Minä kuulin tänään olevani jojo. Minun ulkoista olemustani oli puitu sukulaisten kesken. Ilmaisun oli lanseerannut rakas äitimuorini. Minun painoni kuulemma jojoilee (ihan tiedoksi: se on pysytellyt viimeiset kolme vuotta suurin piirtein 3 kilon sisässä). Meni herne nenään! Herkkänahkaistako? Ehkä, mutta olen läpeensä kyllästynyt siihen, että ihmisestä puhutaan ensisijaisesti ulkoisten puitteitten pohjalta eikä siitä, millainen ihminen hän on. Siis mitä minusta tietävät lähisukulaiset? Että olen lihonut viimeisen viiden vuoden aikana. Aika luonnollista. Tietävätkö miksi? Minusta ihmeellisempää ja mielenkiintoisempaa olisi ollut kuulla, että hiukseni kihartuivat toisen lapsen syntymän jälkeen. Se on jotenkin tavattomampaa. Tuliko tilanteessa tarve keskustella siitä, millaisia asioita tykkään tehdä tai millaisia asioita pidän elämässä tärkeinä? Haluaako sukuni tietää, miten olen lapseni kasvattanut, miten elän? Haluavatko vanhempani esimerkiksi korostaa hyväntekeväisyysasioita, joissa olen mukana?Itselleni on aina ulkoisia ominaisuuksia tärkeämpää se, mitä ihmisen pään sisällä liikkuu. En halua viettää aikaani ilkeitten, tunteettomien, toisia mitätöivien, suvaitsemattomien ihmisten kanssa. Ihmisellä saa sen sijaan ihan rauhassa olla yli- tai alipainoa, iso mansikkaluomi poskessa tai -12 vahvuiset silmälasit, outo pukeutumismaku, klenkkaava kävelytyyli tai hän voi olla sairaalloisen ujo. Aivan sama.
Tämä maailma on vääristynyt. Pelkän näköaistin varassako täällä suunnistetaan, kohti kauniita ihmisiä? Ja kuka määrittelee kauniin? Mää oon ny niin ärtyny! Terveisin nimim. omalla tavallani kaunis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti