Vuosi on painumassa loppuun. Aionko tehdä uuden vuoden lupauksia. En!
Olen tullut siihen tulokseen, että liha on heikko ja mieli vielä heikompi. Kenelle ne lupaukset tekisin? Itselleni tietenkin, mutta kun ... Niin mutta kun. Jos kokeilisin tällä kertaa päätöksiä. Olisiko niissä enemmän kaikupohjaa ja syvää rintaääntä kuin lupauksissa?
Päätös vol I: Liikun vähintään 4 päivänä viikossa vähintään puoli tuntia kerrallaan. Liikkuminen voi olla mitä tahansa sykettä nostavaa: salsaa, kuntosalia, kuntopyöräilyä, kävelyä, uintia, hiihtoa, laskettelua, muttei hölkkää. Olen hölkkäkiintiöni nuoruusiän yleisurheilulle antanut, eikä polvikaan kestä.
Päätös vol II: Muistan ruokailun säännöllisyyden. Pienennän annoskokoja. Vähennän makean syömistä, mutta sallin lohtusuklaan tiukassa paikassa (tumman ja raaka).
Päätös vol III: Teen asioita, joista pidän. Saan kieltäytyä asioista, jotka eivät tunnu hyviltä, johtavat jotenkin väärään tai satuttavat minua tai läheisiäni.
Päätös vol IV: Vietän aikaani sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat minulle tärkeitä, jakavat elämää kanssani, eivät pyri myrkyttämään ajatuksiani liiallisella negativismilla, rumalla käytöksellä, kateudella tai turhalla marinalla. Todelliset murheet ja ilot jaetaan yhdessä <3
Päätös vol V: Muistan kuunnella kehoani ja jaksamiseni rajoja. Hellitän, kun sitä tarvitaan, muuten annan palaa!
Päätös vol VI: Kerron tärkeille ihmisilleni, että he ovat tärkeitä ja rakkaita. Annan muutenkin positiivista palautetta ihmisille, en kuitenkaan unohda rakentavaa kritiikkiäkään.
Ehkä tämä ovat ne tärkeimmät asiat, joihin aion kiinnittää huomiota vuonna 2013. Yleisen asenteen ensi vuoteen nappasin Leviltä. Joululomalla tapasin aussitytön. Hän oli kierrellyt maailmalla, työskennellyt mm. sademetsissä jonkin vuoden. Tytöllä on suomalaisia sukujuuria. Hän oli muuttanut Orimattilaan mumminsa luo, mutta todennut, että se on liian pieni ja tylsä paikka. Niinpä hän oli muuttanut Kittilään, työskenteli Husky-farmilla. Hmm... Why on earth? Aurinkoinen lämmin Australia vrs. pakkasasteinen huuruinen Lappi? Kun kysyin, miksi ihmeessä Kittilä, tyttö vastasi, että siellä ei ole ollenkaan tylsää. Keksin kysyä myös, koska hän pitää lomaa. Vastaus oli: Life is a holiday!
Näillä siis mennään kohti uutta alkavaa vuotta!
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
keskiviikko 19. joulukuuta 2012
Tosi satuja
Ajatelkaa, miten entisaikaan agraarikulttuurissa sadut ja tarinat elivät arjessa! Kun näin joulun läheisyydessä pimeä oli laskeutunut pohjolaan, väki kokoontui torppiin ja tupiin ja teki puhdetöitään sisällä. Samalla tarinoitiin. Perinteet siirtyivät totuuksina jälkipolville eikä niitä ollut syytä kyseenalaistaa. Kesän metsästysreissut muuttuivat hurjiksi jahtitarinoiksi niitä muistellessa. Samalla lapset oppivat jotain olennaista: kuinka olla vuorovaikutuksessa luontevasti eri-ikäisten kanssa, kuinka kunnioittaa toisen puheenvuoroa, kuinka hommia tehdään.
Tämän päivän perinnerinki on laaja. Se kattaa liki koko maailman. Ongelmana on tiedon määrä: sitä on loputtomasti. Perinnerinkinä toimii vaikka sähköpostirinki tai Fb. Tarinointi on niukempaa kuin ennen vanhaan ja sen muodot ovat muuttuneet kovastikin. Nyt kuulija / lukija joutuu ennemminkin rajaamaan infomäärää kuin kyselemään sitä lisää. Tarinointiin lienee aikaa 10 minuuttia lapsen iltasadun verran.
On mahtavaa huomata, miten sadun kirjoittaminen herättää uuden ilmaisun, mahdoton muuttuu mahdolliseksi ja maailma avartuu. Symbolista tasosta en viitsi tässä edes mainita, se on jo maailma sinänsä ja jokaiselle niin henkilökohtainen. Ja pian on joulu, ihmeiden ajoista kenties se suurin. Pidetään kynät ja paperia lähettyvillä. Voi ilmetä jotain, mistä kynä saa siivet ja tarina elämän. Satuillaan!
Tämän päivän perinnerinki on laaja. Se kattaa liki koko maailman. Ongelmana on tiedon määrä: sitä on loputtomasti. Perinnerinkinä toimii vaikka sähköpostirinki tai Fb. Tarinointi on niukempaa kuin ennen vanhaan ja sen muodot ovat muuttuneet kovastikin. Nyt kuulija / lukija joutuu ennemminkin rajaamaan infomäärää kuin kyselemään sitä lisää. Tarinointiin lienee aikaa 10 minuuttia lapsen iltasadun verran.
Muistatko satuja, joita rakastit tai pelkäsit? Meillä oli lapsuudenkodissani Valittujen Palojen Suuri Satukirja. Sain kuunnella iltasatujani sieltä. Meillä tosin eivät ihan hirveästi vanhemmat lapsille lukeneet. Kun opin lukemaan, luinkin sitten itse kirjasta kannet irti. Suuren Satukirjan suosikkini oli Kolme pientä porsasta. (Liekö ohjannut minua ammatilliselle urallenikin, sen verran neuvokkaita possupojat olivat.) Ihailin possujen kekseliäisyyttä. Toinen syy sadun viehättävyyteen taisi olla se, että se oli kaikista kirjan saduista lyhyin... Pinna ei ole koskaan ollut mikään järin pitkä...
Kun omat lapseni olivat pieniä, luin heille ahkerasti. Poika oli tosin enemmän iltalaulujen perään. Hän oli sitkeä sinnittelijä hereillä pysymisessä ja siinä saattoi puolikin tuntia vierähtää hoilatessa. Sininen uni ja Pieni pojan palleroinen olivat ehdottomat unilaulusuosikit. Jostain syystä hän halusi kuulla usein myös Mikki Hiiri Merihädässä-laulun. Päästyäni "Oon meripeikko, tyirättättää..."-kohtaan, poika alkoi itkeä. Tyrskähdyksiltään sai sanottua, "jatka vaan!" laulussa oli jotain pelottavaa, jotain lohdullista ja jotain niin koskettavaa, että sitä toisteltiin tietyssä vaiheessa illasta toiseen.
Tyttäreni oli viehättynyt sadusta Kolme Pukkia. Siinä oli jotain samaa kekseliäisyyttä kuin pienten porsaiden toiminnassa. Satu piti lukea tietyllä nuotilla aina kunkin pukin repliikkien kohdalla. Pukki-sadun rinnalle tulivat lammasleikit.
Vielä isompanakin lapset toivoivat yhteislukuhetkiä. Luimme Ronja Ryövärin Tyttären ja Hobitin. Nelisen vuotta sitten vielä luin heille Joulutarinan. Huonostihan siinä iltalukemisena kävi. HArvoina iltoina sain kappaleen selväpäisenä loppuun. Useimmin nukahtelin kesken lauseen ja jostain alitajunnan syövereistä sävelsin aivan omaa tekstiä jatkoksi. Havahduin joko hervottomaan nauruun tai tönimiseen. Kampesin itseni tanakampaan istuma-asentoon makuulta ja jatkoin loppuun. Toisinaan tarina herkisti lukijaäidin ja sanoista ei meinannut saada selvää, kun alkoi itkettää. Jossain loppuvaiheessa tytär jo tiesi katsoa naamatauluani, unohti koko tekstin ja odotti vain, koska äiti alkaa pillittää. Ihana tarina kaikkiaan ja niin tunteisiin vetoava!
Nyt poika on Potterinsa lukenut ja on siirtynyt lukiokirjoihin sekä Kingin jännäreihin. Saduista käyvät nekin. Tytär opiskelee naiseuttaan nykypäivän tyttökirjoista ja Cosmosta. Itse viihdyn myös kirjojen äärellä edelleen. Nytkin odotan joululomaa ja sitä, että saa kääriytyä sohvan mutkaan torkkupeiton, suklaarasian ja hyvän kirjan kanssa.
Muutama päivä sitten tyttäreni luki koulussa ryhmätyönään kirjoittamansa joulutarinan. Ajoin autoa ja kun tarina oli lopussa, huomasin itkeväni. Se oli lämminhenkinen ja kauniisti kirjoitettu, täynnä hyvyyttä. Olin vaikuttunut ja onnellinen, sanoilla ja lukemisella kosketettu. Seuraavana päivänä minua ilahdutti suuresti entisen kirjoittajaryhmäläiseni lähettämä joulusatu. Ihastuin siihen ikihyvikseni! Se oli moderniin muotoon kirjoitettu tarina taivaalta tipahtaneesta pikku tähdestä ja ihmisestä sitä pelastamassa. Minua viehätti tarinan sijoittaminen kirjoittajalle tuttuun ympäristöön ja työyhteisöön. Lukiessani jo hymyilin, töissä huomasin kertovani sadusta läheisimmille työkavereilleni ja tulostin sen, jos vaikka lukisin sen joulusatuna aattoiltana seurueemme jälkiruoaksi. Saanhan luvan Lenchen, saanhan?
lauantai 15. joulukuuta 2012
Tosielämän musiikkia
Työtiimissäni työskentelee musiikkiterapeutti. Saan seurata hänen toimintaansa lähietäisyydeltä. Saan vaikuttua musiikin terapeuttisuudesta ja erilaisista lähestymistavoista. Miltei jokaisen kuntoutujan elämässä musiikki näyttelee jonkinlaista roolia. Ellei nyt ihan mökissään tönötä, musiikki tulvii tajuntaan ainakin terveysasemilla, suurissa marketeissa ja radiollisissa autoissa.
Kyllähän sitä nostalgiat herää, kun kuulee kasarimusiikkia. Mieli palaa aikamatkailijan nopeudella Imatrankoskelle ravintola Lolaan tai Vuoksenniskan työväentalon discoon. Sandran Maria Magdalena... George Michaelin Careless whisper... Joan Jettin I love rock n´roll... Eput... Olen kuitenkin aina ajatellut olevani enemmän visuaalinen ja kinesteettinen tyyppi. Auditiiviset kanavani olen kokenut jotenkin vajavaisiksi. En muista kuulemaani, mutta näkemäni kyllä, tekemäni varsin selvästi. Mutta, kun pysähdyn pohtimaan musiikkia, joka olisi jollain lailla koskettanut elämääni, löydän kolme kappaletta vaivatta.
Ensimmäinen lapseni, poika, syntyi loppuvuodesta 1994. Yö levytti albuminsa Hyviä vuosia ja sillä albumilla oli kappale Ihmisen poika. Ja minä itkin, joka ikinen kerta kun sen kuulin. ( Itkin jopa töissä ohjatessani kirjoittajaryhmää, kun eräs tilanteestani tietämätön potilas toi kappaleen kirjoittamisen virikkeeksi.) Kappale kertoi niin syvästi omasta elämän tilanteesta ja välitti vanhempien toiveita saattaa lapsi täyspäisenä aikuiseksi. http://www.youtube.com/watch?v=ZdXMwYwMbOU
Toinen lapseni, tyttö, syntyi loppuvuodesta 1997. Muutama vuosi tästä Yö-yhtyeen Olli Lindholm julkaisi sooloalbuminsa. Tällä levyllä vajaa kolmevuotiaan tytön äidin veret seisautti kappale Tyttöni mun. Vaikka laulussa isä laulaa tyttärelleen ja toivoo, että tämän purjeet pysyisivät valkeina elämän riepotellessa, koin sen äitinä myös hyvin henkilökohtaisesti. Liikutuin ja taas... vuolas kyynelvirta kasteli kasvoni. http://www.youtube.com/watch?v=oCsVn5Xclsc
Nyt yhteiselämää mieheni, lasten isän, kanssa on takana reilu 24 vuotta. Eräänä iltapäivänä vuonna 2008 ajoin tyttären kanssa kaupungilta kotiin. Autoradiosta alkoi kuulua Juha Tapion laulu. Laitoin volyymeja kovemmalle. Ja aloin itkeä. Tytär katsoi minua ensin ihmeissään, sitten jo nolona: "Äitiiii... tosi noloo!" Pelkäsi kai kanssa-autoilijoiden reaktioita. Vaan eivätpä nuo ehdi iltapäivän kotiinpaluuliikenteessä vastaantulijoitaan tutkailla. Kappale oli Kaksi puuta ja sen sanat iskivät tajuntaan lekan lailla. Mitä kaikkea olikaan jo elämässämme tapahtunut? Mitä olimme yhteisellä taipaleellamme kokeneet? Iloa, menetyksiä, vastoinkäymisiä, pettymyksiä, yhteisiä matkoja, rakentamisen... "Kuinka onkaan kaksi lasta, matkan myötä muuttuneet. Se ihme onkin vasta, oomme tänne selvinneet..." Kun kaksi aikuista ihmistä välittää toisistaan syvästi, elää kumppanuutta ja jakaa arjen, ei asiaa voi paremmin ilmaista kuin tämän kappaleen sanoin. Varsinkin näissä avioeroluvuissa. Ehkä vasta näillä vuosilla alkaa ymmärtää sanonnan, että rakkaus on myös tahdon asia. http://www.youtube.com/watch?v=Y6nypZLLqz4
Musiikillista alämäkertaani aion laajentaa, kun sille löytyy taas lisää aikaa ja materiaali ilmoittautuu elämääni. Lupaan malttaa odottaa!
perjantai 14. joulukuuta 2012
Tosi vaikuttavia persoonia
Jatkan edellisestä postauksestani: vaikutuksemme toinen toiseemme. Fokusoin nyt ihmissuhteet ja itsenään olemisen hankaluuden työyhteisöön. Tai siis siellä voi olla vaikeaa olla omana itsenään, jossain paikoissa... kai...
Haluaisin ajatella, että työnteko on oma valinta. Saa älähtää! Eihän se aina voi olla. On ihmisiä, jotka joutuvat olemaan vailla työtä pitkiäkin aikoja vastoin omaa tahtoaan. On. On myös ihmisiä, jotka saisivat töitä, mutta rajaavat jotkut työt itsensä ulkopuolelle. Tv:ssä tuli tästä teemasta erittäin hyvä keskusteluohjelma http://areena.yle.fi/tv/1715296. Ohjelmassa puhuttiin käsitteestä "paskaduuni". Mietin, onko sellaista edes? Eiköhän suurin piirteen jokaista työtä tarvita, mihin ihmisiä haetaan? (Puhelinmyynnistä en ole ihan varma, mutta muuten. ) On myös ihmisiä, jotka vaihtavat työpaikkaa tiuhaan tahtiin. Syitä tähän voi olla monia: ei viihdytä, työ ei vastannut odotuksia, se ei palkitse, loukkaannutaan rakentavastakin kritiikistä ja nostetaan kytkintä, työpaikka on liian kaukana kotoa, työ vaatii enemmän kuin antaa, työ ei vastaa koulutusta, työpaikalla on huono henki. Jos rajataan tuo ensimmäinen vaihtoehto, ettei saa töitä vaikka haluaisi, pois listalta, eikö kaikissa muissa ole taustalla kuitenkin oma valinta, mitä teen?
Se, miten maailmaan asennoituu (positiivi vai negatiivi ja onhan niitä muitakin tapoja tuolta väliltä), vaikuttaa siihen, miten sinuun asennoidutaan. Hapannaama löytää itsensä hapannaamojen keskeltä yhteisestä marmatusringistä tai on pahimmassa tapauksessa yksin. Vaikeaksi tilanteen tekee se, ellei itse tajua olevansa tuo ilmapiirin myrkyttäjä ja tee asialle jotain. Ja negatiiviset tunteetkin pitää tietysti päästä purkamaa. On vain niin tuhat ja yksi tapaa tehdä se. Minä-viestit: "Minusta tuntuu pahalta kun tilanne on tämä." "Toivoisin, että asiasta puhutaan..." "Voisiko tämän tehtävän tehdä toisin / joku muu?" Liian usein kuulee ongelman ulkoistettavan kokonaan itsen ulkopuolelle ja syyhän löytyy näppärästi aina toisaalta. Tämä ehkäisee tehokkaasti yhteistyötä. Syyttelymentaliteetti ei myöskään palvele ketään.
Tarkoitukseni ei ole viestittää sellaista toimintatapaa, että "Pepsodent-hymy naamalle ja tuulta päin, Well, kaikki yhdessä kivaa tekemään!" Olkaa omia itsiänne ihmiset, mutta antakaa itsellenne ja asioille kasvun mahdollisuudet kuulemalla erilaisia näkökulmia. Työyhteisöissä tarvitaan niin johtajia kuin toimijoitakin, tarvitaan myös hiljaisia epäilijöitä ja kriitikoita, taustatyömyyriä ja jälkien siivoajia. Eikö työyhteisössä se perimmäinen perustehtävä ole työtehtävän hoitaminen mahdollisimman hyvin? Tavoite useimmiten lienee samansuuntainen: luoda jotain myyntiin, pitää paikka siistinä, hoitaa tämä potilas itsenäisesti pärjääväksi, antaa opiskelijalle elämän eväitä jatko-opintoihin, vahtia tieliikennettä rötöstelijöiltä, myydä pikkumustia joulujuhliin... Kuka sitten mitäkin minkäkinlaisessa työyhteisössä tekee. Etuna on tietysti sitten se, jos ihmissuhteetkin vielä työpaikalla toimivat hyvin.
Löysin Runotalon Sarin mainion postauksen: http://runotalo.blogspot.fi/2011/11/tyopaikoillamme-on-hymyilevia.html. Käykää lukemassa. Niin totta! Kiitos Sari ajatuksistasi kauniiden kuvien kera. Aivan kuin olisit minun ajatuksiani kirjoittanut.
Täti kirjoittaa! |
Haluaisin ajatella, että työnteko on oma valinta. Saa älähtää! Eihän se aina voi olla. On ihmisiä, jotka joutuvat olemaan vailla työtä pitkiäkin aikoja vastoin omaa tahtoaan. On. On myös ihmisiä, jotka saisivat töitä, mutta rajaavat jotkut työt itsensä ulkopuolelle. Tv:ssä tuli tästä teemasta erittäin hyvä keskusteluohjelma http://areena.yle.fi/tv/1715296. Ohjelmassa puhuttiin käsitteestä "paskaduuni". Mietin, onko sellaista edes? Eiköhän suurin piirteen jokaista työtä tarvita, mihin ihmisiä haetaan? (Puhelinmyynnistä en ole ihan varma, mutta muuten. ) On myös ihmisiä, jotka vaihtavat työpaikkaa tiuhaan tahtiin. Syitä tähän voi olla monia: ei viihdytä, työ ei vastannut odotuksia, se ei palkitse, loukkaannutaan rakentavastakin kritiikistä ja nostetaan kytkintä, työpaikka on liian kaukana kotoa, työ vaatii enemmän kuin antaa, työ ei vastaa koulutusta, työpaikalla on huono henki. Jos rajataan tuo ensimmäinen vaihtoehto, ettei saa töitä vaikka haluaisi, pois listalta, eikö kaikissa muissa ole taustalla kuitenkin oma valinta, mitä teen?
Se, miten maailmaan asennoituu (positiivi vai negatiivi ja onhan niitä muitakin tapoja tuolta väliltä), vaikuttaa siihen, miten sinuun asennoidutaan. Hapannaama löytää itsensä hapannaamojen keskeltä yhteisestä marmatusringistä tai on pahimmassa tapauksessa yksin. Vaikeaksi tilanteen tekee se, ellei itse tajua olevansa tuo ilmapiirin myrkyttäjä ja tee asialle jotain. Ja negatiiviset tunteetkin pitää tietysti päästä purkamaa. On vain niin tuhat ja yksi tapaa tehdä se. Minä-viestit: "Minusta tuntuu pahalta kun tilanne on tämä." "Toivoisin, että asiasta puhutaan..." "Voisiko tämän tehtävän tehdä toisin / joku muu?" Liian usein kuulee ongelman ulkoistettavan kokonaan itsen ulkopuolelle ja syyhän löytyy näppärästi aina toisaalta. Tämä ehkäisee tehokkaasti yhteistyötä. Syyttelymentaliteetti ei myöskään palvele ketään.
Tarkoitukseni ei ole viestittää sellaista toimintatapaa, että "Pepsodent-hymy naamalle ja tuulta päin, Well, kaikki yhdessä kivaa tekemään!" Olkaa omia itsiänne ihmiset, mutta antakaa itsellenne ja asioille kasvun mahdollisuudet kuulemalla erilaisia näkökulmia. Työyhteisöissä tarvitaan niin johtajia kuin toimijoitakin, tarvitaan myös hiljaisia epäilijöitä ja kriitikoita, taustatyömyyriä ja jälkien siivoajia. Eikö työyhteisössä se perimmäinen perustehtävä ole työtehtävän hoitaminen mahdollisimman hyvin? Tavoite useimmiten lienee samansuuntainen: luoda jotain myyntiin, pitää paikka siistinä, hoitaa tämä potilas itsenäisesti pärjääväksi, antaa opiskelijalle elämän eväitä jatko-opintoihin, vahtia tieliikennettä rötöstelijöiltä, myydä pikkumustia joulujuhliin... Kuka sitten mitäkin minkäkinlaisessa työyhteisössä tekee. Etuna on tietysti sitten se, jos ihmissuhteetkin vielä työpaikalla toimivat hyvin.
Löysin Runotalon Sarin mainion postauksen: http://runotalo.blogspot.fi/2011/11/tyopaikoillamme-on-hymyilevia.html. Käykää lukemassa. Niin totta! Kiitos Sari ajatuksistasi kauniiden kuvien kera. Aivan kuin olisit minun ajatuksiani kirjoittanut.
torstai 13. joulukuuta 2012
Tosi haastavaa
Tosi haastavaa on olla tässä maailmassa oma itsensä. Teet niin tai näin, koskaan et voi miellyttää kaikkia. Eikä niin tarvitse ollakaan! Olisi kamalaa, jos pitäisi kumarrella sinne tänne naama virneessä ja toisaalla hameen helma nousisi pakaroille ja tulisi pyllistettyä samalla puolelle maailmaa. Joku sopii yhdelle, eräs toiselle.
Olen tämän kohta päättyvän vuoden aikana pohtinut paljon positiivisuutta ja negatiivisuutta. Molempiin olen saanut törmätä lempeästi, mutta myös törkeästi.
Saan itse toiminnastani ja olemuksestani paljon palautetta: olet aina niin pirteä ja positiivinen, sinulla on tuota virtaa, miten jaksat aina hymyillä? En aina jaksakaan. Onhan ihmisellä se varjonsa, jonka kanssa tuijotellessa maailman nurja puoli näyttäytyy. Sen näkevät myös läheiseni, puolitutuille ei ole sitä tarvetta rääpiä. Mutta jos kiihdyn tai olen vihainen jostain asiasta, sen kyllä kirjaan vaikka Fb-päivitykseeni. Ei siellä pelkkää auvoa ole! Tiedän optimistisuuteni tekevän välillä kipeää alavireisissä tai pessimistisissä ihmisissä. Siitä on viime aikoina kuitattukin. Positiivisuudesta saan kuitenkin myös itse voimaa. Koen kerran uupuneena, että negatiivisissa sfääreissä vellominen vie voimaa, kilahtaa omaan nilkaan, estää näkemästä pieniä arjen ihania asioita ja iloitsemasta. Eikä lähipiirilläkään kyllä ole kovin hilpeää. Pessimisti ajattelee, ettei kannata hirnua nyt, kun kohta kuitenkin itkettää. Sanoo sen vielä ääneen toisillekin. Positivisti ajattelee, että riemuitaan nyt ja naura sinäkin minun kanssani. Eihän kenenkään ilo ja onni pitäisi olla toisilta pois!?
Toisilla ihmisillä on oma asennoituminen elämään: pessimisti ei pety! Sen suon heille, ketkä sen haluavat pitää. Pessimismi jossain tapauksissa leviää ulospäin negatiivisena puheena ja asennoitumisena. Sitä taas minun on vaikeaa jaksaa. Negatiivinen puhe myrkyttää lähiympäristöä ja saa kuulijat varpailleen. "Onko negatiivisen ihmisen läsnäollessa oikeus olla iloinen, näyttää iloaan tai olla niinkin riehakas, onnellinen?" Vastareaktiona kun saattaa tulla kateellinen kommentti, mitätöivä tuhahdus tai leima otsaan: "TUULIHATTU"! Ei se mene niin, että vain vakavamielinen ihminen ja varovaisesti asioihin suhtautuva on vakavasti otettava!!! Positiivisella ihmisellä voi olla vaikka vielä paljon enemmän sanottavaa ja energiaa toteuttaa asioita. Luulisi negativismissä vellovalla ihmisellä itselläänkin olevan raskasta. Maailma näytttäytyy mustavalkoisena tai sitten vain ihan harmaan eri sävyissä. Tyytymättömyys paistaa kilometrien päähän ja sieltä käsin on helppo huudella. Negatiivi lähtee helposti opettamaan positiivia, että kyllä se totuus tällekin valkenee ja karvaasti. Kiva on siinä sitä karvautta sitten yhdessä odotella... Tai sitten ei!
Valitsen tuon ei:n! Olen joutunut tekemään itseni kanssa hurjan työn siinä, että olen rajannut negatiivisuutta lietsovia ihmisiä oman kuplani ulkopuolelle. Kokonaan en ole heiltä pääsyä sinne teljennyt, mutta asetan sisään pääsylle tietyt ehdot. Suhtaudun aina ensin ihmiseenarvostaen, optimistisesti ja positiivisesti. Suostun muuttamaan kantaani vain, jos ihminen itse osoittaa olevansa arvostukseni ulkopuolella ja harrastaa törkyilyä. Minun elämäni on minun. Minun kanssani ei ole pakko olla. Minä määrittelen itse itseni, ei kukaan muu (valintani ovat minun, elämäntyyliniini minulla on yksinoikeus). Saan valita seurani (sukuun synnytään, ystävät valitaan). Mikäli toinen ihminen on kanssani eri mieltä, se on hyvä, sitä kautta maailma meillä molemmilla avartuu. Ja toiselta odotan myös sitä, että myös hänen maailmansa avartuu, eikä tuijota yksisilmäisesti omaan totuuteensa. Odotan rakentavaa keskustelua, en suostu huuteluihin, vihjailuihin enkä solvaamiseen. En hyväksy sitä, että minun elämääni kuuluvia asioita tai ihmisiä tuomitaan väärin perustein ottamatta asioista selvää. Olisivatkohan ne näin pääpiirteittäin tässä.
Olen tämän kohta päättyvän vuoden aikana pohtinut paljon positiivisuutta ja negatiivisuutta. Molempiin olen saanut törmätä lempeästi, mutta myös törkeästi.
Saan itse toiminnastani ja olemuksestani paljon palautetta: olet aina niin pirteä ja positiivinen, sinulla on tuota virtaa, miten jaksat aina hymyillä? En aina jaksakaan. Onhan ihmisellä se varjonsa, jonka kanssa tuijotellessa maailman nurja puoli näyttäytyy. Sen näkevät myös läheiseni, puolitutuille ei ole sitä tarvetta rääpiä. Mutta jos kiihdyn tai olen vihainen jostain asiasta, sen kyllä kirjaan vaikka Fb-päivitykseeni. Ei siellä pelkkää auvoa ole! Tiedän optimistisuuteni tekevän välillä kipeää alavireisissä tai pessimistisissä ihmisissä. Siitä on viime aikoina kuitattukin. Positiivisuudesta saan kuitenkin myös itse voimaa. Koen kerran uupuneena, että negatiivisissa sfääreissä vellominen vie voimaa, kilahtaa omaan nilkaan, estää näkemästä pieniä arjen ihania asioita ja iloitsemasta. Eikä lähipiirilläkään kyllä ole kovin hilpeää. Pessimisti ajattelee, ettei kannata hirnua nyt, kun kohta kuitenkin itkettää. Sanoo sen vielä ääneen toisillekin. Positivisti ajattelee, että riemuitaan nyt ja naura sinäkin minun kanssani. Eihän kenenkään ilo ja onni pitäisi olla toisilta pois!?
Toisilla ihmisillä on oma asennoituminen elämään: pessimisti ei pety! Sen suon heille, ketkä sen haluavat pitää. Pessimismi jossain tapauksissa leviää ulospäin negatiivisena puheena ja asennoitumisena. Sitä taas minun on vaikeaa jaksaa. Negatiivinen puhe myrkyttää lähiympäristöä ja saa kuulijat varpailleen. "Onko negatiivisen ihmisen läsnäollessa oikeus olla iloinen, näyttää iloaan tai olla niinkin riehakas, onnellinen?" Vastareaktiona kun saattaa tulla kateellinen kommentti, mitätöivä tuhahdus tai leima otsaan: "TUULIHATTU"! Ei se mene niin, että vain vakavamielinen ihminen ja varovaisesti asioihin suhtautuva on vakavasti otettava!!! Positiivisella ihmisellä voi olla vaikka vielä paljon enemmän sanottavaa ja energiaa toteuttaa asioita. Luulisi negativismissä vellovalla ihmisellä itselläänkin olevan raskasta. Maailma näytttäytyy mustavalkoisena tai sitten vain ihan harmaan eri sävyissä. Tyytymättömyys paistaa kilometrien päähän ja sieltä käsin on helppo huudella. Negatiivi lähtee helposti opettamaan positiivia, että kyllä se totuus tällekin valkenee ja karvaasti. Kiva on siinä sitä karvautta sitten yhdessä odotella... Tai sitten ei!
Valitsen tuon ei:n! Olen joutunut tekemään itseni kanssa hurjan työn siinä, että olen rajannut negatiivisuutta lietsovia ihmisiä oman kuplani ulkopuolelle. Kokonaan en ole heiltä pääsyä sinne teljennyt, mutta asetan sisään pääsylle tietyt ehdot. Suhtaudun aina ensin ihmiseenarvostaen, optimistisesti ja positiivisesti. Suostun muuttamaan kantaani vain, jos ihminen itse osoittaa olevansa arvostukseni ulkopuolella ja harrastaa törkyilyä. Minun elämäni on minun. Minun kanssani ei ole pakko olla. Minä määrittelen itse itseni, ei kukaan muu (valintani ovat minun, elämäntyyliniini minulla on yksinoikeus). Saan valita seurani (sukuun synnytään, ystävät valitaan). Mikäli toinen ihminen on kanssani eri mieltä, se on hyvä, sitä kautta maailma meillä molemmilla avartuu. Ja toiselta odotan myös sitä, että myös hänen maailmansa avartuu, eikä tuijota yksisilmäisesti omaan totuuteensa. Odotan rakentavaa keskustelua, en suostu huuteluihin, vihjailuihin enkä solvaamiseen. En hyväksy sitä, että minun elämääni kuuluvia asioita tai ihmisiä tuomitaan väärin perustein ottamatta asioista selvää. Olisivatkohan ne näin pääpiirteittäin tässä.
Kuka vielä uskaltaa olla kanssani linjoilla?
Väleissä? Kavereita? Ystäviä? |
maanantai 10. joulukuuta 2012
Tosi jääkaira
Pantoum päivän ratoksi. (Syntyi keskustelusta tuttavan kanssa. Hän kertoi hankalasta äitisuhteestaan ja minä tätä korkkiruuviksi tituleerasin...)
Jääkaira se on!
Ai että niinkin järeä ase?
Kyllä voi ihminen
olla jääkaira.
Ai että niinkin järeä ase?
Jäätävä totuus hänestä:
Olla jääkaira
omissa kalmankylmissä kourissaan.
Jäätävä totuus hänestä
nostaa ihon kananlihalle,
omissa kalmankylmissä kourissaan
pitelee hän pullantuoksuista lapsuuden valokuvaa.
Nostaa ihon kananlihalle
kyllä voi ihminen.
Pitelee hän pullantuoksuista lapsuuden valokuvaa...
Jääkaira se on!
Jääkaira se on!
Ai että niinkin järeä ase?
Kyllä voi ihminen
olla jääkaira.
Ai että niinkin järeä ase?
Jäätävä totuus hänestä:
Olla jääkaira
omissa kalmankylmissä kourissaan.
Jäätävä totuus hänestä
nostaa ihon kananlihalle,
omissa kalmankylmissä kourissaan
pitelee hän pullantuoksuista lapsuuden valokuvaa.
Nostaa ihon kananlihalle
kyllä voi ihminen.
Pitelee hän pullantuoksuista lapsuuden valokuvaa...
Jääkaira se on!
tiistai 4. joulukuuta 2012
Tosi kynäilyä
Olen onnekas! Saan elää kirjallista, kirjoittavaa elämää yhdessä muutosvaiheessa olevien ihmisten kanssa. Monelle sana voimaantuminen on kiroilua, minulle se on mitä suurin tosi. Olen entistä vakuuttuneempi kirjoittamisen terapeuttisuudesta.
Tänä syksynä olen saanut olla tekemisissä monenlaisten kirjoittavien ryhmien kanssa. Olen päässyt ohjaamaan ihan tavallisia ihmisiä eri ammateista omassa arjessaan, opiskelijoita, ikäihmisiä ja mielenterveyskuntoutujia. Osa ryhmistä on ollut intensiivisiä joka viikko kokoontuneita, osa kertaluontoisia. Sovellan "työkalupakkini" harjoituksia, sytykkeitä, aina tarpeiden mukaan. Pyrin kuulemaan, millaisia teemoja kussakin ryhmässä nousee ja tuomaan niiden pohdintaan virittäviä keinoja.
On joitakin sytykkeitä, jotka muodostuvat toisia rakkaammiksi ja omilta tuntuviksi. Eräs niistä on silmukointiharjoitus. Silmukoida voi kirjailijoiden teksteistä, omista tai ryhmätoverin teksteistä. Uusiorunoharjoituksessa ryhmäläiset saavat käsiinsä nipun runoja. Runoista osa kannattaa olla pitkiä ja metaforallisia, osa voi olla aforistisen lyhyitäkin ja kenties suorempaa ilmaisua. On tärkeää, että nipussa on runoja, jotka mahdollistavat monenkirjavien tunteiden kokemisen ja etteivät kaikki aukea suoraan silmien eteen. Jokainen saa alleviivata runoista sanat ja lauseet, jotka puhuttelevat juuri nyt. Tämän jälkeen näitä alleviivauksia apuna käyttäen muodostetaan oma teksti. Teksti voi muodostua vain alleviivatuista sanoista ja lauseista tai ne voivat toimia luurankona, johon lisätään omaa tekstiä. Lopuksi annetaan omalle tekstille nimi.
Harjoitus on uskomattoman tehokas. Se paljastaa mielen päältä asioita, joita älyllinen minä ei ole havainnut tai suostunut tietoisuuteen päästämään. Olen huomannut masennuskuntoutuksessa sen, että alkuvaiheessa kuntoutujat valitsevat runoista helpommin ne raskaat, negatiiviset, pessimistiset sanat. Mitä pidemmälle kuntoutuminen etenee, sitä varmemmin omista teksteistä löytyy toivo ja eteenpäin menemisen tuntu.
Tänäänkin eräs kuntoutuja sanoi, että sanoja valitessa ei ehtinyt ajatella, millaiseksi teksti muodostuu ja valmista tekstiä lukiessa oli itselläkin yllättynyt olo. Teksteistä tuli hyvin kokonaisia ja henkilökohtaisia, vaikka lähdeaineisto oli kaikilla sama.
Itse olen käyttänyt uusiorunomenetelmää mm. päiväkirjatekniikkana. Kun tekee mieli kirjoittaa, muttei tiedä, mistä kirjoittaisi, voi alkaa selailla runokirjaa, romaania tai vaikka naistenlehteä, alleviivata itseä puhuttelevat kohdat ja lähteä niistä liikkeelle. Yllätys on suuri, kun huomaa olevansa itsensä äärellä.
Ohjaajan tehtävässä on monenlaisia rooleja: taiteilija, tutkija, pomo, terapeutti, innostaja, sielunhoitaja, kuormakameli... On tärkeää lukea ryhmää, pohtia, mikä juuri tässä tilanteessa veisi prosesseja eteenpäin. Kuitenkin aina jää ohjaajallekin aikaa rustata muutama rivi. Ryhmäläisteni kirjoittaessa kokosin aineistostani oman uusiorunon:
Järkytät omaa olemustasi
Suojaa sisimpäämme kätketyt taivaat,
ettemme uuvu.
Kuka kestäisi nähdä kaiken?
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Kulkijat kohtaavat
hiljaisia puita hämärtyvässä huoneessa.
Ihaninta on tulla kohdatuksi,
kuulluksi vaiti.
Totuudet sekoavat
oman sydämen rukouksiin.
Pientä urheaa naista
eivät menneet horjuta.
Etene, syöksy,
näe silmissäsi syvien muistojen keveys.
Luota,
puhuttele ystävällisesti,
pysy hyvänä.
Ole nöyrä ja intohimoinen.
Jos kaadut, nouse.
Osaa nauraa itsellesi,
näin järkytät monien olemusta,
omaa olemustasi.
Tänä syksynä olen saanut olla tekemisissä monenlaisten kirjoittavien ryhmien kanssa. Olen päässyt ohjaamaan ihan tavallisia ihmisiä eri ammateista omassa arjessaan, opiskelijoita, ikäihmisiä ja mielenterveyskuntoutujia. Osa ryhmistä on ollut intensiivisiä joka viikko kokoontuneita, osa kertaluontoisia. Sovellan "työkalupakkini" harjoituksia, sytykkeitä, aina tarpeiden mukaan. Pyrin kuulemaan, millaisia teemoja kussakin ryhmässä nousee ja tuomaan niiden pohdintaan virittäviä keinoja.
On joitakin sytykkeitä, jotka muodostuvat toisia rakkaammiksi ja omilta tuntuviksi. Eräs niistä on silmukointiharjoitus. Silmukoida voi kirjailijoiden teksteistä, omista tai ryhmätoverin teksteistä. Uusiorunoharjoituksessa ryhmäläiset saavat käsiinsä nipun runoja. Runoista osa kannattaa olla pitkiä ja metaforallisia, osa voi olla aforistisen lyhyitäkin ja kenties suorempaa ilmaisua. On tärkeää, että nipussa on runoja, jotka mahdollistavat monenkirjavien tunteiden kokemisen ja etteivät kaikki aukea suoraan silmien eteen. Jokainen saa alleviivata runoista sanat ja lauseet, jotka puhuttelevat juuri nyt. Tämän jälkeen näitä alleviivauksia apuna käyttäen muodostetaan oma teksti. Teksti voi muodostua vain alleviivatuista sanoista ja lauseista tai ne voivat toimia luurankona, johon lisätään omaa tekstiä. Lopuksi annetaan omalle tekstille nimi.
Harjoitus on uskomattoman tehokas. Se paljastaa mielen päältä asioita, joita älyllinen minä ei ole havainnut tai suostunut tietoisuuteen päästämään. Olen huomannut masennuskuntoutuksessa sen, että alkuvaiheessa kuntoutujat valitsevat runoista helpommin ne raskaat, negatiiviset, pessimistiset sanat. Mitä pidemmälle kuntoutuminen etenee, sitä varmemmin omista teksteistä löytyy toivo ja eteenpäin menemisen tuntu.
Tänäänkin eräs kuntoutuja sanoi, että sanoja valitessa ei ehtinyt ajatella, millaiseksi teksti muodostuu ja valmista tekstiä lukiessa oli itselläkin yllättynyt olo. Teksteistä tuli hyvin kokonaisia ja henkilökohtaisia, vaikka lähdeaineisto oli kaikilla sama.
Itse olen käyttänyt uusiorunomenetelmää mm. päiväkirjatekniikkana. Kun tekee mieli kirjoittaa, muttei tiedä, mistä kirjoittaisi, voi alkaa selailla runokirjaa, romaania tai vaikka naistenlehteä, alleviivata itseä puhuttelevat kohdat ja lähteä niistä liikkeelle. Yllätys on suuri, kun huomaa olevansa itsensä äärellä.
Ohjaajan tehtävässä on monenlaisia rooleja: taiteilija, tutkija, pomo, terapeutti, innostaja, sielunhoitaja, kuormakameli... On tärkeää lukea ryhmää, pohtia, mikä juuri tässä tilanteessa veisi prosesseja eteenpäin. Kuitenkin aina jää ohjaajallekin aikaa rustata muutama rivi. Ryhmäläisteni kirjoittaessa kokosin aineistostani oman uusiorunon:
Järkytät omaa olemustasi
Suojaa sisimpäämme kätketyt taivaat,
ettemme uuvu.
Kuka kestäisi nähdä kaiken?
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Kulkijat kohtaavat
hiljaisia puita hämärtyvässä huoneessa.
Ihaninta on tulla kohdatuksi,
kuulluksi vaiti.
Totuudet sekoavat
oman sydämen rukouksiin.
Pientä urheaa naista
eivät menneet horjuta.
Etene, syöksy,
näe silmissäsi syvien muistojen keveys.
Luota,
puhuttele ystävällisesti,
pysy hyvänä.
Ole nöyrä ja intohimoinen.
Jos kaadut, nouse.
Osaa nauraa itsellesi,
näin järkytät monien olemusta,
omaa olemustasi.
tiistai 27. marraskuuta 2012
Tosi pimeetä
Pimeä koiran ulkoiluttaja Ruunumyllyntiellä.
Pimeä mummo rollaattorinsa kanssa ylittämässä Arvi Karistonkatua.
Pimeä teini bussipysäkillä.
Kahden ensimmäisen päälle olin aamulla ajaa, kolmas seisoi onneksi pysäkkikorokkeella.
Heijastittomat ihmiset häviävät marraskuun pimeyteen, heitä ei todellakaan erota pientareen pajukosta. Tästä on jauhettu maailman sivu. Hirveän ihmeellistä, ettei pimeissä päissä ala valjeta.
Mitä teemme, jos vastaan tulee valoton auto? Aika moni vilauttaa valoja. Voisiko pimeille kävelijöille, näille näkymättömille ihmisille, vinkata halvasta henkivakuutuksesta?
Kotiin tultuani kysyin kotiteiniltäni, onko hänellä heijastin käytössä. Vastaus oli ei. Tein jatkokysymyksen, miksi ei. Ei ole hänelle kuulemma kivaa ostettu! Tässä kohtaa ei ole ihan kasvatus mennyt kohdilleen. Mutta huomenna menen heijastinkaupoille!
JA...
Kohta posahtaa... |
Hermo menee päivittäin liikenteessä vilkkuvammaisiin autoilijoihin. Jumankauta sentään! Onko nyt niin, että nykyisin autoissa on vilkku lisälaitteena? Niin ettei sitä raaskita ostaa uusiin autoihin. Vai mitä siellä ratin takana räpelletään? Ei ainakaan vilkkuvipua. Pimeetä on risteyksissäkin! On aika vaikeaa lukea toisten auton sisällä olevien ihmisten ajatuksia. Vaikka olen sairaalassa pian 18 vuotta työskennellyt, ei röntgenkatsetta ole vieläkään kehittynyt.
PS. Kaivoinkin avainlaatikkoa. Sieltä löytyi 14 erilaista heijastinta: kiroileva siili, pari aavetta, tähti, lumihiutale, kolmiulotteinen poro, mainoskilluttimia, käsivarren ympärille viritettäviä pantoja ja tarranauhoja ja muutama käsin tehty rintaneulaheijastin. Neiti otti liskon. Homma bueno!
maanantai 26. marraskuuta 2012
Tosi googletettu
Kirjoittajakollegat yllyttyvät minutkin google-runoilemaan. Nappasin siis sattumanvaraisesti mieleeni tulleista alkusanoista pari kolme Googlen ehdottamaa riviä ja kas, muutamalla yhdistelmällä saa taiottua ihan uutta ilmaisua. Tässä tämän illan hengentuotokseni tyyliin KVG.
Viekkaat veijarit,
viekkausliiga.
Jokamiehen oikeudet,
joka päivä ja joka ikinen yö,
joka tapauksessa!
Naistenklinikka,
naisten nimet,
naisten liiga.
Ainoastaan,
ainoastaan suomesta englanniksi,
ei ainoastaan rahasta,
ainoastaan mahdollisuuksia,
ainoastaan toistaiseksi.
Ainoastaan sydämellään näkee hyvin.
Tahdotko mut tosiaan?
Tahdon rakastella sinua!
Tahdon asia, tahdonvoimaa.
