maanantai 30. toukokuuta 2011

Tosi korrektia kommentointia

Taas takerrun aiheeseen lihavuus - laihuus. Ikuisuusaihe. Aina niin kommentoitava aihe. Vaan ei aina kovin korrektilla tavalla.

Verisukulaiseni on ihminen, joka kommentoi minulle aina jonkun tuttumme tavattuaan, että mitä hänen painoindeksilleen kuuluu. "Olipa se laihtunut! Näytti niin simpsakalta!" Tai "Kyllä on rupsahtanut sekin, ei ole juuri itsestään huolta pitänyt!" Saattaapa hän kysyä, mitä henkilö on tehnyt, kun näyttää NYT niin hyvältä. Saman ihmisen suusta olen kuullut kommentoitavan kahden teini-ikäisen muotoja. Toinen on pehmeän muodokas, normaalipainoinen ikäistensä keskimittaa hieman lyhyempi ja toinen pitkänhuiskea hyvin hoikka tyttö. Ja arvatenkin tämä hoikempi sai kuulla molempien kuullen olevansa "niin kaunis!" Mitä liikkuu korvain välissä?

Viime kesänä vierailimme hieman lähisukua kaempaa löytyvän pariskunnan luona. Viimeaikaiskuulumiset vaihdettuamme täti-ihminen tokaisi minua keskivartalon tienoolle tuijottaen, että "olet se sinäkin saanut sitten lihaa luittes ympärille, ihan oot ku äitis!" Lievä nolouden puna kuumotti poskiani ja sain mumistua jotain sinne päin, että niinpä tuota on kiloja kertynyt... Tiesin kyllä ihan itse sen, että paino oli päässyt hieman ryöstäytymään käsistä. Edelliseen tapaamiseen sai kuitenkin tehdä aikamatkaa noin 5 vuoden verran. Reilu kilo per vuosi siihen nähden sitä siis oli tullut. Harmitti! Ne kilot ja se kommentti.

Tänään, liki vuosi sitten tapaamani ihminen, kommentoi heti miten tavattuamme minun viime näkemästä hieman hoikistuneen. "Olit vähän runsaammassa lihassa viime kerralla tavatessamme!" Yhm... Mitä siihen sitten sanoo? Runsaammassa lihassa!!! Läskiä se oli. Ja on vieläkin. SO? Tietääkseni aivosolujeni toimintaan ajoittainen lihominen ei ole vaikuttanut. Eikö se ole kuitenkin se, minkä pitäisi ensisijaisesti vuorovaikutuksessa kuulua ja näkyä? No, lämmittihän se tietysti mieltä, että joku huomasi, mutta silti!

Ja päivän erään kommentin jälkeen jäin miettimään, miten erilaisia nimityksiä olenkaan ihmisen painosta ja ulkoisesta olemuksesta kuullut:

LAIHAT: laiheliini, kuikelo, kaitanen, soppaluu, kuivan kesän orava, rautakanki, luuviulu, nälkäkurki, pakkasen raiskaama pulkannaru, hernekeppi, luikku...
                                                                             
LIHAVAT: pullukka, paksukainen, pyöräkkä, talipallero (hyi sentään!), lihapulla, läski, perse ku seitsemän leivän uuni, blösö, fädäri, ...

 K A M A L I A   K A I K K I   N Ä M Ä !!!!!!!!

Ja miksi lihotessaan miehet miehistyvät, mutta naiset eivät naisistu? En tiedä, tympii. Joka tapauksessa, tämä karppi skarppaa nyt itsensä iltapalalle ja menee sen jälkeen vattan viereen maate!

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Tosi pahansuopaisuutta

Kärsin! Kärsin pahoista ajatuksista. Yleensä toisten. Maailma on pahojen ajatusten paikka.

Luen lehdestä, miten pahantekijä on teloitettu. Paha sai palkkansa ja kierteensä. Sitä se halusikin! Kohta jossain päiviltä pannun pahantekijän kätyri kylvää lisää pahaa. Ei lopu paha maailmasta, se on varmistettu!

Näen solmuun potkitun polkupyörän tien poskessa. Vähän matkan päässä sillalta alas katsottuna näkyy toinen. Se on rusetin lisäksi paiskattu Vanajaan. Tiedän, miten paha mieli pyörän oikealla omistajalla on. Omani vietiin kerrostalon sisäpihasta keittiön ikkunan alta, toinen työpaikalta oven edestä. Kotipihasta vietyä en löytänyt (ei myöskään poliisi), mutta vanhan työpyöräni Tunturin löysin läheisen kerrostalon pihasta. Kirjoitin viejälle pienen kirjeen: "Hei polkupyörävaras. Olen Tunturin OIKEA omistaja ja hain omani pois!" Laitoin paperin maahan siihen kohtaan, jossa fillari oli ollut ja varmistin paikallaan pysymisen kolmella kivellä.

Seison Torinon lentokentän kahvion palvelutiskin takana. Olen asiakkaista ainoa nainen, tiskin takana "palvelee" kolme neitosta. Haluaisin miehelleni kahvin ja croisantin sekä itselleni jäätelöannoksen. Uusia (mies-) asiakkaita tulee ja menee, odotan yhä vuoroani sormi pystyssä. Rykäisen, ei tehoa. Viimein yksi tytöistä suostuu palvelemaan minua, antaa kahvin ja leivonnaisen tarjottimelle ja alkaa tehdä jäätelöannosta. Huokaa kuuluvasti, kun haluan maksaa Visalla. "No machine, have to walk." ja osoittaa suuntaa. Kysyn, miten pitkälle. "150 meters!" What! Joudun kävelemään aseman kauppaan, ostokseni nököttävät tiskillä, en saa viedä niitä edes pöytään parin metrin päähän "palvelu"tiskistä. Palaan takaisin hakemaan ostoksiani ja neiti pyytää nähdä kuitin... Viisi päivää aikaisemmin neidin kansalaiskumppani yritti huijata turisteilta rahat taxissa ja kiukkusi heittävänsä laukut Tiber-jokeen, jos ei rahoja kuulu. Matkailu avartaa, muutakin kuin kukkaroa!

Ajan autolla moottoriellä 125 km/h. Ohitan oikealla kaistalla hitaampaa menijää ja perääni kiilautuu musta Bemari. Se ajaa 2 m peräpuskurista. Lisään vauhtia, mutta se ei lopeta hiillostustaan. Kun ajan oikealle kaistalle ohitustilanteen jälkeen, Bemarikuski katsoo ikkunasta ja pyörittelee päätään. Mieli tekisi näyttää keskisormea, mutta hymyilen takaisin korostetun herttaisesti.  Näen kiukkuisen kuskin pään päällä puhekuplan: "Tanan blondi!" Bemarin takavalot pienenevät edessäni kilometrin verran, sitten se kääntyy seuraavasta rampista ylös.

Seison paikallisen suositun pubin baaritiskillä. Siinä on ennen ollut pankki... Tiskillä suhaa kaksi baarimikkoa, kaksi miestä, nuorempi ja vanhempi, kaljuja molemmat. Kysyn nuoremmalta, mitä likööriä mustikkashottiin tulee mustikkakiisselin alle. Kundi sanoo ivaa äänessään: "Mustikkashottiin tulee mustikkalikööriä." Ihmettelin ääneen, kun se on aivan kirkasta, väritöntä, luulin sitä vaniljalikööriksi. Asikaspalvelija muljauttaa silmiään ja toteaa juuri sillä äänenpainolla, että asiakas saa ymmärtää olevansa tyhmä, että kas, niinpä, väritöntä on! Vanhempi heppu tulee paikalle ja murahta nuoremmalle syvä ärtymyksen vekki otsallaan: "Loppuis jo noi vitun bileet tuolla teltassa!" Hmmm... Ammatinvalintakysymys: Kuka näille herroille palkan tuo?

Pieniä arjen tilanteita, mutta leimaavat päivää merkillisen isosti ja miinusmerkkisesti.

Mielestäni kaikkein pahansuovinta on oletukseen perustuva asennoituminen.  Suomalaisia on jakanut kahtia viime aikoina suhtautuminen Persuihin. Olemmeko rasistisempia ja ennakkoluuloisempia kuin muut? Emme ole. Samalla tavalla oletukseen perustuvaa asennoitumista harrastavat muutkin. Helposti ajatellaan, että esim. maahanmuuttajat ovat yksi iso uhkaava joukko armaassa Suomessamme. Tulemmeko ajatelleeksi, että he ovat eri kansallisuuksia, hyvin risaisista olosuhteista, eivät tunne hekään toistensa tapoja ja kulttuurillisia lähtökohtia. Toisella on huivi hiustensa ympärillä, toinen kulkee tukka hulmuten. Ei tiedetä, mistä toinen tulee, mutta huivi on uhka. Terrorin uhka? Alistumisen viesti? Sen ajatuksen voimalla hulmutukka puhuttelee huivinaista epäystävälliseen sävyyn, pomottaa ja osoittaa paikkaa.

