Tosi tunnistettavissa

Tosi-postausten lukijoille on käynyt varmasti selville yhtä sun toista kirjoittajan arvomaailmasta. Tärkeimpiä arvojani ovat tasa-arvo, samanvertaisuus, suvaitsevaisuus. Minulle ihminen on ensisijaisesti hyvä ja arvokas, ellei toimillaan toisin todista. Tämä pohjustukseksi. Tämä postaus ei kylläkään puhu rasismista tai eriarvoisuudesta vaan ihmisten tunnistettavuudesta.

Päähäni pölähtelee aika ajoin ihmeellisiä asioita. Kesken sunnuntaisen kotiin paluun ajaessani perhettä Itä-Suomesta Hämeen kotoon mietin, että millä tavalla Afrikassa kuvaillaan ihmisiä. Tai Japanissa. Ja onko sopivaa Suomessa kertoa kysyvälle, että "no se on se tummaihoinen kaveri"? Miksei olisi? Tiedän, älämölöhän siitä helposti tulisi, joku keksisi tarttua lauseeseen ja vääntää sen rasistiseksi. Afrikassa väestö on etupäässä tummaihoista, mustaa. Siellä tuolla tiedolla ei ihan hirvittävästi tee mitään. Suomessa kerrotaan myös helposti, millaiset hiukset etsityllä henkilöllä on. "Kiharat" ei paljon auta Päiväntasaajan tienoilla ihmistä etsivää. Japanissa taattu tunnusmerkki olisivat blondatut hiukset. Vinot silmät, ei apuja! Väitän, että Afrikassa tai Intiassa pukeutuminen on enemmän kulttuurisidonnaista kuin meillä. Siis kovasti vaatetuksenkaan perusteella ei voi noissa maissa paikallista ihmistä toiselle tunnistettavasti kuvailla. Pituus, pyylevyys, silmien väri?

Voisi siis äkkiseltään kuvitella, että meillä vaaleaihoisilla eurooppalaisilla olisi enemmän variaatioita, joiden avulla tunnistaa. Onko se noin? Vai erottaako aasialainen meitä toisistamme? Miten me puhumme toisistamme kolmannelle osapuolelle? 

"Se on se vaalea, jolla on polkkapituinen luonnonkihara tukka."  

"Se on se toinen sairaanhoitaja siltä X-osastolta, se jolla on paljon koruja." 

"Pyöreä vanhempi rouva sieltä Prisman kassalta." 

"Sillä miehellä on huono iho ja hampaat." 

 "Se kamalan pitkä mies, joka ajaa pienellä Peugeotilla."

Ikärasismia! Ulkonäkörasismia! Kuulen huudot, näen pullistuvat otsasuonet. Taitaa olla sama, minkä kulttuuritaustan ihminen omaa, sanomme niin tai näin, aina joku loukkaantuu tai ainakin ihmettelee. Ei siis ole aivan yhden tekevää, miten sanamme asetamme ja kenen korville ne sanat altistuvat. Voisiko luonnehdinnassa soveltaa samaa hyvää vinkkiä, jonka sain muutama viikko sitten töissä. Tuo vinkki koski potilasasiakirjoihin kirjoittamista: "Kirjoita sähköiseen potilasasiakirjaan vain sellaista, mitä voisit laittaa postikorttiin, mikä kestää katseet ja lukemisen."