Ja sitten on taas tunnustusten aika. Olen perso. EN persu! Sinne kaikkosivat pyhät low carb-päivät. Viime kesä oli ihmeellinen: kuuma ja vähäsuklainen. Vuorotteluvapaalla unohdin syödä päivisin. Vuoden vaihteessa oli liki 2 kk vähähiilihydraattisella ruokavaliolla ja voin hyvin, laihduin ja olin energinen. Mikä on, kun tämä palkitsevuuskaan ei kanna?
Olen tullut siihen tulokseen, että työn teossa täytyy olla jotain makeaa vaativaa. Lihominen, suklaan himo, napostelu ja löysäily alkoi kuukausi töihin paluun jälkeen. Vuotavatko aivokemiat sairaalan mäelle ja vaativat suklaata tilalle? Serotoniinin, dopamiinin ja endorfiinien määrän tulisi pysyä suht vakiona.... Myös terapeutilla!
Siis suklaalle olen perso. Salmiakillekin. Kodassa avotulella paahdetut vaahtokarkit ovat taivaallisia. Vaniljalatte ja croissant... Keksikää parempi aamupala. Tuore korvapuusti maitolasillisella. Keksit: Wilhelmiinat, Dominot, American cookies. Jäätelö (paitsi että sehän sulaa lämpimässä, siis mahassa, joten ei se lihota). Huoh!
Liha on heikko, mieli vielä heikompi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti