perjantai 30. elokuuta 2013

Tosi muutos


Intoa, iloa, haikeutta, epätietoisuutta, uteliaisuutta... Kaikkea tätä on ilmassa! Viimeinen työpäivä omassa toimessani reiluun vuoteen on käsillä. Maanantaina 2.9. alkaa opintovapaa, jota olen anonut vietettäväksi joulukuun 2014 loppuun. Mitä tuona aikana tapahtuu, ei vielä voi tietää, ounastella ja odottaa voi paljonkin.

Keskeneräisten asioiden sietäminen on ollut minulla eina vaikeaa. Työssäni toimintaterapeuttina sitä on ollut pakko oppia sietämään. Kuntoutuminen on hidas prosessi ja siinä voi olla mukana kanssakulkijana. Omaa osuutta asioiden eteenpäin menossa ei voi oikein mitata. On riemukkaita onnistumisen kokemuksia, mutta myös pettymyksiä siitä, ettei voinutkaan auttaa ihmistä muutoksen matkaan. Kuntoutuminen on monen asian summa.

Nyt olen aivan uudenlaisen keskeneräisyyden äärellä. Ensimmäistä kertaa ammattiurani aikana olen heittäytymässä vain opiskelijan rooliin. Täydennyskoulutuksia on tullut haalittua yli 90 opintopisteen verran, mutta ne olen suorittanut työn ohella. Opintovapaa alkaa näyttäytyä erittäin hyvältä vaihtoehdolta koulutuksen avajaispäivien jälkimainingeissa: deadlineja on pompsahtanut Tabulaan (oppimisympäristö verkossa) viikon aikana jo ainakin neljä....

Huomaan olevani hirveän innostunut opiskelusta. Se on ollut väylä pitää ammattitaitoa yllä, mutta myös tae työhyvinvoinnilleni. Tarvitsen haasteita ja uusia välineitä, jotta mielenkiinto ja taidot pysyvät yllä. Minun on aina ollut vaikeaa sopeutua staattiseen.

Pidän työstäni toimintaterapeuttina ja tiimistäni keskussairaalalla ja ne tekevät muutoksesta haikean! Haikeus on hyvä tunne, joka kantaa mukanaan tietoa välittämisestä ja pidetyksi tulemisesta. Muutos ei kuitenkaan koske vain työrooliani ja -yhteisöäni vaan kaikkia muitakin elämäni kenttiä. Opiskeluni on monimuotoista ja käyn Tampereella lähipäivilla joka toinen perjantai, paljolti opiskelu tapahtuu verkossa ja itseohjautuvasti, opintokäynneillä vielä tämän syksyn. Yhtäkkiä äitinä olenkin kotona suurimman osan viikosta lukiolaisen tullessa kotiin. Minulla jää aikaa ja energiaa hoitaa kuntoani ja ulkoiluttaa koirapoikaamme. Voin ottaa harrastuksiini opistolta aamupäivällä kokoontuvan englanninkielen keskustelukurssin. Löydän hiljaista aikaa oppimistehtäville ilman kiirettä (näin toivoisin). Pystyn lähtemään mieheni kanssa lyhyellä varoitusajalla pienelle kaupunkilomalle tai mukaan hänen työmatkalleen. Koko ajankäyttöni muuttuu.

Ja näin on hyvä. Juuri tässä on hyvä. Tätä olen kauan halunnut. Uskon oppivani tästä jaksosta elämääni paljon. Ajankäytöstä. Merkityksistä. Ammattitaidosta. Itsestäni. Olen identiteettimatkalla!

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Tosi yksilapsista

Olemme tulleet elämänvaiheeseen, jossa esikoinen muuttaa pois kotoa! Näin kuuluu ollakin. Tätä on jo tavallaan odotettu, vaikka tilanteeseen liittyy aimo annos haikeuttakin. Yksi lapsi jää tänne pesää lämmittämään.

Kevään yhteishakujen tulosten tultua oli selvää, että nuorten opintoihin pääsy on vaikeaa. Herää suuuuuuuuri kysymys, onko opiskelupaikkojen alas ajo oikeasti järkevää ja perusteltua. Tuttavapiirin nuorista haluamiinsa opinahjoihin pääsi vain kourallinen. Joka suunnalta sai kuulla saman jargonin, että hakijoita oli edellisvuosia enemmän. Mistä ne kaikki tänä vuonna ovat kömpineet?

Kesän pähkäilyn tuloksena löytyi nuorelle miehellemme mielenkiintoinen opiskelupaikka vuodeksi: graafista suunnittelua jatko-opintoihin valmentaen. Sinne meni siis, Inkeroisiin Kymen opistoon. Asuntolapaikan hommasi itselleen ja opintotuki on vetämässä.

Äiti on onnellinen, että motivoiva paikka löytyi ja poika pääsee aloittelemaan itsenäisempää elämää. Tiedossa on monta arjen juttua, joihin hän ei todennäköisesti ole osannut varautua, kuten miten saada pienet rahat riittämään, miten kantaa oma vastuu asuntolan elämän sujuvuudesta (tiskata omat sotkunsa). Oppia oppia oppia!

Elämä muuttuu. Hieman äidin mieltä huolestuttavat kahden tunnin ajomatkat. On vaan luotttava, että elämä kantaa. Kyllähän poitsu tulee isukin ruokapadoille viikonloppuisin, ellei löydä itselleen tyttöystävää, jonka luona on parempi pito ;)

maanantai 12. elokuuta 2013

Tosi pärisevää

Meilläkin on tänä kesänä ollut mopoilija, neitonen sai mopokortin. Pärinää on pihassa piisannut sitäkin ennen, kun kaverit mopoillaan ja mopoautoillaan kävivät hakemassa ja tuomassa. Hyvin neiti ajaa ja isänsä on häntä hommaan treenannut. Miehen suosikkisanonta moottoripyöräilijöistä ja mopoilijoista on: "On kahdenlaisia prätkäilijöitä: niitä, jotka ovat kaatuneet ja niitä, jotka tulevat kaatumaan." Homma on meidän kaikkien kohdalla hoidettu alta pois!

Seuraan ajoittain kauhulla mopoilijoiden menoa. Yksin ajavat tytöt menevät maltilla (tytöt yleensä maltillisemmin muutenkin kuin pojat). Mopoauto on minusta paholaisen keksintö, oikea loukku! Moni kaveriperheiden teini on mautonsa telonut tai menettänyt sillä kortttinsa. Joku on ahtanut mautoon kuusi kaveria, toinen ottanut mutkan suoraksi ja kaatanut sen soratiellä. Yksi väisti nurmikon leikkaajaa ja kun sora toimi kuulalaakereina pyörien alla niin siinä mentiin läpi orapihlaja-aidan suoraan omenapuuhun.

Ei ole aukotonta ajo-opetusta ja vanhempien vastuuta tulisi korostaa ajamisen seuraamisessa. Palata aika ajoin perusasioihin, kuten ajonopeuteen, saako 3 mopoa ajaa rinnakkain kylätiellä samalla kaistalla, pidetäänkö kypärää vai ei, millaiset tossukat jalassa ajamaan lähdetään.

Kesä on ollut kuuma. Jos jonkin laista asustepartta on mopon selässä nähty. Pelottavin näky on tyttö, toppi, shortsit ja varvastossut!!! Jo 40 km/h vauhdista kaatuessa asfaltti raapii siinä liukujalta lihat luuta myöten. Eikä varvastossuissa paljon pitoa ole pysähtymistilanteessa.

