Tosielämän musiikkia

Työtiimissäni työskentelee musiikkiterapeutti. Saan seurata hänen toimintaansa lähietäisyydeltä. Saan vaikuttua musiikin terapeuttisuudesta ja erilaisista lähestymistavoista. Miltei jokaisen kuntoutujan elämässä musiikki näyttelee jonkinlaista roolia. Ellei nyt ihan mökissään tönötä, musiikki tulvii tajuntaan ainakin terveysasemilla, suurissa marketeissa ja radiollisissa autoissa.

Kyllähän sitä nostalgiat herää, kun kuulee kasarimusiikkia. Mieli palaa aikamatkailijan nopeudella Imatrankoskelle ravintola Lolaan tai Vuoksenniskan työväentalon discoon. Sandran Maria Magdalena... George Michaelin Careless whisper...  Joan Jettin I love rock n´roll... Eput... Olen kuitenkin aina ajatellut olevani enemmän visuaalinen ja kinesteettinen tyyppi. Auditiiviset kanavani olen kokenut jotenkin vajavaisiksi. En muista kuulemaani, mutta näkemäni kyllä, tekemäni varsin selvästi. Mutta, kun pysähdyn pohtimaan musiikkia, joka olisi jollain lailla koskettanut elämääni, löydän kolme kappaletta vaivatta.

Ensimmäinen lapseni, poika, syntyi loppuvuodesta 1994. Yö levytti albuminsa Hyviä vuosia ja sillä albumilla oli kappale Ihmisen poika. Ja minä itkin, joka ikinen kerta kun sen kuulin. ( Itkin jopa töissä ohjatessani kirjoittajaryhmää, kun eräs tilanteestani tietämätön potilas toi kappaleen kirjoittamisen virikkeeksi.) Kappale kertoi niin syvästi omasta elämän tilanteesta ja välitti vanhempien toiveita saattaa lapsi täyspäisenä aikuiseksi. http://www.youtube.com/watch?v=ZdXMwYwMbOU

Toinen lapseni, tyttö, syntyi loppuvuodesta 1997. Muutama vuosi tästä Yö-yhtyeen Olli Lindholm julkaisi sooloalbuminsa. Tällä levyllä vajaa kolmevuotiaan tytön äidin veret seisautti kappale Tyttöni mun. Vaikka laulussa isä laulaa tyttärelleen ja toivoo, että tämän purjeet pysyisivät valkeina elämän riepotellessa, koin sen äitinä myös hyvin henkilökohtaisesti. Liikutuin ja taas... vuolas kyynelvirta kasteli kasvoni. http://www.youtube.com/watch?v=oCsVn5Xclsc

Nyt yhteiselämää mieheni, lasten isän, kanssa on takana reilu 24 vuotta. Eräänä iltapäivänä vuonna 2008 ajoin tyttären kanssa kaupungilta kotiin. Autoradiosta alkoi kuulua Juha Tapion laulu. Laitoin volyymeja kovemmalle. Ja aloin itkeä. Tytär katsoi minua ensin ihmeissään, sitten jo nolona: "Äitiiii... tosi noloo!" Pelkäsi kai kanssa-autoilijoiden reaktioita. Vaan eivätpä nuo ehdi iltapäivän kotiinpaluuliikenteessä vastaantulijoitaan tutkailla. Kappale oli Kaksi puuta ja sen sanat iskivät tajuntaan lekan lailla. Mitä kaikkea olikaan jo elämässämme tapahtunut? Mitä olimme yhteisellä taipaleellamme kokeneet? Iloa, menetyksiä, vastoinkäymisiä, pettymyksiä, yhteisiä matkoja, rakentamisen... "Kuinka onkaan kaksi lasta, matkan myötä muuttuneet. Se ihme onkin vasta, oomme tänne selvinneet..." Kun kaksi aikuista ihmistä välittää toisistaan syvästi, elää kumppanuutta ja jakaa arjen, ei asiaa voi paremmin ilmaista kuin tämän kappaleen sanoin. Varsinkin näissä avioeroluvuissa. Ehkä vasta näillä vuosilla alkaa ymmärtää sanonnan, että rakkaus on myös tahdon asia.  http://www.youtube.com/watch?v=Y6nypZLLqz4

Musiikillista alämäkertaani aion laajentaa, kun sille löytyy taas lisää aikaa ja materiaali ilmoittautuu elämääni. Lupaan malttaa odottaa!