Tosi matkan tekoa

Vielä tänäänkään ei ole aika kirjoittaa Linkolan kohtaamisesta. On kaikin puolin huono aamu. Heräsin hiestä märkänä kuumeessa ja keuhkoputkissa kirvely. Ajoin työterveyshoitajalle. Täällä Hämeessä ei vetoketjuilmiö ole tuttu liikenteessä. Se on "minä menen ja sinä väistät". Kiertoliittymään oli majoittunut poliiseja valistustoimiin. Ottivat minut tiensivuun ja toruivat, kun en ollut huomioinut pyöräilijää. Mitä pyöräilijää? Se ei ollut edes jalka suojatiellä. Poliisimies puhalluttikin vielä. Kysyin kuinka räkäisen puhalluksen haluaa. Mulkaisia vaan ja totesi, että tämä selvä.

Työterveyshoitaja rätkäisi 3 päivää sairaslomaa. Vein sairaslomalapun poliklinikan kansliaan, jossa osastosihteeri torui minua, koska en ollut pitänyt sänköistä kalenteriani ajantasalla. Kyllä minä niin mieleni pahoitin kaikesta torumisesta ja kun olen vielä sairaskin!!!

Tällaista matkaa taitoin tänä aamuna. Erilaista matkaa tulee taitettua joka päivä. Kirjoittelen puhtaaksi viikonlopun kirjoitelmani Hän muistaa taittamansa matkan.


"Hän muistaa matkan, jolla on edelleen. Se matka on saanut polvet ruville ja sormenpäät auki. Sielu on riepuna liehunut merirosvolaivan mastossa. Päämäärä on ollut tulla itsekseen. Se on selvinnyt vasta paluumatkalla. Päämäärä on joskus ollut taakka, betoniin valetut jalat, side silmillä.


Millaista on taittaa matkaa raskain jaloin, side silmillä? Kun luissa asti tuntuu matkan rasitus ja ilo. Että uskaltaa heittäytyä, ei varmistele epävarmaa. Luottaa siihen että pitkänkin vajoamisen jälkeen kantapäät tavoittavat kovan maan. Että sietää pimeää ja silmäsiteen lomasta pilkottavat valojuovat.


Matka alkoi pitkällä luisulla. Tuoli petti hänen allaan, lattia antoi periksi, alakerta, kellari, perusteet. Kylmä betoni ja hiekka. Vesi, joka tunkeutui iholle ja läpi. Valo jossain ylhäällä periksi antaneitten lautojen takana. Hän kuvitteli lopun, ei vielä tiennyt alusta.


Yksin. Tuo matka oli pakko taivaltaa yksin. Tässä maailmassa jokainen on lopun kaiken yksin. Sietämätön ajatus! Ihminen on sosiaalinen eläin, hän ajatteli. Mitä hän teki ajalla, sohvalla ja tikittävällä kellolla? Hän ei kuullut, kuinka kellon tikitys tiivistyi, voimistui, yritti antaa elämälle rytmiä. Hän kuuli oman levottoman huohotuksensa ja tunsi sisiliskot jaloissaan. Tikitys kuului huutava: "Pitäisi! Täytyy! Pakko!" Pakko oli pysähtyä hikeä valuen. Hän huusi ahdistukselle: "Tule, ole!" Tekivät kaupat ilman takarajoja, sivulaittomia.


Ajasta tuli hänelle kumppani, joka vuoroin juoksi edellä ja veti outoihin paikkoihin, vuoroin työnsi. Hän ei ollut saada ajasta tarpeekseen. Ahdistuksesta hän sai kompassin suunnistaa. Hän oppi jälleen haluamaan. Mitä hän halusi, ei aina miellyttänyt muita haluajia. Hänen haluttiin palaavan ennalleen, haluamaan samoja asioita. 


Kellari, alakerta. Hän halusi vintille työhuoneen , luhtiparvekkeen järvelle päin. Hän on portailla. Vintiltä on raivattu vanhoja jäämistöjä, vuosia käyttämättä olleita vaatteita, vanhat koulukirjat. Seitit ja kuolleet kärpäset."


Istunnolla perjantaina Verkatehtaalla, aiheena Juna vapisee jalkojen alla. Pekka Haavisto suomensi The Who-elokuvasta nappaamaansa lauseen: "Ihminen, joka on joskus loppuun palanut, on sentään joskus ollut liekeissä!"