sen vuoksi sille alalle halua, tulee vastareaktio. Jos olen oikeasti kiinnostunut hänen motiiveistaan ja lähdemme yhdessä ihmettelemään vaihtoehtoja, maaperä on heti hedelmällisempi. Ja luojan kiitos hyvistä opoista! Ja onneksi nykypäivänä on aikuisopiskelijoille niin paljon vaihtoehtoja, että alaa ehtii vaihtaa vaikka kolmesti elämänsä aikana. (Näille nuorille tuskin enää on käsitettä eläkeikä!)

Tosi kansainvälisessä seurassa

Vietin viime viikolla kaksi päivää Väestöliitossa koulutuksessa. Aiheena oli maahanmuuttajien ohjaaminen ja vertaistukiryhmät.

Työssäni tapaan entistä enemmän eri kulttuureista tulevia ihmisiä. Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten eri puolilla maailmaa eletään. Erilaiset taustat tuovat mausteita vuorovaikutukseen ihmisten välillä; syntyy väärinkäsityksiä, kielimuurin yli ei päästä, persoonallisuus ei pääse esille väärien tulkintojen vuoksi. Saako katsoa silmiin, kätellä, puhutella miestä, riisutaanko sisälle mentäessä kengät vai ei, onko tabu-aiheita joista ei sovi puhua. Koulutus antoikin lisää tietoa siitä, miten voi kohdata toisesta kulttuuritaustasta tulevia ihmisiä. Ja voin sanoa, että useimmat asiat eivät olleet pälkähtäneet minun päähäni näiden vuosien aikana.

Ensinnäkin lähdimme liikkeelle erilaisista syistä jättää kotimaa. Suurin osa tällä hetkellä Suomeen tulevista ulkomaalaisista on perheen yhdistämisohjelman kautta tulevia maahanmuuttajia. Kiintiöpakolaisten määrä Suomessa on 750 henkeä/vuosi. Tiedoksi, siihen lukemaan ei olla päästy vielä kertaakaan. Eräs syy siihen on se, että ei ole tarjota kuntapaikkoja ja sen lisäksi jotkut kunnat asettavat rajoitteita sille, mistä etnisestä taustasta tulevia pakolaisia he kuntaansa huolivat. Pieni osa maahanmuuttajista on turvapaikan hakijoita, osa tulee työn tai opiskelun merkeissä Suomeen.

Muuttajilla on siis jo lähtökohtaisesti hyvin erilaiset tiedot maastamme. Työnhakija tai opiskelijastatuksella oleva ulkomaalainen on todennäköisemmin hankkinut tietoa siitä, millaiseen maahan hän on tulossa. Heillä voi olla jo käytössään hyvät tietotekniset valmiudet ja välineetkin. He tulevat Suomeen luultavimmin hyvinkin vapaaehtoisesti. Toisin on pakolaisella ja turvapaikan hakijalla. Kiintiöpakolaisille järjestetään lähtömaassa kolmen päivän kurssitus tulevasta muutosta. Osa ei tiedä, missä maa nimeltä Suomi sijaitsee. He eivät välttämättä haluaisi juuri tuonne, pohjoiseen maahan, jossa kuulemma on lunta. Finland. Sehän on vapaasti suomennettuna loppumaa, maailman loppu. Pelottava ajatus!

Koulutuksen aikana kuulimme erilaisia tarinoita siitä, miten Suomeen on saavuttu. Tuntui järkyttävältä kuulla, että ennen kiintiöpakolaisen statusta saattaa joutua asumaan kymmenenkin vuotta pakolaisleirillä. Olet paperiton ilman pysyvää kotia. Olet pitkälti toisten täysin vieraitten ihmisten varassa. Toiset päättävät, mihin sinut perheinesi sijoitetaan. Pääset perheesi kanssa, jos hyvin käy. Luin myös tarinan 14-vuotiaasta pojasta, joka oli joutunut eksyksiin perheestään ja ajautunut salakuljettajien mukana Tampereelle. Siellä hänet oli tyrkätty ulos rekasta. Poika ei ymmärtänyt kieltä, ei tiennyt, missä maassa oli, mitä muulle perheelle oli tapahtunut tai mistä saisi ruokaa.

Meidän systeemimme ovat hyvinkin erilaisia kuin esimerkiksi Afganistanissa tai Myanmarissa. Suomeen tultuaan pakolainen saa täytettäväkseen kymmeniä lomakkeita. Osa ei osaa kirjoittaa omalla äidinkielelläänkään. Miten ymmrätää, että toimeentulotuen saat sosiaalitoimistosta, asumisasioita hoidetaan sekä sieltä, että tuetaan KELA:n kautta, poliisilaitoksellakin käytetään, työvoimatoimistoon pitää ilmoittautua kielikurssia varten ja että meillä rahayksikkö on Euro. Maahanmuuttajalla ei todennäköisesti ole asiaankuuluvia vaatteita talviaikaan tullessaan. Kaikkialla mongerretaan outoa kieltä, jossa on sanoja, joita oma kieli ei tunne. (Olen törmännyt mm. tilanteeseen, että maahanmuuttajan kielessä ei ole sanaa masennus. Mitenkä selittää asia sitten tulkille... )

Jo muutto itsessään on suuri kriisin paikka. Kriisiytymistä lisäävät vielä entisestää kotimaassa mahdollisesti koetut kauhut, sota, nälänhätä tai väkivalta. Traumat blokkaavat muistitoimintoja ja uuden oppimista pois päältä. Kielen oppiminenkin voi siis alussa olla vaikeaa. Kielen oppimiseen vaikuttaa myös se, millaisesta kulttuurista tulet. Monikaan muslimikulttuurista tuleva nainen ei välttämättä opi suomea, koska hänen paikkansa kulttuurinsa mukaan on kotona lasten kanssa.

Jäin pohtimaan erityisesti teemaa, miten kasvattaa lapsia vieraassa kulttuurissa, jota itsekään ei tunne? Aikamoinen haaste. Maahanmuuttajavanhemmat eivät tunne suomalaista historiaa ja kulttuuria. Heidän lapsensa lähtevät suomalaiseen päivähoitoon ja kouluun, jossa törmäävät aivan perheelle vieraisiin asioihin. Lapsesta saattaa tässä kohtaa tulla perheen tietotoimisto, perheen roolit vääristyvät. Ei ole oikein, että lapsi toimii vanhemmilleen tulkkina tai kertoo käsityksiään systeemeistä. Vanhemmalla voi tämän kertoman mukaan olla hyvinkin outo käsitys suomalaisesta järjestelmästä. Lapsi osaa myös taitavasti tarvittaessa manipuloida kieltä taitamatonta vanhempaa omien tarpeittensa mukaisesti.

Lapsen kielitaidon oppimiselle olisi tärkeää, että vanhemmat käyttäisivät äidinkieltään kotona lastensa kanssa eivätkä puhuisi heille "huonoa suomea". Lapset oppivat uuden kielen yleensä hyvin nopeasti ja itse asiassa on tutkimuksissa todettu, että jos lapsi hallitsee äidinkielensä hyvin, uuden kielen oppiminen käy helposti.

Katsoimme koulutuksessa muutaman mielenkiintoisen videoklipin. Niissä afrikkalaistaustaiset miehet kertoivat kokemuksiaan koululaitosten eroista maitten välillä. Se johdatteli katsojan auktoriteetti-kysymyksen eteen. Afrikassa ajatellaan, että opettaja on ehdoton auktoriteetti ja tietää, mikä on lapselle hyväksi. Koulussa opettaja saa esim. rankaista lasta. Jos lapsi kertoo tästä kotona, hän saattaa saada vanhemmiltaan vielä uuden rangaistuksen, koska on käyttäytynyt huonosti. Opettaja saattaa saada anteeksipyynnön ja hyvityslahjan perheeltä. Kaikki tiedämme, miten Suomessa kävisi, jos opettaja kajoaisi oppilaaseensa. Hämeenlinnan koulussa vanhempainillassa saattaakin olla vastakkain kaksi hyvin erilaista tapaa kohdata: afrikkalainen tapa osoittaa arvostusta auktoriteettia kohtaan  ja suomalainen tapa pyrkiä tasavertaisuuteen ja tiedon jakamiseen.

Keskustelimme myös yhteiskunnan eroista. Moni maahanmuuttaja tulee yhteisöllisestä kulttuurista, jossa suku on se tärkein ja lähin auttaja. Heille saattaa olla hyvinkin vieras ajatus se, että pitäisi lähteä puhumaan ongelmistaan ulkopuoliselle. Suomi kuuluu yhteiskunnallisiin kulttuureihin, jossa myös kunta, viranomaiset kantavat vastuuta asukkaistaan. No mitä tapahtuu musliminaiselle, joka lähtee synnyttämään Suomalaiseen sairaalaan? Vastassa saattaa olla mieskätilö! Uusiksi meni heti kättelyssä! Vauva syntyy, olet yksin sairaalahuoneessa. Vain mies pääsee vierailulle. Kotiuduttuasi sinun täytyy jaksaa hoitaa vauva, käydä kaupassa jne. Kerran viikossa tapaat terveydenhoitajaa. Välttämättä vanhempasi tai muuta sukua ei ole maassa. Omassa maassaan (esim. Iranissa) äitiä ja lasta tulevat hakemaan sekä äidin että isän suku suurella joukolla. Osa porukasta jää taloon jopa pariksi viikoksi. He hoitavat vauvaa, jotta äiti saa levätä. Yhteisö!

Koulutuksen jälkeen toivon, että kaikki suomalaiset saisivat tämän tietopaketin, jota itse olin kuulemassa ja kokemassa. Moni ennakkoluulo ja rasistinen ajatus karisisi. Oli mahtavaa jakaa ajatuksia kantaväestön edustajien kanssa sekä somali-, iranilais-, venäläis- ja myanmar-taustaisten naisten sekä Kolumbialaisen miehen kanssa. Opin heiltä todella paljon. Toivon, että voin osaltani myös valaista heidän ajatuksiaan Suomesta ja kulttuuristamme.

http://www.youtube.com/watch?v=INOL2zVv7mw     Ymmärrystä, hyvää tahtoa ja kavereita!

Tosi konsultiksi

Minulla on haave. En tiedä uskallanko koskaan ottaa niin suurta haastetta oikeasti vastaan, mutta haaveillahan aina saa.

Olen mennyt haavettani kohti pitkän aikaa huomaamattani. Haave on suoristellut siipiään, niinkuin pesän reunalla istuva räksän poikanen, joka aikoo piakkoin pyrähtää lentoon. Viime aikoina se on alkanut olla aika äänekäs räksä. Se on alkanut vaatia toimenpiteitä lentoon pääsyn suhteen. Kollegani vielä yllytti sitä, ottamalla tulevaisuuteni puheeksi. Hän kysyi, olenko koskaan ajatellut ryhtyä freelanceriksi. Olen!

Vaikka olen innostuva ja impulsiivinen, olen kuitenkin aika varovainen isojen päätösten suhteen. Ammatillinen suunnan vaihto on juuri sellainen suuri heittäytyminen. En ole markkinointihenkinen itseni suhteen. En osaa rummuttaa ja mainostaa, että katsokaa, mitä minä osaan. Kokeilenkin, miltä tuntuu kirjoittaa osaamiaan asioita ylös näin julkisesti. Katsotaan sitten, saako räksän poikanen siivet alleen.

Haaveilen siitä, että voisin ohjata erilaisia kirjoittavia ryhmiä. Niin, teen sitä kyllä nytkin, mutta ihan niinkuin päätyökseni. Osa ajatuksesta on siinä, että keventäisin työn osuutta elämässä ja keskittyisin siihen, mikä tällä hetkellä kaikkein eniten viehättää. Haaveilen myös (hieman pelonsekaisin tuntein) työtiimien kanssa työskentelystä, niiden toiminnallisuuden ja hyvinvoinnin parantamisesta ja ryhmien toiminnan ymmärtämisestä. Ei mikään kevyt rasti, mutta erittäin mielenkiintoinen. Ja sitten huutelee vielä perään se pieni opettaja, joka minussa asuu. Luennointityö kirjallisuusterapiasta, luovien toimintojen käyttämisestä ihmissuhdetyössä sekä ryhmänohjaamisesta.

Sitten tietysti täytyy tarkastaa ne räksän siipisulat, että minkälaisilla tyngillä sitä lentoon oikein yrittää. Että millä putkilla se rouva terapeutti lähtisi toisia valistamaan? CV:n paikka on tässä.

KOULUTUKSET:
1993 Toimintaterapeutti, Helsingin sairaanhoito-opisto
2009 Toimintaterapeutti AMK Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia (nyk. Metropolia)
1997 The Model of Human Occupation -theory and practice
2007 Toiminta muutosvoimana aikuisten toimintaterapiassa, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia (nyk. Metropolia)

1999 Kirjallisuus ja kuvataide terapian välineinä, Sibelius-akatemia Kuopio
2001 Kirjallisuusterapian perusteet, Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus
2004 Ryhmänohjaajan täydennyskoulutus, Hämeen ammattikorkeakoulu Wetterhoff
2011 Vahvuuksien hyödyntämisen inventaari, SDI-sertifiointi, Mirror Learning Espoo (vuorovaikutuskuvioiden tutkimista, vahvuuksien inventointia ja konfliktitilanteiden ennaltaehkäisyä)

(huomenna alkaa Voimauttavan valokuvan perusteet-koulutus Hämeen kesäyliopistolla)

LUENNOINTIA mm:
- Vammalan seudun kirjallisuuspäivät
- Tampereen yliopisto
- Suomen kirjallisuusterapiayhdistyksen tapahtumissa
- Kirjallisuusterapian perusteet-koulutus Palmenia Lahti
- Hämeen kesäyliopisto
- Koulutuskeskus Tavastia
- Hämeen ammattikorkeakoulu
- Suomen mielenterveysseura
- Mielenterveyden keskusliitto
- Kanta-Hämeen keskussairaala
- Valtakunnalliset toimintaterapia-päivät Tampere-talo

TYÖTEHTÄVIÄ:
Toimintaterapeutti Riihimäen aluesairaala, psykiatrian kuntoutus 1994-2005 (myöh. Kanta-Hämeen keskussairaala)
Toimintaterapeutti Kanta-Hämeen keskussairaala HML, psykiatrian poliklinikka 2006 -
Tuntiopettaja Vanajaveden opisto, Viisas kynä, Jaettu kirja ja Muistoina paperille-kurssit 2010 -
Kokemuksellisen ryhmän ohjaaja Kirjallisuusterapian perusteet- kurssilla Palmeniassa 2010-2011
Työyhteisökouluttaja Aina com 2008

Onhan tuota tullut kaikenlaista matkan varrella kokeiltua. Vieläkö pitää kokeilla? Ehkäpä tämä on sitä neljänkympin tilinpäätösaikaa ja -toimia. Suorittaja on huomannut, että elämässä on paljon muutakin kuin työ. Voisiko vähemmälläkin pärjätä? Työrooli on minulle merkittävä, eli ilman sitä ei osaa olla.

On tullut tunne, että omat arvot ovat vahvistuneet. Haluan tehdä asioita, joilla on oikeasti merkitystä. Psykiatrian poliklinikalla koen tekeväni merkityksellistä (vaikka välillä hyvinkin merkillistä) työtä. Kirjallisuusterapian saralla koen olevani ilosanoman välittäjä, mahdollisuuksien tarjoaja. Opiston kirjoittajaryhmissä rooli on taas aivan erilainen: se on opettajuuden ja ohjaajuuden välimaasto. Olisiko siis jokapaikan höylällä annettavaa työyhteisöille?

Minulta puuttuu työnohjaajakoulutus. Siitä kollegani minulta kysyi ja herätteli ajattelemaan haaveen eteenpäin viemistä entistä tanakammin. Vieläkö sen jaksaisi kahlata? Tarvitseeko vai alkaisiko paletti olla jo riittävän kattava, uskottava ryhmien toiminnan tutkimiseen ja parantamiseen työyhteisöissä? En tiedä, mutta aion kokeilla. Ensin testaan taitoni omassa työtiimissä sairaalalla. Olen jo saanut varovaisen tiedustelun aivan toisen alan organisaatiostakin. Muutama tilaisuus siis olisi siunaantumassa. Ne saattavat olla ensimmäisiä räksän poikasen siiven iskuja. Toivon ja uskon, etteivät ne päädy mahalaskuun.