Tänään koiraa kävelyttäessä vastaan tuli seitsemän mopopojan lauma. Alueella on 40 km/h nopeusrajoitus, mutta noilla viritetyillä päristimillä mentiin töyssyjen yli puoliksi lentäen ja kaksi rinnakkain. Tovin kuluttua ohi kaasutteli kaksi mopoa, molemmissa kaksi tyttöä päällä. Peräkkäin menivät asiallisesti, mutta kommunikoivat tauotta tööttäilemällä äänitorvillaan.

Lauantaina vastaan ajeli nuori mies kypärä päässä, mutta leukasoljet auki! Voi idiotismi!!! Mitä se siinä auttaa?

Järki päässä liikenteessä. Meillä ovat asenteet höllentyneet viime vuosina. Vanhemmat hoi!!! Tarkkailkaapa omaa toimintaanne liikenteessä ja opettakaa jälkikasvunne järjellisiksi. Kaikilla tulee olemaan kivempaa!

torstai 8. elokuuta 2013

Tosi täysillä

Lomat on lusittu... No eiiiii. Nautittu ne on! Hieman nuorten juhlintaa (yo:t ja rippijuhlat), hieman loikoilua auringossa (sitä on riittänyt), sopivasti vieraita ja paljon matkustelua. Tätä mahtuu kuuteen viikkoon kahdessa osassa.

Loman aikana vierailin tyttäreni, kummityttöni ja ystävättäreni kanssa Lontoossa, miehen kanssa viikonlopun verran Tallinnassa ja viisi päivää Gotlannissa sekä toisen ystävättäreni kanssa Utön saarella pari vuorokautta. Maiseman vaihdos tekee aina hyvää ja tuo uusia perspektiivejä näkökenttään. Tapasin mielenkiintoisia ihmisiä, söin ruokia, joita en ole aiemmin maistellut, näin uusia paikkoja, kirjoitin, valokuvasin ja katsoin sisäänpäin.

Haluan nauttia ja kokea ihan jokaisena vuoden päivänä. Aina se ei ole mahdollista ja fiilikset vaihtelevat, mutta tällä hetkellä ajatusmaailmani on pitkälti tuo. Pyrin olemaan myös kiitollinen asioista ja näkemään erilaisia puolia niistä. Viime viikolla eräs ystäväni katseli minua keskustelujemme lomassa (ja maailma parani hurjasti!) ja totesi, että "sä taidat olla kovin onnellinen?" Taidan olla, vaikka surullisiakin asioita on sattunut ja niitä ympärillä on.

Saan paljon palautetta energiatasostani. Joku voisi jopa sanoa, että olen selvä ADHD-tapaus, itse tosin en sitä allekirjoita. Olen vaan tekeväinen ja ehtivä. Paljon varmaan kumpuaa myös uteliaisuudesta ja elämänasenteesta.

Kulkiessa ja lukiessa silmiin ja sitä kautta mielen verkkoon tarttuu monia lauseita. Silmät ovat tässä suhteessa siis sielun peili, joka johdattaa ajatuksia sisäänpäin. Eeva Kilven "Sinä pieni urhea nainen" kuvaa asennettani itseen, ihmisyyteen ja terveeseen itsekkyyteen. Tommy Hellsten on eräässä haastattelussa todennut, että elämässä pitää ryvettyä ja Omo-mainos julistaa, että lika on hyvästä! Elokuvassa Autralia todetaan, että ihminen voi loppujen lopuksi omistaa vain tarinansa. Pyrin siis itselleni hyvään tarinaan!

Ennen toista loman pätkääni silmiini osui Merete Mazzarellan haastattelu eräässä lehdessä. Hän totesi siinä, että "tulevaisuus voi olla yhtä painava kuin menneisyys". Hän kertoi uskovansa Jan Stenmarkin piirustukseen, jossa pariskunta istuu kalliolla ja katselee merelle. Toinen sanoo: "Jonakin päivänä me kaikki kuolemme." Toinen vastaa tuohon: "Mutta kaikkina muina päivinä emme." Tämä taulussa käyty keskustelu on värittänyt ehkä eniten tätä kesääni. Näillä mennään!