Liekö vai liekkö,
liekö täällä keitään, kun olisi kiinnostunut?
Liekö ollut tahto Herran, kun se päättyi kyyneliin?
Rakkaudella katettu.
Rakkaudella, Minä <3
lauantai 24. marraskuuta 2012
Tosi kohuotsikoita ja negatiivisuutta
Olen sangen kyllästynyt, lievästi ahdistunutkin, joskus vihainen ja turhautunut lööppeihin. Tunnen ajoittain suurta vimmaa kirkua lähikaupan kassan edessä (missä ovat tuoreimmat viikko- ja iltapäivälehdet), että "Eiiiii, ei maailma ole pelkästään noin paha! Uskokaa lapset ja nuoret hyvään (-kin)!" Paljonko tässä maailmassa painavat oikeasti enää leffojen ikärajat ja lastensuojelu? Lööpit tappotarinoineen, sotakuvineen, terroritekoineen, seksiskandaaleineen tuovat arjen karuna kasvavien ihmisten silmille.
Kuulen lauseet: "Ne otsikot myyvät!" Joo joo. Miksei positiivisuudella voisi myydä samalla tavalla? Kuka on saanut olla päättämässä, että vain negatiiviset, aggressiiviset, provosoivat otsikot myyvät? Kuka on alkanut niitä alunperin fanittaa? Hyvinvointi-lehdille hymistellään ja niitä leimaillaan hörhöilyksi, lällyttelyksi. Suurta hölmöyttä sanon minä!
> LISÄÄNTYNYT VOIN SYÖMINEN TAPPAA SATOJA (kevytlevitteiden myynti nousuun)
> Seksikumppani käräytti Supo-poliisin (kohta tulevat varmaan valvontakamerat Supomiesten virka-autoihin)
> Talouslama uhkaa Suomea!!! (hirveän hyvä kikka panna kaikki hanat kiinni ja käynnistää YT:t)
> KINKKUKRIISI : Joulu ilman kinkkua!!! (hamstraamaan puolitoista kuukautta ennen aattoa ettei vaan jää ilman, niinkuin länsimainen ihminen jäisi ilman ruokaa, katsokaa nälänhätäalueita!!!)
> Eläkekriisi: kohta ei eläkkeitä ole varaa maksaa
> Palkansaajia uhkaavat suuret leikkaukset / korot nousevat / työttömyyttä / verot nousevat
> Mopotyttö kuoli
> Humalassa hurjastellaan joka kymmenennessä autossa!
> Salkkareissa: elävältä hautaaminen... lapsen kaappaus... huijaus/varkaus/kavallus... yliajo... huumeiden käyttöä... raiskaus... anoreksia... (Hei, sehän on tv-sarja, miksi siitä revitään etusivun otsikoita???)
> Kannattaako mennä naimisiin: joka kolmas liitto päättyy eroon!
> Masennuslääkkeistä sairaalaan (mikähän yksittäinen lääke, yksittäinen ihminen oli kyseessä, ilman masennuslääkettä voi olla että koko henki olisi jo heittynyt, millainen oli lääkkeen käytön ohjeistus/käyttö/seuranta, oliko henkilö hoidon piirissä vai sooloillut annostuksen kanssa jne)
> Kouluampuminen
Ja jos ei herutella negatiivisilla uutisilla, pajatetaan lehdet täyteen kehon kuvaa muokkaavia uutisia ja ohjeita:
> Karppaamalla kiloja pois jopa kolme viikossa (voi loppui pääsiäiskaupasta) > VOIKRIISI!
> Baban upean vartalon salaisuus
> Karista joulukilot
> Katso upeat kuvat uhkeasta Lolasta
> Näin hoidat itsesi bikinikuntoon (en edes halua pitää bikineitä, tarviiko siis?)
> Adele liian paksu tähdeksi TÄH?
> JLon pylly vakuutettu (ovatko kirurgien kädet?)
> Katso millainen nenä miehellä on, tiedät minkäkokoisen vehkeen löydät housuista (isojalkaisista ja pitkäsormisista on väitetty samaa...)
> Tyttö sai silikonit 16-vuotispäivänä lahjaksi äidiltään (HALOOOOOO)
> Uusi villitys Japanissa "Bagelipäät"
Ei meinaa pieni ihminen ymmärtää. En voi samaistua edes tyttäreni elämään, koska meno minun ollessani 15-vuotias oli totaalisen toisenlainen. Ymmärrän sen, että vakavista asioista ja epäkohdista pitää kertoa. En odota, että ihmisiä pidettäisiin pumpulissa. Toivoisin kuitenkin, että se sävy, jolla uutisointia tehdään olisi edes jotenkin kunnioittava ja huomioisi nuoret kaupoissa ja kioskeissa liikkuvat. Myös eri tilanteissa olevat ihmiset voivat olla kovin herkillä (mielenterveyskuntoutujat, eroprosessissa olevat, läheisensä menettäneet, vanhukset, vastasynnyttäneet, työnsä menettäneet....) Nyt alkoi tulla ihan tätimäinen olo... Toivoisin myös, että kirjoitettaessa huomioitaisiin realistisesti ilmiöiden yleisyys ja vaikuttavuus eikä lietsottaisi julkista paniikkia. Sellainen nimittäin röyhähtää vallan helposti irti!
Minä siis kaipaan isosti Arvi Lindin laulua
http://www.youtube.com/watch?v=2W4C_5RVenU
Kuulen lauseet: "Ne otsikot myyvät!" Joo joo. Miksei positiivisuudella voisi myydä samalla tavalla? Kuka on saanut olla päättämässä, että vain negatiiviset, aggressiiviset, provosoivat otsikot myyvät? Kuka on alkanut niitä alunperin fanittaa? Hyvinvointi-lehdille hymistellään ja niitä leimaillaan hörhöilyksi, lällyttelyksi. Suurta hölmöyttä sanon minä!
> LISÄÄNTYNYT VOIN SYÖMINEN TAPPAA SATOJA (kevytlevitteiden myynti nousuun)
> Seksikumppani käräytti Supo-poliisin (kohta tulevat varmaan valvontakamerat Supomiesten virka-autoihin)
> Talouslama uhkaa Suomea!!! (hirveän hyvä kikka panna kaikki hanat kiinni ja käynnistää YT:t)
> KINKKUKRIISI : Joulu ilman kinkkua!!! (hamstraamaan puolitoista kuukautta ennen aattoa ettei vaan jää ilman, niinkuin länsimainen ihminen jäisi ilman ruokaa, katsokaa nälänhätäalueita!!!)
> Eläkekriisi: kohta ei eläkkeitä ole varaa maksaa
> Palkansaajia uhkaavat suuret leikkaukset / korot nousevat / työttömyyttä / verot nousevat
> Mopotyttö kuoli
> Humalassa hurjastellaan joka kymmenennessä autossa!
> Salkkareissa: elävältä hautaaminen... lapsen kaappaus... huijaus/varkaus/kavallus... yliajo... huumeiden käyttöä... raiskaus... anoreksia... (Hei, sehän on tv-sarja, miksi siitä revitään etusivun otsikoita???)
> Kannattaako mennä naimisiin: joka kolmas liitto päättyy eroon!
> Masennuslääkkeistä sairaalaan (mikähän yksittäinen lääke, yksittäinen ihminen oli kyseessä, ilman masennuslääkettä voi olla että koko henki olisi jo heittynyt, millainen oli lääkkeen käytön ohjeistus/käyttö/seuranta, oliko henkilö hoidon piirissä vai sooloillut annostuksen kanssa jne)
> Kouluampuminen
Ja jos ei herutella negatiivisilla uutisilla, pajatetaan lehdet täyteen kehon kuvaa muokkaavia uutisia ja ohjeita:
> Karppaamalla kiloja pois jopa kolme viikossa (voi loppui pääsiäiskaupasta) > VOIKRIISI!
> Baban upean vartalon salaisuus
> Karista joulukilot
> Katso upeat kuvat uhkeasta Lolasta
> Näin hoidat itsesi bikinikuntoon (en edes halua pitää bikineitä, tarviiko siis?)
> Adele liian paksu tähdeksi TÄH?
> JLon pylly vakuutettu (ovatko kirurgien kädet?)
> Katso millainen nenä miehellä on, tiedät minkäkokoisen vehkeen löydät housuista (isojalkaisista ja pitkäsormisista on väitetty samaa...)
> Tyttö sai silikonit 16-vuotispäivänä lahjaksi äidiltään (HALOOOOOO)
> Uusi villitys Japanissa "Bagelipäät"
Ei meinaa pieni ihminen ymmärtää. En voi samaistua edes tyttäreni elämään, koska meno minun ollessani 15-vuotias oli totaalisen toisenlainen. Ymmärrän sen, että vakavista asioista ja epäkohdista pitää kertoa. En odota, että ihmisiä pidettäisiin pumpulissa. Toivoisin kuitenkin, että se sävy, jolla uutisointia tehdään olisi edes jotenkin kunnioittava ja huomioisi nuoret kaupoissa ja kioskeissa liikkuvat. Myös eri tilanteissa olevat ihmiset voivat olla kovin herkillä (mielenterveyskuntoutujat, eroprosessissa olevat, läheisensä menettäneet, vanhukset, vastasynnyttäneet, työnsä menettäneet....) Nyt alkoi tulla ihan tätimäinen olo... Toivoisin myös, että kirjoitettaessa huomioitaisiin realistisesti ilmiöiden yleisyys ja vaikuttavuus eikä lietsottaisi julkista paniikkia. Sellainen nimittäin röyhähtää vallan helposti irti!
Minä siis kaipaan isosti Arvi Lindin laulua
http://www.youtube.com/watch?v=2W4C_5RVenU
maanantai 19. marraskuuta 2012
Tosi taikakalut
Tänään älysin yhden asian. Se on aika hyvin, jos päivän aikana yhden asian tajuaa!!! Joskus sitä nimittäin lipuu päivän läpi ilman seisahduttavaa ajatusta, kiireen virrassa, hiki päässä. Kiitos kirjoittajaryhmäläisilleni tämän päivän oivalluksesta.
Kirjoitimme hatuista, kuka kasasta valittua hattua on pitänyt, millaiseen aikaan ja ympäristöön tuo henkilö sijoittuu. Hatut veivät muistoihin, idoleihin, lähi-ihmisten äärelle ja naapuriin, metsiin, hillasuolle ja neuleiden äärelle.
Neulominen nosti mieleen paljon lämpimiä ajatuksia. Itseni valtaa syksyisin neuloosi (=neulomisvimma). Äitini on aina ollut kova tekemään käsitöitä ja vimma varmaan on saanut alkusysäyksensä jo äidinmaidosta. Vaikka joskus on tuntunut siltä, että joka paikka tursuaa lapasta, kaulahuivia ja villasukkaa, neuloo äiti niihin kosolti lämpöä, tunnetta ja rakkaita ajatuksia. Minun lapseni osaavat jo toivoa mummilta tumppuja ja sukkia. Ne ovat joulun odotetuimpien lahjojen joukossa. Kierrätyksen kannattajana ostan omat lankani usein kirpputoreilta ja neulon villejä raitaneuleita jämälangoista ja sellaisia vinksahtaneita kintaita, joiden peukalot sojottavat kämmenosan kyljestä.
Se tämän päivän oivallukseni liittyi neulomiseen ja unisieppareihin. Siinä missä intiaaniäidit väsäsivät ajatuksiaan ja rakkauttaan, hyvää uskoa ja toivoa unisieppareihin, me suomalaisäidit neulomme ne sukkiin. Ne lämmittävät, ne jalassa tassutellaan leppeinä lauantaiaamuina, ne pujotetaan Kontioiden (tai Hai-saappaiden) suuaukoista suojaamaan kosteutta ja kumia vastaan, ne jalassa myös nukutaan. Villasukat ovat meidän taikalujamme, suomalaisia unisieppareita!
Kuva: Olivia-lehti |
Ps. Unisiepparin alkuperäinen tarkoitus on suodattaa pahat unet ja ajatukset päästäen lävitseen hyvät unet ja ajatukset. Ojibwa-taruston mukaan hämähäkki-isoäiti (maailmanluoja) kutoi unisiepparin karkottamaan ihmiskunnan pahat unet. Pahat unet tarttuvat siepparin verkkoon ja valuvat höyheniä pitkin Äiti Maahan. Toisen tarinan mukaan pahat unet nousevat aamukasteen mukana tähtiin, josta ne eivät koskaan palaa. Unisieppari ripustetaan sängyn yläpuolelle ja sen väitetään karkottavan pahat unet, mutta houkuttelevan luokseen hyviä unia.
Pajurenkaasta tehty unisieppari haurastuu ja hajoaa ajan myötä, ja se kuuluu asiaan, sillä myös lapsuus päättyy aikanaan.
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Tosi pantoum viikon päässä pyörineestä alkulauseesta
Vieläkö minut muistaisit läpikotaisin?
Kun tuuli on ihoni ahavoittanut,
kun jalkani ovat lammesta märät,
kun kuu ei enää anna minun nukkua.
Kun tuuli on ihoni ahavoittanut
olen kauniimpi kuin silloin.
Kun kuu ei enää anna minun nukkua,
kävelen sen siltaa pitkin luoksesi.
Olen kauniimpi kuin silloin.
Vuodenkierron kaunistamana
kävelen sen siltaa pitkin luoksesi,
jalat lammesta märkinä.
Vuodenkierron kaunistamana,
kun jalkani ovat lammesta märät.
Jalat lammesta märkinä,
vieläkö minut muistaisit läpikotaisin?
Kun tuuli on ihoni ahavoittanut,
kun jalkani ovat lammesta märät,
kun kuu ei enää anna minun nukkua.
Kun tuuli on ihoni ahavoittanut
olen kauniimpi kuin silloin.
Kun kuu ei enää anna minun nukkua,
kävelen sen siltaa pitkin luoksesi.
Olen kauniimpi kuin silloin.
Vuodenkierron kaunistamana
kävelen sen siltaa pitkin luoksesi,
jalat lammesta märkinä.
Vuodenkierron kaunistamana,
kun jalkani ovat lammesta märät.
Jalat lammesta märkinä,
vieläkö minut muistaisit läpikotaisin?
lauantai 17. marraskuuta 2012
Tosi opastettavia
Aiemminkin olen päivitellyt kaupan käytävillä torikokouksiaan pitäviä ihmisiä. Kun ei ohi mahdu ja korvat eivät lotkahda rykäisyistä. Tänään käveleskelin Lahdessa kauppakeskuksessa tappamassa aikaa. Oli puolitoista tuntia murhattavaa ennen työrupeamaa Palmeniassa. Silmäni tavoittivat seinään upotetun raha-automaatin. Mies puuhasi siinä omien tunnuslukujensa kanssa. Seinässä automaatin vieressä oli suurikokoinen kyltti: "Odota vuoroasi seinän vieressä".
Pankissa ja postissa lattiaan on liimattu tarraviiva ja teksti: "Odota tässä!"
Olemmeko me ihmiset todellakin niin uunoja, että meitä pitää opastaa näin kirjaimellisesti? Että ei itse tajuta seisoa poissa toisten tieltä, ettei oma järki ohjaa järkevään toimintaan?
Se on vissiin tämä minä-minä-maa! Ei muuta sanottavaa tänään!
Pankissa ja postissa lattiaan on liimattu tarraviiva ja teksti: "Odota tässä!"
Olemmeko me ihmiset todellakin niin uunoja, että meitä pitää opastaa näin kirjaimellisesti? Että ei itse tajuta seisoa poissa toisten tieltä, ettei oma järki ohjaa järkevään toimintaan?
Se on vissiin tämä minä-minä-maa! Ei muuta sanottavaa tänään!
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Tosi viestejä
Ihminen tarvitsee turvallisuuden, ruoan ja geeniensä lisäksi palautetta itsestään ja toiminnastaan, jotta hän voi rakentua itsekseen. Hän tarvitsee rakkautta ja lämpöä. Kuinka paljon me annamme kumppanillemme viestejä välittämisestämme? Sanommeko sen vai ilmeneekö välittäminen tekoina? Jos tekoina, osaako rakastettu lukea siitä välittämistä, ellemme jotenkin verbalisoi sitä?
<3 "Sinä olet niin nainen,
että minun ei tarvitse pinnistellä
ollakseni mies." <3
Luin sitaatin uusimmasta Seura-lehdestä ja menin kananlihalle, broileriksi ihan! Näin oli Reidar Palmgren kirjoittanut elämänkumppanilleen Satu Silvolle korttiin. MINÄ HALUAN SAADA TUOLLAISEN KORTIN!!!
Lukemani sitaatti johdatti ajatukset sisäänpäin ja omaan historiaani. Mistä ja keneltä matkan varrella olen saanut hyväksyntää, välittämistä ja ehkä ihailuakin. Itse uskon positiivisuuden voimaan. Minun lapsuuden kodissani ei juurikaan kehuttu. Kasvatustapa oli ennemminkin epäkohtien esille tuontia, jotta lapsi sisuuntuisi ja tekisi asiat paremmin. Tuon ajan lapsena oppi nopeasti suorituskeskeisyyteen. Se voi johtaa siihen, että tulet nähdyksi vain tekemisesi kautta. Mielenterveystyössä olen huomannut tuon olevan yksi suurimmasti kuormittavista tekijöistä ihmisen jaksamisessa. Tulenko huomatuksi ihmisenä? Millaisena riitän?
Eräs asia, joka minua on ärsyttänyt toisen huomioimisessa jo lapsuudesta lähtien, on ulkonäkökeskeinen huomiointi. Toisten ihmisten on niin helppoa määritellä joku kauniiksi, joku rumaksi, sanoittaa toisen lihonnutta / laihtunutta olemusta. Onko niillä todellakaan mitään merkitystä ihmisyydessä? Kaikkein mieluiten haluan kuulla olevani läheiselleni tärkeä, olen sitten suuri tai pieni, ruma tai kaunis.
Meillä tunteista puhutaan ja kirjoitetaan. Pyrin kertomaan lapsilleni vähintään viikottain välittämisestäni ja asioista, jotka ovat minua koskettaneet, joista olen heidän kohdallaan ylpeä, joista iloitsen. Ellen saa sanotuksi, saatan kommentoida FB:ssä tai laittaa tekstiviestin sydämellä ryyditettynä, puhutella muruksi tai raksuksi. Ja halaan! Eilenkin iski "halitulli" eteisessä: ohitseni ei saanut mennä halaamatta. Ehkä niitä nolottaakin aika ajoin...
Hyvien ystävien kesken sanomme suoraan toisillemme, että "oot rakas" tai "oot tärkee". Välillä menevät ystävättäret ja miehet puhelimessa sekaisin ja saatamme saada "pusuja". Nekin otetaan ilomielin vastaan. On todella mieltä puristavaa kuulla, että ystävällä on ikävä pitkän loman aikana tai kun ei olla tavattu naamatusten pitkään aikaan.
Miehen kanssa on aiemmin ollut hyvinkin erilainen käsitys kasvattamistavoista. Hän ei ole liiemmälti kehujatyyppiä. Ajatteli hieman siihen suuntaan, että pilaantuu vielä ihminen, jos sitä kehumaan rupeaa. On kyllä muuttanut käsitystään, eli pehmeä koulutus on toiminut hänenkin suuntaansa. Hän on myös joutunut / päässyt hali-attackin kohteeksi. Minä puristan ja pussaan! Fb-päivityksissä saatetaan myös ilmaista mielihyvää vaikka toisen järjestämistä yllätyksistä. Vaimo vei mut ulos...teatteriin... Johon kaveri voi kuitata joko Kyllä mies kestää! tai Hyvä vaimo! Ja parempi kun ei vaan heittänyt ulos ;-) Ja mies saattaa kuitata vastauksen: "Tunnet Ari tapauksen: uloskin tarvittaessa heittää....:) (VAROITUS: Tapaus saattaa sisältää todenperäisiä elementtejä)
FB:lla on monenlaisia vaikutuksia ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen. Siellä on helppo kommentoida kulmikkaasti, vihjailla ja deletoidakin. Uskon, että se on tuonut ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen paljon avoimuutta ja hyvääkin. On luontevaa kehua toisen kuvia (enkä nyt puhu vain profiilikuvista), ihailla matkakertomuksia, ottaa osaa kurjiin kokemuksiin, lohduttaa.
Tärkeintä kuitenkin on se, miten itse itsensä hahmottaa ja tuntee, millaisen itsetunnon on kehittänyt. Näiden muodostuminen vaati kuitenkin vastavuoroisuutta toisten kanssa.
PS. Itse asiassa, kun aloin pohtia mieheni ja minun kommentteja toisistamme tai toisillemme, niin voin todeta, että melkein olen tuon sitaatin kaltaisen viestin saanut... Olin hänen mielestään kaunis itsenäisyyspäiväjuhliin pynttäytyneenä valokuvassa (toivottavasti myös livenä). Kyllä sitä nainen sitten kuitenkin haluaa miehelleen olla Nainen. Tästä päästäisiinkin sitten miehenä ja naisena olemiseen, miesten ja naisten hommiin... mutta se onkin sitten jo toinen juttu!
<3 "Sinä olet niin nainen,
että minun ei tarvitse pinnistellä
ollakseni mies." <3
Luin sitaatin uusimmasta Seura-lehdestä ja menin kananlihalle, broileriksi ihan! Näin oli Reidar Palmgren kirjoittanut elämänkumppanilleen Satu Silvolle korttiin. MINÄ HALUAN SAADA TUOLLAISEN KORTIN!!!
Lukemani sitaatti johdatti ajatukset sisäänpäin ja omaan historiaani. Mistä ja keneltä matkan varrella olen saanut hyväksyntää, välittämistä ja ehkä ihailuakin. Itse uskon positiivisuuden voimaan. Minun lapsuuden kodissani ei juurikaan kehuttu. Kasvatustapa oli ennemminkin epäkohtien esille tuontia, jotta lapsi sisuuntuisi ja tekisi asiat paremmin. Tuon ajan lapsena oppi nopeasti suorituskeskeisyyteen. Se voi johtaa siihen, että tulet nähdyksi vain tekemisesi kautta. Mielenterveystyössä olen huomannut tuon olevan yksi suurimmasti kuormittavista tekijöistä ihmisen jaksamisessa. Tulenko huomatuksi ihmisenä? Millaisena riitän?
Eräs asia, joka minua on ärsyttänyt toisen huomioimisessa jo lapsuudesta lähtien, on ulkonäkökeskeinen huomiointi. Toisten ihmisten on niin helppoa määritellä joku kauniiksi, joku rumaksi, sanoittaa toisen lihonnutta / laihtunutta olemusta. Onko niillä todellakaan mitään merkitystä ihmisyydessä? Kaikkein mieluiten haluan kuulla olevani läheiselleni tärkeä, olen sitten suuri tai pieni, ruma tai kaunis.
Meillä tunteista puhutaan ja kirjoitetaan. Pyrin kertomaan lapsilleni vähintään viikottain välittämisestäni ja asioista, jotka ovat minua koskettaneet, joista olen heidän kohdallaan ylpeä, joista iloitsen. Ellen saa sanotuksi, saatan kommentoida FB:ssä tai laittaa tekstiviestin sydämellä ryyditettynä, puhutella muruksi tai raksuksi. Ja halaan! Eilenkin iski "halitulli" eteisessä: ohitseni ei saanut mennä halaamatta. Ehkä niitä nolottaakin aika ajoin...
Hyvien ystävien kesken sanomme suoraan toisillemme, että "oot rakas" tai "oot tärkee". Välillä menevät ystävättäret ja miehet puhelimessa sekaisin ja saatamme saada "pusuja". Nekin otetaan ilomielin vastaan. On todella mieltä puristavaa kuulla, että ystävällä on ikävä pitkän loman aikana tai kun ei olla tavattu naamatusten pitkään aikaan.
Miehen kanssa on aiemmin ollut hyvinkin erilainen käsitys kasvattamistavoista. Hän ei ole liiemmälti kehujatyyppiä. Ajatteli hieman siihen suuntaan, että pilaantuu vielä ihminen, jos sitä kehumaan rupeaa. On kyllä muuttanut käsitystään, eli pehmeä koulutus on toiminut hänenkin suuntaansa. Hän on myös joutunut / päässyt hali-attackin kohteeksi. Minä puristan ja pussaan! Fb-päivityksissä saatetaan myös ilmaista mielihyvää vaikka toisen järjestämistä yllätyksistä. Vaimo vei mut ulos...teatteriin... Johon kaveri voi kuitata joko Kyllä mies kestää! tai Hyvä vaimo! Ja parempi kun ei vaan heittänyt ulos ;-) Ja mies saattaa kuitata vastauksen: "Tunnet Ari tapauksen: uloskin tarvittaessa heittää....:) (VAROITUS: Tapaus saattaa sisältää todenperäisiä elementtejä)
FB:lla on monenlaisia vaikutuksia ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen. Siellä on helppo kommentoida kulmikkaasti, vihjailla ja deletoidakin. Uskon, että se on tuonut ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen paljon avoimuutta ja hyvääkin. On luontevaa kehua toisen kuvia (enkä nyt puhu vain profiilikuvista), ihailla matkakertomuksia, ottaa osaa kurjiin kokemuksiin, lohduttaa.
Tärkeintä kuitenkin on se, miten itse itsensä hahmottaa ja tuntee, millaisen itsetunnon on kehittänyt. Näiden muodostuminen vaati kuitenkin vastavuoroisuutta toisten kanssa.
PS. Itse asiassa, kun aloin pohtia mieheni ja minun kommentteja toisistamme tai toisillemme, niin voin todeta, että melkein olen tuon sitaatin kaltaisen viestin saanut... Olin hänen mielestään kaunis itsenäisyyspäiväjuhliin pynttäytyneenä valokuvassa (toivottavasti myös livenä). Kyllä sitä nainen sitten kuitenkin haluaa miehelleen olla Nainen. Tästä päästäisiinkin sitten miehenä ja naisena olemiseen, miesten ja naisten hommiin... mutta se onkin sitten jo toinen juttu!
tiistai 6. marraskuuta 2012
Tosi kysymyksessä
Miksi palmut pitävät tuulessa samanlaista ääntä kuin meren aallot?
Mihin päivänkorennot menevät illan tullen?
Miksei valon määrä voi olla aina sama (kevätpäivän tasaus)?
Miksi sinä pidät harmaasta ja minä keltaisesta?
Miksi en pitänyt keltaisesta aiemmin?
Onko veden määrä tosiaan maailmassa vakio?
Miksi koirat pitävät minusta, mutta kissat eivät?
Kun hautaan varpaani rantahiekkaan, kutiaako maapallo?
Asuuko minunkin vuoteessani pölypunkki?
Jos olen yöllä vuoteessani, voinko olla samaan aikaan ystäväni unessa?
Miten kuiva herne voi itää mullassa ja kasvattaa niin maukkaan vihreän verson?
Miksi en osaa (enkä ole koskaan osannut) matematiikkaa?
Miten lintu paluumuutollaan löytää aina saman pöntön?
Miksi juuri kengät kiinnostavat minua, eikä esim kravatit?
Miten kerrostalon kokoinen laiva voi kellua?
Miksi tehdä juhlapyhäsiivous? Eikö arkisiivous riitä?
Muistavatko kenkäni, missä olemme kulkeneet?
Vaikka nuotin vierestä laulava luulee laulavansa oikein, miksei hän kuule laulavansa väärin?
Mihin päivänkorennot menevät illan tullen?
Miksei valon määrä voi olla aina sama (kevätpäivän tasaus)?
Miksi sinä pidät harmaasta ja minä keltaisesta?
Miksi en pitänyt keltaisesta aiemmin?
Onko veden määrä tosiaan maailmassa vakio?
Miksi koirat pitävät minusta, mutta kissat eivät?
Kun hautaan varpaani rantahiekkaan, kutiaako maapallo?
Asuuko minunkin vuoteessani pölypunkki?
Jos olen yöllä vuoteessani, voinko olla samaan aikaan ystäväni unessa?
Miten kuiva herne voi itää mullassa ja kasvattaa niin maukkaan vihreän verson?
Miksi en osaa (enkä ole koskaan osannut) matematiikkaa?
Miten lintu paluumuutollaan löytää aina saman pöntön?
Miksi juuri kengät kiinnostavat minua, eikä esim kravatit?
Miten kerrostalon kokoinen laiva voi kellua?
Miksi tehdä juhlapyhäsiivous? Eikö arkisiivous riitä?
Muistavatko kenkäni, missä olemme kulkeneet?
Vaikka nuotin vierestä laulava luulee laulavansa oikein, miksei hän kuule laulavansa väärin?
Miksi sinä valitsit juuri minut elämänkumppaniksesi?
Miksi meillä on entistä enemmän asiantuntijoita, eivätkä ongelmat siltikään vähene?
PS. Syvennyin Pablo Nerudan Kysymysten kirjan innoittamana omiin pohdintoihin ja synnytin nämä kysymykset.
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Tosi downshiftaaja
Selasin kännykkäni muistikirjaa ja löysin 20.6. klo 00.22 kirjoittamani hajatelman: "Yö huohottaa ja minä luulen sitä ohi kiitävien autojen ääneksi. Raskaita päiviä, kuiskaan." En muista, mitä olen tuona yönä tuntenut ja kokenut, mutta päätin jalostaa hajatelman pantoumiksi. Siis palanen pantoumia vapaana sunnuntaina, kun pohdin, voisiko jossain elämän vaiheessa toteuttaa hidastamista, leppoistamista ja asua jonkun kuukauden lämmössä tehden ei mitään!
Yö huohottaa ja minä
luulen sitä ohi kiitävien autojen ääneksi.
"Raskaita päiviä", kuiskaa,
"antaa aamun valua päälleen."
Luulen sitä ohi kiitävien autojen ääneksi,
elämää, joka ei suostu downshiftaamaan.
Antaa aamun valua päälleen,
nousta ja lähteä, toteuttaa normaliutta.
Elämää, joka ei suostu downshiftaamaan,
lyön nyrkillä otsaan.
Nousta ja lähteä, toteuttaa normaliutta!
Korisee verissäpäin ja käteni tärisevät.
Lyön nyrkillä otsaan
raskaita päiviä. Kuiskaan:
"Korisee verissäpäin." Ja käteni tärisevät.
Yö huohottaa -ja minä.
Yö huohottaa ja minä
luulen sitä ohi kiitävien autojen ääneksi.
"Raskaita päiviä", kuiskaa,
"antaa aamun valua päälleen."
Luulen sitä ohi kiitävien autojen ääneksi,
elämää, joka ei suostu downshiftaamaan.
Antaa aamun valua päälleen,
nousta ja lähteä, toteuttaa normaliutta.
Elämää, joka ei suostu downshiftaamaan,
lyön nyrkillä otsaan.
Nousta ja lähteä, toteuttaa normaliutta!
Korisee verissäpäin ja käteni tärisevät.
Lyön nyrkillä otsaan
raskaita päiviä. Kuiskaan:
"Korisee verissäpäin." Ja käteni tärisevät.
Yö huohottaa -ja minä.
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Tosi kateissa ne lamput #X@
Kukkalamput!!! Huhuuuuu! Kaupat hei, mihin olette hävittäneet / hukuttaneet / jättäneet ne sellaiset hieman lilaa hohtavat pikkukantaiset lamput, joilla saa hiukka eksoottisemmat huonekasvit kasvamaan täällä pohjolan pimeydessä?
Toin kuulkaa Espanjasta palasen kaktusta matkalaukussa Hämeeseen. Se oli pudonnut emokaktuksesta maahan ja alkanut kehittää kuivaan hiekkaan juurta. Sinne se yritti kaivautua, mutta vesi oli noin 300 metriä alempana. Pelastin sen! Adoptoin sen Suomeen! Ja nyt haluaisin, että se elää hyvän ja pitkän elämän ja kasvaa samanlaiseksi kuin emonsa, kaksimetriseksi!
Toin myös neljänlaisia siemeniä. En tiedä, mitä kasveja ne ovat. Todennäköisesti jotain suuria, korkeita, käpypalmuja ja surinapuita. Laitoin ne istutusmultaan ja kastelin huolella. Odotan, että ne itävät ja tuovat palan rakastamaani Espanjaa olohuoneeseeni. Ja nyt haluaisin, että ne elävät hyvän ja pitkän elämän ja kasvavat samanlaisiksi kuin emonsa, kaksimetrisiksi ja tuuheiksi!
Olin ajatellut, että apunani kasvatusprosessissa olisivat kasvilannoite, puhumani sonta ja KUKKALAMPUT. Vaan niitä lamppujapa en ole löytänyt Hämeenlinnasta, en myöskään Ideaparkista, en edes Claes Ohlssonista. Missä pirussa niitä säilytetään ja mydään?
Toin kuulkaa Espanjasta palasen kaktusta matkalaukussa Hämeeseen. Se oli pudonnut emokaktuksesta maahan ja alkanut kehittää kuivaan hiekkaan juurta. Sinne se yritti kaivautua, mutta vesi oli noin 300 metriä alempana. Pelastin sen! Adoptoin sen Suomeen! Ja nyt haluaisin, että se elää hyvän ja pitkän elämän ja kasvaa samanlaiseksi kuin emonsa, kaksimetriseksi!
Toin myös neljänlaisia siemeniä. En tiedä, mitä kasveja ne ovat. Todennäköisesti jotain suuria, korkeita, käpypalmuja ja surinapuita. Laitoin ne istutusmultaan ja kastelin huolella. Odotan, että ne itävät ja tuovat palan rakastamaani Espanjaa olohuoneeseeni. Ja nyt haluaisin, että ne elävät hyvän ja pitkän elämän ja kasvavat samanlaisiksi kuin emonsa, kaksimetrisiksi ja tuuheiksi!
Olin ajatellut, että apunani kasvatusprosessissa olisivat kasvilannoite, puhumani sonta ja KUKKALAMPUT. Vaan niitä lamppujapa en ole löytänyt Hämeenlinnasta, en myöskään Ideaparkista, en edes Claes Ohlssonista. Missä pirussa niitä säilytetään ja mydään?
perjantai 26. lokakuuta 2012
Tosi ötököitä!!! IIIIK!
Söpö pikku otus! Ihana gekko! Tämä oli äidin mielipide Espanjan loman viidentenä aamuna olohuoneen katosta löytyneestä eläimestä. Kun kohta 15v tyttärelle paljastui, mikä "roska" katossa oli, seurasi siitä minuutin mittainen huuto-yököttely-paniikki-kohtaus. Tämä tyyppi oli vaaraton, 5 cm pitkä salamanteri. Hillittömät tahmatassut kaverilla, kun pysyi katossa varpaillaan. Gekko pääsi pusikkoon viinilasissa, johon mies urheasti sen pyydysti ja oli tyttärensä ritari!
Huvilan pihassa oli "surinapuu". Teinit antoivat sille tämän nimen. Illan tullen kaikki pihapiirin ampiaiset kokoontuivat makeisen punaisten terttujen ympärille ja muodostivat baritonikuoron. Teinineito pian 15v juoksi karkuun jokaikistä surisijaa. Jossain kohdassa kysyi äidiltään: "Vai oliko tuo kukkakärpänen... Onko täällä kukkakärpäsiä?" No enpä tiennyt tuohon ihan varmaa vastausta, mutta rauhoitin tilannetta vakaalla äänensävyllä ja myöntävällä kehonkielellä.
Patikkareissulla vuoren rinteellä olin aivan varma, että hiekalla kaktusten takana meitä vaani kalkkarokäärme. Yhtään sellaista ei näkynyt, ei kuulunut. Mitään muutakaan käärmettä ei vastaan madellut. Kiven koloissa oli vain pienen pieniä kuparin värisiä muurahaisia.
Vaan sitten löytyi se vaarallisin peto! Viimeisenä iltana iltakävelyllä pari huvilaa omaamme aiemmin. Rapatussa betoniaidassa lämmitteli raidallinen hämis. Neito oli jälleen kerran aivan vakkuuttunut siitä, että peto vaani siinä juuri häntä ja oli valmistautunut hyökkämään. Siis juosten omalle huvilalle, kun äitimuori jäi ottamaan kuvia hirviöstä. Ja tässä tämä on: 4 cm pitkä yhen jalkansakin menettänyt ampiaismutaatiohämähäkki.
Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että eniten pelättävää olisi ollut tämän aidan ja varoituskyltin takana!!!
Kuvaajan kimppuun on teinivuosina hyökännyt tiluksiaan puolustava "sakemanni" ja housuille kävi tismalleen samoin... |
tiistai 23. lokakuuta 2012
Tosi farmaciassa
Vihreitä ristejä joka puolella, saman kadun varressa kolme, risteyksen jälkeen näkyy vielä muutama lisää. Turistikylän kukkulallakin nökötti yksi apteekki suuren huvilan alakerrassa. Toisena lomapäivänä tarvitsin farmaciaa todella kipeästi. Sain kirotun auringonpistoksen ja mukaan ei oltu pakattu migreenilääkkeitä, vain nelisatasta Buranaa. Ei tehoa!
Sain raahauduttua apteekkiin. "I have a migraine. I need some painkillers." Pöydän takaa kuului "Si!" ja kohta tiskiin napsahti 40 kappaleen paketti 1000 mg Ibuprofeiinia. Hinta: alle 2 euroa! Kävelin typertyneenä ulos apteekista ja ihmettelin, miten helposti kaikki kävi. Ei reseptejä, ei kyselyjä määristä.
Apteekkiin piti mennä toistamiseen loman kuudentena päivänä. Miehen selkä meni juntturaan ja hän alkoi näyttää vanhalta käppyräselkäiseltä äijältä. Samainen pieni pönäkkä farmaseutti-rouva sanoi taas "Si!", hävisi takahuoneeseen ja toi 20 kpl 500 mg Ibuprofeiinia terästettynä lihasrelaksantilla, antoi ohjeet näyttöpäätteeltä englanniksi ja hymyssäsuin varmisti vielä, ettei uhri ole raskaana... Niillä dropein ja ohjein mies saatiin takaisin käveleväksi, eikä lompakkokaan keventynyt taas kuin kolmella eurolla. Ihan uskomatonta!
Kaiken kaikkiaan espanjalainen palvelu oli ensiluokkaista (muuallakin kuin apteekissa asioimme). Ravintolassa saimme mitä tilasimme, vaikka välillä tarjoilijat eivät puhuneet kanssamme mitään samaa kieltä. Vaikka sanoin viimeisenä päivänä spontaanisti tarjoilijatytölle "Kiitos!", hän hymyili herttaisesti ja mumisi jotain vastaukseksi. Lähikaupassa pyysin "dos pescador, por favor!" ja sain ihan oikein myyjättären ystävällisen hymyn saattelemana kaksi kalaa (vaikka olin tilannut espanjaksi kaksi kalastajaa...) Hymyjä, tervehdyksiä "Hola!", eloisaa käsien heiluttelua (jopa puhelimessa puhuessa). Paikat olivat etupäässä siistejä, lähikaupunkien kaduilla oli roskia tosi vähän. Huomio kiinnittyi myös Morairan kaupungin kauniisiin ruostutetusta teräksestä tehtyihin taideteoksiin. Ne saivat olla aivan rauhassa katujen kulmissa, kiertoliittymissä, kirkon edessä. Ei tuherruksi tai niihin ripustettuja roskia. Elo ja olo kaikkineen oli niin erilaista kuin se, mihin pohjolassa on tottunut. En sano, että se olisi parempaa tai huonompaa, mutta erilaista, virkistävää.
Virkistyneen mielen lisäksi tuomisina oli siis roppa kaupalla kokemuksia ja noin 1000 valokuvaa, ohut rusketus, kielikylpy, toviksi kunnon kipulääkkeitä ja hieman vaatteita matkamuistoina.
Jatkuu tuonnempana...
Sain raahauduttua apteekkiin. "I have a migraine. I need some painkillers." Pöydän takaa kuului "Si!" ja kohta tiskiin napsahti 40 kappaleen paketti 1000 mg Ibuprofeiinia. Hinta: alle 2 euroa! Kävelin typertyneenä ulos apteekista ja ihmettelin, miten helposti kaikki kävi. Ei reseptejä, ei kyselyjä määristä.
Apteekkiin piti mennä toistamiseen loman kuudentena päivänä. Miehen selkä meni juntturaan ja hän alkoi näyttää vanhalta käppyräselkäiseltä äijältä. Samainen pieni pönäkkä farmaseutti-rouva sanoi taas "Si!", hävisi takahuoneeseen ja toi 20 kpl 500 mg Ibuprofeiinia terästettynä lihasrelaksantilla, antoi ohjeet näyttöpäätteeltä englanniksi ja hymyssäsuin varmisti vielä, ettei uhri ole raskaana... Niillä dropein ja ohjein mies saatiin takaisin käveleväksi, eikä lompakkokaan keventynyt taas kuin kolmella eurolla. Ihan uskomatonta!
Kaiken kaikkiaan espanjalainen palvelu oli ensiluokkaista (muuallakin kuin apteekissa asioimme). Ravintolassa saimme mitä tilasimme, vaikka välillä tarjoilijat eivät puhuneet kanssamme mitään samaa kieltä. Vaikka sanoin viimeisenä päivänä spontaanisti tarjoilijatytölle "Kiitos!", hän hymyili herttaisesti ja mumisi jotain vastaukseksi. Lähikaupassa pyysin "dos pescador, por favor!" ja sain ihan oikein myyjättären ystävällisen hymyn saattelemana kaksi kalaa (vaikka olin tilannut espanjaksi kaksi kalastajaa...) Hymyjä, tervehdyksiä "Hola!", eloisaa käsien heiluttelua (jopa puhelimessa puhuessa). Paikat olivat etupäässä siistejä, lähikaupunkien kaduilla oli roskia tosi vähän. Huomio kiinnittyi myös Morairan kaupungin kauniisiin ruostutetusta teräksestä tehtyihin taideteoksiin. Ne saivat olla aivan rauhassa katujen kulmissa, kiertoliittymissä, kirkon edessä. Ei tuherruksi tai niihin ripustettuja roskia. Elo ja olo kaikkineen oli niin erilaista kuin se, mihin pohjolassa on tottunut. En sano, että se olisi parempaa tai huonompaa, mutta erilaista, virkistävää.
Virkistyneen mielen lisäksi tuomisina oli siis roppa kaupalla kokemuksia ja noin 1000 valokuvaa, ohut rusketus, kielikylpy, toviksi kunnon kipulääkkeitä ja hieman vaatteita matkamuistoina.
Jatkuu tuonnempana...
maanantai 22. lokakuuta 2012
Tosi vapaalla
Jouten olemisen ihanuus ja vaikeus! Viikko syyslomaa lämpimässä perheen kesken. Viikon jälkeen jokainen kaipaa jo omaa tilaa ja aikaa yhdessä vietetyn 24/7-ajan vastapainoksi. Ihanaa kyllä oli, mutta ei vapaalle vaihtamista voi aina helpoksikaan väittää.
Olen aina ajatellut, että olen hyvin sopeutuvaista sorttia, että olen kotonani siellä, mihin laskeudun. Kyllä, edelleen olen sitä mieltä, mutta olen huomannut sen käyneen vaikeammaksi. Pohdin matkan aikana ja sen jälkeen, miksi on niin vaikeaa vain laskeutua aurinkotuolille nauttimaan lämmöstä ja kaikesta siitä vapaasta joutilaasta ajasta, jonka lomaviikko tarjoaa. Olin nimittäin ihan levoton ensimmäiset kolme päivää. En pystynyt lukemaan, englanninkielellä kommunikointi tuotti vaikeuksia, en muistanut suuntia huvilalle ja kauppaan, käsillä piti olla koko ajan jotain pikku puuhaa.
Levottomuus saattoi johtua pikkuhiljaa minusta irtautuvasta flunssaviruksesta. Köhin vielä ne kolme ensimmäistä päivää Costa Blancallakin. Syy saattaa löytyä kiihkeästä työrupeamasta kuluneen 2,5 kk:n aikana. Olenhan kuitenkin tehnyt kolmenlaista työtä syyskuun alusta asti. Saatoin saada härväämistartunnan perheen miehistä, joille asettuminen on minua vaikeampaa. He pyörivät ympärillä ja pohtivat koko ajan, mitä tehdä! Saattaapa syynä levottomalle ololle olla myös äkillinen valon lisääntyminen ja aurinko (sain toisena päivänä auringonpistoksen...).
Oli mikä oli, se meni ohi.
Nautin valosta ja lämmöstä, joka hivutti elohopean yli 30 asteeseen parhaina päivinä. Maisema oli henkeäsalpaava: 300 m meren pinnasta, vuoren rinteellä, panoraamanäkymä Välimerelle, mies laittoi taivaallista ruokaa, sai nukkua ja uida, viettää aikaa rakkaiden kanssa, nähdä lähikaupunkeja, patikoida ja valokuvata.
Aion kirjoittaa tuonnempana loman annista enemmän. Tämä oli pintaraapaisu / ihmettely / avaus.
Olen aina ajatellut, että olen hyvin sopeutuvaista sorttia, että olen kotonani siellä, mihin laskeudun. Kyllä, edelleen olen sitä mieltä, mutta olen huomannut sen käyneen vaikeammaksi. Pohdin matkan aikana ja sen jälkeen, miksi on niin vaikeaa vain laskeutua aurinkotuolille nauttimaan lämmöstä ja kaikesta siitä vapaasta joutilaasta ajasta, jonka lomaviikko tarjoaa. Olin nimittäin ihan levoton ensimmäiset kolme päivää. En pystynyt lukemaan, englanninkielellä kommunikointi tuotti vaikeuksia, en muistanut suuntia huvilalle ja kauppaan, käsillä piti olla koko ajan jotain pikku puuhaa.
Levottomuus saattoi johtua pikkuhiljaa minusta irtautuvasta flunssaviruksesta. Köhin vielä ne kolme ensimmäistä päivää Costa Blancallakin. Syy saattaa löytyä kiihkeästä työrupeamasta kuluneen 2,5 kk:n aikana. Olenhan kuitenkin tehnyt kolmenlaista työtä syyskuun alusta asti. Saatoin saada härväämistartunnan perheen miehistä, joille asettuminen on minua vaikeampaa. He pyörivät ympärillä ja pohtivat koko ajan, mitä tehdä! Saattaapa syynä levottomalle ololle olla myös äkillinen valon lisääntyminen ja aurinko (sain toisena päivänä auringonpistoksen...).
Oli mikä oli, se meni ohi.
Nautin valosta ja lämmöstä, joka hivutti elohopean yli 30 asteeseen parhaina päivinä. Maisema oli henkeäsalpaava: 300 m meren pinnasta, vuoren rinteellä, panoraamanäkymä Välimerelle, mies laittoi taivaallista ruokaa, sai nukkua ja uida, viettää aikaa rakkaiden kanssa, nähdä lähikaupunkeja, patikoida ja valokuvata.
torstai 11. lokakuuta 2012
Tosi keltainen
Aloin nähdä keltaisia esineitä.
Kun valo alkoi vähentyä päivistä,
keltainen ryömi ovesta sisään.
Se tarttui housun lahkeeseen ja
vaati saada asettua taloksi.
Enhän minä hennonut sitä poiskaan työntää,
vaikka olin sitä inhonnut monta vuotta.
Keltaiselle ei kuitenkaan riittänyt taloksi asettuminen.
Se alkoi haluta enemmän, enemmän.
Keltainen tuli iholle.
Ihastuin keltaiseen toppiin.
Ostin keltaiset sandaalit ja rannekorun.
Niitä piti saada katsella.
Minua pelotti!
Mutta keltaisella oli tehtävä.
Se ei vienytkään energioitani.
Se toi sitä takaisin.
Pimeys on energiavaras
ja sitä vastaan keltainen taistelee!
Puin keltaisen topin päälleni.
Varuiksi siihen päälle valkoisen t-paidan,
ettei vaan hyppisi silmille,
omille eikä vieraille.
Ennenkuulumatonta!
Seuraavaksi tuli neule,
kaulakoru,
kohta varmaan jo keltaiset kumisaappaat!
Työhuoneeseen löytyi kirpputorilta
kynäteline, jonka kyljessä on keltainen kukka.
Kellon alle asetin Van Goghin auringonkukat.
Pihassani syksyn viimeiset pörröiset
auringonkukat nyökyttävät keltaisia päitään.
Aikovatko ne antaa periksi kylmälle
ja pimeälle?
Nautin vielä koivujen keltaisuudesta,
en malta haravoida lehtiä pois.
Jos jätän ne lumen alle,
ne varmasti säteilevät energiaansa sieltä!
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Tosi kiitolaukkaa
En meinaa vieläkään osata
- maaduttua vain tähän hetkeen
- hidastaa askelia vaikkei olisi kiire
- olla tekemättä mitään
- hiljentää tahtia syksyllä, kun valo vähenee
- puhua hiljaa puhelimessa
- olla ottamatta vetovastuuta ryhmätöissä
- tehdä isoja päätöksiä
- rajoittaa vaatteiden ja kenkien ostelua
- pähkiä asioita vain omassa päässäni (aina on kiekaistava ne vähintään kolmelle)
- juoda kahvia ilman vaniljasokeria
- olla kiroilematta
- ajaa nopeusrajoitusten mukaan
- olla pelkäämättä lentokoneessa nousujen ja laskujen aikana
- syödä oliiveja
- suhtautua lempeästi ikääntyvään kehooni
- olla kovin järjestelmällinen
- pitää autoani siistinä
- tehdä tasajälkistä neulosta puikoilla
- virkata
- tehdä ruokaa ohjeesta ja malttaa seisoa lieden ääressä, kun maitopohjainen ruoka kiehuu (yli!)
- solahtaa yli nelikymppisen naisen rooliin (likka sisälläni seisoo edelleen barrikadeilla)
Vaan tarviiko sitä kaikkea osatakaan?
- maaduttua vain tähän hetkeen
- hidastaa askelia vaikkei olisi kiire
- olla tekemättä mitään
- hiljentää tahtia syksyllä, kun valo vähenee
- puhua hiljaa puhelimessa
- olla ottamatta vetovastuuta ryhmätöissä
- tehdä isoja päätöksiä
- rajoittaa vaatteiden ja kenkien ostelua
- pähkiä asioita vain omassa päässäni (aina on kiekaistava ne vähintään kolmelle)
- juoda kahvia ilman vaniljasokeria
- olla kiroilematta
- ajaa nopeusrajoitusten mukaan
- olla pelkäämättä lentokoneessa nousujen ja laskujen aikana
- syödä oliiveja
- suhtautua lempeästi ikääntyvään kehooni
- olla kovin järjestelmällinen
- pitää autoani siistinä
- tehdä tasajälkistä neulosta puikoilla
- virkata
- tehdä ruokaa ohjeesta ja malttaa seisoa lieden ääressä, kun maitopohjainen ruoka kiehuu (yli!)
- solahtaa yli nelikymppisen naisen rooliin (likka sisälläni seisoo edelleen barrikadeilla)
Vaan tarviiko sitä kaikkea osatakaan?
perjantai 5. lokakuuta 2012
Tosi pakkolukemista (vaan ei pakkomatkustamista)
Sain pari iltaa sitten kirjan loppuun. Sivuja oli rapiat 600, ohuita kuin perhosen siivet. Kääntäessä meni miltei aina kaksi sivua kerrallaan ja pläräsin niitä siis edes takaisin. Kirja oli monien kehuma ja olin lukenut kirjailijan esikoisen ja pitänyt siitä. Erikoinenhan se oli, ihan erilainen verrattuna muihin lukemiini kirjoihin. En tavoittanut sillekään vertailupintaa. Nyt kuitenkin mentiin tosi oudoissa sfääreissä ja huomasin eksyneeni paitsi kirjan sivuissa myös Barcelonan kaduille.
Kirja on siis Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli. Alun perin tartuin Zafonin Tuulen varjo-kirjaan sen kansikuvan perusteella. Kannessa kuljetaan vanhan katedraalin takana olevan komean portin ali. Olin toki kuullut sitä mainostettavan mahtavana kirjana. Kiinnostustani lisäsi tietenkin myös se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat rakastamaani kaupunkiin Barcelonaan. Tarina unohdettujen kirjojen haustausmaasta oli kiehtova.
Enkelipelissä kaikki meni kuitenkin jotenkin yli. On varmasti vaatinut kirjailijalta mieletöntä juonikarttaa, jotta ei itse sekoillut kujilla. (Kannen kuva on La Ramblalta ihanien vanhojen katulamppujen alta) Minä menin sekaisin henkilöissä. Ketkä olivat todellisia ja elossa? Rationaalinen puoli minussa huusi, ettei noin voi tapahtua. Silti olen lukenut Potterini suurella mielenkiinnolla kaikkine taikaolentoineen. Myös käännöksessä oli jotain liian vanhahtavaa ja kökköä. Huomasin ärtyväni välillä siihen.
Jokin Enkelipelissä kuitenkin piti kiinni, koska sain luettua sen loppuun. Olen pidellyt myös kirjoja, jotka ovat armotta jääneet kesken. Ehkä Enkelipelissä kiinni pitävä tekijä oli kaupunki. Kuljin mielikuvissani tuttuja kujia Barri Goticossa ja Ravellissa, samoilin Parc Güellissa, puistoissa ja La Ramblalla. * Huokaus *
Reilun viikon kuluttua laskeudun Barcelonan maaperälle. Se on kolmas kertani tuossa upeassa ja monivivahteisessa kaupungissa. Tällä kertaa viivähdän siellä vain saapumis- ja lähtöpäivinä (jatkamme sieltä vielä 400 km etelään lepäilemään lämpöön). Onneksi molempina päivinä on aikaa käydä katsomassa jotain sellaista, mitä en vielä ole siellä nähnyt: Montjuic ja Tibidabo kenties. Parc Güelliin haluan viedä perheeni, se on ehdottomasti suosikkipaikkani Barcelonassa. Lupaan mietiskellä paikan päällä lukemaani. Ehkä saan siihen vielä uudenlaista näkökulmaa.
Kirja on siis Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli. Alun perin tartuin Zafonin Tuulen varjo-kirjaan sen kansikuvan perusteella. Kannessa kuljetaan vanhan katedraalin takana olevan komean portin ali. Olin toki kuullut sitä mainostettavan mahtavana kirjana. Kiinnostustani lisäsi tietenkin myös se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat rakastamaani kaupunkiin Barcelonaan. Tarina unohdettujen kirjojen haustausmaasta oli kiehtova.
Enkelipelissä kaikki meni kuitenkin jotenkin yli. On varmasti vaatinut kirjailijalta mieletöntä juonikarttaa, jotta ei itse sekoillut kujilla. (Kannen kuva on La Ramblalta ihanien vanhojen katulamppujen alta) Minä menin sekaisin henkilöissä. Ketkä olivat todellisia ja elossa? Rationaalinen puoli minussa huusi, ettei noin voi tapahtua. Silti olen lukenut Potterini suurella mielenkiinnolla kaikkine taikaolentoineen. Myös käännöksessä oli jotain liian vanhahtavaa ja kökköä. Huomasin ärtyväni välillä siihen.
Jokin Enkelipelissä kuitenkin piti kiinni, koska sain luettua sen loppuun. Olen pidellyt myös kirjoja, jotka ovat armotta jääneet kesken. Ehkä Enkelipelissä kiinni pitävä tekijä oli kaupunki. Kuljin mielikuvissani tuttuja kujia Barri Goticossa ja Ravellissa, samoilin Parc Güellissa, puistoissa ja La Ramblalla. * Huokaus *
Reilun viikon kuluttua laskeudun Barcelonan maaperälle. Se on kolmas kertani tuossa upeassa ja monivivahteisessa kaupungissa. Tällä kertaa viivähdän siellä vain saapumis- ja lähtöpäivinä (jatkamme sieltä vielä 400 km etelään lepäilemään lämpöön). Onneksi molempina päivinä on aikaa käydä katsomassa jotain sellaista, mitä en vielä ole siellä nähnyt: Montjuic ja Tibidabo kenties. Parc Güelliin haluan viedä perheeni, se on ehdottomasti suosikkipaikkani Barcelonassa. Lupaan mietiskellä paikan päällä lukemaani. Ehkä saan siihen vielä uudenlaista näkökulmaa.
maanantai 1. lokakuuta 2012
Tosi kansainvälisessä seurassa
Vietin viime viikolla kaksi päivää Väestöliitossa koulutuksessa. Aiheena oli maahanmuuttajien ohjaaminen ja vertaistukiryhmät.
Työssäni tapaan entistä enemmän eri kulttuureista tulevia ihmisiä. Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten eri puolilla maailmaa eletään. Erilaiset taustat tuovat mausteita vuorovaikutukseen ihmisten välillä; syntyy väärinkäsityksiä, kielimuurin yli ei päästä, persoonallisuus ei pääse esille väärien tulkintojen vuoksi. Saako katsoa silmiin, kätellä, puhutella miestä, riisutaanko sisälle mentäessä kengät vai ei, onko tabu-aiheita joista ei sovi puhua. Koulutus antoikin lisää tietoa siitä, miten voi kohdata toisesta kulttuuritaustasta tulevia ihmisiä. Ja voin sanoa, että useimmat asiat eivät olleet pälkähtäneet minun päähäni näiden vuosien aikana.
Ensinnäkin lähdimme liikkeelle erilaisista syistä jättää kotimaa. Suurin osa tällä hetkellä Suomeen tulevista ulkomaalaisista on perheen yhdistämisohjelman kautta tulevia maahanmuuttajia. Kiintiöpakolaisten määrä Suomessa on 750 henkeä/vuosi. Tiedoksi, siihen lukemaan ei olla päästy vielä kertaakaan. Eräs syy siihen on se, että ei ole tarjota kuntapaikkoja ja sen lisäksi jotkut kunnat asettavat rajoitteita sille, mistä etnisestä taustasta tulevia pakolaisia he kuntaansa huolivat. Pieni osa maahanmuuttajista on turvapaikan hakijoita, osa tulee työn tai opiskelun merkeissä Suomeen.
Muuttajilla on siis jo lähtökohtaisesti hyvin erilaiset tiedot maastamme. Työnhakija tai opiskelijastatuksella oleva ulkomaalainen on todennäköisemmin hankkinut tietoa siitä, millaiseen maahan hän on tulossa. Heillä voi olla jo käytössään hyvät tietotekniset valmiudet ja välineetkin. He tulevat Suomeen luultavimmin hyvinkin vapaaehtoisesti. Toisin on pakolaisella ja turvapaikan hakijalla. Kiintiöpakolaisille järjestetään lähtömaassa kolmen päivän kurssitus tulevasta muutosta. Osa ei tiedä, missä maa nimeltä Suomi sijaitsee. He eivät välttämättä haluaisi juuri tuonne, pohjoiseen maahan, jossa kuulemma on lunta. Finland. Sehän on vapaasti suomennettuna loppumaa, maailman loppu. Pelottava ajatus!
Koulutuksen aikana kuulimme erilaisia tarinoita siitä, miten Suomeen on saavuttu. Tuntui järkyttävältä kuulla, että ennen kiintiöpakolaisen statusta saattaa joutua asumaan kymmenenkin vuotta pakolaisleirillä. Olet paperiton ilman pysyvää kotia. Olet pitkälti toisten täysin vieraitten ihmisten varassa. Toiset päättävät, mihin sinut perheinesi sijoitetaan. Pääset perheesi kanssa, jos hyvin käy. Luin myös tarinan 14-vuotiaasta pojasta, joka oli joutunut eksyksiin perheestään ja ajautunut salakuljettajien mukana Tampereelle. Siellä hänet oli tyrkätty ulos rekasta. Poika ei ymmärtänyt kieltä, ei tiennyt, missä maassa oli, mitä muulle perheelle oli tapahtunut tai mistä saisi ruokaa.
Meidän systeemimme ovat hyvinkin erilaisia kuin esimerkiksi Afganistanissa tai Myanmarissa. Suomeen tultuaan pakolainen saa täytettäväkseen kymmeniä lomakkeita. Osa ei osaa kirjoittaa omalla äidinkielelläänkään. Miten ymmrätää, että toimeentulotuen saat sosiaalitoimistosta, asumisasioita hoidetaan sekä sieltä, että tuetaan KELA:n kautta, poliisilaitoksellakin käytetään, työvoimatoimistoon pitää ilmoittautua kielikurssia varten ja että meillä rahayksikkö on Euro. Maahanmuuttajalla ei todennäköisesti ole asiaankuuluvia vaatteita talviaikaan tullessaan. Kaikkialla mongerretaan outoa kieltä, jossa on sanoja, joita oma kieli ei tunne. (Olen törmännyt mm. tilanteeseen, että maahanmuuttajan kielessä ei ole sanaa masennus. Mitenkä selittää asia sitten tulkille... )
Jo muutto itsessään on suuri kriisin paikka. Kriisiytymistä lisäävät vielä entisestää kotimaassa mahdollisesti koetut kauhut, sota, nälänhätä tai väkivalta. Traumat blokkaavat muistitoimintoja ja uuden oppimista pois päältä. Kielen oppiminenkin voi siis alussa olla vaikeaa. Kielen oppimiseen vaikuttaa myös se, millaisesta kulttuurista tulet. Monikaan muslimikulttuurista tuleva nainen ei välttämättä opi suomea, koska hänen paikkansa kulttuurinsa mukaan on kotona lasten kanssa.
Jäin pohtimaan erityisesti teemaa, miten kasvattaa lapsia vieraassa kulttuurissa, jota itsekään ei tunne? Aikamoinen haaste. Maahanmuuttajavanhemmat eivät tunne suomalaista historiaa ja kulttuuria. Heidän lapsensa lähtevät suomalaiseen päivähoitoon ja kouluun, jossa törmäävät aivan perheelle vieraisiin asioihin. Lapsesta saattaa tässä kohtaa tulla perheen tietotoimisto, perheen roolit vääristyvät. Ei ole oikein, että lapsi toimii vanhemmilleen tulkkina tai kertoo käsityksiään systeemeistä. Vanhemmalla voi tämän kertoman mukaan olla hyvinkin outo käsitys suomalaisesta järjestelmästä. Lapsi osaa myös taitavasti tarvittaessa manipuloida kieltä taitamatonta vanhempaa omien tarpeittensa mukaisesti.
Lapsen kielitaidon oppimiselle olisi tärkeää, että vanhemmat käyttäisivät äidinkieltään kotona lastensa kanssa eivätkä puhuisi heille "huonoa suomea". Lapset oppivat uuden kielen yleensä hyvin nopeasti ja itse asiassa on tutkimuksissa todettu, että jos lapsi hallitsee äidinkielensä hyvin, uuden kielen oppiminen käy helposti.
Katsoimme koulutuksessa muutaman mielenkiintoisen videoklipin. Niissä afrikkalaistaustaiset miehet kertoivat kokemuksiaan koululaitosten eroista maitten välillä. Se johdatteli katsojan auktoriteetti-kysymyksen eteen. Afrikassa ajatellaan, että opettaja on ehdoton auktoriteetti ja tietää, mikä on lapselle hyväksi. Koulussa opettaja saa esim. rankaista lasta. Jos lapsi kertoo tästä kotona, hän saattaa saada vanhemmiltaan vielä uuden rangaistuksen, koska on käyttäytynyt huonosti. Opettaja saattaa saada anteeksipyynnön ja hyvityslahjan perheeltä. Kaikki tiedämme, miten Suomessa kävisi, jos opettaja kajoaisi oppilaaseensa. Hämeenlinnan koulussa vanhempainillassa saattaakin olla vastakkain kaksi hyvin erilaista tapaa kohdata: afrikkalainen tapa osoittaa arvostusta auktoriteettia kohtaan ja suomalainen tapa pyrkiä tasavertaisuuteen ja tiedon jakamiseen.
Keskustelimme myös yhteiskunnan eroista. Moni maahanmuuttaja tulee yhteisöllisestä kulttuurista, jossa suku on se tärkein ja lähin auttaja. Heille saattaa olla hyvinkin vieras ajatus se, että pitäisi lähteä puhumaan ongelmistaan ulkopuoliselle. Suomi kuuluu yhteiskunnallisiin kulttuureihin, jossa myös kunta, viranomaiset kantavat vastuuta asukkaistaan. No mitä tapahtuu musliminaiselle, joka lähtee synnyttämään Suomalaiseen sairaalaan? Vastassa saattaa olla mieskätilö! Uusiksi meni heti kättelyssä! Vauva syntyy, olet yksin sairaalahuoneessa. Vain mies pääsee vierailulle. Kotiuduttuasi sinun täytyy jaksaa hoitaa vauva, käydä kaupassa jne. Kerran viikossa tapaat terveydenhoitajaa. Välttämättä vanhempasi tai muuta sukua ei ole maassa. Omassa maassaan (esim. Iranissa) äitiä ja lasta tulevat hakemaan sekä äidin että isän suku suurella joukolla. Osa porukasta jää taloon jopa pariksi viikoksi. He hoitavat vauvaa, jotta äiti saa levätä. Yhteisö!
Koulutuksen jälkeen toivon, että kaikki suomalaiset saisivat tämän tietopaketin, jota itse olin kuulemassa ja kokemassa. Moni ennakkoluulo ja rasistinen ajatus karisisi. Oli mahtavaa jakaa ajatuksia kantaväestön edustajien kanssa sekä somali-, iranilais-, venäläis- ja myanmar-taustaisten naisten sekä Kolumbialaisen miehen kanssa. Opin heiltä todella paljon. Toivon, että voin osaltani myös valaista heidän ajatuksiaan Suomesta ja kulttuuristamme.
http://www.youtube.com/watch?v=INOL2zVv7mw Ymmärrystä, hyvää tahtoa ja kavereita!
Työssäni tapaan entistä enemmän eri kulttuureista tulevia ihmisiä. Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten eri puolilla maailmaa eletään. Erilaiset taustat tuovat mausteita vuorovaikutukseen ihmisten välillä; syntyy väärinkäsityksiä, kielimuurin yli ei päästä, persoonallisuus ei pääse esille väärien tulkintojen vuoksi. Saako katsoa silmiin, kätellä, puhutella miestä, riisutaanko sisälle mentäessä kengät vai ei, onko tabu-aiheita joista ei sovi puhua. Koulutus antoikin lisää tietoa siitä, miten voi kohdata toisesta kulttuuritaustasta tulevia ihmisiä. Ja voin sanoa, että useimmat asiat eivät olleet pälkähtäneet minun päähäni näiden vuosien aikana.
Ensinnäkin lähdimme liikkeelle erilaisista syistä jättää kotimaa. Suurin osa tällä hetkellä Suomeen tulevista ulkomaalaisista on perheen yhdistämisohjelman kautta tulevia maahanmuuttajia. Kiintiöpakolaisten määrä Suomessa on 750 henkeä/vuosi. Tiedoksi, siihen lukemaan ei olla päästy vielä kertaakaan. Eräs syy siihen on se, että ei ole tarjota kuntapaikkoja ja sen lisäksi jotkut kunnat asettavat rajoitteita sille, mistä etnisestä taustasta tulevia pakolaisia he kuntaansa huolivat. Pieni osa maahanmuuttajista on turvapaikan hakijoita, osa tulee työn tai opiskelun merkeissä Suomeen.
Muuttajilla on siis jo lähtökohtaisesti hyvin erilaiset tiedot maastamme. Työnhakija tai opiskelijastatuksella oleva ulkomaalainen on todennäköisemmin hankkinut tietoa siitä, millaiseen maahan hän on tulossa. Heillä voi olla jo käytössään hyvät tietotekniset valmiudet ja välineetkin. He tulevat Suomeen luultavimmin hyvinkin vapaaehtoisesti. Toisin on pakolaisella ja turvapaikan hakijalla. Kiintiöpakolaisille järjestetään lähtömaassa kolmen päivän kurssitus tulevasta muutosta. Osa ei tiedä, missä maa nimeltä Suomi sijaitsee. He eivät välttämättä haluaisi juuri tuonne, pohjoiseen maahan, jossa kuulemma on lunta. Finland. Sehän on vapaasti suomennettuna loppumaa, maailman loppu. Pelottava ajatus!
Koulutuksen aikana kuulimme erilaisia tarinoita siitä, miten Suomeen on saavuttu. Tuntui järkyttävältä kuulla, että ennen kiintiöpakolaisen statusta saattaa joutua asumaan kymmenenkin vuotta pakolaisleirillä. Olet paperiton ilman pysyvää kotia. Olet pitkälti toisten täysin vieraitten ihmisten varassa. Toiset päättävät, mihin sinut perheinesi sijoitetaan. Pääset perheesi kanssa, jos hyvin käy. Luin myös tarinan 14-vuotiaasta pojasta, joka oli joutunut eksyksiin perheestään ja ajautunut salakuljettajien mukana Tampereelle. Siellä hänet oli tyrkätty ulos rekasta. Poika ei ymmärtänyt kieltä, ei tiennyt, missä maassa oli, mitä muulle perheelle oli tapahtunut tai mistä saisi ruokaa.
Meidän systeemimme ovat hyvinkin erilaisia kuin esimerkiksi Afganistanissa tai Myanmarissa. Suomeen tultuaan pakolainen saa täytettäväkseen kymmeniä lomakkeita. Osa ei osaa kirjoittaa omalla äidinkielelläänkään. Miten ymmrätää, että toimeentulotuen saat sosiaalitoimistosta, asumisasioita hoidetaan sekä sieltä, että tuetaan KELA:n kautta, poliisilaitoksellakin käytetään, työvoimatoimistoon pitää ilmoittautua kielikurssia varten ja että meillä rahayksikkö on Euro. Maahanmuuttajalla ei todennäköisesti ole asiaankuuluvia vaatteita talviaikaan tullessaan. Kaikkialla mongerretaan outoa kieltä, jossa on sanoja, joita oma kieli ei tunne. (Olen törmännyt mm. tilanteeseen, että maahanmuuttajan kielessä ei ole sanaa masennus. Mitenkä selittää asia sitten tulkille... )
Jo muutto itsessään on suuri kriisin paikka. Kriisiytymistä lisäävät vielä entisestää kotimaassa mahdollisesti koetut kauhut, sota, nälänhätä tai väkivalta. Traumat blokkaavat muistitoimintoja ja uuden oppimista pois päältä. Kielen oppiminenkin voi siis alussa olla vaikeaa. Kielen oppimiseen vaikuttaa myös se, millaisesta kulttuurista tulet. Monikaan muslimikulttuurista tuleva nainen ei välttämättä opi suomea, koska hänen paikkansa kulttuurinsa mukaan on kotona lasten kanssa.
Jäin pohtimaan erityisesti teemaa, miten kasvattaa lapsia vieraassa kulttuurissa, jota itsekään ei tunne? Aikamoinen haaste. Maahanmuuttajavanhemmat eivät tunne suomalaista historiaa ja kulttuuria. Heidän lapsensa lähtevät suomalaiseen päivähoitoon ja kouluun, jossa törmäävät aivan perheelle vieraisiin asioihin. Lapsesta saattaa tässä kohtaa tulla perheen tietotoimisto, perheen roolit vääristyvät. Ei ole oikein, että lapsi toimii vanhemmilleen tulkkina tai kertoo käsityksiään systeemeistä. Vanhemmalla voi tämän kertoman mukaan olla hyvinkin outo käsitys suomalaisesta järjestelmästä. Lapsi osaa myös taitavasti tarvittaessa manipuloida kieltä taitamatonta vanhempaa omien tarpeittensa mukaisesti.
Lapsen kielitaidon oppimiselle olisi tärkeää, että vanhemmat käyttäisivät äidinkieltään kotona lastensa kanssa eivätkä puhuisi heille "huonoa suomea". Lapset oppivat uuden kielen yleensä hyvin nopeasti ja itse asiassa on tutkimuksissa todettu, että jos lapsi hallitsee äidinkielensä hyvin, uuden kielen oppiminen käy helposti.
Katsoimme koulutuksessa muutaman mielenkiintoisen videoklipin. Niissä afrikkalaistaustaiset miehet kertoivat kokemuksiaan koululaitosten eroista maitten välillä. Se johdatteli katsojan auktoriteetti-kysymyksen eteen. Afrikassa ajatellaan, että opettaja on ehdoton auktoriteetti ja tietää, mikä on lapselle hyväksi. Koulussa opettaja saa esim. rankaista lasta. Jos lapsi kertoo tästä kotona, hän saattaa saada vanhemmiltaan vielä uuden rangaistuksen, koska on käyttäytynyt huonosti. Opettaja saattaa saada anteeksipyynnön ja hyvityslahjan perheeltä. Kaikki tiedämme, miten Suomessa kävisi, jos opettaja kajoaisi oppilaaseensa. Hämeenlinnan koulussa vanhempainillassa saattaakin olla vastakkain kaksi hyvin erilaista tapaa kohdata: afrikkalainen tapa osoittaa arvostusta auktoriteettia kohtaan ja suomalainen tapa pyrkiä tasavertaisuuteen ja tiedon jakamiseen.
Keskustelimme myös yhteiskunnan eroista. Moni maahanmuuttaja tulee yhteisöllisestä kulttuurista, jossa suku on se tärkein ja lähin auttaja. Heille saattaa olla hyvinkin vieras ajatus se, että pitäisi lähteä puhumaan ongelmistaan ulkopuoliselle. Suomi kuuluu yhteiskunnallisiin kulttuureihin, jossa myös kunta, viranomaiset kantavat vastuuta asukkaistaan. No mitä tapahtuu musliminaiselle, joka lähtee synnyttämään Suomalaiseen sairaalaan? Vastassa saattaa olla mieskätilö! Uusiksi meni heti kättelyssä! Vauva syntyy, olet yksin sairaalahuoneessa. Vain mies pääsee vierailulle. Kotiuduttuasi sinun täytyy jaksaa hoitaa vauva, käydä kaupassa jne. Kerran viikossa tapaat terveydenhoitajaa. Välttämättä vanhempasi tai muuta sukua ei ole maassa. Omassa maassaan (esim. Iranissa) äitiä ja lasta tulevat hakemaan sekä äidin että isän suku suurella joukolla. Osa porukasta jää taloon jopa pariksi viikoksi. He hoitavat vauvaa, jotta äiti saa levätä. Yhteisö!
Koulutuksen jälkeen toivon, että kaikki suomalaiset saisivat tämän tietopaketin, jota itse olin kuulemassa ja kokemassa. Moni ennakkoluulo ja rasistinen ajatus karisisi. Oli mahtavaa jakaa ajatuksia kantaväestön edustajien kanssa sekä somali-, iranilais-, venäläis- ja myanmar-taustaisten naisten sekä Kolumbialaisen miehen kanssa. Opin heiltä todella paljon. Toivon, että voin osaltani myös valaista heidän ajatuksiaan Suomesta ja kulttuuristamme.
http://www.youtube.com/watch?v=INOL2zVv7mw Ymmärrystä, hyvää tahtoa ja kavereita!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)