Tosi pakkolukemista (vaan ei pakkomatkustamista)

Sain pari iltaa sitten kirjan loppuun. Sivuja oli rapiat 600, ohuita kuin perhosen siivet. Kääntäessä meni miltei aina kaksi sivua kerrallaan ja pläräsin niitä siis edes takaisin. Kirja oli monien kehuma ja olin lukenut kirjailijan esikoisen ja pitänyt siitä. Erikoinenhan se oli, ihan erilainen verrattuna muihin lukemiini kirjoihin. En tavoittanut sillekään vertailupintaa. Nyt kuitenkin mentiin tosi oudoissa sfääreissä ja huomasin eksyneeni paitsi kirjan sivuissa myös Barcelonan kaduille.

Kirja on siis Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli. Alun perin tartuin Zafonin Tuulen varjo-kirjaan sen kansikuvan perusteella. Kannessa  kuljetaan vanhan katedraalin takana olevan komean portin ali. Olin toki kuullut sitä mainostettavan mahtavana kirjana. Kiinnostustani lisäsi tietenkin myös se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat rakastamaani kaupunkiin Barcelonaan. Tarina unohdettujen kirjojen haustausmaasta oli kiehtova.

Enkelipelissä kaikki meni kuitenkin jotenkin yli. On varmasti vaatinut kirjailijalta mieletöntä juonikarttaa, jotta ei itse sekoillut kujilla. (Kannen kuva on La Ramblalta ihanien vanhojen katulamppujen alta) Minä menin sekaisin henkilöissä. Ketkä olivat todellisia ja elossa? Rationaalinen puoli minussa huusi, ettei noin voi tapahtua. Silti olen lukenut Potterini suurella mielenkiinnolla kaikkine taikaolentoineen. Myös käännöksessä oli jotain liian vanhahtavaa ja kökköä. Huomasin ärtyväni välillä siihen.

Jokin Enkelipelissä kuitenkin piti kiinni, koska sain luettua sen loppuun. Olen pidellyt myös kirjoja, jotka ovat armotta jääneet kesken. Ehkä Enkelipelissä kiinni pitävä tekijä oli kaupunki. Kuljin mielikuvissani tuttuja kujia Barri Goticossa ja Ravellissa, samoilin Parc Güellissa, puistoissa ja La Ramblalla. * Huokaus *

Reilun viikon kuluttua laskeudun Barcelonan maaperälle. Se on kolmas kertani tuossa upeassa ja monivivahteisessa kaupungissa. Tällä kertaa viivähdän siellä vain saapumis- ja lähtöpäivinä (jatkamme sieltä vielä 400 km etelään lepäilemään lämpöön). Onneksi molempina päivinä on aikaa käydä katsomassa jotain sellaista, mitä en vielä ole siellä nähnyt: Montjuic ja Tibidabo kenties. Parc Güelliin haluan viedä perheeni, se on ehdottomasti suosikkipaikkani Barcelonassa. Lupaan mietiskellä paikan päällä lukemaani. Ehkä saan siihen vielä uudenlaista näkökulmaa.