Aamulla töissä tapasin pitkästä aikaa kunnolla paranoidisen ihmisen. Paranoia on ikävä oire. Onneksi se on harvinaista, alle 0.5 % väestöstä kärsii siitä. Paranoidisuus on pakkomielteinen harhaluuloisuus, johon saattaa sisältyä aggressiivisuuttakin. Ihminenhän pyrkii puolustautumaan uhkia vastaan. Toisen ihmisen järkipuhe tai todistelut eivät saa paranoidikon uskoa horjumaan. Mitäs teet, jos kanssaihminen kieltäytyy yhteistyöstä sen varjolla, että pitää minua vakoilijana? Tosin totuuden hivenkin tuohon väitteeseen sisältyy: minun työni toimintamahdollisuuksien arvioijana on aikamoista urkkimista yksityiselämään. Välillä olo on kuin Seiskan toimittajalla. Sain myös "kiitosta" siitä, että olen kouluni hyvin käynyt, koska saan toiset ihmiset tarttumaan syöttiin. Niinpä! Olen taitava ja useammiten ihmiset yhteistyöhaluisia!
Paranoidisuutta esiintyy psyykkisen sairauden yhteydessä, mutta myös muistihäiriöiden sivuoireena. Tila on kieltämättä kantajalleen ikävä ja invalidisoiva monessakin suhteessa. Kanssaihmisiäkään sympatiseeraamatta! En tiedä kumpi lopun kaiken on hankalampi vaihe, se kun itsellä on vielä jokin käsitys siitä, että hommassa on jotain häikkää vai se, kun itse ei tajua ollenkaan puhuvansa höpöjä.
Ammattini puolesta olen tottunut monenlaisiin tilanteisiin. Jotkut traagisia, jotkut hullunkurisia. Monenlaisia reaktioita on tullut vastaan, yleensä pokkani on pitänyt. Joskus kuitenkin ärsytyskynnys ylittyy ja nyt se oli lähellä. Ilkeyttä on vaikeaa sietää. Myös oman ammattitaidon väheksymistä joutuu nieleskelemään tovin. Nyt oli ammatillisuus koetuksella. Suoraan sanottuna teki mieli jossain vaiheessa tuon puolentoista tunnin ryhmätapaamisen aikana tunkea pitelemäni paksu tussi tuon ihmisen kurkkuun. En kuitenkaan tehnyt niin, punoitin kyllä ja tuonkin tämä tarkkasilmäinen huomasi (ja asiaa kommentoi: "Punastuit, taisi osua kohdilleen!")
Ryhmäläisten poistuttua puhisin hetken itsekseni ja päätin lähteä haukkaamaan happea. Lähdin hakemaan pakettia lähimmästä postitoimipaikasta. Selvittelyjenkään jälkeen sitä ei ko. paikasta löytynyt. Takanani oli jo neljän ihmisen jono. Yhden naisen matkassa oli arviolta 6-7-vuotias tyttö. Tyttö huokaili, marmatti jonosta ja siirsi painoa jalalta toiselle. Vihdoin tulimme virkailijan kanssa siihen tulokseen, että paketti onkin mennyt suoraan sairaalan keskusvarastolle. Siispä kiitin vaivannäöstä ja tein lähtöä. Takanani seisonut pikkutyttö kiljahti "Jesh!" ja tuuletti. Sen verran oli adrenaliinia veressä, että mulkaisin mukulaa, joka säikähti katsettani ja vaikeni. Mieli teki sanoa äiti-ihmiselle vielä pari valittua sanaa lasten kasvattamisesta, mutta vieläkin ammatillisuus piti.
Tuota katsettani säikähdin. Onneksi sain kärkevän kieleni ja ajoittain räiskähtelevän temperamenttini pidettyä kurissa. Mutta mitä vanhemmiten tapahtuu, jos pitkämielinen ja lempeä nainen tavoittaa nelikymppisenä tämän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti