Mieheni ajattelee, että nuoren kannattaa heti satsata mahdollisimman korkealle, jos paukut vaan riittävät. Siis Korkeakouluun ja yliopistoon. Minä ajattelen asiaa mielenkiinnon kautta: satsaa siihen, mikä tuntuu omalta ja kiinnostavalta. No onhan noissa ajatuksissa melkoinen ero. Perustelin mielenkiinto-näkökulmaani sillä, että tapaan työni puolesta paljon eri-ikäisiä ihmisiä, jotka ovat työurallaan uupuneet ja usean tarinassa korostuu se, että tuli lähteneeksi alun alkaen alalle, joka ei kiinnostanut, mutta kun vanhemmat halusivat / vaativat / laittoivat.
Minulla ja miehelläni on totaalisen erilaiset opintopolut. Hän opiskeli 8 vuotta Teknillisessä korkeakoulussa ja on käynyt sen jälkeen joitakin lyhyitä johtamistaidon koulutuksia. Minä opiskelin terveydenhuoltoalaa opistotasoisesti 4 vuotta ja jatkoin opiskelua työn ohessa aina tasaisin väliajoin. Hankin työkalupakin, josta on hyötyä käytännön työssäni. Yhteensä opiskeluvuosia on takana nyt nuo 4 + 5 tiivistä vuoden pätkää amk ja yliopistokoulutasolla + muutama lyhyempi, ei niin tiivis kurssi... Olisiko siis noin 11 vuotta. Kuka voi määrittää, onko toisen meistä koulutus arvokkaampi, kattavampi, parempi kuin toisen? Sitä ei kerro aika, ei titteli, alojamme ei voi verrata mitenkään.
Tottakai haluamme varmasti molemmat lapsillemme parasta tulevaisuutta. On vain luotettava siihen, että he itse osaavat ohjautua suuntaan, joka on juuri heille sopiva. Jos jankutan jotain tiettyä alaa tai koulutusmuotoa, voi olla, että teini ei juuri sen vuoksi sille alalle halua, tulee vastareaktio. Jos olen oikeasti kiinnostunut hänen motiiveistaan ja lähdemme yhdessä ihmettelemään vaihtoehtoja, maaperä on heti hedelmällisempi. Ja luojan kiitos hyvistä opoista! Ja onneksi nykypäivänä on aikuisopiskelijoille niin paljon vaihtoehtoja, että alaa ehtii vaihtaa vaikka kolmesti elämänsä aikana. (Näille nuorille tuskin enää on käsitettä eläkeikä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti