Tosi vaikuttavia persoonia



Täti kirjoittaa!

 Jatkan edellisestä postauksestani: vaikutuksemme toinen toiseemme. Fokusoin nyt ihmissuhteet ja itsenään olemisen hankaluuden työyhteisöön. Tai siis siellä voi olla vaikeaa olla omana itsenään, jossain paikoissa... kai...

Haluaisin ajatella, että työnteko on oma valinta. Saa älähtää! Eihän se aina voi olla. On ihmisiä, jotka joutuvat olemaan vailla työtä pitkiäkin aikoja vastoin omaa tahtoaan. On. On myös ihmisiä, jotka saisivat töitä, mutta rajaavat jotkut työt itsensä ulkopuolelle. Tv:ssä tuli tästä teemasta erittäin hyvä keskusteluohjelma http://areena.yle.fi/tv/1715296. Ohjelmassa puhuttiin käsitteestä "paskaduuni". Mietin, onko sellaista edes? Eiköhän suurin piirteen jokaista työtä tarvita, mihin ihmisiä haetaan? (Puhelinmyynnistä en ole ihan varma, mutta muuten. ) On myös ihmisiä, jotka vaihtavat työpaikkaa tiuhaan tahtiin. Syitä tähän voi olla monia: ei viihdytä, työ ei vastannut odotuksia, se ei palkitse, loukkaannutaan rakentavastakin kritiikistä ja nostetaan kytkintä, työpaikka on liian kaukana kotoa, työ vaatii enemmän kuin antaa, työ ei vastaa koulutusta, työpaikalla on huono henki. Jos rajataan tuo ensimmäinen vaihtoehto, ettei saa töitä vaikka haluaisi, pois listalta, eikö kaikissa muissa ole taustalla kuitenkin oma valinta, mitä teen?

Se, miten maailmaan asennoituu (positiivi vai negatiivi ja onhan niitä muitakin tapoja tuolta väliltä), vaikuttaa siihen, miten sinuun asennoidutaan. Hapannaama löytää itsensä hapannaamojen keskeltä yhteisestä marmatusringistä tai on pahimmassa tapauksessa yksin. Vaikeaksi tilanteen tekee se, ellei itse tajua olevansa tuo ilmapiirin myrkyttäjä ja tee asialle jotain. Ja negatiiviset tunteetkin pitää tietysti päästä purkamaa. On vain niin tuhat  ja yksi tapaa tehdä se. Minä-viestit: "Minusta tuntuu pahalta kun tilanne on tämä." "Toivoisin, että asiasta puhutaan..." "Voisiko tämän tehtävän tehdä toisin / joku muu?" Liian usein kuulee ongelman ulkoistettavan kokonaan itsen ulkopuolelle ja syyhän löytyy näppärästi aina toisaalta. Tämä ehkäisee tehokkaasti yhteistyötä. Syyttelymentaliteetti ei myöskään palvele ketään.

Tarkoitukseni ei ole viestittää sellaista toimintatapaa, että "Pepsodent-hymy naamalle ja tuulta päin, Well, kaikki yhdessä kivaa tekemään!" Olkaa omia itsiänne ihmiset, mutta antakaa itsellenne ja asioille kasvun mahdollisuudet kuulemalla erilaisia näkökulmia. Työyhteisöissä tarvitaan niin johtajia kuin toimijoitakin, tarvitaan myös hiljaisia epäilijöitä ja kriitikoita, taustatyömyyriä ja jälkien siivoajia. Eikö työyhteisössä se perimmäinen perustehtävä ole työtehtävän hoitaminen mahdollisimman hyvin? Tavoite useimmiten lienee samansuuntainen: luoda jotain myyntiin, pitää paikka siistinä, hoitaa tämä potilas itsenäisesti pärjääväksi, antaa opiskelijalle elämän eväitä jatko-opintoihin, vahtia tieliikennettä rötöstelijöiltä, myydä pikkumustia joulujuhliin... Kuka sitten mitäkin minkäkinlaisessa työyhteisössä tekee. Etuna on tietysti sitten se, jos ihmissuhteetkin vielä työpaikalla toimivat hyvin.

Löysin Runotalon Sarin mainion postauksen: http://runotalo.blogspot.fi/2011/11/tyopaikoillamme-on-hymyilevia.html. Käykää lukemassa. Niin totta! Kiitos Sari ajatuksistasi kauniiden kuvien kera. Aivan kuin olisit minun ajatuksiani kirjoittanut.

Tosi elämän ohjeita

Hellsten kirjoittaa: saat sen mistä luovut. Isossa kirjassa sanotaan, että kohtele muita niinkuin haluat itse tulla kohdelluksi. Viisaita ohjeita, mutta ovatko hieman ristiriitaisia?

Pohdin pääkaupunkiseudun shoppailureissun jälkeen kiirettä, hermostuneisuutta ja ärtymystä. Päätin itse luopua niistä ja hymyillä. Saanko Hellstenin mukaan siis porut ja kirot niskaani? Jos luovun itse nyrpeästä ilmeestä ja suhtaudun kanssaihmisiini lämpimällä lempeydellä, muristaanko minulle? Jos luovun kiireestä ja alan elää hetkessä, pamautetaanko minut keskelle tohinaa ja hoppua? Täh, nyt en enää ymmärrä. Tai no ymmärrän siinä kontekstissa, missä Hellsten sen kirjansa on kirjoittanut. Jos luovut virheellisestä vahvuuden tavoittelusta, saat oikean vahvuuden herkkyyden kautta. Kun luovut pakonomaisesta suorittamisesta, saat mielekkään tekemisen tunteen.

Olen aina ajatellut, että ihminen on sellaisenaan hyvä, kunnes itse toisin todistaa. Kukaan ei ole täydellinen, se tulee viimeistään riittävän pitkän tuttavuuden kautta todistetuksi itse kunkin kohdalla. Tässä kohtaa ystävyyttä molemmin puolinen välittäminen ja ymmärtäminen vie suhdetta eteen päin. Toinen toimii peilinä toiselle, kaikkea toisen tekemää ja sanomaa ei tarvitse hyväksyä, mutta ymmärtää voi, kun tietää toisen taustat.

Ihan aina se ei kuitenkaan mene niin, että tulisin kohdelluksi niin kuin itse toisia kohtelen. On tullut saatua shittiä niskaan tahoilta, joita kohtaan olisi ollut hyvä pitää hieman pidättyväisempi linja (jälkikäteen sinisilmäisen hyvä jossitella). Edes kuudentoista vuoden psykiatrinen työ ei suojaa ihmisiltä, joilla on jonkin asteinen vuorovaikutus- tai tunnevamma. Näille ihmisille lajitoveri on käyttöhyödyke, jonka hyvät ominaisuudet valjastetaan omaan käyttöön. Olen pyrkinyt ymmärtämään ja tukemaan ja mitä siitä seurasi? Pahaa mieltä ja syyt niskoille, asioista jotka itse asiassa tuo toinen oli tehnyt. Eihän tuollaiseen tarvitse suostua! Ystävyyden purkaminen on kuitenkin aina kova juttu. Hellsten hei, saanko lisää huonoa kohtelua, jos luovun siitä?

Parisuhteessa vaiheet vaihtelevat eikä aina jaksa olla valoisa ja rakastava sen rakkauden takaisin palautumisen toivossa. Kasvetaan eri tahtiin, yhdessä olemisen halu punnitaan useammin kuin tarpeeksi. Kuitenkin pitkämielisyys usein palkitaan. En tiedä, johtuuko blogipohdinnoistani (avanneet tajuntaani), keskinäisen kasvun tasavertaistumisesta, vanhasta luopumisesta vai valinnastani antaa puolisolleni sen hyvän, mitä minussa on, mutta olen tämän vuoden aikana saanut itselleni paljon hyvää.

Idealisti minussa ajattelee, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Haluan olla hyvä ihminen. Joulun alla tekee mieli tyhjentää syntilistaa. Kunpa meilläkin ev.lut.kirkossa olisi rippituoli! Ottaisin siitä itselleni uuden joulutradition. Vaikken ole uskovainen ihminen, puhuminen kasvottomalle papille voisi tehdä hyvää.

Nyt tuli vähän etikkaa, isosti siirappia ja hunajaa ja makeita mansikoita.