Iltapäivälehden lööppi kirkuu:"Lue sensaatio-otteet kohukirjasta! Kuninkaan villi elämä!" Pahansuopaisuutta tuokin, toisen mokilla ratsastamista, perheasioihin sekaantumista. Olkoonkin, että kyseessä on julkisuuden henkilö. Olkoonkin, etten moista hyväksy. Pahansuopaisuutta silti!

Huomaan olevani kamalan ärtynyt. Se on voimatonta kiukkua: ei muutu maailma yhden naisen kiukun voimin. Silti päätän, että hymyilen enemmän. Niillekin, kaahareille, pään pudistelijoille, keskisormen näyttäjille, silmien muljauttelijoille. Heitän vielä lentosuukonkin perään. Kai tämä on sitten sitä karjalaista jääräpäisyyttä ja että "ilo pintaan vaik syän märkänis!" Ja postauksen loppukevennykseksi tarina ystävättäreni äidistä (60 v silloin). Tällä naisella on asenne kohdallaan. Rouva ajaa polkupyörää, kun kolme teinipoikaa huutaa talon kulmalta: "Vittus tippuu!" Täti heilauttaa kättään hymyillen ja huikkaa: "Saatte pitää!"

tiistai 24. toukokuuta 2011

Tosi maailmanloppu

Nyt kyllä Campingin paappa erehtyi! Sattui pieni laskuvirhe, niinkuin ilmeisesti myös vuonna 1994. Ei loppunut maailma viime lauantaina. Ei pudonnut kuumaa kiveä päähän golfkentällä. Ei järissyt maa, ei tullut jääkausi. Hiukkasen tuuli ja Islannin tulivuoret puhisivat, mutta elämä jatkui.

Maailmanlopun ennustuksia on tehty niin kauan kuin kristinusko on ollut olemassa. Varmasti jo sitä ennen shamaanit, poppamiehet ja muut Dumbledoret ovat nähneet merkkejä maapallon rappiotilasta. Kovasti on ihmiskunta yrittänyt tuhon tiellä kulkea, mutta vielä pyörii Tellus radallaan.

Heräsin ajatukseen maailmanlopusta, kun pian 14-vuotias tyttäreni otti asian puheeksi. Hän oli teinituskassaan alkanut pohtia, että entä jos elämä oikeasti päättyy 21.5.2011. Mitä jää kokematta? Tässäkö tämä nyt sitten oli? Ehkä näin keski-iän kynnyksellä iäisyys ei ole enää niin pelottava ajatus kuin teininä.

Seuraavalla viikolla tapasin ihmisen, joka pelkäsi maailmanloppua ja siihen liittyvää ajatusta helvettiin joutumisesta. Jäin kohtaamisen jälkeen miettimään, miten todellinen pelko voi olla. Siispä: mikä on ennustajien vastuu tässä asiassa?

Onko kukaan heistä koskaan tullut ajatelleeksi, miten pelottavaa maailmanlopun odotus voi olla mieleltään järkkyneelle ihmiselle? Ihmiselle, jolle arjesta selviytyminen on työlästä harhojen vuoksi tai hidastunutta runsaiden pakkoajatusten tai -toimintojen takia. Pakkoajatus voi olla esimerkiksi sellainen, että jos tiputan tänään käsistäni jotain, maailmanloppu varmasti tulee. Tai ellen tarkista seitsemäätoista kertaa katkaisimen asentoa sulkiessani valot, tapahtuu jotain pahaa. Masentuneen maailmankatsomusta leimaa harmaa raskas negatiivinen vire, skitsofreenikko saattaa kokea vaikuttavansa voimakkaasti mediaan tai saavansa viestejä sitä kautta. Omilla ajatuksilla koetaan olevan maailmanlaajuista vaikutusta.

Entä lapset? Kritiikittömästi maailmanlopun uutisia suolletaan infokanavista. Miten turvattomaksi lapsi, jolla ei vielä ole abstraktioiden kykyä, kokee olonsa? Se ei haittaa pätkän vertaa, jos joku hyvä- (tai tässä siis paha-) uskoinen on tilinsä tyhjentänyt ja antanut rahansa huono-osaisille. Tyhmyydestä sakotetaan!

Siispä HALOO ennustelijat! Miettikääpä, miltä tuntuisi koko päivän ajan 1) seistä yhdellä jalalla, 2) puristaa molempia käsiä nyrkkiin, 3) purra leukaperiä yhteen, 4) juosta ympyrää talon ympäri. Ei saisi huilata välillä. Siltä voisin kuvitella pakko-oireisesta tuntuvan. Samanlaisen energiaimun aiheuttaa jatkuvassa pelossa eläminen. Se vaan harvoin kestää vain yhden päivän. Pelko voi pahimmillaan estää silmien ummistamisen, ihmisten välisen kanssakäymisen tai kotoa liikkumisen.

Panee miettimään, miten ennustajien oman mielenterveyden laita mahtaa olla. Hakevatko he äärimmäistä huomiota huuhaa-ennustuksillaan? Onko kyseessä sairas vallan käyttö? Nyt sitten uutta lähtöä odotellessa lokakuulle!

maanantai 23. toukokuuta 2011

Tosi pantoum


Ihmisten silmissä
kiiluvat kesän tulikärpäset.
Kun on kyllin pimeää,
hehkuvat kilpaa.

Kiiluvat kesän tulikärpäset
auringon kuumentamilla kivillä.
Hehkuvat kilpaa:
kauneuskilpailut sulanein siivin.

Auringon kuumentamilla kivillä
palavat unelmat, kypsyvät.
Kauneuskilpailu sulanein siivin,
kun ei tarvitse enää lentää.



Palavat unelmat, kypsyvät,
kun on kyllin pimeää,
kun ei tarvitse enää lentää
ihmisten silmissä.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Tosi gloffia

Olen lähdössä golf-kurssille. Niin juuri, minä! Olen jo saanut huvittuneita (ja huvittavia) kommentteja ystäviltäni Naamakirjan välityksellä:
 "Vierumäki vapise! Nasty Nieminen on mailanvarressa :-)"

"Pidä hauskaa. Äläkä heittele niitä mailoja. Siinä voi tulla jollekkin tulla "iso pipi! ;)"
Dunderfeltin temperamenttiluokituksen mukaan olen umpikeltainen. Herkkänahkainen sosiaalinen sählä, joka innostuu pienimmistäkin virikkeistä, sinkoilee sinne tänne ja viihdyttää muita, jonka hyvät ideat saattavat jäädä sirkutuksen ja ylisanojen alle, jota ei ihan aina voi ottaa tosissaan! Sopiiko tällaiselle golf? Sisäistä Zeniä etsimässä!

Samankaltaisen luonnehdinnan sain myös SDI-luokituksessa. Olen keskiympyrätyyppi. Samoilla elementeillä kuin keltainen. Sen mukaan toimintani ei muutu konfliktitilanteessakaan. Pukkaa vallan luovia ratkaisuehdotuksia, yhtä tajunnan virtaa niin että punaista puolisoa heikottaa.

Siis mitä varataan matkalaukkuun viikonlopun varalle Vierumäkeen? Taas teen tunnustuksen (vapiskaa vakavamieliset pro-golffarit) ostin kirppikseltä (aivan!) itselleni valkoiset golfsortsit ja Burberryn pikeen = 16 e. Hah! Niillä mennään. Siis ne kassiin. Parit ehkä kentälle soveltuvat kengät. Niitä piikkipohjaisia minulla ei vielä ole, enkä vielä tiedä tuleekokaan! Uikkarit, jos rantasaunaan pääsee ja farkut illan viileeseen. Pari neuletta, beautyboxi ja siinä se. Niinhän sitä luulisi.

Taidan kuitenkin ottaa mukaan myös karhuntarraa tai kaksipuolisen teipin nyt ainakin. Sillä ehkä saan itseni pysymään teoriaosuuden ajan penkissä. Sillä ehkä ne mailatkin pysyvät kädessä, eivätkä lentele. Ei sillä, ettenkö osaisi pitää tarpeeksi tiukasti kiinni. Ne vaan saattavat ottaa minusta eron kiukun hetkellä... Ihan niitä pipejä välttääkseni.

Minulla on sellainen ambivalentti suhde kyseiseen lajiin. Tiedän nauttivani kenttien atmosfääristä. Ne ovat teletappimaita, joita vaellellessa sielu lepää. Tykkään kävellä ja sitähän saa pelatessa tehdä useita kilometrejä. Uskon myös pitäväni (sitten kun ne alkavat onnistua) pitkistä avauslyönneistä. Puttaamisesta tulee se kynnyskysymys. Mitä tapahtuu jos se pallo välttelee sitä pientä koloa maassa? Jos aina vaan kaarta ohi vasemmalta, sitten oikealta, sitten en hallitse voimia ja hujautan sen kauemmas... Ja sitten eilen illalla lueskellessani golfin pikaopasta turhauduin jo kaikista niistä säännöistäkin. Jos pudottaa pallon väärällä tavalla, saa yhden rangaistuslyönnin. Kuka lyö? Millä lyödään? Tuleeko raippoja selkään vai golfmailasta? Tiedän kyllä, juu, se on se merkintä siihen läpyskään.

Minulla on kokemusta oman rakkauden hedelmäni toiminnoista minigolfradalla. Pelasimme Airistolla meren rannalla minigolfia ja Villellä korkkasi siinä kohtaa, kun pallo ei sillä seitsemännelläkään lyönnillä mennyt reikään. Pallo lensi komeassa kaaressa mereen. Mailakin nousi jo lähtöasemiinsa, mutta onneksi mies sai varresta kiinni. Valppaita hermoja ja varmoja otteita sitten vaan armaani minunkin kanssa! Vieläkö lähet? Ja kosto elää: parisalsakurssia odotellessa =0)

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Tosi persoo

Ja sitten on taas tunnustusten aika. Olen perso. EN persu! Sinne kaikkosivat pyhät low carb-päivät. Viime kesä oli ihmeellinen: kuuma ja vähäsuklainen. Vuorotteluvapaalla unohdin syödä päivisin. Vuoden vaihteessa oli liki 2 kk vähähiilihydraattisella ruokavaliolla ja voin hyvin, laihduin ja olin energinen. Mikä on, kun tämä palkitsevuuskaan ei kanna?

Olen tullut siihen tulokseen, että työn teossa täytyy olla jotain makeaa vaativaa. Lihominen, suklaan himo, napostelu ja löysäily alkoi kuukausi töihin paluun jälkeen. Vuotavatko aivokemiat sairaalan mäelle ja vaativat suklaata tilalle? Serotoniinin, dopamiinin ja endorfiinien määrän tulisi pysyä suht vakiona.... Myös terapeutilla!

Siis suklaalle olen perso. Salmiakillekin. Kodassa avotulella paahdetut vaahtokarkit ovat taivaallisia. Vaniljalatte ja croissant... Keksikää parempi aamupala. Tuore korvapuusti maitolasillisella. Keksit: Wilhelmiinat, Dominot, American cookies. Jäätelö (paitsi että sehän sulaa lämpimässä, siis mahassa, joten ei se lihota). Huoh!

Liha on heikko, mieli vielä heikompi!

maanantai 16. toukokuuta 2011

Tosi numerohässäköitä

Ahdistaa tämä numeroinen maailma! Tunnuslukuja, kellon aikoja, puhelinnumeroita, henkilötunnuksia, päivämääriä, vuosilukuja, Wilma-tunnuksia, asiakasnumeroita, IBAN... Salasanoissakin pitää nykyisin olla osa merkeistä numeroina. Viitenumerot ovat pahimmasta päästä.

Ei liene mikään uutinen, että olin kouluaikoina aivan surkea matematiikassa. Eikä tilanne ole kyllä ainakaan parantunut vuosien myötä. Hattu vaan hataroituu! Neljännellä luokalla ollessaan kerran tytär tuli koulusta kotiin ja pyysi apua matikan läksyissä, kun ei oikein muistanut mitä "eriparisille" murtoluvuille tehdään. Katselimme niitä yhdessä ja tulimme siihen tulokseen, että ne pitää saada täsmäämään. "Niitä pitää laveerata!" Muna oli kanaa viisaampi ja tunnisti, ettei termi ihan täsmännyt tämän aineen kanssa. Ehdotukseni tosin johdatti hänet oikean termin jäljille ja laventamisen jälkeen homma alkoi sujua. Tämän jälkeen tosin minulta ei ole kysytty apua matematiikan läksyissä.

Tänään illalla vedin kahden tunnin päiväunet. Heräsin johonkin käsittämättömään salakieleen. Sanskriittiä? Latviaa? Unkaria? Sain kuulla, että analyyttistä geometriaa! APUA! Kosini sitä ja Sini tätä. Iranilainen mies kohtaa suomalaisnaisen. 1+1 ei olekaan enää 2 vaan voi olla jopa 3, 4 tai 8. What? Kateetti? Vai oliko se katetri?

Uskon arjen matematiikkaan. Ruoka maksaa tietyn määrän numeroita. Olen elänyt elämästäni ehkä 50%. Työmatkani on 8 km pitkä. Suomi voitti lätkän maailmanmestaruuden ja kukisti Ruåtsin 6-1. Käytän vuorokaudestani 33% työn tekoon. Asunnossamme on X määrä neliöitä. Minulla on noin 140 kengät. Vespani joku tilavuus tai teho, mikä lie, on 125. Rakastan lapsiani tuhat litraa! Jos syö enemmän kuin kuluttaa, lihoo.

Koiraa syöttäessäni tein oman teoriani:

Koira = Kurko
Nälkä = Aina
-> Kurko+Nälkä = Paksu Koira

lauantai 14. toukokuuta 2011

Tosi asenteellista

Nyt olen ajanut viikon Vespaani. Viikkoon en ole kaatunut, telonut menopeliä enkä itseäni. Oloni hopeisen kaunottaren kuljettajana on jo hivenen luottavaisempi. Ihan hallinnan tunteesta ei vielä voi puhua.

Vaan millaisiin ilmiöihin olen viikon mittaan törmännyt? Ilmavirtaan. Tuuli ottaa vastaan pystyyn ajoasentoon, on hillittävä vauhtia. Teissä on valtavasti uria, routavaurioita ja kuoppia, paikatun asfaltin rantuja ja bitumia. Sitä säikähtää, kun kypärään kopsahtaa sittisontiainen. Jos sellainen osuu polveen, se sattuu! Reitensä saa vespaillessa kipeäksi, samoin hartiansa ja päänsä. Vespaakin voi kallistaa aika tavalla kaatamatta sitä: kumi kyllä pitää.

Vaarallisin ilmiö ovat liian lähellä ajavat autot. Eikä syy ole autojen vaan niiden kuljettajien! Olen ajellut kaupungin raitteja, vanhaa 3-tietä, Lahti-Forssa-tietä. Ajonopeuden olen säädellyt liikennemerkkien mukaan. Olen siis ajanut jo ihan kahdeksaakymppiä. Ajan millaista nopeutta tahansa, minusta ja Vespastani mennään ohi. Ensin törötetään takarenkaan tuntumassa ja sitten hujautetaan puolen metrin päästä ohi. Kai se tulkitaan mopoksi, jonka pitäisi pysyä pientareen puolella.

Sen verran olen istunut mieheni kyydissä, että tiedän, miten nopeasti prätkä pysähtyy. Se on kuulkaa yksi hujaus ja auto häviää jarrutusmatkassa rutkasti. Niin että perässä ajajat, liiskaatte yhden naisen, jos jarrutustilanne tulee. Poskettomin perässä ajo oli torstaina Lahdentiellä. Perääni liiskautui peravaunullinen rekka. Nopeutta sallitut 70 km/h, perävalostani rekan etulamppuun matkaa noin 7 m. Ammattiautoilija! Luulisi tietävän jotain etäisyyksistä ja varsinkin oman suuren ajoneuvonsa jarrutusominaisuuksista, painoylivoimasta jne... Himppasen hirvitti!

Vai onko kyseessä keski-ikäiset miehet auton ratissa versus nainen Vespan tangossa? Minua kun on auton ratinkin takana "opetettu" jos jonkinlaisella tavalla. Kaikki yhtä tyhmiä!

Vespan uusi omistaja ja
Riku Motorsin
Riku Routo, Lahti
Toivoisin liikenteeseen kunnioittamista, toisen huomioimista hyvällä. Liikaa törmään pahansuopuuteen ja ilkeilyyn. Toivon myös vähemmän ryppyotsaisuutta yhteiselle pelikentällemme. Vespan ohjaksissa tulee hauska olo. Kyyti on leppoisaa ja tuoksut tulvivat avopotan sisään.  Hampaiden välit täyttyvät kärpäsistä, kun hymyilen mennessäni.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Tosi nöyrää

On tilanteita, jolloin elämä ottaa tukasta kiinni ja painaa polvilleen. Kirjaimellisestikin! Juuri kun kuvittelee osaavansa jonkun asian niin silloin tapahtuu hupstikki ja joutuu zoomaamaan asennettaan, säätämään kiikarien tarkenninta. Hyvä niin! Muistaa olevansa erehtyväinen, vajavainen ja nöyrä!

Minulle nöyryyden oppitunteja tarjoilee säännöllisesti työni. Kuntotujieni kanssa olen saanut opetella olemaan avoin erilaisille näkökulmille, ajatuskuvioille, tavoille ratkaista asiat. Normaalius ja sairaus paiskaavat kättä, mikä venyttää omaa tapaani jäsentää maailmaa. Työssäni opin pidättäytymään olettamiselta. Se jos mikä pitää nöyränä: et voi tietää etkä varsinkaan arvella!

Nöyrtymään joutuu nuoremman polvenkin edessä. En kaikilla osa-alueilla usko sanontaan, että "pojasta polvi paranee". Monen asian suhteen olen huolissani teineistä, mutta se täytyy myöntää, että teknisesti ovat ihan omaa luokkaansa ja opettavat meitä ikäneitoja.

Viikonloppuna minut pudotti rähmälleni juuri tuo tekniikka. Sain äitienpäivälahjaksi Vespan! Sellaista mopoa olin toivonut jo monta vuotta itselleni. Nyt mies osti kevytmoottoripyöräversioisen. Lähdetään nyt sitten näitten tunnustusten tielle ihan alusta, siitä, kun ajoin 15-vuotiaana kaverin Monkeyllä paltiarallaa 15 metriä... ojaan! Ajokorttini olen saanut (jo) -86, joten vanhan liiton naisena saan tästä vaan lähteä mopoilemaan ja moottoripyöräilemään. C´moon!

Kypärä päähän, uudet ajohanskat käteen ja skootteri käyntiin. Kolhaisin sillä ensin rapattua kiviseinää... Ensimmäisessä risteyksessä onnistuin väistämään hiekkaa ja seisahtumaan, huomaamaan vasemmalta lähestyvän auton ja oikealta hidasteisiin tulevan auton. Käänsin kaasukahvaa, hupstikki, hieman liian kovaa. Karkasi siis mopo kirjaimellisesti käsistä! Jarrukahvakin löytyi, mutta hieman liian myöhään. Rotvallin reuna kerkesi löytymään ennen sitä. Kellahdin pehmesti asfaltille, vasen jälkani jäi Vespan alle. Silti se Vespan mahaosasto oli sen verran minun pohjettani pulleampi, että skräbä tuli!!! Mutta suurempi kolhu taisi tulla minun egooni. Voihan nöyryys! Ihminen ei nelikymppisenä ole enää ihan niin notkean oppivainen kuin nuorempana.

Siltikin keräsin pienten itkun tyrskähdysten jälkeen itseni, vedin ajovermeet uudelleen päälle ja lähdin baanalle. Lihakset jäykkinä törötin kotoa Vanajanlinnalle kääntymään. Seuraavan päivän hartioita pakotti ja polven kupeeseen tuli sinermä. Alati reipasotteinen nainen löysi itsestään arkailijan. Autolla ajaessa (normisti pientä ylinopeutta) monta asiaa samanaikaisesti suhaava adhd keskittyikin nyt puristamaan Vespan ohjaustankoa niin että takaraivossa sattui. Alinopeutta... koin turvattomuutta, pienuutta kaikkien niiden autojen välissä.

Ja niin on omnipotentti ajattelu, kaikkivoipaisuus katoavaista! En osaakaan luonnostaan ihan kaikkea. AI JAA! Mutta olen päättänyt, että vielä se onnistuu: ajaminen ja nöyränä pysyminen!

tiistai 3. toukokuuta 2011

Tosi tee- ja muita löytöjä

Meneekö tee vanhaksi? Kitkeröityykö se kuin kahvi?

Sairaslomapäivänäni avasin kuivakaapin (siis korkea kaappi, jossa meillä säilytetään kuivatuotteita, jauhoja, hiutaleita, sokereita jne). Ylähyllyltä tipahti päähäni pussillinen teetä. "Mate Kuuma Tanssi". Hmm! Olinkin unohtanut tuon pussin. Keitin kettä ja haudutin Matesta itselleni vatsanhoitolääkettä. Aika herkku!

Juotuani kupillisen avasin kaapin uudelleen. Mitähän sieltä vielä löytyisi? Olin vuosi sitten ostanut nettikaupasta teepusseille kivan lokerikon, mutta haudutettavat olin unohtanut vallan ylähyllylle. Nyt siihen eteen oli tullut kahvibarrikadi, tomusokeri ja valkoviinietikka. Siellä ne nököttivät somasti korissa sikin sokin. Osa oli pudonnut hyllyn takaseinää vasten. Karibian Aurinko. Lady Grey Tea. Sydämellinen. Suklaa-tee. Vihreä Jasmiini-tee. Vihreä Vanilja-tee. Green Mango. Tammerkosken Sillalla. Nestehukka. Citrus-Lime. Näiden lisäksi oli vielä 3 pahvipurkkia, joissa kälyni Turkin tuomisina granaattiomenaa, Hibiskusta ja Eukalyptusta.

Jaaha! Vaniljalattevillitykseen hurahtaneena olin unohtanut kokonaan haudutella itselleni teetä! Siinä minulla oli nyt hyvä keino vilkastuttaa aineenvaihduntaani. En pidä tavallisesta vedestä sellaisenaan. Olkoonkin vaikka kuinka puhtaat putket ja hyvänmakuinen vesi, ei mene alas. Teetä kehiin!

Mutta miten muistaisin nuo kaikki namit, etteivät vaan hautautuisi takaisin kaapin pimentoon. Yksi yläkaappi pursusi lasipurkkeja... Yläkerran lipasto vanhoja kankaita, joista on ollut tarkoitus ommella jotain... Saisiko niistä kenties jotain tee-teeman ympärille? Purkit pöydälle, kansia etsimään, sakset kouraan ja yläkertaan.

Löysin lipastosta pieniä pitsiliinan aihioita. Niistä saisi kauniit hatut kansien päälle. Haistelin purkit läpi, ettei siellä ole lisäaromeja teenautintoihin. Kaatelin pussien sisällöt kunkin omaan purkkiinsa. Etsin sopivan kannen ja pujottelin silikonilankaa pitsipalojen reikiin. Ja niin: Teepussilaatikon kaveriksi keittiön ikkunalaudalle päätyi kahdeksan kaunista teepurkkia pitsihatuissaan.

Etsiessäni pikakaurapuuropussia kuivakaapin seuraavalta hyllyltä löysin vielä Jouluteen... Se odottakoon käsittelyä ensi jouluun!

maanantai 2. toukokuuta 2011

Tosi pskjuttu

Läjiä, läjiä. läjiä! Kevät on koirankakkojen kulta-aikaa. Onko inhottavampaa hajua kuin se, joka tulvahtaa kengänpohjasta istuessasi autoon ajajan paikalle, kun painat kytkinpolkimen pohjaan ja sitä vasten tirsahtaa pökäle. EI! Muuten saavat läjät minun puolestani olla ihan rauhassa tienposkilla. Ne sentään maatuva, toisin kuin ihmisten jätökset: maitotölkit, jugurttipurkit, vaipat, kondomit, lihapullapaketit...

Koirani ei mielellään tee tarpeitaan ihan tien laitaan. Se menee pientareen puolelle niin pitkälle kuin flexinhihnaa piisaa. Hyvä! Kotipihaankaan se ei mielellään kaki vaan vilahtaa luontevasti (aina kun katse välttää) raja-aidan välistä naapuriin... Aijai, ei niin hyvä!

Nyt on näköjään muutenkin paskanmaista... Sain jonkin sortin vatsataudin! Aika nolosti juuri vapun jälkeen. Saattaapi vaikuttaa joltain ihan muulta monenkin silmissä....

Niinpä siellä pytyllä istuskellessani oli aikaa miettiä kaikenlaisia vessaan liittyviä juttuja. Ihan ensimmäisenä mieleen tulivat tyttäreni aikaansaannokset, tuolloin 2v. Kerran vessanpytyssä minua odottivat kaikki alakerran vessan allaskaapissa olleet puhtaat käsipyyhkeet. Tytär oli täyttänyt pytyn ääriään myöten. Hän oli inspiroitunut toisena päivänä kiinnittämään pytyn kannen ympäri ympäri ympäri läpinäkyvällä teipillä. Saman käsittelyn oli saanut kannellinen potta. Neiti on myös tipahtanut itse pyttyyn. Yritti nousta reunoja pitkin allaspöydälle ja hupstikki!

Kummipoikani oli 4-vuotiaana löytänyt äitinsä tampoonit vessan kaapista. Poika löytyi istumasta lattialta, dippasi tampoonia pytyssä ja hihkaisi "Kato äiti, pommi!" Hyvinhän ne laajenee.

Naisethan menevät ravintolassa yhdessä vessaan. Tätä on miesten vaikea ymmärtää. Vessakäynti on sosiaalinen tapahtuma, jonka aikana puunataan ja pulistaan. Eihän ravintolasalissa useinkaan kuule mitä toinen sanoo. Tuo naisten yhteisvessailu on luontevaa jo nuoresta iästä. Olen nyt saanut seurata tuon jo edellä mainitun tyttäreni kasvua liki 14-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi. Aamuisin vessastamme tulee kaksi, kolmekin hyvin laitettua teiniä perässään tuoksuvana, johon sekoittuvat hajuvedet, puuterit ja hiuslakka.

Vaan vallan mielenkiintoisen keskustelun pääsin kuulemaan vappupäivänä kotiin ajaessani. Miehen kännykkä soi. Kaveri soitti. Vessasta. "Ai sä oot paskalla!" Kiva... Se sitten pitkälti määrittelikin sen puhelun sisällön. Niin että älkää miehet enää päivitelkö meidän naisten kimppavessavisiittejä!