On tilanteita, jolloin elämä ottaa tukasta kiinni ja painaa polvilleen. Kirjaimellisestikin! Juuri kun kuvittelee osaavansa jonkun asian niin silloin tapahtuu hupstikki ja joutuu zoomaamaan asennettaan, säätämään kiikarien tarkenninta. Hyvä niin! Muistaa olevansa erehtyväinen, vajavainen ja nöyrä!
Minulle nöyryyden oppitunteja tarjoilee säännöllisesti työni. Kuntotujieni kanssa olen saanut opetella olemaan avoin erilaisille näkökulmille, ajatuskuvioille, tavoille ratkaista asiat. Normaalius ja sairaus paiskaavat kättä, mikä venyttää omaa tapaani jäsentää maailmaa. Työssäni opin pidättäytymään olettamiselta. Se jos mikä pitää nöyränä: et voi tietää etkä varsinkaan arvella!
Nöyrtymään joutuu nuoremman polvenkin edessä. En kaikilla osa-alueilla usko sanontaan, että "pojasta polvi paranee". Monen asian suhteen olen huolissani teineistä, mutta se täytyy myöntää, että teknisesti ovat ihan omaa luokkaansa ja opettavat meitä ikäneitoja.
Viikonloppuna minut pudotti rähmälleni juuri tuo tekniikka. Sain äitienpäivälahjaksi Vespan! Sellaista mopoa olin toivonut jo monta vuotta itselleni. Nyt mies osti kevytmoottoripyöräversioisen. Lähdetään nyt sitten näitten tunnustusten tielle ihan alusta, siitä, kun ajoin 15-vuotiaana kaverin Monkeyllä paltiarallaa 15 metriä... ojaan! Ajokorttini olen saanut (jo) -86, joten vanhan liiton naisena saan tästä vaan lähteä mopoilemaan ja moottoripyöräilemään. C´moon!
Kypärä päähän, uudet ajohanskat käteen ja skootteri käyntiin. Kolhaisin sillä ensin rapattua kiviseinää... Ensimmäisessä risteyksessä onnistuin väistämään hiekkaa ja seisahtumaan, huomaamaan vasemmalta lähestyvän auton ja oikealta hidasteisiin tulevan auton. Käänsin kaasukahvaa, hupstikki, hieman liian kovaa. Karkasi siis mopo kirjaimellisesti käsistä! Jarrukahvakin löytyi, mutta hieman liian myöhään. Rotvallin reuna kerkesi löytymään ennen sitä. Kellahdin pehmesti asfaltille, vasen jälkani jäi Vespan alle. Silti se Vespan mahaosasto oli sen verran minun pohjettani pulleampi, että skräbä tuli!!! Mutta suurempi kolhu taisi tulla minun egooni. Voihan nöyryys! Ihminen ei nelikymppisenä ole enää ihan niin notkean oppivainen kuin nuorempana.
Siltikin keräsin pienten itkun tyrskähdysten jälkeen itseni, vedin ajovermeet uudelleen päälle ja lähdin baanalle. Lihakset jäykkinä törötin kotoa Vanajanlinnalle kääntymään. Seuraavan päivän hartioita pakotti ja polven kupeeseen tuli sinermä. Alati reipasotteinen nainen löysi itsestään arkailijan. Autolla ajaessa (normisti pientä ylinopeutta) monta asiaa samanaikaisesti suhaava adhd keskittyikin nyt puristamaan Vespan ohjaustankoa niin että takaraivossa sattui. Alinopeutta... koin turvattomuutta, pienuutta kaikkien niiden autojen välissä.
Ja niin on omnipotentti ajattelu, kaikkivoipaisuus katoavaista! En osaakaan luonnostaan ihan kaikkea. AI JAA! Mutta olen päättänyt, että vielä se onnistuu: ajaminen ja nöyränä pysyminen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti