Tosi ärsyyntynyt

Nyt liikumme taas vaarallisilla vesillä... Ihmiset puhuvat ulkonäköasioistasi. Tiesitkö? Olet kahvipöytäkeskusteluissa. Tulet mieleen karppileivonnaisesta: "Niin se Lillikin vaan laihduttaa, kyllä on ihan aihettakin niillä kiloilla. Karppaa sekin!" Oikein kermainen täytekakku muistuttaa lähisukulaisen makumieltymyksistä: "Meidän Maikki se on aina ollut perso makealle!" Perseen leveyttä voi ihmetellä puolihuolimattomasti: "On ku seittemän leivän uuni!" Vanha ystäväni kärsi suurista rinnoistaan, joita kaikki katsoivat oikeudekseen kommentoida.

Minä kuulin tänään olevani jojo. Minun ulkoista olemustani oli puitu sukulaisten kesken. Ilmaisun oli lanseerannut rakas äitimuorini. Minun painoni kuulemma jojoilee (ihan tiedoksi: se on pysytellyt viimeiset kolme vuotta suurin piirtein 3 kilon sisässä). Meni herne nenään! Herkkänahkaistako? Ehkä, mutta olen läpeensä kyllästynyt siihen, että ihmisestä puhutaan ensisijaisesti ulkoisten puitteitten pohjalta eikä siitä, millainen ihminen hän on. Siis mitä minusta tietävät lähisukulaiset? Että olen lihonut viimeisen viiden vuoden aikana. Aika luonnollista. Tietävätkö miksi? Minusta ihmeellisempää ja mielenkiintoisempaa olisi ollut kuulla, että hiukseni kihartuivat toisen lapsen syntymän jälkeen. Se on jotenkin tavattomampaa. Tuliko tilanteessa tarve keskustella siitä, millaisia asioita tykkään tehdä tai millaisia asioita pidän elämässä tärkeinä? Haluaako sukuni tietää, miten olen lapseni kasvattanut, miten elän? Haluavatko vanhempani esimerkiksi korostaa hyväntekeväisyysasioita, joissa olen mukana?

Itselleni on aina ulkoisia ominaisuuksia tärkeämpää se, mitä ihmisen pään sisällä liikkuu. En halua viettää aikaani ilkeitten, tunteettomien, toisia mitätöivien, suvaitsemattomien ihmisten kanssa. Ihmisellä saa sen sijaan ihan rauhassa olla yli- tai alipainoa, iso mansikkaluomi poskessa tai -12 vahvuiset silmälasit, outo pukeutumismaku, klenkkaava kävelytyyli tai hän voi olla sairaalloisen ujo. Aivan sama.

Tämä maailma on vääristynyt. Pelkän näköaistin varassako täällä suunnistetaan, kohti kauniita ihmisiä? Ja kuka määrittelee kauniin? Mää oon ny niin ärtyny! Terveisin nimim. omalla tavallani kaunis!

Tosi tervehdys

Viikonloppuni alkoi lihavuus - laihuus-teemakeskustelulla. Sitä käytiin töissä kiihkeästi. Ja (anteeksi pyydellen) jälleen aion kirjoittaa aiheesta, koska se kolahti itseenikin ja huomasin loukkaantuneeni. Jokaisen paino on oma henkilökohtainen asia niin kauan kuin se ei ole terveydelle tappavasti haitallista. No okei, tuosta määritelmästä voidaan olla montaa mieltä: mikä on tappavasti vaarallista? Anorektikoita kuntouttaneena ensimmäisenä piirtyy mielen verkkokalvoille kuva keskitysleirikehosta. Toisena ääripäänä on jo liikuntakykyään merkittävästi menettänyt ylipainoinen. Silti, mikä on kenenkin kehon kuva, käsitys siitä, minkä kokoinen olen ja minkä kokonen haluan olla. Jollekin on pakko olla tietyn kokoinen. Syitä on monia. Niin ja painon lisääntyminen ei tyhmennä edelleenkään ihmistä!

Tästä pääsemme siihen, että voiko toisen ulkonäköä kommentoida? Jos kommentoi, miten sen tekee? On nimittäin rakentavia ja hoitoon ohjaavia kommentteja, lohdullisia kommentteja, kannustavia ja kauhistelevia kommentteja, vihjailuja, väheksyviä ja alentavia kommentteja sekä kommentoimisen välttelykommentteja. Itse sain kohdata perjantaina baarin vessajonossa kauhistelevan tutun, jonka kanssa olimme viettäneet melko paljonkin aikaa yhdessä, mutta jota en ollut nyt tavannut useampaan vuoteen.

Taputin kevyesti tuttavaa olalle, hymyilin ja tervehdin. Hän käänsi päänsä, katseli minua pitkään päästä varpaisiin, otti 2 askelta taakse päin, veti käden suulleen ja sanoi: "Herra Jumala, en kyllä olis tuntenut!" ja jatkoi katselemistaan. Pään yläpuolella killui ajatuskupla: "Mitä sinulle on tapahtunut, oletpa lihonut!" (Kyllä, viimeisen neljän vuoden aikana on erinäisistä syistä tullut painoa lisää) Sieltä parin metrin päästä hän sitten kysyi korostetun ystävällisesti pää kallellaan, että mitäpä minulle kuuluu. Kehitin kasvoilleni herttaisimman hymyni, nostin rinnat pystyyn ja kerroin, että minulle kuuluu oikein hyvää, ja poistuin paikalta.

