Tosi tervehdys

Viikonloppuni alkoi lihavuus - laihuus-teemakeskustelulla. Sitä käytiin töissä kiihkeästi. Ja (anteeksi pyydellen) jälleen aion kirjoittaa aiheesta, koska se kolahti itseenikin ja huomasin loukkaantuneeni. Jokaisen paino on oma henkilökohtainen asia niin kauan kuin se ei ole terveydelle tappavasti haitallista. No okei, tuosta määritelmästä voidaan olla montaa mieltä: mikä on tappavasti vaarallista? Anorektikoita kuntouttaneena ensimmäisenä piirtyy mielen verkkokalvoille kuva keskitysleirikehosta. Toisena ääripäänä on jo liikuntakykyään merkittävästi menettänyt ylipainoinen. Silti, mikä on kenenkin kehon kuva, käsitys siitä, minkä kokoinen olen ja minkä kokonen haluan olla. Jollekin on pakko olla tietyn kokoinen. Syitä on monia. Niin ja painon lisääntyminen ei tyhmennä edelleenkään ihmistä!

Tästä pääsemme siihen, että voiko toisen ulkonäköä kommentoida? Jos kommentoi, miten sen tekee? On nimittäin rakentavia ja hoitoon ohjaavia kommentteja, lohdullisia kommentteja, kannustavia ja kauhistelevia kommentteja, vihjailuja, väheksyviä ja alentavia kommentteja sekä kommentoimisen välttelykommentteja. Itse sain kohdata perjantaina baarin vessajonossa kauhistelevan tutun, jonka kanssa olimme viettäneet melko paljonkin aikaa yhdessä, mutta jota en ollut nyt tavannut useampaan vuoteen.

Taputin kevyesti tuttavaa olalle, hymyilin ja tervehdin. Hän käänsi päänsä, katseli minua pitkään päästä varpaisiin, otti 2 askelta taakse päin, veti käden suulleen ja sanoi: "Herra Jumala, en kyllä olis tuntenut!" ja jatkoi katselemistaan. Pään yläpuolella killui ajatuskupla: "Mitä sinulle on tapahtunut, oletpa lihonut!" (Kyllä, viimeisen neljän vuoden aikana on erinäisistä syistä tullut painoa lisää) Sieltä parin metrin päästä hän sitten kysyi korostetun ystävällisesti pää kallellaan, että mitäpä minulle kuuluu. Kehitin kasvoilleni herttaisimman hymyni, nostin rinnat pystyyn ja kerroin, että minulle kuuluu oikein hyvää, ja poistuin paikalta.

Nyt voitte päivitellä, että heppoisesti se Niemiskä vetää herneen nenään... Sattumoisin ihmisen tuntien tiedän, millainen merkitys ulkoisella olemuksella hänelle on. Vuosien varrella olin saanut vakuutella hänelle, että "ei, et ole lihonut viime näkemästä" (josta oli 3 päivää) tai "kyllä, näytät edelleen nuorelta, voisit olla tyttäresi sisko". Ulkonäköorientoituneita ihmisiä on paljon, hän ei ole ainoa, ei ensimmäinen eikä viimeinen kommentoija. Mutta eikö ole ihan luonnollista että iän myötä muuttuu. Vanhenemiseksikin sitä kutsutaan.

Tuossa tilanteessa olin kyllä hieman ärtynyt. Ei se minun itsetuntoani muserra. Olen melko sinut tämän ruhoni kanssa (nuppi tuottaa useammin päänvaivaa). Mutta nyt jälkeen päin harmittaa, etten oikaissut muutamaa keskustelun epäkohtaa.

"Ei, en ole Herra Jumala. Ihan Satu Nieminen edelleen!"

Ja

"Voi tule vaan lähemmäs, ei tää tartu!"