Nyt voitte päivitellä, että heppoisesti se Niemiskä vetää herneen nenään... Sattumoisin ihmisen tuntien tiedän, millainen merkitys ulkoisella olemuksella hänelle on. Vuosien varrella olin saanut vakuutella hänelle, että "ei, et ole lihonut viime näkemästä" (josta oli 3 päivää) tai "kyllä, näytät edelleen nuorelta, voisit olla tyttäresi sisko". Ulkonäköorientoituneita ihmisiä on paljon, hän ei ole ainoa, ei ensimmäinen eikä viimeinen kommentoija. Mutta eikö ole ihan luonnollista että iän myötä muuttuu. Vanhenemiseksikin sitä kutsutaan.

Tuossa tilanteessa olin kyllä hieman ärtynyt. Ei se minun itsetuntoani muserra. Olen melko sinut tämän ruhoni kanssa (nuppi tuottaa useammin päänvaivaa). Mutta nyt jälkeen päin harmittaa, etten oikaissut muutamaa keskustelun epäkohtaa.

"Ei, en ole Herra Jumala. Ihan Satu Nieminen edelleen!"

Ja

"Voi tule vaan lähemmäs, ei tää tartu!"

Tosi korrektia kommentointia

Taas takerrun aiheeseen lihavuus - laihuus. Ikuisuusaihe. Aina niin kommentoitava aihe. Vaan ei aina kovin korrektilla tavalla.

Verisukulaiseni on ihminen, joka kommentoi minulle aina jonkun tuttumme tavattuaan, että mitä hänen painoindeksilleen kuuluu. "Olipa se laihtunut! Näytti niin simpsakalta!" Tai "Kyllä on rupsahtanut sekin, ei ole juuri itsestään huolta pitänyt!" Saattaapa hän kysyä, mitä henkilö on tehnyt, kun näyttää NYT niin hyvältä. Saman ihmisen suusta olen kuullut kommentoitavan kahden teini-ikäisen muotoja. Toinen on pehmeän muodokas, normaalipainoinen ikäistensä keskimittaa hieman lyhyempi ja toinen pitkänhuiskea hyvin hoikka tyttö. Ja arvatenkin tämä hoikempi sai kuulla molempien kuullen olevansa "niin kaunis!" Mitä liikkuu korvain välissä?

Viime kesänä vierailimme hieman lähisukua kaempaa löytyvän pariskunnan luona. Viimeaikaiskuulumiset vaihdettuamme täti-ihminen tokaisi minua keskivartalon tienoolle tuijottaen, että "olet se sinäkin saanut sitten lihaa luittes ympärille, ihan oot ku äitis!" Lievä nolouden puna kuumotti poskiani ja sain mumistua jotain sinne päin, että niinpä tuota on kiloja kertynyt... Tiesin kyllä ihan itse sen, että paino oli päässyt hieman ryöstäytymään käsistä. Edelliseen tapaamiseen sai kuitenkin tehdä aikamatkaa noin 5 vuoden verran. Reilu kilo per vuosi siihen nähden sitä siis oli tullut. Harmitti! Ne kilot ja se kommentti.

Tänään, liki vuosi sitten tapaamani ihminen, kommentoi heti miten tavattuamme minun viime näkemästä hieman hoikistuneen. "Olit vähän runsaammassa lihassa viime kerralla tavatessamme!" Yhm... Mitä siihen sitten sanoo? Runsaammassa lihassa!!! Läskiä se oli. Ja on vieläkin. SO? Tietääkseni aivosolujeni toimintaan ajoittainen lihominen ei ole vaikuttanut. Eikö se ole kuitenkin se, minkä pitäisi ensisijaisesti vuorovaikutuksessa kuulua ja näkyä? No, lämmittihän se tietysti mieltä, että joku huomasi, mutta silti!

Ja päivän erään kommentin jälkeen jäin miettimään, miten erilaisia nimityksiä olenkaan ihmisen painosta ja ulkoisesta olemuksesta kuullut:

LAIHAT: laiheliini, kuikelo, kaitanen, soppaluu, kuivan kesän orava, rautakanki, luuviulu, nälkäkurki, pakkasen raiskaama pulkannaru, hernekeppi, luikku...
                                                                             
LIHAVAT: pullukka, paksukainen, pyöräkkä, talipallero (hyi sentään!), lihapulla, läski, perse ku seitsemän leivän uuni, blösö, fädäri, ...

 K A M A L I A   K A I K K I   N Ä M Ä !!!!!!!!

Ja miksi lihotessaan miehet miehistyvät, mutta naiset eivät naisistu? En tiedä, tympii. Joka tapauksessa, tämä karppi skarppaa nyt itsensä iltapalalle ja menee sen jälkeen vattan viereen maate!